Kostaja kuoleman takaa

By Oskar Reponen

Yksityisetsivä Allan Vaara on varma, ettei iäkkään Irja Laineen kuolema ollut luonnollinen. Vaara saa selville, että Laine on ollut kiinnostunut niin parapsykologiasta kuin henkiparannuksestakin. Laineen kuolemaan liittyy myös muita seikkoja, jotka kielivät kyseessä olleen jotain muuta kuin tavallinen sydänkohtaus.Kaiken lisäksi Laineen sukulaispoika katoaa yhtäkkiä. Vaara päättää selvittää, mistä Laineen kuolemassa oikein on kysymys – ja pian yksityisetsivä on vastakkain paranormaalien voimien kanssa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 5, 2020
• ISBN: 9788726461947

Book preview

www.egmont.com

1. luku

Helsingissä, torstaina, 16. heinäkuuta 1981

Alf istui vihreällä nahkasohvalla hartiat lysyssä ja yritti keskittyä. Hän sulki silmänsä ja huokasi syvään. Samalla hän pyysi ylhäältä apua. Hänen oli tällä kertaa voitettava. Hän päätti taistella kaikin voimin vastaan. Hän pelkäsi tuota jo tutuksi tullutta tilannetta, joka aina alkoi lievällä, viattoman tuntuisella päänsäryllä, mutta päättyi helvetillisiin kipuihin ja kärsimyksiin. Viime aikoina hän oli kadottanut noiden kohtausten aikana ajoittain ajantajunsakin. Muistikatkokset olivat tulleet yhä tavallisemmiksi. Sitä oli jatkunut jo monta viikkoa. Joskus hän oli menettänyt elämästään varttitunnin, joskus enemmänkin. Kohtauksen ollessa rajuimmillaan hän oli heittäytynyt vuoteelleen, mutta yhtäkkiä hän olikin tavannut itsensä istumasta rappukäytävänsä portailla. Tietämättä, muistamatta, miten ja miksi oli sinne joutunut.

Päänsärky oli vielä lievää, mutta pian ehkä sokaisevat salamat tukkisivat hänen näkökenttänsä ja viiltävät kivun leimahdukset yrittäisivät repiä hänen aivonsa kappaleiksi. Ne tekisivät hänet turraksi. Ne olivat kuin tappavia lasersäteitä. Niitä vastaan ei pystynyt taistelemaan. Hivuttava puserrus hänen vatsanpohjassaan voimistui ja epämääräinen, outo kipu kaiversi yhä enemmän hänen sisuksissaan. Välillä hänestä tuntui, kuin joku olisi yrittänyt kiskoa hänestä elävää hermoa.

Minun on onnistuttava. Tämä on suuri tilaisuuteni. Hän avasi varovasti silmänsä ja yritti voittaa sen itsesuggestion avulla. Jumala on puolellasi. Paha häviää aina taistelun hyvän kanssa. Olet Jumalan valittu. Tällä kertaa voitat. Keskity. Älä anna periksi. Sadat ihmiset odottavat. Et voi hävitä heidänkään vuokseen. Hän kohdisti katseensa punertavaan kokolattiamattoon ja yritti sitoa ajatuksensa paikoilleen, yhdeksi kauniiksi, hyviä ajatuksia sisältäväksi kimpuksi, jotka hän kohta tarjoaisi ihmisille. Jotka jo odottivat häntä viereisessä suuressa salissa. Satoja ihmisiä, jotka halusivat kuulla viestejä toiselta tasolta. Kuoleman rajan takaa. Hän, Alf Sjögren välittäisi nuo viestit. Ajatukset yrittivät karata, mutta Alf sai ne kiinni. Hän puri hampaansa yhteen ja tunsi hien kihoavan otsalleen. Hänellä oli hyviä ajatuksia kaikkia, koko maailmaa varten. Mutta Paha yritti tuhota kaiken. Hänen huulensa erkanivat taas rukoukseen. Hänen oli saatava voimaa. Jumala auta. Älä anna Pahan voittaa. Lähetä Valon jumalatar, Valoolento avukseni. Alfin vartalo oli jäykkä ja jännittynyt. Kylmä hiki kimalsi hänen otsallaan. Hän ponnisteli vastaan niin, että hän tunsi voimiensa alkavan ehtyä. Hän pelkäsi, että ellei hän pian pääse voitolle, hän joutuu antamaan lopullisesti periksi. Se olisi tuhon merkki. Samalla kun salamat välähtelivät hänen silmiensä edessä, hän kuuli sisällään äänen, joka hoki hänelle tuttuja lauseita. Pahasta, kuolemasta ja synnistä, jonka palkka on kuolema. Sitten Alf näki utuisen, epäselvän häivähdyksen Valo-olennosta. Se värjyi kaukaisen hohtavana, epätarkkana hahmona kimmeltävän sumun keskellä. Vähitellen se kävi yhä utuisemmaksi ja sitten se yksinkertaisesti liukeni sumuun, joka muuttui tummemmaksi. Aivan kuin sen hohto äkkiä olisi karissut auringon laskiessa. Siitä oli kauan kun hän viimeksi oli nähnyt vilahduksen Valoolennosta. Hän heitti taas voimakkaan, palavan avunpyynnön ylös. Hän tunsi pakonomaista tarvetta poistua talosta ja matkustaa Ruotsiin. Pois koko Suomesta. Tukholmaan. Östermalmiin. Sinne, missä hän oli syntynyt ja viettänyt nuoruutensa. Östra Station. Itäinen rautatieasema. Teknillinen korkeakoulu.

Sitten kaikki oli ohi.

Hän tiesi voittaneensa Pahan. Se ei ollut migreeniä, sen hän ymmärsi. Trimigrin ei auttaisi tähän. Hän huokasi syvään ja pyyhki nenäliinallaan otsaansa. Tämä oli jotakin muuta kuin migreeni. Migreenin hän jo tunsi. Tämä oli pelottavampaa. Hän tunsi jälleen hallitsevansa itsensä. Hän ei ollut tällä kertaa menettänyt ajantajuaan. Muistikatkosta ei nyt tullut. Hän antoi ruumiinsa valahtaa veltoksi samalla kun hän oikaisi pitkät jalkansa suoriksi. Ne olivat puutuneet ja hän ravisteli niitä. Hetken ajan hänestä vielä ajoittain tuntui siltä kuin huoneen seinät jotenkin erkanisivat toisistaan, mutta sitten ne pysyivät taas paikoillaan.

Ovi kävi äänettömästi ja pehmeät askeleet lähestyivät Alfia. Hän käänsi katseensa tulijaan, joka hymyili hänelle lempeästi.

— Kello on neljännestä vailla. Kaikki ovat paikoillaan.

Alf nyökkäsi ja nousi pystyyn. Hän oli nyt varma itsestään. Paniikki oli ohi. Taistelu oli päättynyt hänen voitokseen.

— Minä olen valmis, hän sanoi rauhallisesti, pehmeällä, soinnukkaalla äänellään ja taputti iäkkään naisen kättä. Tämä ulottui Alfia vain leuan korkeudelle. Mies oli pitkä ja kadehdittavan komea. Hänen jykevät piirteensä uhkuivat sekä sisäistä että ulkoista voimaa. Hän oli lähes sadanyhdeksänkymmenen sentin pituinen, mutta silti sopusuhtainen, kahdeksankymmentäkiloinen. Hän oli entisenä huippujuoksijana pitänyt fyysisestä kunnostaan huolta. Hänellä oli lämpimät, kirkkaat, pähkinänruskeat silmät, jotka säteilivät hyvyyttä. Tummat niskasta kihartuvat hiukset olivat alkaneet hiukan harmaantua ohimoilta, olihan mies jo neljänkymmenenviiden. Yllään hänellä oli tumma, hyvin leikattu puku, jaloissaan mustat kiiltonahkakengät, ja tummanharmaa solmio täydensi hänen moitteettoman asunsa.

Sanalla sanoen: Alf oli kookas, ystävällinen ja luotettavan näköinen mies. Hän oli tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita ja myös lohduttamaan heitä. Hänen silmänsä katsoivat levollisina ja tarkkaavaisina Spiritualistisen yhdistyksen varapuheenjohtajaa Gerda Lindbergiä.

— Oletteko te minun tulkkinani tänään?, hän kysyi naiselta.

Nainen nyökkäsi. He kävelivät peräkanaa, nainen edellä, suureen saliin, joka oli täpötäynnä ihmisiä.

Alf ja Gerda istuutuivat salin etuosaan, näyttämön eteen nostetuille pinnatuoleille vieretysten. Alf sulki silmänsä ja keskittyi. Hänestä vasemmalla olevan mustan flyygelin päälle asetetusta magnetofonista soluva harras meditaatiomusiikki — Bachia, Schubertia, Massenet'ia — tunkeutui hänen tajuntaansa kaukaisena, kuin toiselta tasolta tulevana. Alfin ja Gerdan takana, näyttämöllä, jonka molemmin puolin kohosi vankka, tumma pylväs, oli mustalla liinalla peitetty pöytä. Sille oli tuotu neljä hopeista kynttilänjalkaa, joissa palavat valkoiset kynttilät saivat keskelle pöytää sijoitetun kipsisen Kristus-patsaan hohtamaan ylimaallisen kirkkaana. Patsaan vieressä oli lasimaljakko, jossa hehkui viisi tulipunaista neilikkaa.

Seuran puheenjohtaja toivotti kaikki tervetulleiksi. Hän esitteli Alfin:

— Alf Sjögren on nyt ensimmäistä kertaa vieraanamme. Hän on viime aikoina kehittynyt niin voimakkaasti ja saanut niin paljon viestejä toiselta tasolta, että voimme olla onnellisia saatuamme hänet tänne.

Sitten päät painuivat rukoukseen ja meditaatiomusiikki vaimeni. Ihmiset istuivat äänettöminä paikoillaan, kämmenet ylöspäin polvillaan. Katossa palavat himmeät kyntteliköt ja ikkunoilla olevat pienet kullatut patsaat hohtivat vaimeasti. Patsaat esittivät äitiä ja lasta sekä sotureita miekkoineen ja kiipineen.

Pekka Salonen astui yleisön eteen. Hän kuului seuran johtokuntaan ja jakoi nyt yli kolmellesadalle ihmiselle meedioistuntoon kuuluvia ohjeita:

— Hiljentykää, keskittykää, ajatelkaa hyviä ajatuksia. Poistakaa mielestänne itsekkäät, pahat ajatukset, jotta antaisitte Alf Sjögrenille hyviä värähtelyjä. Älkää liikkuko paikaltanne ennen kuin meedio on lopettanut. Jos joku luulee, ettei jaksa istua tuolillaan esimerkiksi kolmea tuntia — mikäli meedio jaksaa niin kauan olla yhteydessä henkimaailmaan — on parasta, että hän poistuu heti. Liikkuminen ja kolistelu häiritsee meediota, se voi aiheuttaa transsista heräämisen. Sellainen saattaa myös tuottaa hänelle vakavia mielenterveydellisiä häiriöitä. Jos meedio kysyy teiltä jotakin, vastatkaa. Älkää koskeko meedioon, älkää pyytäkö häntä luoksenne. Älkää mainitko häntä nimeltä. Hän tulee, jos henget ohjaavat häntä luoksenne. Hän liikkuu keskuudessanne henkimaailmasta saamiensa tietojen mukaan. Hän puhuu transsissa vain ruotsia, mutta sen tulkitseee Gerda Lindberg. Kenenkään ei myöskään pidä toivoa määrätyn hengen viestiä. Jos hengillä on meille asiaa, ne kyllä tulevat. Rukoilkaamme vielä voimaa Alf Sjögrenille.

Alf antoi päänsä vielä hetkeksi vaipua rintaansa vasten. Hän tunsi vajoavansa yhä syvemmälle, mutta Valon jumalatarta hän ei tavoittanut. Hän upposi kimmeltävään sumuun ja sali lakkasi olemasta. Hän kuuli tajunnassaan kaukaista surinaa, joka pudotti hänet pois olevasta. Hänestä tuntui kuin hän vajoaisi pohjattomaan suohon. Silti kaikki oli kirkasta ja selkeää kuin täydellisen kauniina alkukesän päivänä. Hetken hän katseli kuin puiston penkillä istuen hentojen nuorten lehtien ja puitten oksistojen kuvioita heleänsinistä taivasta vasten. Suo muuttui peilikirkkaaksi järveksi, josta kaikki heijastui selvin ääriviivoin. Hänen ilmeensä valahti tyhjäksi. Kaikki pysähtyi. Koko maailma oli äänetön. Hiljaisuus jysähti kuin pommi saliin. Kukaan ei enää kuiskinut, monilla oli nenäliina valmiina sormiensa puserruksessa.

Alf lähti hiukan epävarmasti kävellen liikkeelle. Gerda Lindberg piteli häntä vasemmasta käsivarresta sillä Alfin silmät olivat kiinni.

Alf pysähtyi toisen penkkirivin kohdalle. Hän seisoi siinä hetken neuvottoman näköisenä. Hän puristi tiukasti silmiään kiinni. Hän oli vasta puolivälissä. Valo-olennon maailma oli ollut värillinen, mutta hän oli nyt mustavalkoisessa. Alf oli silloin kellunut siellä kuin höyhen ja hän oli heti erottanut valkovaatteisen hahmon. Tuntui kuin tuohon usvamaailmaan olisi jostakin suunnattu miljoonien wattien värivalosuihku, joka puhkaisi sumun keskeltä kahtia ja sai jumalattaren ääriviivat esille terävinä ja hohtavan kirkkaina. Mutta nyt ei ollut niin. Kynttilöitten lepattavat varjot taikoivat salin seinille heittyessään poukkoilevia, pelottavan näköisiä varjokuvia. Salin suuret ikkunat olivat raollaan ja pienet, viileät tuulenhenkäykset leyhähtelivät huoneessa.

— Kuulen nimen Risto, meedio sanoi paksulla äänellä. — Hän sai surmansa auto-onnettomuudessa. Tunteeko joku hänet? Hän on tanakka, keski-ikäinen mies. Hän on tullut tänne tapaamaan vaimoaan. Miehellä on pitkävartiset saappaat jaloissaan.

Gerda Lindberg tulkitsi puheen.

— Mieheni kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen nimensä on Raimo, mutta häntä kutsuttiin Ripaksi. Hän käytti usein pitkävartisia saappaita, sillä hän kävi paljon metsällä. Keski-ikäinen, harmaahiuksinen nainen painoi nenäliinansa silmiään vasten ja hänen hartiansa nytkähtelivät.

— Hänellä on hyvä olla, Alf jatkoi. — Hän lähettää terveisiä ja kehottaa sinua tekemään sen kaupan, jota olet ajatellut.

— Olen ajatellut talon ostoa, nainen sopersi. — Kiitä häntä puolestani. Minä… minä…

Nainen purskahti lohduttomaan itkuun.

— Raimo on aina luonasi, meedio jatkoi. — Hän kiittää sinua siitä kaulaliinasta, jonka annoit hänelle. Muistathan sen?

— Muistan, nainen sanoi kyyneltensä lomasta ääni tahmeana. — Ostin sen hänelle viimeisenä joulunamme.

Alf lähti taas raskaasti liikkeelle. Hän tunsi jalkojensa painavan kuin lyijy. Hän pysähtyi neljännen rivin päähän.

— Täällä henkimaailmassa on joku II… Ilm…. en saa selvää nimestä. Hän kuoli jo vuosia sitten.

— Ilpo, huudahti nuori, siniseen leninkiin pukeutunut silmälasipäinen nainen. — Ilpo oli sulhaseni. Meidän piti mennä naimisiin. Mutta hän sairastui leukemiaan ja… ja…

Nainen kätki kasvonsa käsiinsä.

— Ilpo on täällä. Hän on sinua vastassa sitten kun aikasi tulee. Hän kirjoitti sinulle ennen poismenoaan kirjeen.

— Minulle annettiin se sairaalassa, nainen nyyhkytti. Hän tarrautui molemmin käsin tuoliinsa kuin olisi pelännyt putoavansa. Yli kolmesataa katsetta oli nauliutunut häneen.

Alf kiersi salia kaksi tuntia.

Sitten hän näki Brendenin.

Brendenin makaamassa kylpyammeessa osittain veden alla. Lihava, jäykistynyt ruumis kouristuneena sikiöasentoon, ranteet ja kurkku aukileikattuina. Brenden verisessä vedessä, kurkussa olevan ammottavan haavan reunat toisistaan erillään, valkoisina, kuin kumimaisina. Brenden, joka löydettäessä yhä puristi kouristuksenomaisesti partaveistä oikeassa kädessään. Brenden tuijotti nyt häntä lasimaisella katseellaan oudosti, aivan kuin olisi hymyillyt aavistuksenomaisen ivallisesti hänelle. Alfin tuli jääkylmä olo. Hän tunsi käsiensä alkavan täristä. Kauhunhuuto oli nousta hänen huulilleen. Sitten Brendenin ääriviivat kävivät epäselvemmiksi. Sumu alkoi hälvetä. Hän tunsi helpotusta.

Mutta Brendenin katse poltti vielä hetken hänen sisimpäänsä. Hän horjahti hiukan ja puristi hiljaa Gerda Lindbergin kättä.

— Meediomme on väsynyt. Hänen henkiopettajansa kehottaa häntä lopettamaan. Mestari Jakob ei anna hänen enää jatkaa. Olemme saaneet tänä iltana jälleen todistuksen elämän jatkumisesta.

Alf avasi silmänsä. Hän oli hiukan pettynyt. Valoolento ei ollut tullut. Hän, joka oli avannut Alfille ovet Suureen yhteyteen. Ilmestynyt Jumalan ja ihmisten väliseksi yhdyssiteeksi. Mutta Jumalatar tulisi vielä, Alf tiesi sen. Hän vilkaisi eturivissä istuvaa terävänenäistä, hiukan pettyneen näköistä, kuihtunutta vanhaa naista. Irja Laine kävi kaikissa meedioistunnoissa. Hän oli nytkin odotellut viestiä Osmoltaan. Alf Sjögren oli pahoillaan tämän puolesta. Irja Laineella oli salissa jopa oma nimikkopaikkansa. Nainen toivoi Osmonsa jonakin päivänä aineellistuvan, siksi hän oli aina parhaimpiinsa pukeutuneena. Hän halusi olla kaunis siltä varalta että hänen miehensä äkkiä ilmestyisi.

Alf oli väsynyt. Hän käveli pitkin Aleksanterinkatua ja hengitti sateenraikasta ilmaa ahnaasti sisäänsä. Saderyöpyt piiskasivat hänen kasvojaan ja hän nosti takkinsa kaulukset pystyyn. Alf nautti tällaisista ilmoista. Kun muut linnoittautuivat sadeilmalla sisälle, vetivät tohvelit jalkaansa ja huokailivat onnesta saadessaan olla turvassa luonnonvoimien hyökkäykseltä, Alf usein puki ylleen verryttelypukunsa ja läksi ulos. Juoksi kilometrikaupalla pitkin Käpylää ja Koskelaa, ulottipa lenkkinsä joskus Pakilan perukoille saakka.

Hän astui sisälle valoisaan asemahalliin ja osti kioskista kabanossimakkaran. Hän pyysi paljon sinappia ja ketsuppia ja nojautui syömään kioskin nurkkausta vasten. Hän katseli hajamielisesti ympärillään vallitsevaa hyörinää. Hän tunsi itsensä täysin tyhjäksi, loppuun ajetuksi. Niin oli aina meedioistunnon jälkeen. Hän oli purkanut kaiken energiansa tuohon kahteen tuntiin. Hän ajatteli hetken Brendeniä. Olisiko Brenden halunnut tulla antamaan viestiä? Hän värähti. Mitäpä tuolla elämässään epäonnistuneella, rakkaimpansa menettäneellä onnettomalla ihmisellä olisi ollut sanottavaa? Brenden. Ehkäpä oli sittenkin kysymys vain jonkinlaisesta heijastuksesta, joka syntyi aivoihin kuvan johdosta.. Hän karkotti Brendenin mielestään ja osti makkaraansa lopetellessaan summassa jonkin aikakauslehden. Hän käänteli välinpitämättömästi sen sivuja ja työnsi sen sitten taskuunsa. Ihmiset kulkivat sadetakit likomärkinä hänen ohitseen ja kovaäänisestä kajahti ilmoitus junan lähdöstä kymmenen minuutin kuluttua Seinäjoelle.

Oli torstai heinäkuun kuudestoista päivä vuonna 1981.

Alf päätti ajaa raitiovaunulla Läntisen Brahenkadun ja Porvoonkadun kulmaan, mistä hän jatkaisi matkaansa Mäkelänkadulle kävellen. Juuri siksi, että hän halusi sateen pieksevän kasvojaan ja hapekkaan ilman tunkeutuvan keuhkoihinsa.

Sillä hetkellä hän näki miehen.

Hän oli hetken aikaa aistinut, että häntä pidetään silmällä. Mies seisoi vastapäisen R-kioskin edessä. Alf loi äkkiä silmänsä häneen ja heidän katseensa kohtasivat. Sitten mies laski katseensa kädessään pitelemäänsä lehteen, mutta kun Alf hetken päästä vilkaisi syrjäsilmällä tätä, hän havaitsi tummennettujen silmälasien takaa tiukan katseen. Se kohdistui suoraan häneen. Alf tarkasteli salavihkaa tuijottajaa. Tumman huopahatun alta pilkistivät mustat, tiiviisti pään mukaiset hiukset, jotka ulottuivat sivuilla korviin asti. Miehellä oli mustat, paksut riippuviikset, jotka tekivät hänet jotenkin alakuloisen näköiseksi. Yllään hänellä oli siisti beigenvärinen popliinitakki. Se oli likomärkä. Mies oli lukevinaan jotakin iltapäivälehteä.

Jotakin epäselvää tulvahti menneisyydestä Alfin tajuntaan. Se kalvoi mieltä ja pyrki vimmatusti esille. Hän sulki silmänsä. Olisi ehkä auttanut asiaa, jos mies olisi ottanut pois lasinsa. Tämä oli pienehkö, ehkäpä sadanseitsemänkymmenen sentin pituinen ja hänen kasvonsa olivat kapeat. Hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, mutta Alf oli varma siitä, että miehen silmät rekisteröivät hyvin tarkasti kaiken, mihin ne suuntautuivat. Miehellä oli kokoonsa nähden suuret kädet, varsinkin rystyset olivat pelottavan isot ja muhkuraiset.

Alf yritti epätoivoisesti tavoitella joitakin menneisyydestä nousevia hyvin hentoja ajatussäikeitä, mutta juuri kun han oli tarttumaisillaan niihin, ne livahtivat pois.

Sitten mies katsoi Alfia suoraan silmiin yrittämättäkään enää salata tuijotustaan. Alf käänsi katseensa pois. Vaaran tunne kimposi äkkiä esiin pakahduttavana. Hän yritti taas muistella. Oli jotakin, mitä hän ei saanut kiinni. Hän huokasi ja lähti kävelemään kohti raitiovaunupysäkkiä. Ehkä olen erehtynyt. Ehkäpä hän ei tuijottanutkaan erityisesti minua. Ehkäpä hän katseli kaikkia muitakin. Asemalla on paljon vetelehtijöitä, jotka vain tarkkailevat toisten menemisiä ja tulemisia. Niin sen täytyi olla. Meedioistunnon jälkeen oli kaikki aina niin epätodellisen tuntuista. Minä vain kuvittelen taas jotakin. Tuskin näen häntä enää koskaan.

Alf nousi kolmoseen, joka surahti pehmeästi liikkeelle kohti Hakaniemeä. Hän istahti vaunun vasemmalle puolelle, yhden hengen paikalle. Hän vilkaisi kelloaan; se oli jo yli kahdenkymmenenkahden. Ulkona oli hämärää ja koko maailma näytti märältä. Vesiryöpyt piiskasivat ikkunoita. Alfista tuntui kuin hän olisi katsellut toimivaa pesukonetta sen lasiruudun läpi.

Päänsärky muistutti taas olemassaolostaan. Jomotus alkoi heikkona, kuin tunnustelevana, ja sitten Alf näki muutaman sahalaitaisen välähdyksen silmiensä edessä. Hän hapuili taskuaan ja löysi Trimigrin-purkkinsa. Hän ravisteli kämmenelleen yhden pillerin ja nielaisi sen. Sitten hän nieleskeli ja keräsi suussaan sylkeä saadakseen tabletin sulamaan. Hänen ajatuksensa karkasivat taas äkkiä Tukholman Östra Stationin eteen. Hän näki itsensä nousemassa Tunnelbanan jyrkkiä portaita ja seisahtuvan asemarakennuksen luo. Hän katsoi sen takana olevaa nakkikioskia ja taempana kohoavia monumentaalisia Teknillisen korkeakoulun punatiilitaloja. Hän puri hampaansa yhteen ja pakotti itsensä palaamaan. Päänsärky hellitti hiukan. Hän vilkaisi sivulleen ja samassa hän näki taas miehen.

Tämä seisoi hänen takanaan, oven edessä, pidellen kiinni vaunun tukitangosta. Miehellä oli edelleen silmillään tummat lasit ja hänen ilmeensä oli täysin tyhjä. Hän muistutti amerikkalaisten elokuvien ammattitappajia. Ehkäpä hän olikin sellainen. Rauhoitu. Ei Jumala sinua hylkää. Alf pohti kuumeisesti, mitä tekisi. Hän yritti tukahduttaa kasvavan kauhuntunteensa. Jos miehellä on ase ja… niin, siinä tapauksessa Alfilla ei olisi mitään hyötyä koostaan. Häntä vihlaisi vatsanpohjasta ja hän totesi palelevansa.

Hän nousi vaunusta Porvoonkadun kulmassa ja lähti kiireisin askelin harppomaan Sturenkatua pitkin. Hetken päästä hän vilkaisi taakseen. Mies oli hänestä vain noin viidenkymmenen metrin päässä. Sade ruoski Alfin kasvoja ja tuuli pakotti hänet kävelemään hiukan etukumarassa. Lähellä Mäkelänkadun kulmaa hän pisti hölkäksi. Vilkaisu: mies ei ollut jäänyt metriäkään. Hän piti välimatkan samana. Alf aukaisi sadetakkinsa alimmaisen napin ja pinkaisi juoksuun. Hän tiesi, että vain harva harjoittelematon ihminen tavoittaisi hänet, olihan hän juossut aikoinaan neljäsataa metriä viiteenkymmeneen sekuntiin. Äkkiä hän kompastui johonkin lankunpätkään ja tuiskahti polvilleen. Murto-osasekunti ujelluksen jälkeen kuului heikko poksahdus. Ihan kuin samppanjapullo olisi avattu.

Alfin valtasi paniikki. Häntä oli ammuttu äänenvaimentimella varustetulla aseella. Hän oli kuullut tuon poksahduksen elokuvissa. Ääni oli tuttu. Ellei hän olisi kompastunut, olisi luoti ehkä osunut häneen. Hän vilkaisi hätäisesti taakseen. Mies oli nyt jo lähempänä, ehkäpä vain kolmenkymmenen metrin päässä. Tuuli tunkeutui Alfin keuhkoihin vaikeuttaen hengitystä ja pelko puudutti hänen jalkojaan. Kurkkua kuristi. Hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi kauan juosta. Pian hänen jalkansa kieltäytyisivät toimimasta. Ketään ei näkynyt missään, koko Mäkelänkatu näytti tyhjältä. Alf yritti lyhentää ja samalla nopeuttaa askeliaan. Sokaisevat valot räiskähtelivät taas hänen silmissään. Sitten hän käväisi nopeasti ajatuksissaan Östra Stationilla. Jostakin alitajunnan syvyyksistä nouseva ääni sähkötti hänelle