Pässin päästä

By Rauli Jokelin

RAULI JOKELIN on tamperelainen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Ohjaamista on takana jo 45 vuotta ja näytelmiä kirjoitettuna parikymmentä.

PÄSSIN PÄÄSTÄ -kirjaan on koottu näytteitä hänen novelleistaan ja kiistakirjoituksistaan lähivuosilta. Pamflettien aiheena on kaikille joskus niin ajankohtainen vanhuus.

Juhlapuheessaan taas kirjailija paljastaa asenteensa ja ne aivoituksensa, joiden ansiosta tai ansiotta hän on se mikä on.

PÄSSIN PÄÄSTÄ voi siis kertoa joko kirjan sisällöstä tai siitä, että kirjoittaja on tähtimerkiltään Oinas.

Elämän mittaisena mottona kirjoittajalla
on ollut: Epäile, älä usko!
Siinä avaimia myös kirjan lukemiseen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 20, 2019
• ISBN: 9789528018773

Rauli Jokelin

Rauli Jokelin on tamperelainen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Ohjauksia on lähes pari sataa ja näytelmiä yli 20. Ohjaajana ura on kestänyt 45 vuotta ja jatkuu yhä. Useat hänen lehtikirjoituksensa ja kolumninsa ovat aiheuttaneet vilkasta mielipiteiden vaihtoa ja polemiikkia. Pässin päästä -kirjassaan hän kirjoittaa karusta rakkaudesta, valinnoista ja vanhuuden riemuista ja kiroista. Juhlapuheessa kirjailija paljastaa arvojaan ja asenteitaan, jotka poikkeavat totutusta. Miesasiamiehenä hän puolustaa heikompaa astiaa eli miestä.

Book preview

Muistoksi teille kaikille.

Sisällys

Novelleja:

HERTTAJÄTKÄ

HOTELLI

PAMFLETTEJA VANHUUDESTA:

Vanhuus ja esipuhe

Vanhuus ja seksi

Vanhuus ja facebook

Vanhuus ja elämä

Vanhuus ja uskonto

Vanhuus ja kuolema

Vanhuus ja televisio

Vanhuus ja yksinäisyys

Vanhuus ja feminismi

Vanhuus ja askartelu

Vanhuus – huvit ja harrastukset

Vanhuus ja lapset

Vanhuus ja koirat

Vanhuus ja tulevaisuus

Vanhuus ja haaveet

Vanhuus ja loppusanat

Lemppareita ja inhokkeja lyhyesti

70-VUOTISJUHLAPUHE

HERTTAJÄTKÄ

Vuorilta sulavat vesimassat olivat kovertaneet vuosisatojen kuluessa omat uomansa alas rinteitä. Laaksoon tultuaan ne olivat kohdanneet pehmeämpää maata ja kalliota ja yhtyivät toisiinsa muodostaen ison vahvan virran ja laskivat sata kilometriä alempana koskien ja suvantojen kautta mereen. Meren suulle muodostui kauppapaikka ja vähitellen kaupunki. Sieltä matkasivat ensimmäiset metsästäjät ja sittemmin kullankaivajat ylös jokea. Erämaat tarjosivat runsaasti saalista ja turkiskasat oli saatava väliaikaiseen suojaan. Jokien yhtymäkohtaan rakennettiinkin turkisvarastoja ja kuivatun lihan säilytyspaikkoja eläimiltä suojaan. Sieltä turkikset kuljetettiin keväisin alas kaupungin satamaan ja maailmalle hienojen naisten kauloihin roikkumaan.

Vähitellen joen haaralle annettiin nimi: Twinriver. Se oli paikka, jossa kaksi jokea yhtyi. Keskelle jäi oivallinen saareke. Alkeellinen lautta kulki rannalta toiselle. Pian sinne tuli ensimmäinen kauppa. Sitten kapakka ja putka. Sheriffikin oli palkattava, sillä viinan myötä riitoja selviteltiin asein. Näin myös hauturi sai töitä ja perusti oman toimistonsa Twinriveriin. Rahaa liikkui runsaasti ja kultahippusia vaihdettiin viinaan, naisiin ja kortteihin. Paikasta alkoi siis muodostua perinteinen sivistyksen kehto.

Kauppiaat ostivat turkiksia ja möivät ne kaupungissa suurella voitolla. Metsästäjille riitti viina ja aseet. Moni vei majansa kauemmas, kun Twinriver paisui ja kasvoi. Pian joen haarassa asui parisataa asukasta kesät talvet ja toukokuussa ja syyskuussa väkimäärä kymmenkertaistui. Pidettiin markkinat. Ostettiin ja myytiin turkiksia, lihaa, kalaa ja kultahiekkaa, aseita, työkaluja. Tapeltiin ja naitiin.

Elettiin markkina-aikaa. Syysmarkkinat vetivät hyvin väkeä ja molemmat isot kapakat olivat väkeä täynnä. Ohjelmaakin oli. Pianot kilkuttivat kiivaasti, kultakurkut lauloivat ja naiset tanssivat ja saivat osakseen karkeaa ihailua. First Salooniin oli hankittu oikein teatteriseurue paikalle, mutta kaunopuhujat saivat kehotuksen riisuutua tai pitää turpansa kiinni. Näyttelijät yrittivät lausua kuuluisia monologejaan, mutta joutuivat väistelemään lentäviä sylkykuppeja ja pulloja. Jonglööreillä ja taikureilla oli vähän parempi menestys. Temppuja ihmeteltiin isoon ääneen ja vaadittiin paljastamaan niiden salaisuudet. Moni säesti vaatimustaan aseella uhaten, mutta näihin sheriffi puuttui pamputtamalla taiteen ystävän putkakuntoon.

Yläkerran huoneissa kävi vilske, sillä erämaassa vietetyt viikot ja kuukaudet vaativat veronsa ja miehet ostivat kylpyjä ja naisia. Parvella järjestystä piti Jenny, joka huolehti siitä, että miehet menivät ensin kylpyyn ja sitten vasta sänkyyn. Jenny oli luja nainen, joka oli jättänyt huoraamisen ja sai nyt elantonsa yläkerran järjestyksen pitäjänä. Jos joku ei totellut, niin Jennyn ryhmysauva jysähti salamana miehen kalloon tai sääriluuhun. Jos mies julmistui tästä liikaa, niin alakerran yleinen mylvintä sai hänet perääntymään: Jennyyn ei saanut koskea. First Saloonin omistaja Hank Mullvey oli oikein tyytyväinen Jennyyn. Jennyn maine kiiri laajalle ja harvoin tarvittiin äärimmäisiä voimakeinoja –varsinkaan sen jälkeen, kun Hank ampui erään puukkoa Jennyn nenän edessä heilutelleen humalaisen roikaleen. Itsepuolustusta, totesi kapakan asiakaskunta eikä sheriffillä ollut siihen mitään lisättävää.

Naiset saivat pientä palkkaakin Hankilta. Suurimman osan he kuitenkin tilittivät Jennylle ja Jenny vei joka yö ison setelilaatikon Hankille. Huorat – sillä ei heitä kauniimmin kutsuttu - tienasivat miehiltä ylimääräistä varastamalla ja ruinaamalla. Ja ylimääräistä oli. Raha liikkui ja suurin osa siitä liikkui Hank Mullveyn kassakaappiin. Sitä vahti iso rumilus nimeltä Ruben. Kerran eräs korttipeluri vaati häviämiään rahoja takaisin ja marssi kassakaapille. Peluri veti pikkuruisen hiha-aseensa esiin ja uhkasi sillä Rubenia. Ruben tälläsi kinkun kokoisen nyrkkinsä suoraan pelurin kalloon. Peluri ehti ampua, mutta luoti ei edes heilauttanut Rubenia. Sen sijaan pelurin kallo posahti halki. Luoti kaivettiin sittemmin Rubenin kylkiluusta ja siitä lähtien häntä on pidetty lähes kuolemattomana.

Näin kiihkeästi elettiin siis Twinriverissä. Modernisaation tuulet puhaltelivat jo tässäkin kolkassa maailmaa ja puhuttiin jopa siltojen rakentamisesta molempien jokihaarojen yli saarekkeelle. Lautat olivatkin hitaita ja hankalia: kohta jäisivät lautturit työttömiksi. Hauturi ei ollut kehityksestä huolissaan: hänen lautturillaan riittäisi töitä niin kauan kuin syötiin, juotiin, naitiin ja kuoltiin viinaan, ahneuteen ja tauteihin. Hän ajattelikin laajentaa ja palkkasi jo kolmannen kaivajan toimistoonsa.

Tänä iltana hiljaisuus oli laskeutunut kapakkaan. Piano oli hiljaa ja yläkertakin lepäsi. Kaikki halusivat nähdä miten korttipöydässä käy. Pöydässä oli enää kaksi pelaajaa vastakkain. Pöydällä oli iso kasa rahaa, yksi hieno käsiase koteloineen, pari pussukkaa kultahiekkaa, taskukello ja komeat saappaat. Miehet olivat pistäneet kaikkensa peliin ja nyt nämä kaksi ratkaisisivat pöydän kohtalon.

Sheriffi antoi vaivihkaa apulaiselleen merkin ja kohensi asevyötään. Laki olisi valmis, jos sitä tarvittaisiin. Hank pani tyytyväisenä merkille, että Ruben siirsi haulikkoaan paremmin saataville.

- No, Mister kullankaivaja, sinun puheet, sanoi komeasti pukeutunut keikari.

Hän oli pelannut koko illan pieniä summia häviten, mutta suurempia voittaen. Kortit lepäsivät hänen edessään pöydällä eikä hän ollut vilkaissut niihin pitkään aikaan. Moni oli sitä mieltä, että hän huijasi, mutta ei osannut sanoa miten.

Vastapäätä istui kullankaivaja. Muutama tunsi hänet nimeltä Jason, mutta se olikin sitten kaikki. Jostain hän kultaa löysi, mutta peitti jälkensä hyvin. Hän oli pelannut muut ulos, mutta nyt tämä kaupunkilaiskeikari uhkasi viedä häneltä kaiken. Jason pyöritteli peukalonsa kokoista kultanokaretta käsissään. Se vastaisi hyvinkin keikarin viidensadan korotusta, mutta se olikin sitten kaikki mitä hänellä oli. Jos hän häviäisi, niin pitäisi ostaa talven tavarat velaksi. Vielä kitkerämpää olisi häviö mokomalle hienohelmalle.

Jason katsoi korttejaan: kolme kymppiä, ässä ja vitonen. Ähkäisten hän heitti kultakokkareen pöytään.

- Minä katson, sanoi Jason.

Ympäriltä kuului syvä henkäys. Toisen muminan aiheutti hänen kolmosensa. Moni toivoi Jasonin voittavan, sillä metsien miehet eivät oikein hienohelmoista perustaneet. Kolme kymppiä. Hyvät kortit.

- Oi, sanoi keikari. - Minulla on myös kolmosia, mutta niitä on neljä.

Keikari laski korttinsa pöytään: neljä kolmosta ja kymppi. Väkijoukossa kävi kohahdus. Ilmapiiri jännittyi. Katseet pälyilivät Jasoniin, joka tuijotti eteensä.

- Kiitos mainiosta pelistä, sanoi keikari ja ojensi varovasti kätensä pöydän yli.

Jason ei tarttunut siihen vaan ponnisti äkisti ylös niin, että tuoli kaatui hänen takanaan. Kaikki perääntyivät.

- Jason, rauhallisesti nyt, sanoi sheriffi ja laski kätensä aseelleen. –Se on ohi nyt.

Hitaasti Jason katsoi ympärilleen. Usean tunnin istuminen horjautti häntä.

- Hank, annatko ryypyn velaksi? kysyi Jason kurkkuaan selvitellen.

- Talo tarjoaa sen sinulle, Jason, sanoi Hank.

Jason lähti hitaasti sukkasillaan kohti baaritiskiä. Hän ei tuntunut vieläkään ymmärtävän, että hän oli hävinnyt ison kasan rahaa, kultanokareen – ja saappaansa.

- Kiitoksia, hyvät herrat, sanoi keikari suunnaten sanansa muillekin hävinneille ja alkoi koota saalistaan kasaan. Hän katsoi voittamaansa kelloa, kuunteli sitä ja pisti sen sitten tyytyväisenä taskuunsa, samoin kultakokkareen. Kapakka oli edelleen varsin vaisu ja hiljainen.

Keikari erotti voitoistaan tukun seteleitä ja ojensi ne Hankille.

- Herra baarinpitäjä on ystävällinen ja tarjoaa kaikille viskipaukut, sanoi keikari.

Tämä aiheutti jo puheenpölinää ja pari riemunkiljaisuakin kuultiin.

- Ja huorat ovat sitten seuraavan tunnin käytössänne. Eiköhän siitä riitä, sanoi keikari hymyillen.

Tämä räjäytti kapakan. Pianisti löysi taas koskettimet ja alkoi hakata niitä vimmatusti. Miehet karjuivat kuin hullut ja alkoivat rynniä yläkertaa kohti. Mekkalan keskeytti jyrähtävä laukaus.

Pölyä putosi katosta. Mekkala kuoli pois. Sheriffi pyörähti ympäri.

Nurkkapöydässä oli koko illan istunut nahka-asuun pukeutunut metsästäjä. Nyt hänen edessään pöydällä lepäsi vieläkin savuava, järeä käsiase.

- Mitä helvettiä sinä ammuskelet? On suositus jättää aseet toimistooni, sanoi sheriffi lähestyessään nurkkapöytää. - Jack, minä varoitan…

- Halusin vain pyytää puheenvuoroa, sanoi hoikka mies ja nousi ylös.

Hän oli pitkä ja käveli joustavin askelin kohti pelipöytää. Kävellessään hän kaivoi nahkavaatteensa taskusta lähes nyrkin kokoisen kultamurikan.

- Tämä sinun pöytääsi vastaan, sanoi mies ja heitti murikan pöydälle.

- Mitä helvettiä…Peli on jo ohi, sanoi keikari.

- Hetkinen, sanoi mies. –Vetoni on seuraava: Ota pakka, sekoita ja heitä ilmaan ja minä ammun reiän Herttajätkään. Jos en osu, pöytä ja kulta ovat sinun. Jos osun kaikki on minun.

Kapakka oli hiljaa ikuisuuden.

- Anteeksi?... Mitä helvettiä? … Mikä sekopää tämä on? sanoi keikari huomattavan hillityllä äänellä, sillä hänen edessään oleva mies ei näyttänyt sekopäältä, vaan hyvin vakaalta. - Kuka piru sinä olet?

- Nimeni on Jack Barren, sanoi mies.

- No niin, Jack…, selvitteli sheriffi kurkkuaan.

Hän oli tietoinen Jack Barrenista. Tämä oli aikoinaan tuonut nuoren vaimon etelästä mukanaan. Vaimo oli pian kuollut kuumeeseen. Jokin murhenäytelmä siihen kuulema liittyi, mutta sheriffi ei ollut tietoinen yksityiskohdista. Jack oli ollut jonkin aikaa poissa, mutta istui sen jälkeen sesonkiaikoina aina nurkkapöydässä. Toi huomattavan saaliin turkiksia ja häipyi taas matkoihinsa eikä aiheuttanut koskaan harmeja. Kulta oli yllätys ja kimpale oli isoin mitä sheriffi oli nähnyt.

- Antaa olla Jack. Peli on jo ohi. Otahan paukku, sanoi Hank, joka oli tullut myös pöydän luo.

Jack ei välittänyt, vaan hänen harmaat silmänsä tuijottivat yhä keikaria.

- Hetkinen, hetkinen, sanoi keikari. - Sanoitko sinä…sinä siis ammut pakasta herttajätkän…siis ilmaan heitettynä, takelteli keikari, jonka itseluottamus horjui ensimmäistä kertaa illan aikana. –Mitä helvettiä…sehän on mahdotonta! –Mitä huijausta tämä on? Sheriffi te olette todistaja…

- Mille? kysyi sheriffi

- Tälle…tälle…, haki keikari. –Onko tuo edes kultaa? hän viimein keksi.

Hank vinkkasi tiskin taakse. Sieltä irtosi pieni, kaljupäinen mies, jolla oli vihreä esiliina ja lippa otsalla. Hän kaivoi luupin esiin, otti kimpaleen ja tiiraili sitä innokkaasti.

- Tämä on herra Schulz, minun kirjanpitäjäni. Erehtyy kovin harvoin., sanoi Hank.

- Ainakin 80%:n kultapitoisuus, arvo ainakin 5000, ilmoitti Schulz selkeällä äänellä.

Keikari vilkaisi pöytään, siinä oli pari tuhatta rahaa, hieno ase, kultanokare, vähän kultahiekkaa, saappaat ja kello, mutta se oli jo taskussa. Keikari nuolaisi huuliaan ja rentoutui. Hän voittaisi varmasti.

- Kerrataanpa vielä…sinä siis ammut sekoitetusta pakasta, jonka minä heitän ilmaan - herttajätkän – ja jos et osu niin minä saan tuon kullan? sanoi keikari ja hymyili.

- Ja jos osun, minä saan pöydän ja kullan, sanoi Jack Barren.

- Sovittu, sanoi keikari ja ojensi kätensä.

- Jack…aloitti Hank.

- Hetkinen, sanoi sheriffi. – Minä en aio sallia tällaista…oletko sinä humalassa Jack?

- Eihän silloin voi osua noin pieneen maaliin, vai mitä, sheriffi? sanoi Jack.

- Antakaa miehen tehdä omaisuudellaan, mitä hän haluaa! Tämä on vapaa maa, eikö vain? yllytti nyt jo varmasti esiintyvä keikari.

Jotkut mutisivat myöntymisen merkiksi, mutta kaikki ihmettelevät olivatko he ymmärtäneet oikein.

Veto oli mahdoton.

Sheriffi katsoi Hankia, joka kohautti harteitaan. Sheriffin apulainen oli myös kuin puulla päähän lyöty. Sheriffi oli avuton.

- Kai sinä sitten tiedät, mitä sinä teet. Oma on kultasi, sanoi sheriffi ja kätki hämmennyksensä määräilyyn. –No niin, raivatkaahan takaseinälle tilaa ja kaikki pois ampumalinjalta!

Alkoi kiihkeä