Turkiksien maassa

By Jules Verne

Turkismetsästäjien seurue suuntaa kulkunsa Kanadan pohjoisosiin, 70. leveysasteen pohjoispuolelle. Periltä retkue löytääkin turkiseläimistä rikkaan alueen ja perustaa uuden kauppa-aseman. Luonto on alueella armotonta, mutta myös jotain tavallisuudesta poikkeavaa on ilmassa. Maanjäristys ravisuttaa seutua, ja metsästäjät tajuavat olevansa valtavalla kasvuston päällystämällä jäälautalla, joka on irronnut jäätiköstä. Jännittävä seikkailu jatkuu kirjan jatko-osassa "Ajelehtiva saari". -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 5, 2020
• ISBN: 9788726315264

Jules Verne

Victor Marie Hugo (1802–1885) was a French poet, novelist, and dramatist of the Romantic movement and is considered one of the greatest French writers. Hugo’s best-known works are the novels Les Misérables, 1862, and The Hunchbak of Notre-Dame, 1831, both of which have had several adaptations for stage and screen.

Book preview

www.egmont.com

Iltakutsut Fort Reliancessa

Tänä iltana – 17. maaliskuuta 1859 – oli kapteeni Craventylla Fort Reliancessa ¹ juhlat.

Sana älköön silti nostattako mieleen mitään loistavia pitoja, hienoja tanssiaisia tai suurta musiikkijuhlaa orkestereineen. Kapteeni Craventyn vieraskutsut olivat yksinkertaisempaa laatua, vaikka hän ei kylläkään ollut säästänyt mitään antaakseen tilaisuudelle kaiken mahdollisen hohdon.

Korpraali Joliffen toimesta ja johdolla koristettu alakerran suuri sali olikin kokonaan muuttunut. Tosin kyllä vieläkin näkyivät järeästi veistetyistä hirsistä kyhätyt seinät; mutta salin neljään nurkkaan sijoitetut neljä Britannian lippua ja varushuoneesta lainatut asekokoelmat verhosivat niiden alastomuutta. Kömpelösti sijoitettujen tukipatsaiden varassa lepäävät kattopalkit olivat tosin kuhmuiset ja mustuneet, mutta kynttiläkruunujen tavoin ketjuistaan riippuvat kaksi lamppua peltiheijastimineen loivat riittävästi valoa huuruiseen saliin.

Ikkunat olivat pienet, muutamat melkein kuin ampumaaukkoja; paksussa kuurassa olevat ruudut eivät päästäneet uteliaita katseita lävitseen; erityistä ihailua kutsuvieraissa herättivät aistikkaasti ripustetut punaiset puuvillakangaskaitaleet. Lattia oli tehty jykevistä tammilankuista, jotka korpraali Joliffe oli tilaisuutta varten huolellisesti lakaissut. Leposohvat, noja- tai muut tuolit tai ylipäänsä mitkään nykyaikaiset huonekalut eivät olleet haittaamassa vapaata liikuskelua lattialla. Paksuihin seiniin puoleksi upotetut puupenkit, kirveellä veistetyt tukevat pölkkyjakkarat ja pari karkeata pöytää, siinä salin koko kalustus; mutta väliseinä, jolla viereinen kamari oli erotettu salista ja jossa oli kaita, yksipuolinen ovi, oli silmääkiehtovalla ja samalla kertaa rikkaalla tavalla somistettu.

Siihen oli näet levitetty ihailtavaksi kallisarvoisia turkiksia, jonka vertaista lajitelmaa olisi turhaan saanut hakea Regent Streetin tai Newskiprospektin kadehdittavimmistakaan näyteikkunoista. Olisi voinut kuvitella napamaiden koko eläimistön olevan siinä edustettuna kauneimpien nahkojensa ja taljojensa valiokokoelmin. Katselijan silmä ei voinut muuta kuin neuvottomana harhailla taljasta toiseen, suden, harmaan karhun, jääkarhun, saukon, ahman nahkoista näädän, majavan, myskirotan, kärpän, hopeaketun nahkaan. Näyttelyn yllä oli tunnuslause maalattuun pahvikaitaleeseen taidokkaasti leikatuin kirjaimin – se oli kuulun "Hudsonin lahden yhtiön’’ tunnuslause:

Propelle cutem.

²

– Todella suurenmoinen saavutus, korpraali Joliffe, kehui kapteeni Craventy alaistaan; – johan te olette ylittänyt itsennekin!

– Niinpä uskoisin, herra kapteeni, niinpä uskoisin, vastasi korpraali. – Mutta oikeutta kaikille: osa kiitoksistanne kuuluu rouva Joliffelle, joka tässä kaikessa on minua avustanut.

– Näppärä vaimo, jopa tosiaan!

– Ei ole toista hänen vertaistaan, herra kapteeni.

Keskellä salia kohosi puolittain tiilistä, puolittain posliinista tehty valtava uuni, jonka paksu rautapeltinen savutorvi laipion ja katon läpi kuljettuaan tuprutti ilmaan sakeaa, mustaa savua. Uuni veti niin että humisi, ja siitä hohti kuuma lieska, jota lämmitti toimeen vartavasten määrätty sotamies mättämällä myötäänsä lapiolla hiiliä pesään. Toisinaan pujahti tuulenpuuska katolla uuninpiipusta sisään. Kirpeä savu lennähti silloin uunin kautta saliin, tulenkielekkeet nuoleskelivat uunin tiiliseinämiä ja sankka pilvi peitti lampun valon, kohosi vasten laipiota ja nokesi sen. Mutta savun tuottamasta pikku kiusasta eivät Fort Reliancen vieraat olleet milläänkään. Uuni lämmitti ja siinä heille riittävä korvaus. Ulkona oli kauhea pakkanen, jonka lisäksi kävi inha pohjatuuli tehden sen kahta vertaa jäätävämmäksi.

Aikamoinen myrskyn kohina kuuluikin talon ympärillä. Tuiskuava lumi rapisi jäähileisenä vasten huurteisia ikkunaruutuja. Ovien ja ikkunain nurkissa ja liitoksissa vinkui ja vihelsi, yltyen toisinaan jopa ulvonnaksi. Väliin taas syntyi suuri hiljaisuus. Luonto ikään kuin pidätti henkeään. Sitten se päästi puhurin pojat uuteen ja entistä kiivaampaan riehuntaan. Talo tuntui vavahtelevan nurkillaan, palkit natisivat, laudat särähtelivät. Moiseen säähän vähemmän tottuneet olisivat arvelleet mokoman rajuilman ehkä vievän mukanaan koko rakennuksen kaikkineen päivineen. Mutta kapteeni Craventyn vieraat eivät olleet myllerryksestä milläänkään eivätkä olisi ulkonakaan siitä välittäneet enempää kuin myrskypääskyt, joille semmoinen myräkkä on parasta huvia.

Koolla oli satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta. Suurin osa Fort Reliancen varsinaista henkilökuntaa, johon kuuluivat – paitsi kahta tilapäisesti linnassa asuvaa naista, joista tuonnempana lähemmin – kapteeni Craventy, luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, korpraali Joliffe ja kuutisenkymmentä sotamiestä tai yhtiön toimihenkilöä. Muutamat olivat naimisissa, kuten korpraali Joliffe, reippaan ja pirteän kanadalaistytön onnellinen aviomies sekä muuan MacNap, skotlantilainen, kuten vaimonsakin, ja John Rae, joka oli äskettäin ottanut vaimon paikkakunnan intiaaniheimosta. Upseerit, virkailijat ja sotamiehet, oli ilman arvoerotusta täksi illaksi kutsuttu kapteeni Craventyn vieraiksi.

Yhtiön oma henkilökunta ei kuitenkaan ollut ainoa juhlaan kutsuttu. Myös naapurilinnoitukset – ja näillä kaukaisilla seuduilla naapuruus ulottuu sadan ja parinkin sadan kilometrin päähän – olivat noudattaneet kapteeni Craventyn kutsua. Melkoinen määrä virkailijoita tai asiamiehiä oli saapunut Orjajärven piiriin kuuluvista Fort Providencesta ja Fort Resolutionista, samoin kuin etelämpänäkin sijaitsevista Fort Chippewanista ja Fort Liardista. Harvinaista ja odottamatonta virkistysmahdollisuutta käyttivät kärkkäästi tietenkin hyväkseen kaukaisille pohjanperille joutuneet, miltei jo kadoksiin häipyneet ihmiset.

Muutamat intiaanipäällikötkin olivat noudattaneet saamaansa kutsua. Niiden seutujen alkuasukkaat olivat myötäänsä tekemisissä ns. faktoriain eli kauppatoimistojen kanssa, he kun näet hankkivat ja vaihtokauppaa käyden toimittivat runsaan osan niistä turkistavaroista, joilla yhtiö harjoitti liikettään. Tällaiset tavaranhankkijat olivat tavallisimmin juuri Chippewaintiaaneja, rotevia, erittäin vankkarakenteisia miehiä, jotka nahkaviitoissaan ja turkistamineissaan olivat peräti komeita. Päässään heillä oli kotkansulkatöyhtö kuin hienostonaisen viuhka, ja se häilähteli heidän mustatukkaisen päänsä jokaisesta liikkeestä. Päälliköt, kaksitoista luvultaan, eivät olleet ottaneet mukaansa vaimojaan, onnettomia squaweja, joiden asema ei ole juuri orjuutta parempi.

Siinä oli kokonaisuudessaan seura, joka oli saapunut kapteenin iltakutsuihin ja jolle hän nyt parhaansa mukaan osoitti Fort Reliancen vieraanvaraisuutta. Siellä ei tanssittu, koska ei ollut soittokuntaa, mutta tarjoilupuoli korvasi runsaasti eurooppalaisten tanssiaisten kavaljeerit. Pöydällä komeili korkea vanukaskeko, jonka rouva Joliffe oli omin käsin valmistanut; se oli valtava kartio, jauhoista, poron ja myskihärän rasvasta valmistettu, tosin ilman munia, maitoa ja sitruunaa, joita keittokirjoissa suositetaan, mutta nämä puutteet se korvasi jättiläismäisillä mittasuhteillaan. Rouva Joliffe leikkeli siitä myötäänsä viipaleita, ja yhä tätä suunnatonta kekoa riitti. Pöydällä oli myös kasoittain voileipiä. Laivakorppu korvasi hienon englantilaisen hillovoileivän; kahden leipäviipaleen väliin, jotka kovuudestaan huolimatta helposti murskautuivat intiaanien hampaissa, oli herra Joliffe kekseliäästi sovittanut ohuita liuskoja suolattua häränlihaa, joka nyt sai käydä Yorkin liikkiöstä ja vanhan mantereen tarjoilupöytien hienoista lihavalmisteista. Virvokkeina kierteli pienissä tinapikareissa viskiä ja giniä, puhumattakaan jättiläispunssimaljasta, jonka oli määrä päättää tämä varmaan vielä kauan jälkeenpäin intiaanien wigwameissa puheenaiheena säilyvä juhlatilaisuus.

Joliffe-puolisoita kehuttiin pitkin iltaa! Ja siihen olikin syytä. Mikä valppaus ja puuhakkuus, mikä viehättävä huomaavaisuus heissä ilmeni! He olivat joka paikassa saapuvilla. Ja hekö olisivat odottaneet, että vieras osoittaisi jotakin haluavansa! Ei toki, he ehättivät sen jo ennakolta arvaamaan. Kuinka herttaisesti he jakelivatkaan virvokkeita! Voileipiä, niiden jälkeen loppumattomiin vanukasviipaleita! Vanukkaan jälkeen viski- tai ginilaseja!

– Kiitos, ei enää, rouva Joliffe.

– Te olette liian ystävällinen, herra korpraali, sallikaa minun toki hieman hengähtää.

– Rouva Joliffe, uskokaa toki, minä ihan pakahdun!

– Korpraali Joliffe, en voi vastustaa teitä, te menettelette kanssani kuinka tahdotte!

– Ei, tällä kertaa ei, hyvä rouva! Kerrassaan mahdotonta!

Tällaisia vastauksia sateli onnelliselle pariskunnalle yhtenään. Mutta korpraali ja hänen vaimonsa tyrkyttivät niin hellittämättä, että itsepintaisimpienkin täytyi antaa periksi. Ja niin syötiin lakkaamatta ja juotiin juomastakin päästyä! Ja keskustelun sävy kohosi kohoamistaan. Sotilaat ja virkailijat innostuivat. Täällä puhuttiin metsästyksestä, tuolla kauempana liikeasioista. Suunnitelmia rakenneltiin lähestyvää toimikautta varten! Koko napaseutujen eläinkunta ei tuntunut enää riittävän näitä rohkeatuumaisia metsänkävijöitä tyydyttämään. Karhut, ketut, myskihärät kellahtelivat kumoon heidän luotiensa tapaamina. Majavia, myskirottia, kärppiä, näätiä joutui tuhansittain heidän pyydyksiinsä. Kallisarvoisia turkiksia tunki yhtiön varastot täyteen. Se kykeni sitten jakamaan lisäpalkkioita yli kaikkien odotusten. Mutta siinä kun runsaasti tarjoillut väkijuomat antoivat eurooppalaisten mielikuvitukselle lentoa, intiaanit istuivat vakavina ja äänettöminä, liian ylpeinä ihmettelemään mitään, liian varovaisina mitään lupaamaan. He antoivat löyhäsuisten lörppöjen vain jaaritella, ja vetivät nahkaansa aikamoiset määrät kapteeni Craventyn tulivettä.

Kapteeni, hyvillä mielin iloisesta melskeestä ja tyytyväisenä siitä, että ihmisparat, jotka tavallaan olivat karkoitettuina asutun maailman ulkopuolella, saivat huvitella, käveli iloisesti vieraittensa keskellä, vastaten kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, kun ne jollakin tavalla koskivat juhlaa: – Kysykää Joliffelta, kysykää Joliffelta!

Ja Joliffelta olikin aina jokaisen varalle valmiina ystävällinen sana.

Fort Reliancen vartiostoon ja palvelukseen kiinnitetyistä henkilöistä muutamat ovat erityisemmin huomion arvoisia, koska he vastedes joutuvat hirvittävien olosuhteiden heiteltäviksi, sellaisten, joita mikään inhimillinen tarkkanäköisyys ei voinut ennakolta aavistaa. Heitä ovat muiden ohella luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, Joliffe-puolisot ja ne kaksi vierasta naishenkilöä, jotka nyt olivat kapteenin vieraina.

Luutnantti Jasper Hobson oli nelissäkymmenissä, pieni ja laiha eikä lainkaan jäntevä lihaksiltaan. Hänen henkinen tarmonsa sensijaan oli niin suuri, että hän sen avulla kohosi kaikkien koettelemusten ja tapahtumien yläpuolelle. Hän oli niin sanoaksemme yhtiön lapsi. Hänen irlantilainen ja Dublinista kotoisin ollut isänsä, majuri Hobson, joitakuita vuosia sitten kuollut, oli kauan aikaa rouva Hobsonin kanssa pitänyt komennossaan Fort Assiniboinea, missä Jasper Hobson oli syntynyt. Siellä kallioisten vuorten juurella hän oli vapaana viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Majuri Hobsonin ankarassa kasvatuksessa hänestä tuli jo nuorukaisena kylmäverinen ja rohkea mies. Jasper Hobson ei ollut lainkaan metsästäjä, mutta hän oli sotilas, älykäs ja urhoollinen upseeri.

Taisteluissa, joita yhtiöllä oli kilpailevia yhtiöitä vastaan Oregonin valtioissa, hän kunnostautui innollaan ja pelottomuudellaan ja saavutti nopeasti luutnantin arvon. Ansionsa mukaisesti hänet oli äskettäin määrätty johtamaan erästä retkikuntaa pohjan perille. Retkikunnan tarkoituksena oli tutkia Ison Karhujärven pohjoispuoliset seudut ja perustaa varustettu asema Amerikan mantereen rajalle. Luutnantti Jasper Hobsonin lähtö oli määrätty huhtikuun ensimmäisiksi päiviksi.

Kersantti Long, viisikymmenvuotias karkeapartainen mies edusti puolestaan sotamiehen tyyppiä; hän oli urhoollinen luonnostaan, tottelevainen mieleltään, tunsi vain käskyn, milloinkaan väittelemättä määräyksestä, olipa se kuinka outo hyvänsä, milloinkaan tuumailematta, kun oli puhe palveluksesta. Hän oli todellinen univormuun puettu, erinomainen kone, kulumaton, aina käynnissä, koskaan väsymätön. Ehkäpä kersantti Long oli hieman kova miehilleen, samoin kuin itselleenkin. Hän ei sietänyt vähintäkään poikkeusta kurista, määräsi pienimmästäkin rikkomuksesta säälimättä kotiarestiin eikä ollut koskaan itse ollut arestissa.

Hän komensi, sillä kersantinarvo velvoitti hänet siihen, mutta käskeminen ei ylipäänsä ollut hänelle mieluista. Hän oli syntynyt tottelemaan, ja itsensä mitättömäksi arvostaminen oli hänelle luonteenomaista. Niistä aineksista luodaan pelottavat armeijat. Ne eivät ole muuta kuin käsivarsi yhden ainoan pään palveluksessa. Eikö siinä olekin voiman todellinen ilmennys? Muinaistarustossa tavataan kaksi tyyppiä: satakäsivartinen Briareos ja satapäinen Hydra. Jos ne usutetaan toistensa kimppuun, kumpi voittaa? Briareos!

Korpraali Joliffe jo tunnetaan. Hän touhusi ehkä liiaksi, mutta sitä oli hauska nähdä ja kuulla. Hän olisi sopinut paremmin hovimestariksi kuin sotilaaksi. Sitä mieltä hän kyllä oli itsekin. Hän käytti mielellään itsestään nimitystä korpraali erityisiä toimia varten, mutta niissä toimissaan hän olisi sotkeutunut pahanpäiväisesti senkin seitsemän kertaa, ellei pikku rouva Joliffe olisi varmalla kädellään häntä ohjannut. On itsestään selvää, että korpraali totteli kiltisti vaimoaan, vaikkei hän sitä tahtonut myöntää, ajatellen kai Sancho Panzan filosofiseen tapaan: Ei vaimon neuvo ole juuri mistään kotoisin, mutta hullu se on, joka ei sitä onkeensa ota!

Muukalaista ainesta illan kutsuissa edusti, kuten jo on mainittu, kaksi naista, iältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Toisen heistä voisi täysin aiheellisesti panna ensimmäiselle sijalle kuuluisien retkeilijöiden joukossa. Tinnén ja Haumaire de Hellin kilpailijana on Paulina Barnettin nimeä useammin kuin kerran kunnioittaen mainittu kuninkaallisen maantieteellisen seuran kokouksissa. Paulina Barnett oli, seuraamalla Bramaputran juoksua Tibetin vuorille saakka ja kulkemalla Uuden Hollannin tuntemattoman kolkan poikki, Carpentaria-lahdesta mantereeseen pistävän Joutsenpoukaman yli, osoittanut suuren retkeilijän ominaisuuksia.

Hän oli pitkävartaloinen, viisitoista vuotta sitten leskeksi jäänyt nainen, jota matkainto veti lakkaamatta tuntemattomiin maihin. Hänen pitkillä nauhoilla kehystetty, paikoitellen jo harmaantunut päänsä ilmaisi todellista tarmoa. Hänen hieman likinäköiset silmänsä kätkeytyivät kapeasankaisten lasien taakse, joiden tukikohtana oli pitkä, suora nenä. Liikkuvat sieraimet näyttivät tunnustelevan välimatkaa. Hänen käyntinsä, myönnettäköön, oli hieman miesmäinen, ja koko hänen olemuksestaan huokui vähemmän suloutta kuin eettistä voimaa. Hän oli vakavarainen englannitar Yorkin kreivikunnasta, ja käytti omaisuuttaan parhaasta päästä uskaliaisiin tutkimusretkiin. Ja hänen olonsa tällä hetkellä Fort Reliancessa johtui siitä, että jokin uusi tutkimus oli vetänyt hänet tänne kaukaiseen maailmankolkkaan. Kuljettuaan ristiin rastiin päiväntasaajan tienoot, hän kaiketi halusi nyt tunkeutua napaseutujen äärimmäisille rajoille.

Hänen saapumisensa Fort Relianceen oli ollut merkkitapaus. Yhtiön johtaja oli erityisellä kirjeellä suositellut häntä kapteeni Craventylle, pyytäen, kuten kirjeen sanat kuuluivat, kapteenia kaikin tavoin edistämään kuuluisan matkustajan aietta lähteä napameren seutuja tutkimaan. Suuri yritys! Jälleen aiottiin ryhtyä Hearnen, Mackenzien, Raen ja Franklinin matkaohjelmaan. Mitä rasituksia, koettelemuksia, vaaroja olikaan uhkaamassa, kun tällä retkellä taisteltaisiin pohjanperän ilmaston hirvittävää ankaruutta vastaan! Kuinka vaimoihminen uskaltaisi panna itsensä alttiiksi siellä, missä niin monet miehiset tutkimusretkeilijät olivat peräytyneet taikka sortuneet? Mutta Fort Reliancessa vieraileva nainen olikin Paulina Barnett, Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran palkitsema jäsen.

Kuuluisan retkeilijän seuralainen Madge, vanhanaikainen aito skotlannitar, jonka Kaleb olisi voinut naida saattamatta itseään häpeään ³ , oli hänelle enemmän kuin palvelijatar, sillä hän oli uskollinen, peloton ystävä, joka eli yksinomaan retkeilijöitä varten. Madge oli viitisen vuotta vanhempi emäntäänsä, kookas ja vankkatekoinen. Madge sinutteli Paulinaa, ja Paulina sinutteli Madgea. Paulina katsoi Madgeen kuin vanhempaan sisareensa; Madge kohteli Paulinaa kuin tytärtään. Sanalla sanoen, nämä kaksi olentoa olivat yhtä.

Ja jotta kaikki tulisi sanotuksi, juuri Paulina Barnettin kunniaksi kapteeni Craventy oli täksi illaksi kutsunut vieraikseen virkailijansa ja chippewa-heimon intiaanit. Matkustajarouvan oli määrä luutnantti Jasper Hobsonin retkikunnan mukana lähteä pohjoiselle tutkimusretkelleen. Rouva Paulina Barnettin kunniaksi myös kappatoimiston suuri sali kajahteli iloisista eläköönhuudoista.

Ja kun tänä muistettavana iltana uuni nieli sata kiloa hiiltä, se tapahtui sen vuoksi, että ulkona oli kolmenkymmenenkahden asteen pakkanen ja Fort Reliancen paikka on 61° 47’ pohjoista leveyttä, vajaan neljän asteen päässä napapiiristä.

Hudsonin lahden turkisyhtiö

– Herra kapteeni?

– Rouva Barnett?

– Mitä ajattelette luutnantistanne, herra Jasper Hobsonista?

– Minun mielestäni hän on upseeri, joka menee vielä pitkälle.

– Mitä tarkoitatte sanoilla: menee pitkälle? Haluatteko sanoa, että hän sivuuttaa kahdeksankymmenen leveyspiirin?

Kapteeni Craventy ei voinut olla hymyilemättä rouva Paulina Barnettin kysymykselle. He keskustelivat uunin vierellä sillä välin kun vieraat liikehtivät ruokapöydästä virvokepöytään ja päinvastoin.

– Rouva, vastasi kapteeni, – kaiken mitä ihminen voi tehdä, sen Jasper Hobson tekee. Yhtiö on antanut hänelle toimeksi tutkia alueittensa pohjoisosan ja perustaa kauppa-aseman mahdollisimman lähelle Amerikan mantereen äärimmäisiä rajoja, ja sen hän perustaa.

– Onpa siinä aikamoinen vastuu joutunut luutnantti Hobsonin hartioille, sanoi matkailijarouva.

– On kylläkin, hyvä rouva, mutta Jasper Hobson ei ole koskaan vetäytynyt tehtävän suorittamisesta, olkoon se kuinka vaikea tahansa.

– Uskon teitä, herra kapteeni, vastasi rouva Paulina, – ja mitä luutnanttiin tulee, saamme hänet vielä nähdä itse työssä. Mutta mikä etu pakottaa yhtiön rakentamaan varustuksen Jäämeren rajoille?

– Suurikin etu, vastasi kapteeni, – ja lisäänpä vielä: kaksinainen etu. Luultavasti jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa Venäjä luovuttaa amerikkalaiset alueensa Yhdysvaltain hallitukselle ⁴ . Luovutuksen johdosta muuttuu yhtiön tavaraliikenne Tyynellemerelle päin hyvin hankalaksi, jollei MacCluren löytämästä luoteisväylästä tule kulkukelpoista. Sen saavat muuten uudet yritykset osoittaa, sillä meriasiainhallitus aikoo lähettää laivan kulkemaan pitkin Amerikan rannikkoa Behringin salmesta itäänpäin, Kruunauslahteen saakka, jonka tälle puolelle on määrä rakentaa uusi linnake. Jos yritys onnistuu, niin siitä paikasta muodostuu tärkeä kauppa-asema, johon keskittyy Pohjolan turkistavarain koko liike. Ja sen sijaan että turkiksien kuljetus intiaani-alueiden kautta vaatii melkoisen pitkän ajan ja suuria kustannuksia, voivat höyrylaivat kulkea uudesta linnakkeesta Tyynellemerelle muutamissa päivissä.

– Olisi todellakin aikamoinen seuraus, vastasi rouva Paulina Barnett, – jos luoteisväylää voitaisiin ruveta käyttämään. Mutta tehän mainitsitte jotakin kaksinaisesta edusta, vai kuinka?

– Niin, toinen etu, hyvä rouva, jatkoi kapteeni, – on niin sanoakseni elinkysymys yhtiölle, jonka