Varjojen kartano

By Tuija Lehtinen

Jännittävä historiallinen rakkaustarina seuraa nuoren perijättären taivaltaNuori Ernestine Sten matkaa sveitsiläisestä tyttökoulusta takaisin Suomeen ja Helsinkiin kenraali-isänsä kuoltua. Hänellä ei enää ole ketään elossa olevaa perheenjäsentä, ei edes kotia. Onneksi Ernestinen apuna on lempeä tuomari Kajander, joka lupaa huolehtia Ernestinestä ja hänen mittavasta omaisuudestaan. Ernestine muuttaa Kajanderin maalaiskartanoon, mutta jo pian alkaa tapahtua omituisia asioita. Kun Ernestine löytää kuolleen rotan sängystään ja uhkaavan viestin peiliinsä kirjoitettuna, on selvää, että joku ei halua Ernestinen jäävän kartanoon.Samalla Ernestinen mieltä myllertää myös uusi tuttavuus, omanarvontuntoinen tilanhoitaja Kurt Vornanen. Tapahtumat saattavat heidät yhteen aina uudestaan, ja miehen röyhkeys saa Ernestinen närkästymään kerran jos toisenkin. Jos Ernestine on jäävä kartanoon, joutuu hän vielä monesti tekemisiin Kurtin kanssa, mutta voivatko kaksi näin erilaista ihmistä löytää yhteisen sävelen?Varjojen kartano on sykähdyttävä rakkaustarina täynnä jännitystä. Se on julkaistu alun perin nimellä Minna Skog. Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 14, 2023
• ISBN: 9788728407332

Book preview

Varjojen kartano

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407332

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Lunta satoi hiljakseen kukkien peittämälle haudalle ja sitä lennähti Ernestine Stenin silmiinkin, jonne se suli kylmiksi kyyneliksi. Muita kyyneleitä Ernestine ei haudan äärellä osannut vuodattaakaan, vaikka mies, jota hän oli saattelemassa, oli hänen oma isänsä. Koko tilaisuuden ajan hänestä oli tuntunut, että kyse oli jostakin täysin vieraasta ihmisestä. Arvostetusta, kunnioitetusta kenraali Stenistä, jonka poismeno oli suuri menetys armeijakunnalle. Rakkaasta ystävästä, oivasta seuramiehestä, jota jäivät kaipaamaan upseeritoverit ja tärkeän ja tuikean näköiset silinterihattuiset herrat. Saattamassa oli kaksi tumma-asuista naistakin, jotka pysyttelivät niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. He herättivät Ernestinessä uteliaisuutta, mutta hän ei saanut tilaisuutta vaihtaa sanaakaan näiden kanssa, sillä nämä kiirehtivät ensimmäisinä pois tilaisuudesta. Se oli koruton, sotilaallinen seremonia, jonka aikana Ernestine yritti palauttaa edes jotain muistoja isästä mieleensä. Mutta niitä oli kovin vähän. Melkein koko elämänsä Ernestine oli viettänyt erilaisissa sisäoppilaitoksissa, eikä hän ollut lomienkaan aikana juuri tavannut isäänsä, vaan oli viettänyt ne ystävättäriensä tai jonkun opettajattaren luona. Isän mielestä se oli ollut paras ratkaisu tilanteeseen sen jälkeen, kun Ernestinen äiti oli menehtynyt lavantautiin.

Ernestine oli ollut neljän vanha äidin kuollessa, eikä hän muistanut tästä kuin kauniin, herkän hymyn ja hellät kapeat kädet. Joskus jälkeenpäin, vanhoja valokuvia katsoessaan, Ernestine oli ajatellut, että ehkä äiti oli ollut liian hento elämään upseerin puolisona. Ehkä Pietari oli museranut hänet, kylmä ja tuulinen tsaarin kaupunki, jonne kenraali oli perheensä silloin vienyt. Ehkä koti-ikävä oli myös kalvanut äitiä, ehkä vanhempien välillä oli ollut pahoja erimielisyyksiä — oli paljon asioita, joihin ei enää saisi vastauksia, Ernestine tajusi. Eivätkä kaikki tietenkään hänelle kuuluneet. Siitä hän kumminkin oli aika vakuuttunut, että isä oli ollut vaikea ja ankara puoliso. Tämä oli ollut etäinen ja ankara hänellekin kaikki nämä vuodet. Ehkä… jos hän olisi ollut poika… Mutta olisihan isä voinut avioitua uudelleen, Ernestine mietiskeli. Oli oikeastaan outoa, ettei tämä ollut sitä tehnyt, sillä varmasti hänen ulkomuotonsa oli miellyttänyt monia daameja. Jokin syy siihen täytyi olla, ja mitä useampi muistolauseiden jae palautui Ernestinen mieleen, sitä vankemmin hänestä alkoi tuntua, ettei isää ollut alunperinkään tarkoitettu avioliittoon. Tämä oli ollut sotilas sydäntään myöten, ja mennyt ehkä naimisiin vain koska se kuului asiaan. Jos äiti oli käsittänyt sen, oli se ehkä ollut yksi syy siihen, että sairaus oli niin helposti musertanut tämän.

— Neiti Sten, missä te asutte täällä Helsingissä?

Ernestine havahtui muistoista ja katsahti rinnallaan kulkevaa miestä. Tämä oli ollut aamulla laivaa vastassa satamassa ja esittäytynyt tuomari Kajanderiksi. Hän oli kertonut edustavansa lakiasiantoimisto Kajander & Tillmania, ja kenraali Sten oli uskonut asiansa heidän hoidettavikseen. Silloin Ernestine oli muistanut, että isän kuolemasta kertoneen kirjeen yläkulmassa olivat olleet ne nimet, mutta kirjeen oli allekirjoittanut tuomari Tillman. Ernestine ei ollut edes itse ilmoittanut lakitoimistoon tulostaan, jotenkin hän oli tiedon saatuaan ollut hämmentynyt ja toistaitoinen, päällimmäisenä mielessä hätäännys siitä, että hän oli täysin yksin maailmassa nyt. Neiti Moser oli ottanut ohjat käsiinsä. Hän oli sveitsiläisen tyttöopiston ranskan opettajatar ja Ernestine oli hänen lempioppilaansa. Neiti oli ryhtynyt järjestämään matkaa Suomeen, ilmoittanut Ernestinen tulosta ja vieläpä saatellut hänet Lyypekkiin asti laivalle. Se oli kovin lopullisen tuntuinen lähtö Sveitsistä, ja vaikka neiti Moser oli vakuuttanut, että he vielä tapaisivat, oli äänensävy kavaltanut, ettei hänkään uskonut siihen. Ernestine oli jo kahdenkymmenen ja aivan varmasti häntä odottaisi Suomessa kokonaan toisenlainen elämä kuin hiljainen, luostarimainen tyttöopisto. Aivan varmasti sukulaiset ottaisivat Ernestinen siipiensä suojiin ja esittelisivät seurapiireissä, oli neiti Moser vielä vakuutellut. Hän oli kertakaikkiaan kieltäytynyt uskomasta, ettei Ernestinellä ollut ketään Suomessa. Äidin vanhemmat olivat jo vuosia sitten kuolleet, ja äidin ainoa veli oli lähtenyt Amerikkaan luodakseen siellä loistavan tulevaisuuden. Isän veli oli ollut myös upseeri, saanut surmansa nuorena jossain kahakassa Pietarissa ja muut isän sisarukset olivat menehtyneet jo lapsina tauteihin. Ei ollut ketään jäljellä.

— Missäkö minä asun, Ernestine sanoi tuomari Kajanderille, joka katseli häntä ystävällisin, osaaottavin silmin. — Minä en ole vielä ehtinyt ajatella koko asiaa, hyvä kun ehdin edes hautajaisiin.

— Laiva oli valitettavasti pari päivää myöhässä, tuomari totesi. — Mutta tärkeintä, että te ehditte paikalle, neiti Sten.

— Ehkä minä voisin asua isäni asunnossa, Ernestine ehdotti.

— Teidän isänne eli kovin askeettisesti, neiti Sten. Hän majaili kasarmialueella pienessä kahden huoneen huoneistossa. Minä en katso, että se olisi sovelias paikka teille. Siellä ei ole juuri mitään mukavuuksia, eikä isänne sotilaspalvelija ole tottunut palvelemaan nuorta naista. Vanha Holma on töksähtelevä ja juro mies.

— Vanha Holma, Ernestine toisti. — Minä muistan tavanneeni hänet kolme vuotta sitten. Ennen kuin lähdin Sveitsiin. Epäilemättä te olette oikeassa tuomari, hän ei katsoisi hyvällä minun tunkeutumistani sinne. Ja miksi minä kiusaisin vanhaa miestä. Hänen on varmasti vaikeinta kestää isäni kuolema.

— Näin varmasti on, he ovat olleet erottamattomat vuosikymmeniä. Isänne jätti hänelle pienen summan… mutta perintöasioista me ehdimme puhua myöhemminkin. Nyt on tärkeintä löytää teille yösija. Minä ehdotan hotelli Seurahuonetta. Totuuden sanoakseni minä otin jo vapauden varata huoneen sieltä ja teidän tavaranne on viety sinne satamasta.

Ernestine nyökkäsi myöntymykseksi tuomarille, samoin kuin oli vastustelematta nyökytellyt neiti Moserille. Hänestä oli vain hyvä, että joku toinen sanoi mitä piti tehdä, sillä oma mieli oli yhä edelleenkin aika sekaisin tapahtumasta. Isän kuolemaa oli melkein mahdotonta käsittää — jotenkin tämä oli elänyt lähes kuolemattomana jumalhahmona Ernestinen ajatuksissa. Isänä, joka aina viitoitti tien eteenpäin. Ei ehkä aina kovin inhimillisenä hahmona, mutta auktoriteettina, jota vastaan ei juolahtanut mieleen kapinoida. Mutta oli ollut yksi yli isän, korkein kaikesta ja hänen käskystään isän sydän oli vain pysähtynyt. Se tuntui väärältä, sillä kenraali oli ollut vasta muutaman vuoden yli viidenkymmenen, mies parhaassa iässään. Tutkimattomat olivat Herran tiet, Ernestine oli moneen kertaan ajatellut. Mutta isä oli kuitenkin aina tiennyt, mitä tietä kulkisi ja mille tielle hänet oli ohjannut. Miten hän osaisi nyt itse päättää siitä kaikesta? Ja miten hänen yleensä kävisi?

— Tuomari, Ernestine puraisi vaivautuneena huultaan vaunuissa, joihin tuomari hänet johdatti. — Kertokaa minulle edes vähän tilanteesta. Olenko minä puilla paljailla nyt?

— Neiti Sten, tuomari