Kannas liekeissä

By Oskar Reponen

Moni suomalainen sotilas piti toisen maailmansodan aikana päiväkirjaa. Näin teki myös kirjailija Oskar Reposen isä eversti Toivo Reponen. Oskar Reponen on purkanut isänsä kokemukset vahvaksi sotakirjaksi, joka keskittyy Kannaksen suurhyökkäyksen aikoihin – aikoihin, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, että Suomi menetti sodassa Viipurin ja Karjalan kannaksen. Henkilökohtaiset ja todet kuvaukset vievät lukijan elävästi toisen maailmansodan kauhujen keskelle. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726461893

Book preview

www.egmont.com

I osa 1942

1. luku

Erkki Vanne maleksi Koiviston esikuntakomppanian pihalla potkiskellen ajankulukseen pieniä kiviä ja yrittäen saada ne vierimään muutaman metrin päässä olevaan, edellisyön sateen synnyttämään vesilammikkoon. Ilma oli viileähkö ja happirikas. Oli helppoa hengittää. Erkki nosti esikuntarakennuksen portaitten vierellä lojuvan muutaman kilon painoisen kivenmusun ensin rintansa korkeudelle ja ryhtyi sitten kohottelemaan ja laskemaan sitä kuin painonnostaja. Hetken päästä hän työnsi sitä hampaat tiukasti yhteen puristettuina, ähkäisten tuiman näköisenä. Hän mittasi askelillaan työnnön pituuden ja hymyili tyytyväisenä. Pitkälti toistakymmentä metriä.

Erkki oli lahjakas urheilijanuorukainen. Hän oli osallistunut lähes kylmiltään Kannaksen sotilaspoikien 3-ottelumestaruuskisoihinkin Viipurissa ja voittanut sarjansa ylivoimaisesti. Ennen kisoja hänen korkeushyppyennätyksensä oli ollut 152, mutta silloin hän hurmioitui: 168 ylittyi ensimmäisellä yrityksellä. Ja kun 100 metriäkin meni hienosti, 11,6 sekunnissa, ei voittajasta ollut epäselvyyttä vaikka vähän päälle viiden kiloinen kuula ei lentänytkään kovin pitkälle, hän jäi voittajasta lähes kaksi metriä.

Erkin urheiluharrastus oli alkanut jo vuosia sitten Sortavalassa, jossa hän kävi kansakoulunsa neljä luokkaa. Hänen isänsä oli Sortavalassa Rannikkotykistörykmentti 3:n esikuntapäällikkönä. Talvisodan puhjettua isä siirrettiin Lahdenpohjaan. Hän oli kapteeni tässä Laatokan Meripuolustuksen runkoyksikössä, joka täytti suurenmoisesti tehtävänsä rauhantekoon asti. Meripuolustus kesti.

Sortavalassa Erkki innostui juoksemaan opettajaseminaarin kentällä ja jo pari vuotta sitten, alle kuudentoista ikäisenä, Erkki oli voittanut Poikaurheilupäivillä ikäistensä 60 metrin juoksun ajalla 7,4.

Oli maaliskuun kahdeskymmenes vuonna 1942.

Illalla Erkki päätti lähteä Koiviston jo lumen alta paljastuneelle hiilimurskaradalle harjoittelemaan, seuraamaan Pohjolan tämän hetken nopeimpiin pikajuoksijoihin kuuluvan alikersantti Nils Kronqvistin hänelle tekemää valmennusohjelmaa. Hän ihaili suuresti tätä jykevätekoista, pitkäjalkaista, atleettityyppistä sprintteriä, moninkertaista Suomen mestaria ja Suomi-Ruotsi-maaotteluvoittajaa, joka karuissa ja ankeissa sotaoloissakin oli pystynyt säilyttämään herkkyytensä.

Erkki oli anonut rintamajoukkoihin sotilaspojaksi, tai oikeastaan lähetiksi seitsemäntoistavuotiaana. Hän oli seurannut 8. Rannikkoprikaatin esikuntakomppaniaa prikaatin joukkojen vallatessa vähitellen, yhden kerrallaan, vielä venäläisten hallussa olevia Viipurinlahden saaria. Jo 3.9.1941 miehitettiin vahvasti miinoitettu Tuppura ja samanaikaisesti suoritettiin maihinnousu Koivistonniemen itärannalle Vatnuorin kylän kohdalla. Niemi oli puhdistettu siellä yhä harhailevista vihollisista. 8. RPr:n joukot kohtasivat samoihin aikoihin Kiiskilässä, pienessä, Koiviston pohjoispuolella olevassa kyläpahasessa, Jalkaväenrykmentti 45:n osia. JR 45 oli vähän aikaa sitten vallannut itse Koiviston kauppalan. Koivistolla oli myös jo siviilejä, sillä jatkosodan puhjettua ja suomalaisten vallatessa osaksi saksalaisten avulla lyhyessä ajassa takaisin talvisodan päätösrauhassa menettämänsä alueet, alkoivat karjalaiset hiljalleen palailla tutuille, mutta tuhotuille asuinsijoilleen.

Vaikka Koivisto olikin lähes rauniokasana, seisoi keskellä hävityksen kauhistusta kuitenkin ylväänä pystyssä graniittikirkko, jota venäläiset olivat runsaan vuoden ajan käyttäneet elokuvateatterina.

Jo tällä hetkellä jälleenrakensi tuhoutunutta Koiviston kauppalaa tuhatkunta koivistolaista. Paluulupien antamista rajoitti ennen kaikkea asuntojen puute, mutta siitä huolimatta laskettiin Koivistolle ja lähikyliin palanneen jo ensimmäisen jatkosotavuoden aikana tuhansia henkilöitä.

Erkki nosteli kivijärkälettään muutaman kerran tiheässä tahdissa kädet suorina yläilmoihin, laski sen takaisin rinnan korkeudelle ja nosti taas. Sitten hän kantoi musun esikuntarakennuksen kulmaan, hiukan talon alle piiloon, ja lampsi laiskasti rykmentin puurakenteiseen, yksikerroksiseen esikuntaan. Hän päätti käydä juttelemassa hyvän ystävänsä, Erkkiä useita vuosia vanhemman alikersantti Erik Roosin luona. Rooskin oli urheilija, varsin nopeakinttuinen mies: myöhään syksyllä 1941 pidetyissä prikaatin mestaruuskisoissa hän oli sijoittunut satasella Nissen jälkeen hopealle. Roos kuului 8. RPr:n kovaan pikaviestikvartettiin, jossa juoksivat luutnantit Lyly ja Seppälä, Erik Roos sekä ankkurina tietenkin Nisse Kronqvist. Varalla oli muitakin menijöitä: kun luutnantti Högnäs oli kunnossa, sai Nissekin pistellä parastaan ehtiäkseen ennen häntä pumpulilangalle. Jonakin päivänä hänestäkin tulisi tähti, Erkki aina unelmoi. Hän odotti tulevan kesän Merivoimien mestaruuskilpailuja, joiden kohokohtana olisi Nisse Kronqvistin ja Bertel, Bebbe Storskrubbin yhteenotto. Varsinaisesti tämä pienikokoinen, mutta pippurinen Helsingin IFK:n supertähti oli tosin neljännesmaileri sekä saman matkan aituri (Euroopan ykkösiä myös kahdella kierroksella), mutta kaksisataa metriäkin Bebbe kipitteli niin tiuhaan tahtiin töpöjaloillaan, että häntä päätä pitempi Kronqvist joutui silloin tällöin katselemaan tähtirintaisen kantapäitä.

Erkki asteli Koiviston keskustassa sijaitsevan puisen esikuntarakennuksen kapeaa käytävää kohti toimistohuonetta, josta kuului kirjoituskoneen pikakivääritulta muistuttavaa naputusta. Ääni oli toki heikkotehoisempi, mutta kirjaimet hakkasivat paperia vasten lähes samassa tahdissa kuin konetuliaseesta räpätti luoteja. Siiri Romppainen oli prikaatin nopein konekirjoittaja, siviilissäkin ammatiltaan konttoristi, vieläpä niin suuressa firmassa kuin Stockmannilla, jonne ei yhden sormen naputtelijoita taatusti huolittukaan.

Erkki ohitti 8. RPr:n komentajan, everstiluutnantti Niilo Heiron huoneen, jonka ovi oli jäänyt raolleen. Sisältä kuului kovaäänistä puhetta. Erkki tunnisti komentajan ja pastori Ojalan äänet.

– Minähän en tietysti voi vaikuttaa mihinkään, mutta loppujen lopuksi, hehän antautuivat vapaaehtoisesti. Kävelivät tassut pystyssä varuskunta-alueellemme. Puhuja oli Niilo Heiro.

– Niin, en minäkään oikein hyväksyisi tätä. Minun mielestäni heille pitäisi antaa oikeus valittaa mahdollisesta kuolemantuomiosta sotaylioikeuteen, Ojala kuului vastaavan tyypillisellä lujalla äänellään. Ojala oli päällikköpastori, sen Erkki tiesi. Hän sai jopa palkkaa jumalanpalvelusten pitämisestä ja muusta semmoisesta. Reservipapit olivat paljon hänen alapuolellaan ja nauttivat vain normaalia päivärahaa.

– Pelkään, että tämä homma menee nyt pikaoikeuspäätökseksi, Heiro sanoi ääntään madaltaen. – Käsitykseni mukaan heillä ei liene kovinkaan isoja mahdollisuuksia.

Erkki tiesi, mistä he puhuivat.

Eilen oli esikuntakomppanian portille lampsinut – kädet korkealla pystyssä – kaksi inkeriläistä, suomalaisiin sotilaspukuihin sonnustautunutta desanttia. Miekkoset olivat selostaneet ensimmäiselle kohtaamalleen sotilaalle antautuvansa ja olevansa venäläisten lähettämiä ja kouluttamia desantteja. Heidät oli ampumisen uhalla pakotettu hyppäämään lentokoneesta lähellä Koivistoa. Punaupseerit olivat ennen hyppyä muistuttaneet miehiä pyhästä velvollisuudestaan suurta Neuvostoliittoa kohtaan. Suuri isänmaallinen sota oli saatava voitokkaaseen päätökseen ja he olisivat tärkeitä nappuloita päämäärän saavuttamisessa. Heidän tehtävänsä oli ottaa selville Koiviston ympäristöön sijoitettujen suomalaisjoukkojen suuruus ja aseistus sekä suorittaa viikon aikana – sen ajan he viipyisivät komennuksellaan – eräitä tihutöitä, muun muassa räjäyttää pari tärkeätä siltaa ja vaurioittaa Viipurin-Koiviston rautatietä.

Sotilaat olivat kuljettaneet vankinsa vartiopäällikön luokse ja miehet oli teljetty metallisalvalla varustettuun arestikoppiin, jonka pinta-ala oli tuskin kymmentä neliömetriä. Siinä oli katonrajassa pieni ikkuna, josta avautuvaa, tosin ankeahkoa näköalaa (prikaatin varastorakennuksia) supisti ristinmuotoinen rautatanko. Se pistettiin paikalleen sen jälkeen kun liian innokkaasta juopottelusta ja rähinöimisestä arestiin teljetyt sotapojat olivat livistäneet yön aikana teille tietymättömille. Miehet – heitä oli kaksi – löytyivät lopulta Viipurista, jossa he olivat parin päivän aikana ehtineet herättää pahennusta pysyttelemällä koko ajan sitkeästi ympärijuovuksissa. Sotapoliisit olivat antaneet miekkosille pari varoitusta, mutta eivät ollet – ihme kyllä – pidättäneet näitä, eivätkä edes kysyneet tykkimiesten papereita. Miehet olivat – niin he itse selittivät myöhemmin 8. RPr:n esikuntapäällikölle majuri P. Kokkoselle – kertoilleet olevansa HTK I:een kuuluvia täydennysmiehiä. HTK I eli Henkilötäydennyskeskus huolehti täydennysmiesten kouluttamisesta, täydennysmiesten lähettämisestä rintamajoukoille, sekä vartiopalveluksesta varuskunnassa (Viipurissa). Henkilötäydennyskeskus I:n kolme pataljoonaa käsittävät joukot suorittivat myös työpalvelusta sekä metsänhakkausta. HTK I:n komentajana oli 13.4.1942 everstiksi ylennetty A.V. Hirva. Tähän aikaan elettiin Kannaksella ns. Kannaksen Ryhmän kautta (1.2.42-5.3.44), jolloin kaikki Karjalan kannaksella operoivat joukot oli alistettu yhdelle johtajalle, kenraaliluutnantti Harald Öhquistille.

Kun juoppolallit joutuivat kolmannen sotapoliisipartion kanssa keskusteluihin, oli heidän kaivettava esille kaikki paperinsa, joista selvisi, etteivät miehet kuuluneet edes Viipurin lähettyville, vaan 8. Rannikkoprikaatiin, johon Kannaksen Ryhmän oikea sivusta tavallaan nojasi: prikaatihan puolusti rannikkoa Inonniemestä Virolahdelle saakka. Karkurit tuotiin pikavauhtia takaisin Koivistolle ja nyt oli arestikoppi varustettu kaltereilla.

Niin, desantit oli sitten viety luutnantti Erkki Tuulen sekä parin lakia opiskelevan vänrikin kuulusteltaviksi ja tänään istuisi kenttäoikeus. Se tapahtuisi jo iltapäivällä. Erkki tuijotti kotvan eteensä. Inkeriläiset olivat hänen mielestään käyttäytyneet niin rehdisti, että heidät pitäisi armahtaa. Mutta jos kerran kysymyksessä olisi pikaoikeus, pantiin tuomio – mikäli se olisi kuolemanrangaistus – yleensä välittömästi tai viimeistään seuraavana aamuna toimeen. Prikaatin komentaja itse sekä myös monet muut esiupseerit kannattivat tuomion välitöntä toimeenpanoa sillä yön yli odottaminen oli heidän mielestään vieläkin julmempaa. Jos kerran ammutaan, niin ammutaan heti, sitä mieltä olivat useimmat sotilaatkin.

Erkki kuuli prikaatin komentajan huokaavan.

– Ei auta muu kuin pitää miesten puolesta peukkuja pystyssä, Heiro lisäsi puoliääneen.

Ojala oli vaiti. Niin,kenttäoikeus istuisi ja tekisi päätöksensä. Siihen ei edes prikaatin komentajalla ollut mitään sanomista.

Erkki jatkoi matkaansa kohti toimistoa. Roos ei ollut huoneessa ja Erkki kääntyi takaisiin. Samalla hetkellä everstiluutnantti Heiro ja päällikköpastori Ojala astelivat komentajan huoneesta ulko-ovelle.

– Milloin kenttäoikeus istuu, Erkki kysyi korpraali Uutulta.

Arvo Uuttu – myöhemmin alikersantiksi ylennetty pikajuoksija – katsoi Erkkiä silmiin ja vastasi hiljaa: – Kello kahden maissa. Parin tunnin kuluttua.

Arvo oli mukava, hiljainen, tunnollinen helsinkiläissotilas (myöhemmin hän palveli Helsingin poliisilaitoksessa eläkeikäänsä asti), joka kuului 4 x 400 metrin viestin vakiokokoonpanoon. Huippu-urheilijaksi häntä ei voinut kutsua, mutta hän ei ottanutkaan juoksemista niin vakavasti kuin monet muut hänen lahjoillaan varustetut olisivat tehneet. Neljännesmaili kulki parin viikkoharjoituskerran voimalla viidenkymmenenneljän sekunnin hujakoille, myöhemmin paremminkin.

Erkki oli hyvissä ajoin, jo varttia vaille kahden maissa esikuntakomppanian suurimmassa huoneessa, jota joskus pidettiin juhlasalinakin ja jossa sateen sattuessa järjestettiin jumalanpalveluksiakin. Normaalisti ne pidettiin ulkosalla. Päällikköpastori Ojala piti silloin saarnan, joka oli tilaisuuden kohokohta. Hän muistutti aina kuulijoilleen, muutamalle sadalle tykkimiehelle ja parillekymmenelle upseerille suomalaisen sotilaan velvollisuuksista isänmaataan kohtaan ja vakuutti Jumalan siunaavan heidät ja heidän omaisensa. Hän innosti sotilaita kestämään sodan rasitukset ja rohkaisi heitä taistelemaan vaikkapa henkensä uhraten kotinsa ja rakkaimpiensa puolesta. Hän ei koskaan unohtanut tuoda esille sitä, että sota päättyy hyvin pian, mutta vielä olisi edessä muutamia raskaita aikoja, jotka kestettäisiin Kaikkivaltiaan avulla. Rukouksen aikana – mikäli jumalanpalvelus suoritettiin pihalla tai läheisellä jalkapallokentällä – hatut ja suikat otettiin pois ja sadat päät taipuivat katseitten nauliutuessa jonnekin saappaitten kärkiin. Lopuksi veisattiin mahtavalla äänellä esimerkiksi Jumala ompi linnamme, jonka jälkeen prikaatin komentaja puhui lyhyesti.

Salin ovella seisoi leppoisasti hymyilevä alikersantti Råbäck – hänkin lupaava juoksija, prikaatin edustaja 3000 metrillä – kivääri jalalla. Råbäck puhui murtaen suomea, joskus niin hassusti ääntäen, että Erkki puhkesi nauruun. Råbäck oli kerran illalla, hämärässä, tekemänsä kymmenen kilometrin lenkin aikana kuullut erään pensaan takaa kummallista rapinaa ja rynnännyt vauhdilla suoraan puskaan, jossa piileskeli kauhusta vapiseva suomalaiseen sotilaspukuun sonnustautunut partainen, leveäkasvoinen, hurjistuneen näköinen mies. Tämä kellahti selälleen Råbäckin itse asiassa loikatessa hänen päälleen ja rupesi ulisemaan jotakin venäjänkielellä. Råbäck, harvasanainen loviisalaisurheilija, tempasi vanjan vierestä, maasta nagan-pistoolin, jonka kahvassa oli punainen tähti ja käski ruotsiksi miekkosta nostamaan tassut pystyyn. Händerna upp upposi desanttiin yhtä varmasti kuin olisi tehonnut lause minä rakastan sinua ja hän nosti tassunsa kiltisti ilmaan, nousi hitaasti pystyyn ja sitten lähdettiin peräkanaa tallustelemaan metsätietä pitkin varuskuntaan, jonne oli yli kolmen kilometrin matka.

Råbäck ei koskaan kuullut, mitä vakoojalle oli tapahtunut. Mies oli joka tapauksessa lähetetty pikkuautolla pois Koivistolta, sillä oli käynyt ilmi, että hän oli upseeri. Luultavasti hänet oli viety ehkäpä jopa AK:n, Armeijakunnan esikuntaan, jossa aloitettaisiin pitkälliset kuulustelut. Koska hän oli piileskellyt Koiviston rannoilla suomalaisessa asetakissa, hänet otaksuttavasti ammuttiin myöhemmin.

Sisälle lappasi upseereita ja aliupseereita, lähinnä kantapeikkoja. Tavalliset rivimiehet pysäytettiin kuitenkin kynnykselle. Kaikille ei kuitenkaan riittäisi tilaa, tulijoita olisi ollut toistasataa. Råbäck ravisti miehille päätään, rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Hän oli mies, joka piti sanansa ja toteutti hartaasti, peräänantamattoman sitkeästi ja jopa pikkutarkasti saamansa käskyt. Hiirikään ei olisi päässyt livahtamaan hänen katseensa ohi. Erkki oli kuitenkin poikkeus. Urheilijat pitivät kaikessa toistensa puolta ja vaikka muutamat tykkimiehet purnasivatkin Råbäckille, tämä päästi Erkin sisälle. Erkki istahti salin peräosaan, korpraali Kronqvistin taakse. Nisse Kronqvist, oli pidetty, tyyni mies. Häntä ei hevillä suututettu. Kilpailuissakin hän oli aina kuin viilipytty muiden tuijottaessa lähtöviivalla eteensä silmät harittaen ja polvet hermostumisesta notkahdellen. Mutta harjoitellut urheilija tuntee kuntonsa, hänen ei tarvitse tutista. Ja Nisse tunsi ja tiesi, mihin pystyi.

Arviolta sadan neliön suuruisen huoneen oven vastapäisellä puolella, ikkunoitten edessä, oli kaksi vieretysten nostettua pitkähköä pöytää. Rinnakkain ne muistuttivat oikeusistunnoista tuttua pulpettia, jonka takana oikeuden puheenjohtaja ja oikeuden jäsenet istuivat. Salin vasemmalla puolella oli kolmas pöytä, jonka takana seisoi tiukannäköinen, teräväkatseinen ja oppineen näköinen luutnantti. Hän oli syyttäjä, Erkki Tuuli. (Pääjohtaja Erkki Tuuli on nykyisin eläkkeellä. Häneltä ilmestyi pari vuotta sitten teos inkeriläisten vaelluksista.)

Sotatuomari iski nuijallaan pöytään.

– Syyttäjällä lienee asiaa koskevat pöytäkirjat, hän sanoi jämerällä, käskemään tottuneella äänellään. Tuomarin nimi oli Pentikäinen. Erkki Tuuli vei hänelle pinon papereita ja hetken aikaa oikeuden jäsenet tutkivat niitä. Ne olivat vankien kuulusteluista tehtyjä pöytäkirjoja.

Oikeudenkäynti alkoi.

Syytetyt olivat suomenkielentaitoisia. He kertoivat kaiken samoin kuin antautumisensa jälkeenkin: heidät oli ampumisen uhalla pakotettu hyppäämään desanttien kuljetuskoneesta Koiviston kohdalla, hiukan kauppalan ulkopuolella, rantaviivan yläpuolella. Politrukit, heitä oli ollut mukana pari kappaletta, olivat uhanneet heitä pistooleillaan viimeiseen asti ja käskeneet heitä tuhoamaan itsensä mikäli näyttäisi siltä, että he joutuisivat kiinni. Heille oli kerrottu, että kiinnijoutuessaan he tulisivat kokemaan kaikki helvetin kauhut, sillä suomalaisbandiitit kiduttivat aina hitaasti uhrinsa kuoliaiksi. Mutta jo maahan päästyään he olivat yhteistuumin päättäneet antautua suomalaisille. Syöksyvene tulisi hakemaan heidät viikon kuluttua kauppalan eteläpuolelta, Lohisenniemen rannasta. Heidän olisi määrättynä aikana ammuttava ilmaan punainen raketti ja syöksyvene olisi muutamassa minuutissa paikalla. Mutta ranta tulisi olemaan tyhjä.

Istuvan kenttäoikeuden pöytien oikealla puolella, vastapäätä syyttäjän pöytää, seisoi kärsivän näköinen luutnantti oman pöytänsä takana. Upseerin ihonväri oli kelmeän kalpea ikään kuin hän olisi oleskellut vuoden kellarissa olematta päivääkään auringonvalossa ja hänen hiuksensa olivat lähteneet. Luutnantti Kärkkäinen tiesi, ettei häntä itse asiassa tarvittu täällä. Hänellä ei tämäntyyppisessä istunnossa olisi mitään mahdollisuuksia. Mutta puolustusasianajajan oli kuitenkin oltava paikalla ja hänen tuli tehdä velvollisuutensa. Ilman hänen työtänsä ei tuomiota olisi voinut julistaa. Syytettyjen puolesta olisi löydettävä joitakin lieventäviä asianhaaroja ellei muuta. Kärkkäinen oli ehtinyt lukea lakia vuoden verran ennen sotatorvien tömähdystä, joten hänellä ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta työssään. Mutta sen hän tiesi, ettei tämä kenttäoikeus antaisi armoa. Suomalaiset sotilaspuvut. Niiden vuoksi inkeriläiset menettäisivät henkensä. Siitäkin huolimatta, että he olivat antautuneet vapaaehtoisesti ehtimättä tehdä mitään vahinkoa suomalaisille. Luutnantti huokasi. Sotalaki tuntui liiankin armottomalta. Nämäkin miehet oli pakotettu tehtäväänsä. Ha heidät oli pakotettu myös pukeutumaan suomalaisiin sotilastamineisiin. Niin, tai oliko asia sittenkään niin? Voisiko olla mahdollista, että miehet olivat jo ehtineet tehdä ties mitä pahoja? Miinoittaneet vaikkapa rautatien tai lähettäneet tarkat tiedot suomalaisten joukoista, aseistuksesta ja ryhmityksistä? Ja nyt sitten tulivat muka antautumaan todettuaan, etteivät pääsisi pakoon. Havaittuaan, että paluutie oli tukittu, että kaikkialla oli suomalaisjoukkoja ja sotakoiria, jotka kenties olivat jo haistaneet heidät hetkeä ennen kuin he kauppalan ulkopuolella olivat törmänneet suomalaispartioon ja nostaneet tassunsa ilmaan.

Ei mistään voinut olla varma.

Luutnantti Esko Kärkkäinen sukaisi hiuksiaan ja plaraili puolustuslaitoksen ikivanhan lakikirjan lehtiä. Uudempiakin kai olisi ollut saatavissa, mutta komppanian kirjastossa ei ollut ollut muita kuin tämä. Uudempi oli jossakin lainassa. Tämä oli painettu vuonna 1928 sisältäen presidentti K.J. Ståhlbergin ja silloisen pääministeri J.H. Vennolan vahvistamia lakeja ja asetuksia. Kärkkäinen etsi kohdan, missä puhuttiin vakoilijoista.

Rangaistus on raukeava jos se, joka kuuluu sotavankien vartiostoon, surmaa sellaisen vangin tai haavoittaa vankia kun karkaamisyritys on ehkäistävä… ei, tämä ei kuulunut asiaan. Luutnantin mieleen tulivat kuitenkin useat suomalaisten omilla sotavankileireillä sattuneet tapaukset: suomalaisvartija oli hyvin epäilyttävissä olosuhteissa ampunut neuvostosotilaan, sotavangin, ja väittänyt jälkeen päin tämän yrittäneen paeta. Usein ajatuskin vangin karkaamisyrityksestä oli mahdoton. Mutta varsinkin jatkosodan alkuaikoina, kun suojeluskuntalaiset vastasivat sotavankien vartioinnista, tällaisia tapauksia tuli ilmi tuhkatiheään. Joskus ampujalla oli todistaja (toinen suomalainen sotilas), mutta useimmiten oli vain uskottava hänen sanaansa. Suojeluskuntalaiset tappoivat taatusti satoja, ehkä tuhansia vankejaan, koko Suojeluskuntajärjestöhän oli melkein kuin koulutettu vihaamaan venäläisiä. Kärkkäinen ravisti päätään ajatuksissaan. Tosiasioissa nämä suomalaisten omat sotavankileirit muistuttivat paljon saksalaisten keskitysleirejä, joista oli alkanut jo tihkua tietoja. Suojeluskuntien eli Kotijoukkojen esikunnan päällikkönä oli eversti A.E. Martola; kaikki vastuu suojeluskuntalaisten raaoista otteista venäläisvankeja kohtaan lankesi tälle venäläisvihan täyttämälle ja raaistamalle esiupseerille.

Sitten Kärkkäinen löysi oikean sivun. Hän oli kääntänyt sen koirankorvalle, kääntänyt sivun yläosan sisäänpäin, mutta ei ollut heti löytänyt oikeata paikkaa. Sivulla 168 luki: sotavanki, vihollisen vakoilija, joka… on tässä valtakunnassa pidätetty, on tekemästään rikoksesta tuomittava tämän lain mukaan… Seuraavalla sivulla kerrottiin sitten millainen on ja mitä säätää tämä laki. Ykkösenä oli heti kuolemanrangaistus. Ja sitten: Kuolemanrangaistusta älköön, paitsi valtio-, maan- ja sotilaspetoksesta… käytettäkö muulloin kuin sodan aikana… kuolemanrangaistus pannaan täytäntöön ampumalla… Kärkkäinen pureskeli kynsiään. Mitään lieventävää ei ollut missään. Pikaoikeus, entä se: Pikaoikeus on erikoistuomioistuin, joka 9. luvussa säädetyllä tavalla voidaan sodan aikana asettaa määrätyissä tapauksissa. Sitäkään vastaan ei voisi purnata. Syyttäjä sanoisi kuitenkin tämän jutun kuuluvan niihin määrättyihin tapauksiin. Eivätkä oikeuden puheenjohtaja ja hänen ympärillään istuvat kaksi luutnanttia ja kaksi aliupseeria asettuisi vankien puolelle. Kärkkäinen löysi sivulta 254 pikaoikeutta koskevia sääntöjä. Sieltäkään ei löytynyt apua: Jos sodassa olevassa joukko-osastossa joku on tehnyt rikoksen, josta saattaa tulla kuolemanrangaistus, saakoon paikalla oleva ylipäällikkö… asettaa erikoisen, pikaoikeudeksi nimitetyn sotatuomioistuimen tutkimaan asiaa… pikaoikeuden päätös pantakoon heti täytäntöön. Kenttäoikeudesta todettiin lisäksi, että siihen kuuluu lainoppinut puheenjohtaja ja jäseninä yksi vähintäin luutnantin arvoinen upseeri ja yksi alipäällystöön tai miehistöön kuuluva henkilö.

Lakikirjassa oli myös otteita kansainvälisestä Haagin sopimuksesta. Vakoilijoista todettiin muun muassa että vakoilijana saa pitää ainoastaan sellaista henkilöä, joka… koettaa kerätä tietoja sodankävijän toiminta-alueelta, aikoen antaa ne vastapuolelle. Siitäkään ei olisi apua inkeriIäisille. Entä sitten valepuvuista. Se sopisi tähän: Sotilashenkilöitä, jotka ilman valepukua ovat tunkeutuneet vihollisen armeijan toiminta-alueelle hankkiakseen tietoja, ei pidetä vakoilijoina. Voi helvetin helvetti. Mutta näillä raukkaparoilla oli ollut yllään juuri tuo valepuku. Suomalaiset asepuvut. Ja sitten seurasi asetuksia puolustuslaitoksessa pidettävistä nimi- ja kantakirjoista sekä ansioluetteloista. Kärkkäistä nauratti taas asian vahvistuspäivä ja nimet sen alla: Helsingissä 14. päivänä lokakuuta 1927, tasavallan presidentti Lauri Kr. Relander. Puolustusministeri K. Heinonen.

Hän havahtui äkkiä Pentikäisen tiukalla äänellä esittämään kysymykseen:

– Pöytäkirja on luettu, onko puolustuksella tähän mitään sanomista.

Sotatuomarin katse oli nauliutunut luutnantti Kärkkäiseen. Puheenjohtajan kasvoilla ei näkynyt hituistakaan lempeyttä. Hän muistutti ilmeetöntä pokerinpelaajaa, joka juuri pohtii uskaltaisiko hämätä ja pistää likoon viissatasen kymppiparin kädellä.

Kun Kärkkäinen ei heti vastannut, sotatuomari jatkoi:

– Syytetyillä oli siis mukanaan lyhytaaltolähetin, varsin tarkat muistiinpanot ja kartat sotatoimialueeltamme sekä räjähteitä, muun muassa käsikranaatteja, sähkölamput, suomalaiset sotilaspassit, jotka on epäilemättä otettu joko kaatuneilta tai vangeiksi joutuneilta sotilailtamme, Morozkonepistoolit ja sytytyslevyjä. On siis syytä olettaa molempien aikoneen tehdä tihutöitä prikaatimme alueella ja paljastaa viholliselle tärkeitä sotilaallisia tietoja.

Kärkkäinen hätkähti hiukan. Sotatuomarin puheessa oli hänelle uusia seikkoja. Hän ei tiennyt, että inkeriläisillä oli jo muistiinpanojakin. Kärkkäisen tietojen mukaan inkeriläiset olivat antautuneet jo hyppypäivänään. He olivat siis sittenkin… se taisi olla viimeinen naula heidän ruumisarkkuunsa…

Puolustusasianajaja nousi pystyyn ja yritti kuitenkin. Hän vetosi lieventäviin asianhaaroihin: miehet olivat joka tapauksessa antautuneet vapaaehtoisesti, taistelutta, vaikka he olisivat voineet pysytellä piilossa. Oli myös varsin selvää, että heidät oli ampumisen uhalla pakotettu tehtäväänsä. On otaksuttavaa, että sotavangit olivat aluksi, yhä politrukkien pelossa, keränneet hiukan tietoja joukoistamme, mutta tulleet sitten katumapäälle ja päättäneet vaihtaa puolta. Mitään tihutöitähän he eivät tiettävästi olleet ehtineet tehdä. Eivätkä olisi kaiketi tehneetkään.

Kärkkäinen yritti saada äänensä vakuuttavaksi, mutta ei siinä oikein onnistunut.

– Sitäpaitsi molemmat ovat suomensukuisia henkilöitä. Senkin pitäisi vaikuttaa päätöksenne tekoon, Kärkkäinen jatkoi yrittäen vaikuttaa dramaattiselta ja luoden vetoavan, kaikki maailman murheet sisältävän katseen sotatuomari Pentikäiseen.

Puolustusasianajaja ehdotti miehille lieventävissä olosuhteissa tehdystä vakoiluyrityksestä vankeustuomiota ja pyysi alistamaan pian annettavan tuomion sotaylioikeudelle. Kärkkäinen tiesi, että jos oikeus suostuisi viimeksimainittuun toivomukseen, vangit säästyisivät muuten todennäköiseltä tuomiolta: teloitukselta.

Luutnantti Erkki Tuuli tiesi tehtävänsä. Ei ollut muuta kuin yksi vaihtoehto. Vangeilta löytyneet muistiinpanot olivat olleet ratkaisevia. Tietoja kerännyt ja suomalaisissa sotilasvaatteissa esiintyvä vihollismaan edustaja ammuttaisiin vakoojana.

Sotaylioikeuteen vetoaminen ei tulisi kysymykseen. Sellaiseen ei nyt ollut aikaa. Asia olisi saatava päätökseen pikaisesti. Erkki Tuuli oli kuullut, että Uhtuan suunnalla oli vangittu venäläisissä sotilaspuvuissa liikkunut vihollispartio. Viisi miestä oli viety pikaoikeuteen ja parin tunnin kuluttua heidän ruumiittensa päälle jo lapioitiin hiekkaa. Sitä Erkki Tuuli ei oikein hyväksynyt. Tosin miehiä ei tuomittu Uhtualla, vaan lähimmällä sotavankileirillä, mikä oli vielä ihmeellisempää. Yksi samaan porukkaan kuuluvista partion jäsenistä löytyi parin päivän kuluttua, mutta hänelle, hyvin suomea puhuvalle karjalaispojalle, ei käynyt sen kummemmin kuin että hänet vain kirjattiin sotavankileirin muonavahvuuteen. Saipa hän paremmat olot, maittavampaa sapuskaakin kuin leirin venäjää puhuvat vangit, suurin osa heistä kirgiisejä. Asia herätti suurta huomiota, eihän miehiä parhaalla tahdollakaan voinut nimittää vakoilijoiksi. Karjalaisnuorukaisen säästäminen taas oli tuttua: suomenheimoiset olivat täysin eriarvoisessa asemassa kuin venäläiset. Ryssäviha jatkui yhtä kiihkeänä kuin eversti A.E. Martolan johtaman suojeluskunnan toimintaperiaatteet sen sanelivat.

Erkki Tuuli vilkaisi paperipinonsa takaa ja sanoi väsyneellä äänellä:

– Vaadin kuolemanrangaistusta. Hän luetteli vielä joukon pykäliä puolustusvoimain rikoslaista. Hän totesi sotavankien selvästikin yrittäneen vahingoittaa turvallisuuttamme, olivathan he jo tehneet muistiinpanoja joukkoosastojemme sijainnista ja vahvuudesta. Todennäköisesti he olivat jo paljastaneetkin selville saamansa seikat viholliselle. Erkki Tuuli ei uskonut miesten antautuneen tarkoituksella vaan arveli heidän yksinkertaisesti ajautuneen niin vaikeaan tilanteeseen, että he pitivät mahdottomana selviämistä poishakupaikalle ja katsoivat parhaaksi – olosuhteiden pakosta – antautua.

Ei Erkki Tuuli olisi henkilökohtaisesti vaatinut näiden raukkojen kuolemaa. Mutta hänen oli tehtävä se virkansa puolesta. Hän oli kyllästynyt turhaan verenvuodatukseen. Kukaties näistä pojista olisi heille suurempaa hyötyä elävinä kuin kuolleina. Ja sitäpaitsi: eihän kukaan voi todistaa inkeriläisten tehneen mitään pahaa. Mutta ne suomalaiset sotilasvaatteet, niiden