Tulitanssija

By Heta Hiltunen

Nuori ja hajamielinen, tietämättään Kaupungin sekopään mainetta kantava Kevin joutuu kiskotuksi karuun ja kylmään ulkomaailmaan, jossa pätevät hänelle täysin tuntemattomat luonnonlait. Pian hän huomaa sotkeutuneensa oman ymmärryksensä ylittävään tapahtumaketjuun, joka on syöksevä hänen koko maailmansa tuhoon. Samaan aikaan Kaupunki käy läpi lopullisen muutoksen, josta selviytyäkseen on kyettävä äärimmäisiin tekoihin.
Jokainen joutuu huomaamaan, ettei perääntyä voi, eikä pakoon pääse. Sillä juoksit kuinka kovaa tahansa, menneisyydellesi et voi kääntää selkääsi ja kohtalosi odottaa nurkan takana.

Tulitanssija on usean hahmon näkökulmasta kerrottu tarina sodasta ja sitä edeltävistä tapahtumista. Se käsittelee syitä henkilöiden käytöksen takana ja näyttää, ettei kaikki ole niin mustavalkoista ja helposti ymmärrettävää kuin voisi luulla.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 30, 2018
• ISBN: 9789528003939

Heta Hiltunen

Olen Heta. Halusin olla rikas, joten kirjoitin oudon satiirikirjan. Ostakaa niin saan rahaa.

Book preview

Luku 1

Aurinko nousi hitaasti raunioituneen kaupungin ylle. Koko paikasta oli jäljellä enää epämääräinen kasa tiiliä siellä missä oli ennen ollut taloja ja korkea, joskin osittain hajonnut muuri, joka kiersi koko Kaupungin ympäri. Pystyssä oli enää kaksi rakennusta ja nekin näyttivät siltä kuin olisivat voineet romahtaa koska tahansa. Näitä kahta rauniotaloa sanottiin Itätorniksi ja Länsitorniksi. Eiväthän ne torneja varsinaisesti olleet, mutta sen korkeampia rakennuksia ei ollut moniin vuosiin nähty. Ne olivat aavemaisia kuin kuolleet puut ja kohosivat keskellä Kaupunkia ainoana tehtävänään muistuttaa, millainen maailma oli joskus ollut. 

Itätornin muratin peittämän seinän edustalla istuskeli kaksi kissaa. He olivat tulleet pesästään ulos nauttimaan auringon ensimmäisistä säteistä. Toinen heistä oli juuri kertomassa tarinaa elehtien kiivaasti hännällään ja etutassuillaan, kun hänen ystävänsä keskeytti hänet.

Kevin tulee! hän sanoi ja viittoi kohti punaturkkista kissaa, joka viiletti kaukaa heitä kohti.

Hän irvisti pienesti ja vilkaisi ystäväänsä.

Meidän on kai pakko pyytää hänet mukaan.

Äh, älä viitsi. Kevin on ok, tarinaa kertonut kissa sanoi.

Miten vaan, itse pärjäisin ilmankin hänen seuraansa… Kevin! Huomenta! Tule kuuntelemaan, Miti oli juuri kertomassa kuinka- toisen kissan ääni kohosi huudoksi, kun punaturkkinen kolli lähestyi, mutta vaikeni, kun tuo pyyhälsi heidän ohitseen.

Kevin päästi pahoittelevan murahduksen, josta ei oikeastaan saanut mitään tolkkua. Mitiksi kutsuttu harmaa kolli naurahti katselleessaan kuinka punaraidallinen turkki katosi metsän siimekseen. Hänen ystävänsä ei vaikuttanut läheskään yhtä hilpeältä.

Kolli on latvasta laho, sano minun sanoneen, hän murahti.

Jep, Miti vastasi hymyilen ja jatkoi sitten kertomustaan.

Kevin katsahti taivaalle. Aurinko oli jo noussut korkealle ja valaisi metsän hänen ympärillään. Kevinin olisi kovasti tehnyt mieli jäädä loikoilemaan auringon lämmittämille kiville, joiden ohi hän juuri loikki, mutta tiesi Rosson nylkevän hänet, jos hän viivyttelisi. Oikeastaan Rosso luultavasti nylkisi hänet muutenkin, olihan Kevin nytkin myöhässä. Mutta ei ollut hänen vikansa, että kasvit kasvoivat toisella puolella Kaupunkia. Pelkästään sinne pääsemiseen kului ikuisuus, oikeiden kasvien etsimisestä puhumattakaan. Vaikka Rosalie oli kuinka yrittänyt takoa hänen päähänsä minkä muotoinen minkäkin kukan lehti oli, ne kaikki näyttivät hänen silmiinsä täysin samalta.

Metsä Kevinin ympärillä alkoi harventua. Puut vaihtuivat tiheisiin vatukkapensaisiin. Kevin puristi silmänsä tiukasti kiinni, jotta piikit eivät osuisi niihin. Sitten hän sukelsi pensaaseen. Piikit pistelivät Kevinin kuonoa ja naamaa, mutta kolli laskeutui matalaksi ja ryömi eteenpäin, kunnes pääsi pois aivan matalalla kasvavien oksien luota. Kevin oli kulkenut tätä samaista reittiä niin kauan kuin jaksoi muistaa. Ajan myötä pensaiden sekaan oli syntynyt kapea polku, joka helpotti kulkemista. Kevin tunsi, kuinka piikit takertuivat hänen paksuun turkkiinsa ja hän ajatteli ärtyneenä, kuinka saisi nyppiä niitä irti päivätolkulla.

Pian Kevin tupsahti pensaiden takana olevalle aukiolle. Aukio oli pieni ja valoisa. Sen ympärillä kasvoi korkeita puita, jotka suojasivat tuulelta. Keskellä avointa tilaa lepäsivät vuosia vanhat talon rauniot, jotka olivat peittyneet sammaleeseen ja saniaisiin. Talosta oli jäljellä enää kiviset perustukset ja osa seinästä. Parempaa asuinpaikkaa ei Kaupungista oikeastaan löytynyt.

Kevin jolkotteli eteenpäin ja pysähtyi raunioiden luokse. Hän vilkuili ympärilleen. Rossoa ei näkynyt missään. Kevin laski kantamansa kasvit kivelle.

Rosso? Rosso, minä tulin, Kevin huhuili.

Vastausta ei kuulunut. Kevin hymyili leveästi. Hän ei voinut uskoa tuuriaan. Hän säilyisi sittenkin selkäsaunalta. Ehkä Rosso ei huomaisi lainkaan, että Kevinillä oli kestänyt reilusti sovittua kauemmin. Se oli harvinaista, yleensä kolli oli varsin tarkka Kevinin menemisistä. Mutta tällä kertaa onni näytti suosineen Keviniä.

Hän kääntyi takaisin kohti metsää ja oli törmätä takanaan seisovaan Rossoon. Kevin onnistui pidättämään säikähtäneen kiljaisun, jonka oli lähellä päästää ilmoille. Sen sijaan hän ähkäisi yllättyneenä ja hymyili hermostuneesti. Hänen edessään seisova punaruskea kolli mulkoili häntä kellanvihreillä silmillään ja heilautti ärtyneesti häntäänsä.

Olet myöhässä, Kevin. Mikä sinulla kesti? Rosso murahti.

Hän ei kuulostanut erityisen vihaiselta, mutta Kevin saattoi nähdä turhaantumisen hänen naamaltaan. Rossolla oli omalaatuinen taito antaa kaikki ärtymyksensä ilmi ainoastaan yhdellä katseella.

Ömm... Minä vain... en meinannut löytää kasveja, Kevin mutisi ja tuijotteli valkoisia tassujaan.

Et löytänyt kasveja? Rosson ääni oli uhkaava.

En minä niin sanonut. En meinannut löytää, mutta löysin kuitenkin, Kevin korjasi, mutta Rosso ei näyttänyt kuuntelevan.

Kolli harppoi Kevinin ohitse ja seisahtui hänen keräämiensä kasvien eteen. Kevin seurasi hermostuneena, kuinka Rosso kävi läpi hänen kantamuksensa.

Punaruskea kolli kohotti katseensa. Kevin tajusi oitis olevansa vaikeuksissa.

Rosso noukki voikukkien ja apiloiden seasta muutaman pitkävartisen, sinisenvioletin kukan. Hän tiputti ne Kevinin eteen ja katsoi häntä sen näköisenä, että Kevin tiesi nyt olevan aika ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän ei kuitenkaan saanut mieleensä, mikä oli mennyt pieleen.

Rosso katsoi häntä hetken, kuin olisi odottanut Kevinin ymmärtävän itse virheensä. Lopulta hän kuitenkin sai tarpeekseen odotuksesta.

Ukonhattuja, hän sanoi.

Kevin oli aika varma, että nyt viimeistään hänen pitäisi tajuta, mitä oli mennyt tekemään, mutta hänen päänsä löi tyhjää.

Niin? hän sanoi.

Ukonhattu, Kevin! Rosso ärähti.

Se on myrkyllinen.

Vai niin. Sehän tässä sitten olikin vialla.

Aaa... joo, en tiennyt, anteeksi... Kevin sanoi ja hymyili anteeksipyytävästi.

Rosso huokaisi syvään ja katsoi Keviniä kärsivästi.

Tästä on jo puhuttu. Ei myrkyllisiä kasveja. Ymmärrätkö, mitä siitä voisi seurata?  Rosso sanoi tiukasti.

Kevin puri huultaan ja keskittyi tuijottamaan läheistä kivitolppaa, jotta ei huutaisi. Ei se hänen vikansa ollut, että hänet laitettiin keräämään kasveja, vaikka kaikki tiesivät, ettei hänellä ollut hajuakaan, mikä niistä oli myrkyllinen. Eikö riittänyt, että Rosalie etsi kukkia? Naaraan tehtävähän se oli, ei Kevinin. Välillä hänestä tuntui, että Rosso halusi hänet vain pois tieltä.

Anteeksi… hän tyytyi mutisemaan.

Rosso huokaisi jälleen.

Ethän niellyt yhtään? hän kysyi.

Kevin pudisti päätään vaisusti.

Etpä tietenkään. Olisit jo kuollut, Rosso sanoi.

Kevin ei sanonut mitään. Hän tuijotti käpäliään hiljaisena, kunnes Rosso avasi jälleen suunsa.

Muut ovat jo menneet puistoon metsästämään. Painu heidän peräänsä ja katsokin, että tuot jotain muutakin kuin sammakoita.

Kevin nyökkäsi, nousi ylös ja sukelsi pensaiden alle. Hän ryömi eteenpäin niin nopeasti kuin pystyi, peläten, että jos olisi liian hidas, Rosso keksisi laittaa hänet keräämään lisää kukkia. Kevin joutui kuitenkin pysähtymään, kun hänen turkkinsa tarttui piikkeihin. Yrittäessään repiä itsensä irti, Kevin kuuli Rosson hiljaisen mutinan.

Mitä minä teen tuon kakaran kanssa..? kolli kuiskasi itsekseen.

Kevin puri huultaan ja riuhtaisi itsensä irti. Hän tunsi tukon karvaa repeytyvän irti ja hänen olisi tehnyt mieli kirota ääneen, mutta hän ei halunnut, että Rosso tajuaisi hänen oleva yhä siinä. Sen sijaan hän nielaisi kiukkunsa ja pinkaisi eteenpäin.

Kevin kiiti kohti puistoa. Se oli kaikista rehevin paikka koko Kaupungissa ja sijaitsi aivan sen keskellä. Kun ihmiset vielä asuttivat Kaupunkia, puisto oli ollut ainoa paikka, jossa oli kasvanut puita. Tai niin hänelle oltiin ainakin kerrottu. Kevinin oli nyt vaikea uskoa sitä, kun hän loikki eteenpäin korkeiden lehtipuiden keskellä. Oli kulunut vuosikausia siitä, kun ihmiset olivat häipyneet. Edes kaikista vanhimmat kissat eivät olleet koskaan nähneetkään noita kahdella jalalla kulkeneita petoja. Kevinin niskavillat nousivat pystyyn, kun hän ajattelikin ihmisistä kuulemiaan kertomuksia. Muuri oli ainoa asia, joka piti kaupunkilaiset turvassa. Ihmiset vaanivat toisella puolella, etsien tietä sisälle. Ne surmaisivat kaikki kissat hetkessä ja ahmisivat heidät valtaviin kitoihinsa. Jotkut rohkeat, jotka kävivät muurin lähellä, olivat kertoneet kuulleensa ihmisten raapivan kivistä pintaa. Kevin kiitti hiljaa onneaan siitä, että tukeva este erotti heidät noista hirviöistä.

Hetken samoiltuaan Kevin näki puiden välistä edessä häämöttävän lammen. Lampi sijaitsi puiston laidalla. Se oli syvä ja niin mutainen, ettei Kevin ollut koskaan kehdannut juoda siitä. Lammessa ja sen lähistöllä liikuskeli kuitenkin paljon riistaksi kelpaavia elämiä, jotka eivät olleet yhtä nirsoja juomavetensä suhteen.

 Kevin kurkotti kaulaansa nähdäkseen, olivatko muut lammen läheisyydessä, kuten heillä oli tapana olla. Hän tunsi lievän ärsyyntymisen aallon kohahtavan lävitseen, kun ymmärsi, etteivät he olleet odottaneet häntä. Eivät taaskaan.

Sitten Kevin kuitenkin tajusi, että nyt hän voisi näyttää Rossolle olevansa aivan yhtä hyödyllinen kuin kaikki muutkin. Hän metsästäisi yksin niin paljon, että Rosson olisi pakko kehua häntä. Hän ei tarvitsisi muiden apua. Eivät muutkaan metsästäneet ryhmässä. Kevin oli aivan yhtä hyvä.

Kevin laskeutui lammen rannalle ja lähti suunnistamaan syvemmälle puistoon. Aurinko tunki kultaisia säteitään paksun lehtikaton raoista ja muutti maan Kevinin tassujen alla täplikkääksi. Kevin kuuli ympäriltään lintujen laulua ja aina välillä näkikin vilahduksen varpusesta tai peiposta. Hänen teki mieli kiivetä läheiseen vaahteraan ja koettaa saada sen yläoksalla laulavan mustarastas kynsiinsä. Kevin kuitenkin tiesi kokemuksesta, ettei siitä tulisi mitään ja koko touhu päättyisi vain oksan katkeamiseen ja erittäin kivuliaaseen laskeutumiseen. Niinpä hän tyytyi ainoastaan mulkaisemaan lintua, joka visersi ja katsoi häntä uteliaasti mutta varautuneena, ja jatkoi matkaansa. Hän haisteli ilmaa toivoen löytävänsä hieman helpompaa saalista. Pettymyksekseen hän haistoi ainoastaan kissoja ja laimeita riistan hajuja.

Huomenta Kevin. Saalistako etsit?

Kevin käänsi päätään, mutta ei nähnyt ketään, vaikka ääni oli selvästi kuulunut takaa. Hän kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja vilkuili ympärilleen.

Täällä ylhäällä.

Hän vilkaisi yläpuolelleen ja tajusi äänen kuuluvan ruskeankirjavalle kollille, jonka turkkia peittivät pienet tummat täplät. Kolli makasi rennosti hyvin korkealla tammen oksalla ja roikotti häntäänsä kohti maata. Kevin juuri ja juuri erotti kissan värityksen, niin ylhäällä toinen oli. Vaikka hän kuinka yritti muistella, hän ei saanut päähänsä mistä kolli tunsi hänet. Kaupungissa asui paljon kissoja, kaikkia oli mahdotonta tuntea. Luultavasti kissa oli Rosson tuttuja, jonka Kevin oli joskus pentuna tavannut. Kolli kuitenkin käyttäytyi hyvin tuttavallisesti, joten Kevin näki parhaaksi olla näyttämättä, ettei tuntenut häntä.

Huomenta! Ja kyllä, Rosso patisti metsälle, Kevin naukui kollille, joka nojautui häntä kohti niin, että oksa heilahti.

 Hän ei näyttänyt juuri pelkäävän putoamista, mutta Kevinin teki silti pahaa katsoa, kuinka toinen keikkui korkeuksissa.

Et ole tainnut vielä napata mitään, kolli totesi katsoen Keviniä silmät sirrillään.

Ei, en vielä. Mutta onhan tässä kokonainen päivä aikaa, Kevin sanoi ja nosteli hermostuneena käpäliään, toivoen pääsevänsä jo jatkamaan matkaa.

Eihän hän voisi metsästää mitään, jos jäisi koko päiväksi puhumaan tämän kissan kanssa.  Kevin ei kestäisi Rosson ärtynyttä ja pettynyttä huokailua. Toisella kissalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään kiire lopettaa keskustelua, joten Kevin istui turhaantuneena puun juurelle. Hän piti huolen, että kohtelias hymy pysyi koko ajan hänen kasvoillaan.

Tästä meni äskettäin rusakko ohi. Loikki tuonne päin, kissa naukui ja huiskautti laiskasti häntäänsä näyttääkseen suunnan.

Näytti aika pulskalta, saisit sen varmasti kiinni, hän jatkoi ja tutkaili Keviniä katseellaan.

Kevin haisteli ilmaa ja totesi kollin puhuvan totta. Maassa kulki jäniksen tuore hajujälki, joka näytti kulkevan kohti puiston itäistä reunaa. Kevin ei käynyt siellä kovin usein ja oli siksi hieman huolissaan. Jos hän nyt eksyisi, muiden pilkasta ei tulisi loppua sitten millään.

Tuskin minä sitä löydän, Kevin sanoi ja vilkaisi toista epävarmasti.

Kolli lepuutti leukaansa tassuaan vasten. Kevin näki hänen hymyilevän leveästi.

Et ainakaan, jos et yritä, kolli vastasi ja naurahti.

Kevin totesi muukalaisen olevan oikeassa. Ja jos hän nyt lähtisi, hänen ei tarvitsisi jatkaa tätä kiusallista keskustelua. Ja kuka tietää, ehkä hän saisikin jäniksen kiinni. Kevin saattoi vain kuvitella hämmästyksen muiden naamalla, kun hän kantaisi jäniksen heidän eteensä.

No, kai minä sitten menen, Kevin sanoi ja kääntyi kollista poispäin.

Hei sitten! Kevin huikkasi ja vilkaisi taakseen.

 Oksa, jolla kolli oli hetkeä sitten makoillut, oli tyhjä.

Kevin kääntyi kannoillaan ja etsi kollia katseellaan. Hetken hän pelkäsi, että toinen oli tippunut, vaikka ei ollutkaan kuullut tömähdystä. Hän ei kuitenkaan nähnyt täplikästä kissaa missään.

Kai hän sitten hyppäsi alas... ja juoksi pois.

Kevin ei keksinyt parempaakaan selitystä kissan äkilliselle katoamiselle, vaikka ei saanut päähänsä miksi kolli olisi tehnyt niin.

Hämmentyneenä Kevin etsi jälleen jäniksen hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä kuono lähes kiinni maassa.

Metsä harveni harventumistaan ja Kevin muisti sen muuttuvan lopulta niityksi. Sinne jänis varmaankin oli menossa. Rosso oli kertonut jänisten viihtyvän siellä. Ehkä hän voisi napata toisenkin, kunhan pääsisi sinne.

Kevin havahtui ajatuksistaan, kun huomasi jäniksen hajun vahvistuneen. Hän pysähtyi ja laskeutui niin matalaksi, että hänen mahansa hipoi maata. Kevin haistoi eläimen olevan lähellä, mutta ei silti nähnyt sitä. Sen täytyi olla pensaikossa. Jos hän vain siirtyisi hieman, että näkisi sen…

Hän otti varovaisen askeleen eteenpäin. Samassa ilman halkaisi terävä räsähdys. Kevin nosti tassuaan ja näki sen alla katkenneen risun. Hän ehti tuskin kirota typeryyttään, kun läheiset saniaiset heilahtivat ja hän näki, kuinka jänis pinkaisi pakoon. Sen enempää ajattelematta Kevin syöksyi eläimen perään. Saniaiset ja pensaat hipoivat hänen kylkiään, kun hän kiiti jäniksen perässä kohti niittyä. Hän tiesi olevansa tarpeeksi nopea saadakseen sen kiinni, mutta hänen täytyisi vain pitää huoli, että ei ehtisi väsyä.

Kevin kiihdytti vauhtiaan. Hänen tassunsa takoivat maata yhä kovempaa ja kovempaa. Hän tajusi saavuttavansa jänistä. Enää vähän lähemmäs, niin hän voisi napata sen. Maa vietti jyrkästi alaspäin, saaden Kevinin vauhdin kiihtymään entisestään. Edessä aukeni laaja niitty, joka näytti näin loppukesästä vielä vehreältä. Kevin lisäsi vielä hieman vauhtia. Nyt hän olisi tarpeeksi lähellä. Enää muutama askel, niin-

Yhtäkkiä eteen syöksyi ruskea juovikas kissa. Keviniltä meni muutama sekunti tajuta, että ei ehtisi pysähtyä. Ruskea kissa huomasi Kevinin vasta nyt, hänen keltaiset silmänsä laajenivat ja Kevin huomasi kuinka hän yritti hypätä pois tieltä. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Kevin törmäsi häneen niin, että naaras kaatui tömähtäen maahan. Kevin horjahti ja oli itsekin kellahtaa nurin, mutta onnistui juuri ja juuri pitämään itsensä pystyssä. Hän katsoi harmistuneena jäniksen perään. Ruskea elukka oli ehtinyt jo niin kauas, ettei olisi mitään mieltä lähteä sen perään.

Sinä senkin... maassa makaava kissa ärisi ja nousi ylös ravistaen tomua turkistaan.

A-anteeksi... en huomannut sinua, Kevin mutisi ja väisti naaraan vihaista mulkaisua.

Kissan turkki oli muuten ruskearaidallinen, mutta hänen kuonossaan ja rinnassaan oli valkeaa karvaa. Hänellä oli sinapinkeltaiset silmät, joiden katse oli varsin pistävä. Naaraan niskavillat olivat pystyssä ja hän mutisi hiljaa kirouksia samalla, kun nyppi pois turkkiinsa takertuneita roskia.

Kevin hätkähti, kun hänen katseensa osui syvään arpeen, joka kulki naaraan vasemman silmän yli, kaulaa pitkin aina kylkeen asti. Hän katsoi muualle, kun päätteli naaraan ärtyneestä ilmeestä toisen huomanneen hänen tuijotuksensa. Kevin ei voinut olla miettimättä, mikä voisi saada aikaan tuollaisen arven. Kettujen pureman olivat ikäviä, mutta tämä arpi näytti enemmän kynsien sivalluksen jäljeltä. Kevin ei kuitenkaan ollut koskaan nähnyt kissan jättävän sellaista jälkeä.

Olisit hieman tarkempi. Olisin saanut hiiren kiinni, jos et olisi törmännyt minuun, naaras murahti.

Ja minä olisin saanut jäniksen kiinni, ellet olisi loikannut eteen.

Niin Kevinin olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän tyytyi mutisemaan uudestaan, että oli pahoillaan.

Naaras tutkaili häntä hetken terävillä sinapin värisillä silmillään. Kevin tunsi olonsa hermostuneeksi ja oli juuri lähdössä, kun naaras päätti puhua.

Mitä sinä edes teet täällä? Tämä ei ole sinun valvontapisteesi.

Kevin räpytteli hetken silmiään ja yritti saada jotain selvää toisen puheesta. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että oli kuullut väärin.

Anteeksi? hän kysyi varovasti.

Tämä ei ole sinun valvontapisteesi. Minä työskentelen täällä. Maridy ja Joy työskentelevät täällä… naaras sanoi hitaasti ja selkeästi, aivan kuin olisi kertonut pennulle, että linnut lentävät.

Miltä pisteeltä sinä olet? Kolmoselta? naaras kysyi.

Kevin osasi vain tuijottaa hölmistyneenä.

Minä… En tietääkseni, hän sanoi.

Naaras katsoi häntä hieman huvittuneena.

Oletko sinä uusi? hän kysyi.

Kevin katsoi arpinaamaista naarasta pitkään ja hämmentyneenä. Tuon puheessa ei ollut päätä eikä häntää.

Öh… Melkein kaksi vuotta..?

Taidat olla aika yksinkertainen, naaras tuhahti.

Kevin katsoi loukkaantuneena muualle. Kissat pyrkivät aina olemaan kohteliaita varsinkin vieraita kohtaan. Naaraan käytös oli silmiinpistävän töykeää, suorastaan hävytöntä.

Minä lähden nyt, Kevin ärähti ja kääntyi kulkeakseen takaisin metsään.

Hän käveli ripeästi poispäin. Jänisjahti saisi jäädä johonkin toiseen päivään. Kevin etsisi jotain muuta. Kyllä tässä pahuksen metsässä jotain olisi. Oli pakko olla.

Hetkinen. Eikö sinulla oikeasti ole hajuakaan mistä puhun? naaras naukui äkkiä ja hänen äänensä kuulosti jännittyneeltä.

Kevin päätti olla kuin ei kuulisi ja harppoi rinnettä ylös niin nopeasti kuin pääsi kiihdyttämättä juoksuun. Hän kuuli tassujen rapinaa maata vasten ja tajusi harmikseen, että ruskeavalkoinen kissa seurasi häntä.

Sinä tiedät mikä on tulitanssija, etkö vain? naaras kysyi hengästyneenä ja loikki Kevinin eteen. Kevin yritti ohittaa hänet, mutta naaras ei päästänyt häntä jatkamaan matkaa.

Tiedätkö? hän toisti.

Kevin näki hänen silmiensä kiiluvan innosta ja hänen viiksensä värähtivät jännittyneesti, kun hän odotti vastausta omituiseen kysymykseensä.

En, Kevin ärähti lopulta.

Mikä tuota kissaa vaivasi? Hän lateli suustaan jatkuvasti kummallisuuksia. Kevin oli suhteellisen varma, että naaras oli joko hullu tai sitten tuo oli löytänyt kissanminttua.

Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, Kevin sanoi ja kiersi naaraan, jotta pääsisi metsään. Tällä kertaa naaras ei yrittänyt estellä. Hän näytti mietteliäältä ja jäi aloilleen hiljaa itsekseen mutisten. Kevin näki tilaisuutensa tulleen ja loikki puiden suojaan.

Taakseen vilkaistessaan hän tajusi naaraan tulevan perässä. Kevin nielaisi ja syöksyi eteenpäin. Mitä ihmettä tuo hullu oikein halusi hänestä? Kevin ei oikeastaan halunnut jäädä ottamaan siitä selvää, joten kun hän kuuli naaraan juoksevan häntä kohti, hän pinkaisi karkuun. Hän tiesi olevansa nopeampi kuin useimmat kissat, koska hänen jalkansa olivat pidemmät kuin muilla. Siksi Kevin olikin yllättynyt, kun tajusi naaraan juoksevan aivan vierellään.

Sinun täytyy tulla mukaani, naaras sanoi, eikä vaikuttanut lainkaan väsyneeltä tai hengästyneeltä, vaikka he olivatkin juosseet jo melko kauan.

Anteeksi, minulla on kiire! Kevin ärähti ja teki äkkikäännöksen karistaakseen toisen kannoillaan.

 Naaras oli kuitenkin selvästi varautunut siihen, sillä oli kohta jälleen Kevinin rinnalla.

Olen pahoillani, jos säikäytin sinut, mutta sinun täytyy tulla mukaani! toinen sanoi.

Jätä minut rauhaan! Kevin huusi.

 Hän alkoi todellakin saada tarpeekseen.

Äh, kuuntele nyt, senkin pieni-

"ÄLÄ SEURAA MINUA!" Kevin sähisi ja pysähtyi.

Naaras jarrutti ja liukui hieman hänen ohitseen ennen kuin pysähtyi. Ruskea kissa kääntyi ja katsoi Keviniä aivan yhtä turhaantuneen näköisenä kuin Kevin häntä

Minulla ei ole mitään hajua missä höpötät. Enkä ole tulossa mukaasi. Voit aivan yhtä hyvin jättää minut rauhaan ja säästää meidän kummankin aikaa, hän sanoi ja yritti olla huutamatta, vaikka hänen kovasti tekikin mieli.

Naaras väläytti valkeita hampaitaan ja luimisti korviaan ärsyyntyneenä.

Kuuntele nyt, tämä on tärkeää, hän sanoi ja rummutti raidallisella hännällään maata.

Minun täytyy oikeasti mennä, Kevin sanoi.

Naaras katsoi häntä täysin ilmeettömänä, veti syvään henkeä ja avasi suunsa jatkaakseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin läheinen vatukkapensas rapisi ja harmaavalkoinen kissa työntyi esiin.

Kevin! Olinkin kuulevinani äänesi, Iines sanoi ja ravisti pensaasta tarttuneita lehtiä pois hopeanharmaasta turkistaan.

Kevin huokaisi helpotuksesta ja loikki siskonsa luo. Iines huomasi ruskearaidallisen naaraan ja Kevin näki, kuinka hän avasi suunsa tervehtiäkseen, mutta sitten hänen katseensa eksyi tuon arpeen. Iines tuijotti sitä hetken oranssit silmät ammollaan, mutta käänsi sitten katseensa takaisin Keviniin tajuttuaan olevansa epäkohtelias.

Kuka ystäväsi on? Iines kysyi hymyillen, mutta hänen silmissään oli hämmentynyt katse.

Hän ei todellakaan ole minun ystäväni. Joku hullu, joka on seuraa minua ja höpöttää jostain tulesta, Kevin sihahti hampaittensa välistä. Iines kallisti päätään kummissaan ja vilkaisi ruskeaa kissaa, joka oli nyt kävelemässä heitä kohti.

Hei. Olen pahoillani, olisi mukavaa jäädä juttelemaan, mutta meillä on kiire, Iines sanoi ja kääntyi kävelläkseen pois.

Hän viittoi hännällään Keviniä seuraamaan ja Kevin totteli enemmän kuin mielellään.

Odota! Sinun täytyy kuunnella minua! On äärimmäisen tärkeää, että tulet- ruskea naaras aloitti, mutta vaikeni, kun Iines kääntyi hurjistuneena ympäri ja painoi naamansa melkein kiinni vieraan kissan naamaan.

Nyt sinä kuuntelet minua. Jos sinä kehtaat vielä kerrankin edes puhua veljelleni, minä etsin sinut käpäliini ja hukutan lampeen. Tajuttu? Iines sähisi niskakarvat pystyssä ja oranssit silmät viiruiksi kaventuneina.

 Kevin ei voinut olla hymyilemättä. Iines oli keskiverto kissaa suurempi ja lihaksikkaampi, joten suuttuessaan hän oli varsin vaikuttava näky. Niinpä ruskearaidallinen naaraskaan ei sanonut enää mitään välttääkseen yhteenottoa. Todellisuudessa Iines ei ikinä kävisi kenenkään kimppuun. Ruskea muukalainen ei kuitenkaan tietänyt sitä. Iines nyökkäsi hyväksyvästi naaraan säikähtäneelle ilmeelle ja käveli Kevinin luokse.

No niin. Mennään. Muut ovat mäntyjen luona metsästämässä, Iines sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja alkoi höpöttää oravasta, jonka oli napannut.

 Kevin kuunteli toisella korvalla siskonsa puheita. Hänen oli pakko vilkaista vielä kerran taakseen. Ruskea naaras istui siinä mihin he olivat hänet jättäneet ja tuijotti Keviniä keltaiset silmät himmeästi kiiluen. Hän näytti hieman pettyneeltä. Melkein vihaiselta.

 Kevin ravisti päätään karkottaakseen pahat aavistukset ja kääntyi jälleen Iineksen puoleen.

Rosalie upotti hampaansa maitohorsman varren tyveen ja järsi kasvin poikki. Hän oli ollut koko aamupäivän keräämässä kukkia sillä välin, kun muut metsästivät. Hän tarvitsi kukkien makeaa tuoksua peittämään kuoleman lemun pesästään.

Kissa oli ollut vanha ja harhainen. Hän oli järsinyt häntänsä lähes karvattomaksi ja oli tärissyt kauttaaltaan. Rosalie oli nähnyt heti, ettei kissalla olisi montaa päivää. Mutta hän oli tottunut. Se kuului työkuvaan.

Rosalie nappasi kukan mukaansa ja loikki kohti mäntyjä, joiden luona Ruben ja Hiutale metsästivät. Hän näki jo kaukaa, että kaksikko oli saanut kasaan varsin huomattavan määrän saalista. He olivat selvästi jo vaihtaneet vapaalle, sillä kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota lintuun, joka nokki maata aivan heidän lähettyvillään.

Ruben muistutti kovasti isäänsä. Tummanharmaa kissa oli ainoa koko perheessä, joka oli Rosson biologinen jälkeläinen. Hän oli perinyt isänsä tuuhean turkin ja vihreät silmät. Ruben oli kuitenkin isäänsä eloisampi, mikä oli helpotus heille kaikille. Tähän perheeseen ei toista mököttäjää kaivattu.

Hei! Metsästys sujuu näköjään hyvin, Rosalie huikkasi ja raahasi maitohorsman männyn juuren viereen, missä oli jo muutamia muita kukkia.

Ruben nyökkäsi hajamielisesti.

Alkaa olla valmista tältä päivältä. Tai riippuu tietysti siitä, onko Iines saanut mitään kiinni, hän sanoi ja venytteli.

Tai Kevin, Rosalie lisäsi.

Ruben pyöräytti silmiään ja hymähti.

Koska hän muka on viimeksi napannut mitään? Eihän Kevin saa edes omaa häntäänsä kiinni. Ja eikö hän ole muutenkin hakemassa niitä kukkia toiselta puolelta Kaupunkia?

Rosalie yritti olla näyttämättä ärtymystään.

Hän on varmasti palannut jo aikoja sitten. Ja ei sitä tiedä, vaikka hän olisikin jotain saanut, Rosalie napautti puolustelevasti.

Hän ei ollut koskaan pitänyt sävystä, jolla muut puhuivat hänen veljestään. Olihan Kevin hajamielinen ja kömpelö, mutta muiden puheet saivat hänet kuulostamaan täysin hyödyttömältä. Kolli jaksoi kuitenkin aina auttaa häntä askareissa, joita muut pitivät tarpeettomina.

Voisitko mitenkään olla puhumatta hänestä noin? Rosalie lisäsi.

Ruben mutisi jotakin ja kääntyi Hiutaleen puoleen. He olivat olleet yhdessä niin kauan, kuin Rosalie saattoi muistaa. Jo kun hän oli ollut pentu, kaikki olivat pitäneet itsestäänselvyytenä, että Rubenista ja Hiutaleesta tulisi pari. Ei siis ollut yllätys, kun Ruben oli muutama kuukausi sitten ilmoittanut Hiutaleen muuttavan heidän luokseen asumaan. Ärtymyksestään huolimatta Rosalie ei voinut olla hymyilemättä, kun muisteli, kuinka onnellinen Ruben oli ollut. Hän tassutteli takaisin kukkiensa luokse ja alkoi lajitella niitä pieniin nippuihin ajankuluksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes tylsistyä, kun kuulikin jo Rubenin äänen.

Iines ja Kevin tulevat! kolli ilmoitti.

Rosalie nousi seisomaan ja loikki tulijoita vastaan. Iines hymyili ja nauroi kertoessaan jotain tarinaa. Kevin taas näytti hermostuneelta ja uupuneelta. Rosalie huomasi, että hänen veljensä turkkiin oli takertunut neulasia ja lehtiä. Luultavasti hän oli siis juossut ympäri metsää kaikkien mahdollisten puskien läpi.

Useiden oli vaikea uskoa, että Rosalie ja Kevin olivat sukua. He eivät nimittäin ulkoisesti muistuttaneet lainkaan toisiaan.  Siinä missä Kevin oli punaturkkinen, pitkäkorvainen, ja tuuheaturkkinen, Rosalie oli kiharakarvainen ja ruskeankirjava. Suurista eroista huolimatta Kevin oli koko perheestä ainoa, joka oli sukua Rosalielle.

Rosalie tunsi Kevinin paremmin kuin kukaan muu ja huomasi oitis veljensä olevan taas omissa ajatuksissaan. Kevinin suu oli pelkkä kireä viiva ja hän näytti huolestuneelta. Punaraidallinen kolli ei vaikuttanut kuuntelevan lainkaan, mitä vieressä kulkeva Iines puhui. Iines ei kuitenkaan häiriintynyt yleisön mielenkiinnon puutteesta. Raidallinen naaras oli aina ollut kova puhumaan ja joskus tuntui, ettei hänen suutaan saisi millään tukittua.

Hei, Kevin! Rosalie naukui ja puski veljensä leukaa.

Hei, Rosa, Kevin naukui ja hymyili hieman, vaikka näyttikin yhä olevan omissa maailmoissaan.

Kevin oli ainoa, joka kutsui häntä Rosaksi. Muille hän oli aina Rosalie. Ei Rosalie olisi antanutkaan muiden sanoa häntä Rosaksi, vain Kevinillä oli oikeus siihen. Pieni asiahan se oli, mutta Rosalien mielestä hän ja Kevin olivat kokeneet niin paljon yhdessä, että jonkin pienen asian piti muistuttaa siitä. Vaikka se olisikin vain muutaman äänteen puuttuminen kutsumanimestä.

Mitenkäs päivä on mennyt? hän kysyi.

Kevinin katse synkkeni.

En löytänyt oikeita kasveja, hän murahti.

Rosalie hymyili lempeästi. Rosso oli lähettänyt Kevinin hakemaan Rosalielle erityisen voimakastuoksuista kasvia, iisoppia. Rosalie oli yrittänyt vakuutella, että voisi mennä itsekin, mutta Rosso oli todennut Kevinin olevan nopeampi jaloistaan. Kevinin ilmeestä päätellen matka ei ollut kuitenkaan mennyt lainkaan suunnitelmien mukaisesti. Rosalie tiesi, että Rosso oli erityisen ankara Kevinille. Kaipa häntä ärsytti, kun ei saanut ottopoikaansa tarkkaavaisemmaksi. Rosson käytös oli usein ajaa Rosalien raivon partaalle. Ellei hän olisi tuolle niin paljosta velkaa, hän olisi antanut Rosson kuulla kunniansa.

Suuttuiko Rosso? hän kysyi ja käveli samalla Kevinin rinnalla Iineksen ja Rubenin luo.

Ei hän ainakaan erityisesti ilahtunut, Kevin mutisi.

Rosalie oli juuri avaamassa suunsa sanoakseen jotain lohduttavaa, kun Ruben pyyhälsi paikalle.

Eikö teillä ole lainkaan riistaa? kolli ärähti pettyneenä.

Minulla ei ollut aikaa metsästää. Piti pelastaa Kevin hurjan kissan kynsistä, Iines sanoi ja tuuppasi Keviniä leikkisästi kylkeen.

Kevin mutisi jotain, mistä Rosalie ei ottanut mitään tolkkua ja katsoi korvat luimussa muualle.

Mitä tapahtui? Rosalie kysyi Keviniltä päätään kallistaen ja mietti samalla, mitä hänen veljensä oli taas mennyt tekemään.

Minä… äh... jahtasin jänistä ja törmäsin yhteen kissaan. Hän lähti seuraamaan minua ja puhui ihan sekavia ja-

Ja sitten minä pelastin hänet, Iines sanoi ja tirskahti Kevinin nolostuneelle ilmeelle.

Ei sinulla ole mitään hävettävää, hänhän oli sinua vain puolet pienempi, hän jatkoi.

Rosalie huomasi Kevinin ilmeen muuttuvan yhä kireämmäksi ja saattoi melkein tuntea kuinka vihainen ja kyllästynyt muiden pilailuun hän oli. Hän aneli mielessään, että Iines olisi jo hiljaa. Eihän se loppujen lopuksi Kevinin vika ollut. Hän oli aina ollut tuollainen. Kolli onnistui tekemään kaikki mahdolliset virheet, oli aina vaikeuksissa ja muiden tiellä. Rosalie oli kuullut muiden sanovan, että Kevinin hajamielisyys tappaisi kollin vielä jonain päivänä.

Ja et edes saanut sitä jänistä kiinni, vai mitä? Ruben sanoi ja pyöräytti silmiään.

Rosalie mulkaisi häntä varoittavasti ja toivoi, että se riittäisi vaientamaan hänet.

Se on jo aikamoinen saavutus, hei.

Kevin näytti siltä kuin olisi halunnut huutaa. Rosalie näki, kuinka hänen kyntensä pureutuivat maahan, kun hän yritti selvästi keksiä napakkaa vastausta.

Äh, ole hiljaa Ruben, Rosalie kivahti lopulta, kun alkoi näyttää siltä, ettei Kevin ikinä saisi suutaan auki.

Ruben vilkaisi Rosalieta hämmentyneenä, mutta tajusi sentään vihdoin olla hiljaa.

Tule Kevin, tarvitsen apuasi kukkien lajittelussa, Rosalie jatkoi ja heilautti häntäänsä Kevinille merkiksi seurata.

Hänen veljensä näytti helpottuneelta päästessään pois Rubenin ja Iineksen luota.

Noniin... laitetaan nämä, joilla on leveät lehdet tähän kasaan ja valkoiset kukat menevät tänne, Rosalie opasti ja alkoi erotella kasveja toisistaan.

Hän yritti käyttäytyä kuin äskettäin ei olisi tapahtunut mitään ja hetken hän luulikin, että se auttaisi harhauttamaan Kevinin ajatuksia. Mutta kun hän kääntyi Kevinin puoleen, hän huomasi kuinka Kevin vilkuili vähän väliä Rubenia, Iinestä ja Hiutaletta, jotka olivat asettuneet erityisen aurinkoiseen kohtaan istuskelemaan.

Puhuvatko he useinkin minusta noin? Silloin, kun en kuule? Kevin kysyi.

Hänen punaiset silmänsä kiilsivät surkeasti, kun hän vilkaisi Rosalieta. Rosalie nielaisi. Hän tiesi, että ei voisi valehdella Kevinille ilman, että toinen huomaisi sen.

Tiedäthän sinä, etteivät he oikeasti tarkoita mitään mitä sanovat? He vain vitsailevat, siinä kaikki, hän vastasi hetken kuluttua.

Kevin huokaisi hiljaa ja jatkoi kukkien lajittelua. Rosalie seurasi hiljaa vierestä ja odotti, että Kevin sanoisi vielä jotain.

He ovat oikeassa. Kyllä minä tiedän, että olen aika toivoton tapaus. Minä vain... tavallaan toivoisin, että he eivät muistuttaisi minua jatkuvasti siitä. Koska minä yritän. Minä oikeasti yritän, vannon sen, Kevin sanoi lopulta ilottomasti naurahtaen.

Kiitos, kun käsket heidän jättää minut rauhaan. Mutta sinun ei oikeasti tarvitsisi. Et voi aina puolustaa minua, Kevin jatkoi ja nosti yhden valkoisista kukista ja tiputti sen Rosalien korvien väliin.

Tiedän sen. Mutta voinhan minä yrittää, Rosalie sanoi hiljaa ja painoi kuononsa Kevinin turkin sekaan.

Aurinko oli enää pieni valon pilkahdus horisontissa ja taivas oli niin oranssi, että se näytti olevan tulessa. Taivaan kajo värjäsi maan kultaiseksi. Kevin näykki uupuneena varpusta, jonka Iines oli napannut. He olivat lopulta saaneet tarpeeksi riistaa ja palanneet kotiin. Iines oli antanut Kevinille kannettavaksi saman varpusen, jota hän juuri söi ja sanonut, että hän voisi kertoa Rossolle napanneensa sen. Iines oli välillä rasittava, mutta Kevin ei voinut kuin olla iloinen, että hänellä oli sellainen sisko.

Rosalie makasi Kevinin vierellä, nojaten unisesti hänen kylkeensä. Naaraan väsymys alkoi hitaasti tarttua Keviniin, vaikka hän yrittikin pitää mielensä virkeänä. Päivä ei ollut vielä ohi. Ei hänen osaltaan.

Sinun pitäisi mennä, Kevin. Ennen kuin tulee liian myöhä, Rosson ääni sai Kevinin hätkähtämään.

 Hänen ottoisänsä oli kävellyt hänen vierelleen ja tuo katsoi häntä purren huolestuneena huultaan. Kevin tiesi, ettei Rosso pitänyt siitä, että hän liikkui myöhään yksin. Tänään Kevinistä tuntui siltä, että hän ei olisi jaksanut lähteä, mutta tiesi, että hänen oli mentävä.

Joo. Joo, minä menen, hän sanoi ja nousi ylös niin nopeasti, että Rosalie oli kaatua kyljelleen.

Rosso nyökkäsi ja palasi huokaisten Hiutaleen, Rubenin ja Iineksen luo. Kevin vilkaisi siskoaan hymyillen varovaisesti. Rosson tavoin ei Rosaliekaan erityisesti rakastanut Kevinin tapaa, vaikka yrittikin piilotella sitä parhaansa mukaan.

Rosa kohtasi Kevinin katseen tyynesti, mutta kuten aina, näki Kevin tuon ilmeessä hitusen surua.

Ole sitten varovainen, Rosa sanoi.

Ainahan minä olen, Kevin vastasi hymyillen.

 Sitten hän kääntyi ja pujahti piikkipensaiden sekaan.

Rosalie tuijotti huolestuneena Kevinin perään ja huokaisi syvään. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen veljensä piti tehdä tämä itselleen. Miksi repiä vanhoja haavoja toistuvasti auki?

Vaikka kukaan ei sanonut mitään, tiesi Rosalie täsmälleen, mitä he ajattelivat. He ajattelivat juuri kuten kaikki muutkin. Hän oli kuullut, mitä Kevinistä sanottiin, kun kolli ei ollut paikalla.

Kaupunkilaisten keskuudessa Kevin tunnettiin Hullu-Kevininä. Heille hän oli päästään sekaisin oleva kissa, lahjaton syrjään jäävä rääpäle, joka ei edes ymmärtänyt omaa asemaansa. Hän oli koko Kaupungin arvostelun kohteena.

Rosalie ei ollut varma, tiesikö Kevin, miten häneen suhtauduttiin. Välillä hän mietti, pitäisikö hänen kertoa Kevinille. Vaikuttaisiko se Kevinin käytökseen? Veisikö se hänet parempaan suuntaan vai murtaisiko totuus hänet lopullisesti? Rosalie ei ollut uskaltanut ottaa riskiä.

Vaikka kukaan ei koko iltana maininnut Keviniä tai Kuollutta kaupunkia, Rosalie ei saanut muistoa roihuavista liekeistä ja mielipuolisesta pakokauhusta pois päästään, vaikka kuinka yritti.

Kevin nousi huohottaen kallion laelle. Hän oli juossut koko matkan ja nyt hänen tassujaan pisteli. Kevin veti syvään henkeä ja katsoi edessä aukeavaa näkymää. Vehreän metsän keskellä oli valtava, kuollut maakaistale. Vaikka tulipalosta olikin jo aikaa, ei metsä ollut vielä alkanut kunnolla kasvaa takaisin. Siellä täällä oli pieniä, kitukasvuisia puita ja heiniä, mutta muuten maa oli mustaa ja tyhjää.

Kevin liukui varovasti alas kalliolta ja jatkoi matkaansa. Hän oli tietääkseen ainoa, joka kävi vielä Kuolleessa kaupungissa. Huhuttiin, että alue oli kirottu, että se toi huonoa onnea. Eikä Kevin ihmetellyt.

Yhtenä iltana kaikki oli vain roihahtanut palamaan. Liekit olivat nuolleet taivasta ja tuhonneet kaiken tieltään. Kevin ummisti silmänsä. Hän muisti yhä, kuinka liekit olivat häikäisseet hänet. Tuli oli ollut niin kirkasta, että se näytti valkoiselta. Kaikkialla hänen ympärillään kuului kissojen huutoja, kun he etsivät perheitään, rääkäisyjä, kun he jäivät kaatuvien puiden alle ja tassujen töminää, kun he yrittivät paeta. Kevin muisti pakokauhun yltyvän jokaisella sydämenlyönnillä. Hänen vanhempansa olivat kadonneet, vaikka he olivat olleet hänen vierellään vain hetki sitten. Rosaa ei ollut näkynyt missään ja Kevin oli pelännyt menettäneensä hänetkin. Ympärillä oleva savu oli tunkeutunut hänen keuhkoihinsa ja polttanut hänen silmiään. Kevin oli ollut aivan varma, että kuolisi. Häntä oli pyörryttänyt. Hän ei ollut tiennyt missä oli maa ja missä taivas, saati sitten minne olisi pitänyt juosta.

Joku oli syöksynyt hänen ohitseen ja kaatanut hänet kumoon. Eikä hän ollut enää pystynyt nousemaan. Oli tuntunut kuin joku olisi painanut häntä maata vasten. Hengittäminen oli käynyt mahdottomaksi, sillä jokaisella henkäisyllä hänen keuhkonsa olivat täyttyneet tuhkasta ja polttavasta savusta. Tämän jälkeiset muistikuvat olivat sumeita. Kevin muisti vain, kuinka joku oli tarttunut häntä niskasta ja juossut tulipalon läpi. Matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden ja lopulta Kevin oli menettänyt tajuntansa. Aamulla hänen herättyään palo oli jo sammunut. Hänen entisestä kodistaan oli jäljellä enää vain täydellisen ympyrän muotoinen, täysin palanut läikkä.

Palo oli sammunut yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Kevin oli ollut liian heikkona liikkuakseen. Hänen pelastajastaan ei näkynyt vilahdustakaan eikä Kevinin päässä ollut minkäänlaista muistikuvaa hänestä. Ei pienintäkään yksityiskohtaa. Kissa ei ollut puhunut kertaakaan eikä ollut jäänyt odottamaan Kevinin heräämistä. Hän oli ainoastaan asettanut Kevinin suojaan puunjuuren alla olevaan koloon. Kevin oli tuntikausia ainoastaan tuijottanut onkalon katossa kävelevää ruskeaa hämähäkkiä ja katsellut kuinka se kutoi seittiään. Ja sitten, kun hän oli jo tullut siihen tulokseen, että kuolisi siihen haisevaan koloon, Rosa oli löytänyt hänet.

Pelkkä Rosalien näkeminenkin oli saanut hänet virkoamaan hieman. Kaupungissa oli vallannut täysi kaaos. Kaikki yrittivät löytää läheisiään ja auttaa uhreja parhaansa mukaan. Ei kulunut kauankaan, kun huhut alkoivat levitä. Muutamat sanoivat salaman sytyttäneen palon, mutta useimmilla oli toinen käsitys. Kissat vannoivat, että kyse oli noituudesta. Palanut metsä sai nimen Kuollut kaupunki ja kaupunkilaiset välttelivät sitä kuin ruttoa.

Kevin ja Rosalie olivat yrittäneet etsiä vanhempiaan monta päivää. He kyselivät kaikilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt heidän isäänsä ja emoaan. Kun palosta oli kulunut monta päivää ja seuraava pelko alkoi olla nälkäkuolema, he törmäsivät Rossoon. Aluksi kolli vain toi heille ruokaa. Sitten hän tutustutti heidät Rubeniin ja Iinekseen. Lopulta he huomasivat asuvansa Rosson kanssa. Asiasta ei koskaan oikeastaan sovittu, mutta he kaikki tiesivät olevansa nyt perhettä. Vaikka Kevinin ja Rosalien vanhempien ruumiita ei koskaan löydetty, oli varmaa, että he olivat menehtyneet. Joskus pieni osa Kevinistä toivoi yhä lapsellisesti heidän olevan hengissä jossain. Että jonain päivänä hän löytäisi heidät.

Kevin ei oikeastaan tiennyt miksi tuli Kuolleeseen Kaupunkiin joka ilta. Se tuntui aina samalta kuin haavan repiminen auki. Se oli luultavasti oikea syy siihen, että kissat välttelivät Kuollutta kaupunkia. He halusivat unohtaa. Kevin taas pelkäsi unohtavansa. Hän pelkäsi unohtavansa päivän, jona hänen vanhempansa kuolivat. Hän pelkäsi unohtavansa vanhempansa. Hän halusi muistaa heidät, vaikka unohtaminen olisikin niin paljon helpompaa ja tuskattomampaa. Mutta jonkun oli pakko muistaa. Ja se joku oli hän.

Hyvää yötä, Kevin kuiskasi.

Hän seisoi vielä hetken aukealla ja antoi tuulen hulmuttaa turkkiaan. Kevin vilkaisi taivaalle ja näki ensimmäisten tähtien syttyvän horisontissa. Huokaisten hän kääntyi kannoillaan ja pinkaisi juoksuun. Hän kiiti palaneen maan halki metsän suojiin eikä pysähtynyt ennen kuin oli päässyt takaisin kotiin ja käpertynyt Rosalien viereen kerälle.

Luku 2

Hiiri livahti Kevinin käpälien välistä suoraan koloonsa puun juuren alle. Kevin kirosi ja nousi ylös maasta. Hän oli vaaninut tuota hiirtä ties kuinka kauan, ja oli ollut varma, että saisi sen kiinni. Kevinin oli kuitenkin onnistunut kompastua maasta törröttävään kiveen ja kaatunut rähmälleen maahan. Nyt hänen tassuaan särki ja turkki oli täynnä roskia. Kevin ravisti kuivia lehtiä irti ja mutisi hiljaa itsekseen.

Olisit antanut minun napata sen, Iines huokaisi ja tuli esiin piilopaikastaan sananjalkojen takaa.

Olisin saanut sen, mutta tuo tyhmä kivi oli tiellä! Kevin murahti ja vilkaisi kiveä syyttävästi. Hän ei voinut uskoa, että ei ollut huomannut sitä lainkaan. Kuinka typerä hän oikein oli?

Jep, syytä vain kiveä, Ruben sanoi ja pyöräytti silmiään.

 Tummanharmaan kollin tassuissa lojui myyrä, jonka hän oli napannut aikaisemmin.

Aurinko porotti taivaalta ja sai Kevinin olon tukalan kuumaksi. Metsän lehtikatto suojasi jonkin verran kuumuudelta, mutta hänen pitkä ja paksu turkkinsa pahensi tilannetta entisestään. Muiden ilmeistä näki, ettei heilläkään ollut erityisen mukava olla. Kaikki halusivat vain takaisin kotiin, jossa he voisivat suojautua talon raunioiden varjoon. Riistaa ei kuitenkaan ollut vielä läheskään tarpeeksi kaikille, joten he eivät voisi antaa kuumuudelle periksi vielä aikoihin.

Asiaa ei helpottanut yhtään se, että Rosalien luokse oli aamulla saapunut hyvin sairas kissa. Vanhuksella oli ollut hyvin korkea kuume ja hän oli yskinyt verta. Rosalien ilmeestä oli näkynyt, ettei kissalla olisi mitään mahdollisuuksia. Ja sitä varten Rosalie teki, mitä teki. Hän oli kuolevien viimeinen toivo. Hän piti heille seuraa, kun elämä kaikkosi heistä. Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin, niin Rosa aina sanoi.

Kevin ymmärsi sairaan kissan tarvitsevan hänen siskoaan, mutta hän ei voinut olla toivomatta, että Rosa olisi tullut heidän mukaansa. Hänellä oli tarkka nenä ja ilman häntä riistan löytämisessä meni tuplasti kauemmin.

Ja nyt hän oli vielä mennyt möhlimään hiiren nappaamisen.

Hienoa, erittäin hienoa.

Olisi ehkä parasta hajaantua, Iines sanoi lopulta.

Pidämme liikaa ääntä, kun liikumme yhdessä.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Ruben ei keksinyt vastaväitteitä, vaan tyytyi nyökkäämään uupuneesti. Hänen paksu tumma turkkinsa tuskin oli kovin mukava tällaisella helteellä. Mitä pikemmin he olisivat valmiita, sitä nopeammin he voisivat palata kotiin.

Kevinistä se kuulosti varsin hyvältä.

He lähtivät kukin omaan suuntaansa. Jokaisen oli tarkoitus napata jotain ja palata sitten kotiin.

Oli kuitenkin vaikea keskittyä, kun oli niin kuuma. Aurinko porotti Kevinin niskaan, kun hän vaelsi metsässä tuijottaen sokeasti eteensä ja tavallaan toivoen, että jostain vain putoaisi kuollut hiiri hänen käpäliinsä.

Aluksi Kevin suunnitteli kääntyvänsä takaisin ja myöntävänsä, ettei ollut löytänyt mitään. Hän saattoi kuitenkin melkein nähdä muiden turhaantuneet ilmeet. Hän ei halunnut syödä, jos ei ollut itse tuonut mitään.

Oli kuitenkin aivan liian lämmin. Kevin ei jaksaisi juosta riistan perässä tällaisella helteellä. Niinpä hän etsi varjoisan kohdan kaatuneen puunrungon vierestä ja kävi makuulle suunnitelmanaan jatkaa sitten, kun ilma olisi hieman viilentynyt.

Kevin ei tiennyt kuinka kauan oli maannut aloillaan, kun hän havahtui tassujen rapinaan kuivia lehtiä vasten. Hän kuuli tulijoiden supattavan hiljaa keskenään. Hitaasti hän nousi seisomaan. Ensin hän luuli kissojen olevan Iines ja Ruben ja säikähti, sillä luuli jäävänsä kiinni laiskottelusta. Mutta sitten hän tajusi, ettei tunnistanut heidän ääniään. Tulijoita oli äänistä päätellen kaksi tai kolme.

Ennen kuin Kevin ehti päättää lähtisikö pois, hänen ylittämänsä puunrungon päälle loikkasi kissa. Keviniltä meni muutama sekunti tunnistaa kissa samaksi ruskearaidalliseksi naaraaksi, joka oli edellisenä päivänä seurannut häntä. Kevin kavahti pystyyn. Miten kissa oli löytänyt hänet? Oliko naaras seuraillut häntä pitkäänkin? Kylmät väreet hiipivät hänen niskaansa pitkin ja saivat hänen turkkinsa nousemaan pystyyn, kun naaraan keltaiset silmät nauliintuivat häneen.

Heippa. Meillä jäi viimeksi vähän juttu kesken, kissa sanoi ja nuolaisi valkeaa tassuaan.

Mi... Miten... Miksi sinä... Kevin änkytti ja lähti peruttamaan hitaasti pois valmistautuen pakenemaan.

Sitten hän muisti, ettei kissasta pääsisi eroon juoksemalla. Iineksen raivo oli viimeksi saanut hänet pysymään kaukana. Niinpä Kevin hengitti syvään ja pakotti itsensä kohtaamaan kissan katseen.

Me-meillä ei ole mitään puhuttavaa! Älä seuraa minua enää tai... tai... tai minä suutun oikeasti! hän sähisi ja yritti pitää äänensä värinän poissa.

Hän ei osannut sanoa mistä se johtui, mutta jokin tuossa kissassa karmi häntä. Kevin ei taas näyttänyt olevan toisesta lainkaan pelottava. Hän katsoi Keviniä lievästi huvittuneena ja tuhahti.

No, jos et suostu kuuntelemaan vapaaehtoisesti, meidän on valitettavasti pakotettava sinut siihen.

Samassa sananjalat hänen kummallakin puolella heilahtivat ja esiin astui kaksi kissaa: musta naaras, jonka silmien alla oli valkeaa ja puhtaanvalkoinen kolli, jolla oli yhtä paksu turkki kuin Kevinillä. Tulijat katsoivat häntä tarkkaavaisesti.

Kevin nielaisi. Hänen turkkinsa oli pystyssä ja hänen sydämensä hakkasi, kun hän etsi pakoreittiä.

Ei mitään hätää, pikkuinen. Emme me aio mitään pahaa. Haluamme vain vähän jutella, musta naaras naukui.

Hänen äänensä oli pehmeä ja lempeä, mutta Kevin ei antanut sen huijata itseään.

Minä en aio puhua teidän kanssanne yhtään mistään! Kevin kivahti.

Hän halusi rynnätä pois. Kevin kuitenkin tiesi, että kissat vain seuraisivat häntä.

Minun perheeni nylkee teidät, jos edes hipaisette minua! hän jatkoi, mutta hänen uhonsa ei selvästikään tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Arpinaamainen kissa näytti jopa melko huvittuneelta.

Kevin yritti keksiä, miten hänen pitäisi toimia. Hän ei voisi mitenkään taistella kolmea kissaa vastaan. Pakoon hän voisi juosta, mutta kissat saattaisivat saada hänet kiinni. Mutta oliko hänellä parempia vaihtoehtoja?

Kevin pyörähti ympäri ja oli törmätä taakseen hiipineeseen kissaan. Toisin kuin muut, tämä kolli oli saapunut täysin äänettömästi. Kollin turkki oli lyhyttä ja harmaata. Hänen häntänsä, korvansa, naamansa ja jalkansa olivat miltein mustat. Kolli oli rakenteeltaan laiha ja solakka ja hänen tavassaan liikkua oli jotain, mikä toi Kevinin mieleen käärmeen. Kissan silmät olivat suuret ja kummallisen vinot, väriltään kuin pilvetön taivas. Kevin ei ollut koskaan nähnyt sellaista kissaa. Hänestä tuli kummallinen tunne. Kevin ei ollut varma, aikoiko kolli hyvää vai pahaa.

Kevin, kissa naukui.

Hänen äänensä oli tiukka ja kuuluva. Kevin ei edes ihmetellyt mistä toinen tiesi hänen nimensä.

Katso silmiini... harmaa kolli sanoi ja otti yhtäkkiä askeleen lähemmäs.

Hän tunki naamansa lähes kiinni Kevinin naamaan. Kevinin katse nauliintui kissan silmiin. Hän vannoi, että hetki sitten ne olivat olleet siniset. Nyt ne kuitenkin olivat valkoiset ja hohtivat yliluonnollisen kirkkaina. Kevin älähti ja yritti kääntää katseensa muualle. Hän tajusi kuitenkin kauhukseen, ettei pystynyt liikkumaan. Hän ei kyennyt edes irrottamaan katsettaan kollin silmistä. Hehku voimistui voimistumistaan, kunnes yhtäkkiä kaikki Kevinin ympärillä katosi. Jäi vain lävitsepääsemätön pimeys. Kevin ei ehtinyt edes ihmetellä tapahtumia, kun hänen päätään vihlaisi. Kipu toistui uudestaan, mutta voimakkaampana. Sitten, täysin yllättäen tuska iskeytyi Keviniin niin vahvana, että hän oli varma kuolevansa. Tuntui siltä kuin joku olisi yrittänyt tunkeutua hänen päähänsä.

Kevin yritti huutaa, mutta hänen äänensä hukkui ympärillä olevaan pimeyteen. Tuska levittäytyi hänen koko kehoonsa. Oli kuin hän olisi palanut.

Ja yhtäkkiä kipu loppui.

Oli kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kevin tajusi hämärästi, kuinka pimeys hänen ympärillään alkoi hitaasti kiskoa häntä pehmeään syleilyynsä. Hetken hän yritti taistella vastaan, mutta sitten hän ei enää tuntenut omaa kehoaan ja hukkui pimeyteen.

Ensimmäinen asia, jonka Kevin tiedosti herätessään, oli päänsärky. Hänen päätään vihloi aivan kuin joku olisi yrittänyt raastaa sitä auki. Hän ei uskaltanut kokeilla, pystyikö liikkumaan. Niinpä Kevin vain makasi maassa liikkumatta ja silmät tiukasti kiinni.

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Kevinin muistot olivat yhtä tohjoa, ja ajatteleminen vaati valtavasti tahdonvoimaa. Viimeinen asia, jonka hän sai palautettua mieleensä, oli hänen päätöksensä pitää taukoa metsästyksestä. Mitä sitten oli tapahtunut? Hän ei ollut varma.

Kauanko on mennyt?

Kevinin silmät rävähtivät auki. Ruskean, arpisen naaraan ääni oli kuulunut aivan läheltä. Avatessaan silmänsä Kevin kuitenkin näki vain sadepilvien peittämän, synkän taivaan, joka pilkotti puiden oksien välistä. Kun Kevin oli ollut metsästämässä, oli ollut aamupäivä ja taivas oli ollut kirkas. Kauanko siitä oli?

Muistot vilisivät hänen silmiensä edessä. Kevin jännittyi oitis. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän yhä vaarassa?

Älä minulta kysy. Kuuluuko sen edes kestää näin kauan? joku murahti.

Kuului kuivan ruohon rasahdus, kun kissa vaihtoi asentoaan.

Kevin tajusi makaavansa selkä kissoihin päin. Hän saattoi vain olettaa, että he olivat samat kissat, jotka olivat piirittäneet hänet aikaisemmin.

Niin miellikkö, mitä sinä teit hänelle? Äh, minähän sanoin, ettei häntä kannata päästää tekemään mitään! Jos tuolle nyt kävi jotain, niin- ruskea naaras murisi.

Teikäläisille ei sitten kelpaa mikään. Käskitte minun hoitaa hänet tajuttomaksi ja nyt syytätte minua siitä, että teen hommani kunnolla, joku kivahti ja Kevin tajusi äänen kuuluvan harmaalle, mustanaamaiselle kollille.

Kollin silmät olivat välähtäneet valkoisina. Miten se oli mahdollista? Oliko aurinko heijastunut niistä?

Älä käy yhtään nenäkkääksi siinä!

Kevinin ei uskaltanut liikkua. Hän makasi niin aloillaan kuin osasi ja yritti käydä tilannetta läpi. Se oli kuitenkin hyvin vaikeaa, kun hänen päänsä teki hidasta kuolemaa.

Lopulta hän uskalsi liikkua hieman. Hyvin hitaasti ja varovaisesti hän vilkaisi taakseen, silmät yhä puoliksi ummessa, jotta voisi teeskennellä nukkuvaa.

Kissat istuivat jonkin matkan päässä. He eivät näyttäneet huomaavan Keviniä, vaan kinastelivat äänekkäästi keskenään.

En ole nenäkäs. Totean vain faktat, harmaa kolli sanoi tyynesti.

Sinä ja sinun faktasi, ruskea naaras murahti.

Kevin yritti parhaansa mukaan tunnistaa olinpaikkaansa. Metsässä kasvoi harvakseltaan koivuja ja jokunen mänty. Kissojen takana oli iso kivenmurikka. Yllätyksekseen Kevin ei osannut sanoa missä he olivat, mutta syytti siitä kipeää päätään. Hänen täytyisi vain päästä pois, niin kaikki menisi hyvin.

Mutta miten hän pääsisi yhtään minnekään, kun kissat olivat niin lähellä? He saavuttaisivat hänet muutamalla loikalla.

Mutta toisaalta… He olivat niin uppoutuneet keskusteluunsa… Ehkä, jos Kevin olisi hyvin varovainen…

Kevin ei uskaltanut nousta jaloilleen. Sen sijaan hän puoliksi kieri, puoliksi kiemurteli niin hitaasti kuin kykeni. Hän yritti jatkuvasti kuunnella, oliko hänen pakoyrityksensä noteerattu. Kevin ei kuullut mitään muuta kuin väittelyä, jossa sana miellikkö (mitä ikinä sitten tarkoittikaan, saattoi olla jonkun nimi) esiintyi huomattavan monta kertaa.

Kevin alkoi saavuttaa läheisiä pensaita. Hän ei voinut enää jatkaa kummallista möyrimistään, vaan hänen olisi pakko ottaa jalat alleen. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä hän arvioi välimatkan riittävän. Hänen täytyisi vain olla tarkkana ja hän saattaisi livistää täysin huomaamatta.

Kevin nousi jaloilleen ja valitsi pensaikosta kohdan, josta pääsisi kulkemaan. Kuitenkin, juuri hänen kumartuessa ryömiäkseen pois, kuuli hän mustanaamaisen kollin äänen.

Hei neropatit. Saaliinne karkaa.

Kevin vilkaisi taakseen. Solakka harmaamusta kolli tuijotti häntä tyynesti epäluonnollisen sinisillä silmillään. Muut kissat taas kääntyivät melkein vauhkoina ympäri ja nousivat oitis seisomaan.

Ei mitään hätää pikkuinen, emme- mustaturkkinen naaras ehti sanoa, ennen kuin Kevin kääntyi ympäri ja puski tiensä pensaiden lävitse.

Hänen korvansa tavoittivat kissojen etäiset huudot ja heidän askeltensa äänet. Hän tiesi heidän olevan hänen perässään.

Kevin yritti tunnistaa ohitseen vilisevää maisemaa, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään. Mitä hänen päälleen oli tapahtunut? Hänen pitäisi tunnistaa tämä metsä, hänen pitäisi tunnistaa kaikki Kaupungin paikat.

Hän uskotteli itselleen asioiden järjestyvän, kunhan hän pääsisi vielä hieman eteenpäin. Hän tunnistaisi jonkin kannon tai kiven ja osaisi suunnistaa sen avulla kotiin. Kissat eivät ahdistelisi häntä, jos hänen perheensä olisi lähellä.

Kevin tajusi juoksevansa tavallista hitaammin. Oli kuin hänen jalkansa olisivat unohtaneet, miten niiden kuului toimia. Hän kompuroi ja liukasteli ja oli kaatua naamalleen useammin kuin kerran. Tilanne ei näyttänyt kovin valoisalta varsinkaan, kun Kevin kuuli kissojen lähestyvän. He huusivat häntä pysähtymään.

Joo, niin varmasti. Turha luulo.

Kevin yritti olla piittaamatta päänsä halkaisevasta kivusta ja kummallisesti nytkähtelevistä jaloistaan. Hän kiristi vauhtia niin paljon kuin suinkin pystyi kaatumatta. Kevin näki pilvien lävitse siivilöityvää, harmaata valoa edessään olevien koivujen takana. Metsä loppuisi vihdoinkin. Pian hän näkisi ympärilleen sen verran, että tietäisi missä oli.

Muutamalla loikalla Kevin jätti metsän taakseen. Hän katsoi ympärilleen valmiina suunnistamaan kohti kotia.

Mutta hän ei tunnistanut mitään, minkä näki.

Joka puolella avautui loputon niitty. Se jatkui aina kohtaan, jossa taivas tapasi maan.

Horisontti. Sana oli Kevinille tuttu ainoastaan tarinoista. Kevin ei ollut nähnyt sitä koskaan ennen. Muuri oli ollut tiellä.

Ja silloin hän ymmärsi, miksi ei tiennyt missä oli. Kevin ei tiedostanut pysähtyneensä.

Hän näki kaukana edessään Kaupungin muurit. Rakennelma näytti pieneltä ja mitättömältä ulkoa katsottuna. Ja Kevin totta tosiaan oli sen ulkopuolella.

Se oli mahdotonta, mutta siinä hän seisoi. Keskellä vaarallista, arvaamatonta maailmaa.

Kevin sai itsensä liikkeelle vasta kuullessaan kissojen olevan aivan hänen takanaan. Hän otti muutaman horjuvan askeleen, mutta tajusi sitten sen, mitä ei ollut paniikiltaan huomannut. Jonkin matkan päässä hänestä maa avautui kuiluksi. Hänen korviinsa kantautui painavien vesimassojen pauhu.

 Hän ei pääsisi sen ylitse. Hän ei pääsisi pakoon.

Kevin haukkoi henkeään, mutta hänestä tuntui kuin ilma ei olisi virrannut hänen keuhkoihinsa. Vaikka hän tiesi tukehtumisen tunteen olevan vain paniikin aiheuttamaa, hän ei voinut olla kakomatta ja yskimättä.

Hei, ipana. Rauhoitu, joku kissoista sanoi.

Kevin kääntyi hurjistuneena ympäri. Kissoja oli yhteensä neljä. Lähimpänä häntä seisoi mustaturkkinen, hyvin huolestuneen näköinen naaras. Heti hänen takanaan olivat ruskea arpinaama ja valkoinen kolli, joka näytti voikukan hahtuvalta. Sinisilmäinen kissa oli jäänyt metsänlaitaan. Tuo nojasi puuhun ja katsoi Keviniä hyvin välinpitämättömästi.

Me olemme ulkopuolella, Kevinin onnistui kähistä.

Kaupunki on tuolla ja me olemme täällä… Eli… Eli me emme ole Kaupungin sisällä, hän jatkoi.

Varsin sujuvaa päättelyä, selvästi älykäs tapaus, sinisilmäinen kolli huomautti sarkastisesti.

Pidä sinä suusi kiinni, kunnes sinua tarvitaan, musta naaras sähähti.

Miten vain, kuului välinpitämätön vastaus.

Kevin yski taas ja haukkoi epätoivoisesti ilmaa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vedestä maalle nostettu kala.

Okei, hengitä, musta naaras neuvoi tarpeettomasti.

Tuo katseli hetken köhivää Keviniä ja puhui sitten uudestaan.

Hei, minä olen Maridy, kissa esittäytyi välittämättä siitä, ettei Kevin saanut vieläkään henkeä.

Tässä ovat Fran- Maridy viittoi kohti ruskeaa naarasta.

Tuo on Joy- nyt naaras osoitti valkoista kollia, joka oli sen näköinen, että Kevinin hengenhaukkominen luultavasti kuvotti häntä suuresti.

Ja tuolla on… Hei, olitko sinä Nigel? Maridy kysyi mustanaamaiselta kollilta.

"Nathan", kissa vastasi ärtyneenä.

Kevin katsoi heitä täristen. Hän ei välittänyt pätkääkään heidän nimistään. Hänen katseensa sinkoili ympäriinsä. Kaikki äänet tuntuivat olevan lähestyvän vaaran merkkejä. Jokainen liikahdus puiden siimeksessä oli häntä vaaniva peto.

Minun on päästävä takaisin, Kevin kähisi ja nieleskeli.

Neuvokaa minut takaisin…

Musta naaras, Maridy, vilkaisi Joy  -nimistä kissaa, ennen kuin hymyili hellästi ja katsoi Keviniä hieman säälivästi.

Voi, anteeksi. Sinun täytyy tulla meidän mukaamme. Lupaan, ettei sinulle käy kuinkaan-

Täällä on ihmisiä! Kevin huusi epätoivoisesti.

Maridy hymyili yhä. Jostain syystä se sai Kevinin entistä enemmän suunniltaan. Miksi he eivät kuunnelleet häntä?

Ne-ne tappavat meidät! Minun tä-täytyy päästä kotiin! Kevin kiljui.

Okei, turpa kiinni, Joy murahti.

Pidä itse kuonosi kiinni! Minä en tiedä miksi te raahasitte minut pois, tai miten ylipäätänsä pääsitte muurien ohitse, mutta minä haluan takaisin! Nyt heti! Kevin huusi.

Kuuntele. Hei, rauhoitu, Maridy sanoi pehmeästi ja mulkaisi valkoturkkista toveriaan vihaisesti.

Kaikki on hyvin. Ei täällä ole ihmisiä, hän kertoi.

Me olemme muurin ulkopuolella! Kevin toisti itseään hieman huolissaan siitä, etteivät nämä kissat olleet vieläkään käsittäneet tilannetta.

Ihmiset ovat kuolleet, kersa. Tappoivat toisensa ja kuolivat tauteihin, Joy murahti ja hieraisi käpälällään naamaansa, mistä Kevin päätteli sylkeneensä tuon kasvoille.

Kolli katsoi Keviniä varsin nyreästi ennen kuin jatkoi.

Ei niitä ole näkynyt satoihin vuosiin.

Kevin tuijotti häntä tyhjä katse silmissään. Luulivatko he, että hän oli tyhmä? Ulkomaailma kuhisi ihmisiä, kaikkihan sen tiesivät. Sen takia he pysyivät muurien sisäpuolella, eivätkä lähteneet vaeltelemaan ulkopuolelle.

Jostain syystä nämä kissat olivat kuitenkin valmiina riskeeraamaan oman henkensä. He olivat joko hulluja tai erittäin tyhmiä. Ja nyt he olivat raahanneet Kevinin mukaansa hengenvaaraan.

Kevin tuijotti heitä suutaan aukoen, mutta ei edes yrittänyt sanoa mitään.

Se on vain pikku huhu, joka pitää kaupunkikissat muurien sisäpuolella, jotta heitä olisi helpompi vahtia, Maridy kertoi.

Kevin ymmärsi kyllä jokaisen sanan, jota musta naaras käytti, mutta silti tuon lausahduksessa ei ollut järjen hiventäkään.

Maridy katsoi häntä kuin olisi odottanut hänen sanovan jotakin. Kevin pysyi kuitenkin hiljaa. Hänestä alkoi tuntua, että olisi luultavasti parasta pitää suu kiinni, kunnes ymmärtäisi mitä tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko kenelläkään pienintäkään aikomusta edes yrittää valaista tilannetta, mutta päätti silti odottaa.

Aivan kuin Maridy olisi lukenut hänen ajatuksensa, istui hän alas Kevinin eteen ja hymyili lempeästi.

Okei, kuule. On sattunut jokin sekaannus. Sinä olet tulitanssija, et kaupunkikissa. Kuulut Valtakunnan palvelukseen. Meidän velvollisuutemme on viedä sinut tukikohtaan, Maridy sanoi, vaivautumatta selittämään lainkaan mistä puhui.

Kevinin mitta alkoi tulla täyteen.

Onko tämä jokin pila? Luuletteko te olevanne hauskoja? Minä haluan kotiin! hän ärähti ja kuuli äänensä nousevan kummallisen kimeäksi.

Kevin ei oikeasti uskonut, että kukaan yritti jekuttaa häntä. Hetken hän oli epäillyt Rubenia ja Iinestä, mutta oli hylännyt ajatuksen oitis. Hän ei tuntenut ketään niin uhkarohkeaa ja ilkeää, että olisi vaivautunut raahaamaan hänet ulkopuolelle vain pilaillakseen hänen kustannuksellaan. Ei häntä niin paljoa inhottu.

Maridyn hymy alkoi säröillä. Hän näytti epävarmalta ja vilkaisi tovereitaan.

Kuule, tämä saattaa tulla vähän äkkiä- hän aloitti jälleen.

Mikä? Mitä tapahtuu? Kevin tiukkasi.

Minä en ole tehnyt teille mitään. Ettekö vain voisi päästää minua pois? hän jatkoi hengästyneenä.

Maridy avasi suunsa puhuakseen, mutta Joy työnsi hänet pois tieltään. Valtava kolli mittaili Keviniä keltaisilla silmillään ennen kuin avasi suunsa.

Okei. Homman nimi on tämä: sinä tulet meidän mukaamme, tai me tapamme sinut, hän totesi kylmän rauhallisesti.

Joy! Maridy henkäisi kauhistuneena, mutta toinen ei näyttänyt edes kuulevan.

Siinä se oli. Tappouhkaus. Kevin ei ollut oikeastaan yllättynyt, mutta silti hänen sydämensä takoi yhä nopeammin ja pelko täytti hänet.

 Miksi nämä kissat uhkailivat häntä? Miksi he halusivat hänen lähtevän heidän mukaansa niin kovasti?

Enempää sinun ei tarvitse tietää, Joy päätti.

Joy, et sinä voi uhkailla häntä! Maridy sanoi.

Kevinin käpäliä kuumotti. Hän toivoi sen olevan merkki siitä, että hänen jalkansa toimisivat taas kunnolla, sillä näytti pahasti siltä, että hänen olisi juostava pian.

Miten sinä ajattelit tämän sitten hoitaa? Joy tiukkasi.

En tiedä, mutta en ainakaan noin! Hänelle pitää selittää-

Se ei ole meidän velvollisuutemme, Joy totesi silmät kapeina.

Meidän velvollisuutemme on tappaa hänet, jos hän ei tee yhteistyötä. Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, valkoinen kolli jatkoi.

Maridy vastasi jotain, mutta Kevin ei oikeastaan kuullut mitään. Hän seurasi väittelyä sivusta silmät pyöreinä ja hengitys pihisten. Hän ei pitänyt Joyn äänensävystä. Se oli kylmä ja totinen. Kolli oli saman kokoinen kuin Kevin, mutta jokin hänen olemuksessaan viestitti, ettei Kevinillä olisi mitään mahdollisuuksia taistelussa. Sitä paitsi kissoja oli neljä. Kamppailu ei olisi vaihtoehto. Se voisi loppua vain yhdellä tavalla.

Kevinin pakokauhu yltyi. Hän ei voisi lähteä kissojen mukaan. He olivat muurien ulkopuolella, he kuolisivat tänne. Hänen perheensä oli Kaupungissa. Mutta jos hän kieltäytyisi, se olisi hänen lorunsa loppu.

Kevin yritti keksiä ratkaisua, mutta hänen päänsä ei toiminut. Kuumotus oli muuttunut pistelyksi ja sitten poltteluksi. Ensin Kevin oli parhaansa mukaan huomioimatta kummallista kihelmöintiä. Hän hieroi tassujaan maata vasten helpottaakseen oloaan, mutta tunne ei kadonnut. Se vain voimistui voimistumistaan.

Hei, kuunteletko sinä? Joyn ääni kuului sanovan.

Minä kysyin sinulta kysymyksen. Hei?

Mutta Kevin ei kuunnellut. Hän ei edes katsonut heitä. Hän oli kohottanut käpälänsä silmiensä tasolle. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Silloin tuntui siltä, kuin jokin hänen sisällään olisi räjähtänyt. Polte levisi muutamassa sydämenlyönnissä hänen koko kehoonsa. Tuntui siltä kuin hän olisi palanut sisältä.  Meni hetki ennen kuin hän tajusi huutavansa.

Tunne pahentui hetki hetkeltä. Kun hän avasi suunsa, hänestä tuntui kuin tuli olisi yrittänyt paeta hänen kurkustaan. Hän kuuli kissojen äänet, mutta sanoista ei saanut selvää. Tulen rätinä ja Kevinin takovan sydämen ääni peitti heidän huutonsa alleen.

Oli aivan kuin hän olisi ollut jälleen Kuolleessa Kaupungissa. Tällä kertaa hänen lihaansa raastava tuli oli kuitenkin hänen sisällään.

Hei, mikä on? Maridy kuului kysyvän.

Kevin oletti naaraan olevan hänen vieressään, mutta ei voinut sanoa varmasti. Hän piti katsettaan tiukasti maassa.

Mitä tapahtuu?

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sitten Kevin kuuli ruskean, arpisen kissan kireän äänen.

Miellikkö, mitä sinä teit hänelle?

Kevinin jalat pettivät ja hän romahti maahaan. Hänen teki mieli juosta, mutta tiesi, ettei pääsisi poltetta karkuun. Niinpä hän peitti naamansa käpälillään ja puri hampaansa yhteen.

Tein juuri sen, mitä te pyysittekin. Minä korjasin hänet, sinisilmäisen kissan venyttelevä ääni sanoi.

Joku oli leikkinyt hänen pääkopassaan. Tehnyt joitakin muutoksia.

"Eli?" Joy kysyi ärtyneesti.

Ei mitään, mitä te ymmärtäisitte. Hän on kunnossa, Nathan vastasi.

Onko tuo sinun käsityksesi kunnossa olemisesta? Maridy ärisi.

Kevin oli samoilla linjoilla mustan naaraan kanssa.

Minä palan sisältä, hänen onnistui sihistä hampaittensa välistä.

Hetken oli hiljaista.

Etkö sinä sitten yleensä pala sisältä? Maridy kysyi.

Millainen kysymys tuo oikein oli? Kevin yritti vastata, mutta ei uskaltanut avata suutaan.

Kuten sanoin, Nathan naukui tyynesti.

Hänen mieleltään oli muunneltu. Aistit oli turrutettu. Minä laitoin hänet tuntemaan jälleen.

Vaikka Kevin ei ymmärtänyt lainkaan, mistä Nathan puhui, hänen korviinsa pisti hienoinen ylpeys ruipelon kollin äänessä. Hän kuulosti siltä, kuin Kevinin hätä olisi kiehtonut häntä.

Kevin nosti katseensa aikomuksenaan kirota Nathan maan rakoon. Hän ei kuitenkaan saanut äännähdystäkään suustaan.

Oli kuin kaksi palasta olisi loksahtanut yhteen Kevinin päässä. Tunne turrutti hänen koko kehonsa ja salpasi hänen hengityksensä. Oli kuin jokin olisi hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä, joka alkoi hakata kuin viimeistä päivää.

Jokin maailmassa hänen ympärillään oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi. Aivan kuin Kevin olisi nähnyt kaiken jonkun toisen silmillä. Hetkeen Kevin ei osannut sanoa mikä oli muuttunut, mutta sitten hänen katseensa osui hänen edessään seisovaan, huolestuneen näköiseen Maridyyn.

Mustan naaraan ympärillä kiemurteli jokin. Kevin ei ollut varma näkikö vai tunsiko hän sen. Aistimus oli hänelle aivan uusi. Joka tapauksessa Kevin tiesi, että se oli siinä. Maridyn ympärillä kieppui ja myrskysi valtaa energiamassa. Naaras huokui ikivanhaa voimaa, jollaista Kevin ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut.

Hän katsahti Maridyn takana seisovaa Joyta. Kollia ympäröi samankaltainen voima kuin Maridya, mutta siinä oli silti jotakin hyvin erilaista. Se ei ollut aivan yhtä voimakas ja tuntui kumpuavan enemmän kollin sisältä.

Kevin katsoi hengästyneenä Frania. Naaras oli täynnä kiehuvaa energiaa, joka täytti ilman hänen ympärillään.

Viimeiseksi Kevinin katse osui Nathaniin. Laihaa kissaa kiertävä voima erottui muista hyvin selkeästi. Muiden kissojen ympärille kasaantunut energia oli raivokasta ja vaarallista ja sai heidät vaikuttamaan siltä, kuin he voisivat räjähtää koska hyvänsä. Silti heissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua. Nathania sen sijaan kiersi tasainen energian virta, joka hehkui hyvin kummallisella tavalla. Se täytti harmaan, Keviniä kiinnostuneesti tuijottavan kollin, ja tuntui huokuvan voimakkaimmin hänen silmistään. Kevinin teki melkein pahaa kohdata hänen jäinen katseensa.

Hän ei ollut varma, kuinka, mutta tiesi kollin tehneen hänelle jotain, kun oli laittanut hänet katsomaan itseään silmiin. Nathan oli antanut tuon petollisen energiansa virrata Keviniin ja oli laittanut hänen sisuksensa palamaan.

Pelko täytti Kevinin. Hän oli menettänyt kaiken siitä vähäisestä ymmärryksestä, joka hänellä oli tilanteesta ollut.

Jostain syystä, kun hänen paniikkinsa kasvoi, roihusi tuli hänen sisällään yhä voimakkaammin. Silloin Kevinin pään perukoilla heräsivät ne ikiaikaiset vaistot, joiden oli tarkoitus pitää hänet hengissä. Ne kehottivat Keviniä pakenemaan. Taistelemaan, jos täytyi. Hän ei voinut jäädä tänne. Tämä oli liikaa.

Niin Kevin tekikin. Hän syöksyi sokeasti eteenpäin. Hän ohitti Maridyn, Joyn ja Franin. Tuli koversi hänen sisuksiaan pahentaen hänen pakokauhuaan. Hän kuuli kissojen huutavan häntä pysähtymään, mutta ei edes harkinnut tottelemista.

Mutta sitten Nathan seisoi hänen tiellään. Kevin ei ollut varma, oliko kollin tarkoitus estää hänen pakonsa vai eikö hän vain ollut ehtinyt väistää. Ajattelematta hetkeäkään Kevin heittäytyi heiveröistä kissaa päin. Harmaa kolli päästi säikähtäneen huudon, kun Kevin työnsi hänet pois tieltään.

Hän ehti jatkaa matkaansa muutamalla juoksuaskeleella, ennen kuin joku loikkasi hänen niskaansa. Äkillinen paino sai Kevinin jalat pettämään ja hän menetti tasapainonsa. Hän tunsi kissan kynsien pureutuvan selkäänsä, kun tuo painoi häntä maata vasten. Kevin yritti kiemurrella eteenpäin, mutta häntä paikoillaan pitelevä kissa oli liian painava.

Anna olla viimeinen kerta, kun yrität paeta. Minulla ei ole kärsivällisyyttä leikkiä kanssasi, Joyn ääni kuului Kevinin yläpuolelta.

Kevin yritti vielä kerran riuhtaista itseään irti, mutta Joyn kynnet vain upposivat syvemmälle hänen lihaansa, jos hän liikkui.

Silkan paniikin ohjaamana Kevinin onnistui pyörähtää ympäri, niin, että hänen selkänsä oli maata vasten ja hän katsoi Joyta suoraan silmiin. Hän kohotti käpälänsä, jonka kynnet olivat liukuneet esille ja valmistautui iskemään valkoista kollia keskelle naamaa.

Mutta Joy oli nopeampi. Hän nosti toisen jykevistä käpälistään ilmaan aivan Kevinin kasvojen eteen. Sitten Kevin tunsi hänen ympärillään jylläävän voiman purkautuvan. Kollin silmät välähtivät kirkkaina.

Samassa hänen käpälänsä roihahti oransseihin liekkeihin.

Kevin tunsi tulen lämmön kasvoillaan. Hän saattoi vain tuijottaa kauhusta kankeana, kuinka Joyn turkkia nuolevat liekit rätisivät hänen silmiensä edessä.

Joy katsoi häntä tyynesti, aivan kuin ei olisi ollut tulessa.

Sinuna en pelleilisi kanssamme, kolli murisi hiljaa.

Luku 3

Kevin makasi täysin lamaantuneena aloillaan. Täytyi olla jo aamuyö. Hän ei ollut kuitenkaan sulkenutkaan silmiään. Tuli myllersi yhä hänen sisuksissaan, eikä osoittanut rauhoittumisen merkkejä. Vaikka Maridy olikin vakuutellut, ettei polttava tunne ollut vaarallinen, ei Kevin voinut sietää sitä. Nyt, kun hän oli hieman rauhallisempi, hän tiedosti, ettei tulen polte oikeastaan sattunut. Se oli silti epäluonnollista.

Kevin ei ollut yrittänyt paeta enää sen jälkeen, kun Joy oli melkein polttanut hänen viiksikarvansa. He olivat palanneet metsään ja hänelle oli sanottu, että he lähtisivät aamulla kohti paikkaa, jota he sanoivat tukikohdaksi. Kevin oli liian peloissaan väittääkseen vastaan. Hän oli kyennyt ainoastaan nyökkäämään.

Kissat makoilivat hieman kauempana Kevinistä. He rupattelivat hiljaa keskenään, mutta Kevin tiesi heidän pitävän häntä silmällä. Hän oli vanki. He eivät antaisi hänen mennä. Jos hän pakenisi, he saisivat hänet kyllä kiinni ja polttaisivat hänet hengiltä. Tai sellaisen kuvan Kevin oli ainakin saanut.

Kukaan ei ollut vieläkään selittänyt mitä oli meneillään. Kevin kuitenkin tiesi sekaantuneensa johonkin, mikä ylitti hänen käsityskykynsä ja tulisi mullistamaan hänen maailmansa. Hän oli koko yön muistellut kaikkia niitä tarinoita, joita oli pentuna kuullut. Joissakin kertomuksissa oli seikkaillut kissoja, joilla oli kykyjä, joista tavalliset kissat voisivat vain unelmoida. Ne olivat kuitenkin vain satuja. Pennutkaan eivät uskoneet niihin.

Kevin tuijotti häntä vartioivia kissoja hermostuneena. He olivat epäluonnollisia. Pahoja. Se suorastaan tihkui heistä.

Kevin hätkähti, kun näki jonkin liikkuvan silmäkulmassaan. Vilkaistessaan vierelleen, hän näki Nathanin, joka oli juuri istahtanut vähän matkan päähän Kevinistä. Siro kolli katsoi Kevinin tavoin muita kissoja, siniset silmät inhoa täynnä.

Sitten tuo vilkaisi Keviniä laiskasti.

Sinun kannattaisi nukkua, Nathan huomautti.

Kevin ei vastannut. Oli absurdia olettaa, että hän voisi nukkua näiden kissojen lähellä. Nathan näytti huomaavan hänen ilmeensä.

Niin, etpä taida haluta sulkea silmiäsi. Mutta sinun kannattaisi. Edessä on pitkä matka, kolli totesi.

Kevin ei sanonut vieläkään mitään. Hän olisi halunnut kysyä, mikä tämä tukikohta oli tai keitä nämä kissat olivat. Sen sijaan hänen suustaan karkasi jotain paljon lapsellisempaa.

Aiotteko te tappaa minut? hän kuiskasi.

Nathan ei näyttänyt kovin yllättyneeltä kysymyksestä.

Jos et tee vastarintaa, kukaan heistä ei koske sinuun. He tarvitsevat sinua, kissa totesi.

Kevinin oli vaikea uskoa sitä, mutta piti suunsa kiinni. Hän ei oikeastaan luottanut Nathaniin, mutta kolli vaikutti olevan ulkopuolinen. Hän sanoi he eikä me ja hänen äänensävynsä oli halveksuva, kun hän puhui tovereilleen. Jostain syystä se rauhoitti Keviniä hieman.

Hetken oli hiljaista.

Eräs asia minua kiinnostaa, Nathan sanoi yhtäkkiä ja kääntyi Kevinin puoleen.

Kuten sanoin aikaisemmin, joku oli muunnellut mieltäsi. Aika kömpelösti ja amatöörimäisesti, mutta silti kutakuinkin onnistuneesti. Sinulta oli viety kyky tuntea tuli sisälläsi. Sinua oli estetty havaitsemasta auroja, Nathan selitti.

Kevin oletti, että sanalla aura Nathan tarkoitti kissojen ympärillä olevaa energiakehiä, sillä ei keksinyt mistä muustakaan kolli voisi puhua.

Jopa sinun muistiasi oli muunneltu, Nathan sanoi ja napautti hännänpäällään maata.

Miksi kukaan näkisi niin paljon vaivaa pitääkseen sinut piilossa? hän kysyi uteliaana.

Kevin ei aivan ymmärtänyt, mistä Nathan puhui.

Muistiani oli muunneltu? Miten niin, mitä sinä tarkoitat? hän kysyi.

Nathan katsoi häntä melkein huvittuneen näköisenä.

Tarkoitan juuri sitä. Varhaisimmat muistosi on tuhottu kokonaan ja tilalle on laitettu keinotekoisia. Luultavasti muistojasi muokannut kissa on halunnut saada sinut uskomaan, että olet syntynyt Kaupungissa. Uskoisin, että koko perheesi muistoilla on leikitty, jotta he luulisivat sinun olevan heidän oma pentunsa, Nathan kertoi välittämättä Kevinin ilmeestä.

Ei se ole… Miten muka? Miten se olisi mahdollista? Kevin änkytti.

Mielliköt osaavat sellaisia asioita. Nathan sanoi olettaen selvästi, että Kevin tietäisi, mikä oli miellikkö.

Mistä sinä tiedät? Kevin ärähti.

Nathan näytti nyt aidosti huvittuneelta.

Koska ensimmäiset muistosi olivat erilaisia kuin muut. Niistä puuttui kaikki persoonallisuus ja yksityiskohdat. Ne olivat sumeita ja hajanaisia, eikä kenelläkään ollut kasvoja. Olisin itse tehnyt huolellisempaa työtä. Kuka ikinä sinun muistoillasi leikkikään, ei selvästikään tiennyt mitä teki. Sinuna olisin tyytyväinen, ettei hän tehnyt pahempia virheitä. Hän olisi saattanut särkeä mielesi, Nathan kertoi.

Kevin ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä.  Eikä hän pitänyt siitä, mitä kuuli.

Mitä… miten…. hän änkytti.

Olen miellikkö. Olin pääsi sisällä, Nathan sanoi.

Kevin räpytteli silmiään. Jostain syystä hän ei epäillyt kollin sanoja hetkeäkään. Tuon ympärillä rauhallisesti virtaava voima saattoi mahdollistaa mitä tahansa. Kevin tunsi yksityisyytensä erittäin loukatuksi. Hän katsoi Nathania epäileväisesti, yrittäen arvioida paljonko tuo oli nähnyt. Hän ei pitänyt ollenkaan kollin tietäväisestä ilmeestä.

Kiusallinen tilanne laukesi vasta, kun Nathan puhui jälleen.

"Se on muuten sinun puolustuksesi. Siellä, minne me menemme, sinulta tullaan kysymään, miksi olet rikkonut uskollisuuslakia. Siihen sinä vastaan, että sinun muistojasi oli muokattu ja minä vahvistan, että puhut totta. Sinun täytyy korostaa, ettet tiennyt mitään. Et tiennyt kuka olet, et tiennyt mistä