Kukapa kuollutta kaipaisi

By Matti Almila

Kun Fredde-serkusta aika jättää, on hänen hautajaisissaan harras tunnelma. Leposaaren kappelin penkeillä istuu sukulaisia ja ystäviä jättämässä jäähyväisiään. Rovasti aloittaa puheensa, vieraat varautuvat kuuntelemaan. Puheen kuitenkin keskeyttää ruumis itse, kun arkun kansi aukeaa sisältä päin, ja vainaja rientää kohti ulko-ovea. Mitä ihmettä on tapahtunut?Romaanin jäätävä alku luo näyttämön, jolle Almila tuo myös edellisistä rikosromaaneistaan tutun, vain O:na tunnetun rikollisen. Mitä tällä kertaa on tekeillä? Mitkä juonet on punottu taustalle, mitkä etualalle?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726460513

Book preview

www.egmont.com

1

Kaikki sanoivat tilaisuuden päähenkilöä Fredde-serkuksi, paitsi hän itse. Fredde-serkku makaa tuossa arkussa, eikä enää puhu eikä pukahda, talousneuvos Arvo Niemi tuumi. Hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, mutta muisti sitten, että juuri tästä tilaisuudesta Fredrik Waldilla oli vielä paljon sanomista. Niemi sen tiesi, sillä vaikka hautajaiset jäivät hänen vastuulleen, niin Fredde-serkku oli määrännyt kaiken etukäteen.

Leposaaren hautausmaan pienessä kahdeksankulmaisessa siunauskappelissa odotti siunauksen alkamista vain parikymmentä ihmistä. Niin oli Fredrik Wald tahtonut: ainoastaan sukulaiset saivat tulla tilaisuuteen.

Kulosaaren hautausmaan eli Leposaaren kappeli oli aivan omiaan hiljaisille hautajaisille. Mustan ruumisarkun kummankin puolen sijoitetuilla irtotuoleilla istuva vähäinen saattoväki tuntui sopivan suurelta. Varsinkin talvella jo puolensadan ihmisen joukko olisi tehnyt kappelin ahtaaksi, kun paksut päällysvaatteetkin piti johonkin ripustaa.

Nyt tosin elettiin juhannuksen jälkeistä kesää. Mutta sitähän Fredde-serkku ei voinut tietää silloin, kun päätti omista hautajaisistaan: hän pyysi serkkunsa pojan Arvon järjestämään tilaisuuden ja kertoi samalla, että töölöläinen hautaustoimisto Tusculum oli jo saanut rahat, arkku valittu ja hautakivestä sovittu. Hautaustoimisto sai myös siunauksen jälkeen julkaistavan kuolinilmoituksen tekstin — samoin rahat ilmoituksiin. Jos jotain jäisi yli, toimisto tilittäisi rahat Arvolle. Hänelle vanha insinööri jätti lisäksi sopivan summan muistotilaisuutta varten. Sen Arvo järjestäisi kotonaan.

Kaiken tämän insinööri Fredrik Wald hoiti tammikuussa kolme vuotta sitten. Kun hän nyt 87-vuotiaana kuoli, olikin kesä. Linnut visersivät ulkona kauniisti. Vanha rovasti, Fredde-serkun valitsema, kehottikin jättämään kappelin oven auki, kun on näin ihana kesäpäivä.

Linnunlaulun ohella ulkoa kuului muitakin helsinkiläisiä luonnonääniä. Autojen tasainen humina kantautui Itäväylältä, mutta se ei häirinnyt. Olipahan yhtä yksitoikkoista kuin mehiläisten surina Leposaaren ruusupensaissa.

Metrojunista lähti kovempi melu niiden kiitäessä moottoritien vartta. Itse asiassa tasaisin välein kuuluva kolina muistutti kappelissa istujia sopivasti siitä, että jokainen oli taas yhden metrojunanvälin lähempänä sitä pääteasemaa, jonka tänään siunattava Fredde-serkku oli toista viikkoa sitten saavuttanut.

Oikeastaan vainaja ei ollut enää kenenkään serkku. Sen sijaan monen kappelissa istuvan surijan isä tai äiti oli ollut Fredrik Waldin serkku. Niinpä koko suku oli tottunut kutsumaan vanhaapoikaa Fredde-serkuksi. Kappelin kansoittivat nyt serkkujen lapset ja muutaman lapsenlapset.

Läheisiä ystäviä ei Fredde-serkulla ollut enää hengissä. Insinööritoimistonsa hän myi hyvään hintaan yli 25 vuotta sitten, ja järjestöelämästäkin iäkäs insinööri oli niin kauan poissa, ettei yhdistysten johtohenkilöitä nähty hautajaisissa.

Tosiaan: haudattiin hiljaisuudessa sanottaisiin huomenna julkaistavissa kuolinilmoituksissa, eikä monikaan pääsisi jäljittämään sukulaisia ja näille adresseja lähettämään, koska heistä mainittaisiin vain etunimet.

Iäkäs rovasti nyökkäsi soittajalle. Kello oli 13.05, nyt alettaisiin. Alkusoiton tunnelmalliset sävelet täyttivät kappelin. Juuri jotain tällaista odotinkin, kyllä ammattilainen asiansa osaa, Arvo Niemi nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hän oli elossa olevista serkunlapsista vanhin, 62-vuotias. Helpostihan nämä asiat hoituvat nykyään, talousneuvos tuumi, kun antaa homman hautaustoimiston huoleksi. Siunauksen jälkeen arkku jätettäisiin kappeliin, ja kun meillä kotona Töölössä juodaan muistokahveja, niin hautaustoimisto kaiketi jo siirtää arkun Krematorioon. Aikanaan uurna lasketaan vaatimattomin menoin tänne Leposaareen: koska Fredde-serkku asui lapsena Kulosaaressa ja hänen vanhempansa haudattiin tänne, Fredrik Waldillakin oli oikeus päästä vii-meiseen lepoon kauniiseen hautausmaasaareen, jonka kapea kannas yhdistää itse Kulosaareen.

Kaikki näyttivät olevan paikalla, Arvo Niemi päätteli vilkuillessaan soiton aikana ympärilleen.

Nyt alkoi virsi. Senkin Fredde oli valinnut itse, ja miksei tuo sopisi minullekin aikanaan, Arvo Niemi pohti. Samassa hän säpsähti: huokasiko joku? Ja mikä liikutti arkun mustia hapsuja? Talousneuvos vilkaisi vaimoaan; Liisa veisasi tuttua virttä vakavana, silmät melkein kiinni.

Mutta Liisan vieressä istuva pariskunnan nelikymppinen poika tuijotti arkun reunaa. Nyt isäkin sen huomasi: iso musta kärpänen liikuskeli hapsuissa. Lihakärpänenkö? Sitä se on, Arvo tuhahti itsekseen, kun päästää sisään linnunlaulun, saa valmistautua myös kärpäsiin — suhahtaakohan tänne nyt lintukin saaliin perässä. Niemi yritti karkottaa ajatuksen, että vainaja olisi houkutellut kärpäsen kappeliin.

Nyt rovastikin näytti huomaavan jotain ja kohotti kulmakarvojaan. Oliko pappikin kuullut huokauksen? Kuka noin raskaasti veisaa, että täytyy vetää henkeä säkeistöjen välissä. Pikkuserkku Jormako, jolla on astma. Arvo Niemi katsoi arkun yli vastapäätä istuvaa Jormaa, muttei hänellä näyttänyt olevan hätää. Joka tapauksessa papin olisi pitänyt oven auki jättäessään ajatella tätäkin: joku voi saada heinänuhan. Allergisia ihmisiähän riitti nykyään Suomessa.

Virsi päättyi ja kärpänenkin oli kadonnut — ilmeisesti arkun toiselle puolelle, sillä nyt Jorman vaimo tuijotti arkkua sen näköisenä kuin häntä yököttäisi.

Samassa rovasti astui alttarilta arkun päähän, ruumiinsiunaus alkaisi. Talousneuvos tiesi vanhastaan mitä nyt seuraisi: lyhyt puhe, siunaus, lohdutuksen sanoja sureville jälkeenjääneille, virsi ja sitten kukkien lasku. Ja minä menen Liisan kanssa ensimmäisenä, koska olen vanhin Fredden serkkujen lapsista. Onneksi tässä iässä ei enää jännittänyt. Tosin muistolauseen lukemista pitää välttää: kummasti vaan kaukaisemmankin sukulaisen arkun äärellä pala nousee kurkkuun ja kyynelkin pyrkii tipahtamaan.

Jännittääköhän poika? Hän saisi odottaa vielä kauan, eli siihen asti, kunnes vanhin polvi on ensin käynyt arkun luona. Mutta ei kai tässä kovin monta vuotta mene, kun Antero huomaa olevansa lähin surija…

Näissä hautajaisissa ei kenenkään tarvinnut odottaa enää hetkeäkään.

Juuri kun rovastin piti alkaa seremoniansa, arkun kansi liikahti ja jotakin punaista tunkeutui raosta ulos. Pappi perääntyi punaisten kourien paiskatessa kannen kohti alttaria — jaennen kuin kukaan hautajaisväestä ehti järkytykseltään liikahtaa, vainaja hyppäsi jaloilleen ja katosi avoimelle ovelle, jonka hän paiskasi perässään kiinni.

Paholainen! Jorman vaimo kiljaisi ja pyörtyi. Arvo Niemi arvioi tilanteen nopeasti: Jorma näkyi tarttuvan vaimoonsa ja nuorempaakin väkeä riensi auttamaan pyörtynyttä. Rovasti istui alttarin portaalle arkun kantta ja sydäntään pidellen. Tilanne kappelissa näytti olevan hallinnassa — siis Fredde-serkun perään ja nopeasti!

Ovelle syntyi pieni ruuhka, siihen ehtivät samaan aikaan niin urkuri kuin talousneuvos ja pari nuorta sukulaista. Ensimmäiseksi kiviportaille ehtineet näkivät edessään hautausmaan tyhjän hiekkakäytävän. Mutta portin luona leijui punainen savu — sen sijaan Leposaaresta Kulosaarentielle johtavalla kannaksella ei näkynyt ristinsielua. Eikä paholaista.

Lämmin kesäilma hyväili kasvoja kappelin koleuden jälkeen. Pieni saattojoukko kerääntyi vähitellen kappelin edustan hiekkatasanteelle päivittelemään tapahtunutta, ja kun nuorimmat ravasivat edestakaisin hautausmaan portin ja kappelin väliä, katosivat nekin jäljet, joiden avulla poliisi olisi voinut jotain päätellä paholaisen pakoreitistä.

Eikö Fredde-serkku ollutkaan kunnolla kuollut? Anteron tytär kysyi isoisältään, mutta talousneuvos Niemi ravisti päätään. Fredrikiltä oli poistettu suuri osa sisuksista siinä leikkauksessa, johon hän kuoli. Rovasti mainitsi hiljaisella äänellä jotain kuolintodistuksesta; ei sellaista turhan takia anneta.

Mutta onhan niitä ihmeparannuksia, Anteron tytär keskeytti papin puheen.

Ja ihmeitä, lisäsi Jorman vaimo, joka oli jo vironnut.

Vanha pappi ei osannut sanoa mitään. Tällainen ihme — tai skandaali rnykisti. En ole pitkän urani aikana kokenut mitään vastaavaa, rovasti sai virkottua, kun kaikki tuntuivat odottavan kirkonmieheltä jonkinlaista lausuntoa.

Pitäisikö asiasta ilmoittaa poliisille, Jorma kysyi.

Eikös tämä ole pikemminkin tuomiokapitulin tai piispan asia, hänen vaimonsa pohti.

Miten niin, poliisijuttuhan tämä on, Antero huomautti. Vainaja on kadonnut — etsiihän poliisi kadonneita eläviäkin vanhuksia. Ei kai täti vaan paholaiseen usko?

Täti ei ollut sillä hetkellä niinkään varma.

Tää Fredde-serkun mysteerio on kuin jostain hämärän rajamailta, joku nuoremmista hautajaisvieraista aprikoi.

Hyvän maun rajamaan toiselta puolelta ainakin, mutisi rovasti, joka ei itsekään ollut enää aikoihin uskonut paholaiseen. Pappi oli valmis väittämään, että kyseessä oli karmea pila — mutta kenen järjestämä. Jonkun kirkkoterrorijärjestönkö — oliko sellaisia?

Eihän Freddellä voinut olla vihamiehiäkään, Arvo Niemi sanoi.

Mutta kirkolla on, pappi huokaisi. Ja samassa joku ehätti ehdottamaan samaa mitä rovastikin oli juuri tuuminut: kaamea välikohtaus täytyy pitää salassa: Sehän tahraa Fredde-serkun muiston.

Minäkin olen — tai siis toimin aikanaan toisessa seurakunnassa, pappi sanoi ja senhän useimmat tiesivätkin. Tämän seurakunnan kirkkoherran asiana on päättää, mitä nyt tehdään.

Siitä oltiinkin yhtä mieltä. Tosin poliisillekin päätettiin kertoa — ettei vain syyllistyttäisi laittomuuksiin. Hautaustoimistohan piti saada vastuuseen, sen oli korvattava kulut ja oikea ruumis löydettävä. Kai niillä on joku vakuutus. Mutta vakuutuskorvauksia varten tarvitaan poliisitutkimus.

Niinkuin matkavakuutuksissakin.

Mutta missä Fredde-serkku tosiaan on? Ei kai tämä ollut hänen temppujaan, pohti Anteron tytär, jonka kanssa vainaja oli vuosia sitten pelleillyt. Hän oli aika leikkisä lasten kanssa touhutessaan.

Talousneuvos katsoa muljautti pojantyttäreen: Ei. Fredrik on kuollut, ihan varmasti. Ei kai hän muuten olisi niin huolellisesti järjestänyt hautajaisiaan ja pyytänyt minua niiden toteuttajaksi.

Mutta jos hän oli halunnut järjestää vähän hupia vakavaan tilaisuuteen, Anteron tytär intti.

Tuskin, ei edes Fredde, isoisä murahti. Kuolema ei ollut vainajankaan mielestä leikin asia.

Eikä hautaustoimistokaan voisi suostua, Jorma lisäsi. Menettäisi toimilupansa, jos ryhtyisi tällaiseen…

Jumalanpilkkaan, rovasti sanoi. Minä muuten tarkistin sen arkun äsken kappelissa, kyllä se aivan asialliselta näytti.

Oliks siinä hengitysreikä, kymmenvuotias rieljännen polven edustaja kysyi. Mutta hän jäi vastausta vaille, sillä Arvo Niemen vaimo oli nykäissyt miestään hihasta ja ilmoittanut: Meillä kotona olisi nyt joka tapauksessa ne kahvit järjestettynä. Kai rovastikin tulee?

Meidän autoon mahtuu, Jorma lupasi.

2

Niin mikä sen nimi ennen oli? toinen onkijoista kysyi.

Iso-Pässi, nuorempi mies vastasi.

Enpä tiennytkään. Joka tapauksessa Leposaari on sopivampi nimi hautuumaalle.

Pappa sen kerran kertoi. Tunsi nämä Helsingin mestat jo silloin, kun Kulosaari ei edes kuulunut stadiin, vaan oli erillinen kunta. Sillankin kulislaiset oli rakentaneet omin varoin ja perivät sitten maksun ylimenosta.

Se kai oli se entinen silta, Mono pohdiskeli. Enää hän ei huohottanut, hengitys alkoi tasaantua äskeisen jännityksen ja juoksun jälkeen.

Joo, vanha kapea puusilta, siitä pappa puhui. Kun isä oli kuollut pudottuaan rakennuksella tellingeilta, niin minä soutelin näillä vesillä papan kanssa — sekin on nyt jo taivaassa. Mutta isoäiti elää vanhainkodissa — niin, ja äiti tietysti."

Ne kai ei tiedä sun näistä puuhistasi mitään, Mono kysäisi.

Rami ravisti päätään. Nämä O:n liigan työt eivät häntä enää kiinnostaneet. Joskus niistä oli saanut mukavaa lisätuloa, mutta menneisyytensä hän piti kuitenkin nuorelta vaimoltaan salassa.

Ne luulee, että huoltomiehen homma Roihiksessa on mun ainoa työni. Vaimo on tyytyväinen, kun firma — siis se huoltoyhtiö — järjesti asunnonkin.

Ja nyt sä jouduit sitten mua odottamaan, Mono mixtisi. Mies tiesi hyvin, ettei nuori mies olisi joutunut enää liigan puuhiin, ellei Mono itse olisi pari vuotta sitten pakottanut Ramia apulaisekseen: kaveri auttoi häntä sen naisen huijaushommassa, josta keikasta Mono sai vankilatuomion — onneksi lyhyen, koska nainen piti suunsa kiinni. Ainoaksi rikokseksi jäi luvaton tunkeutuminen naisen kesähuvilaan.

Kai mä alan vähitellen soutaa, Rami tokaisi. Hän ei oikein tiennyt, kumpi heistä oli nyt tämän homman vetäjä.

Rami manaili itsekseen. Hän oli päättänyt insinöörin kidnappauksen jälkeen muuttua rehelliseksi. Mutta tuli kuitenkin huoltomiehen tiedoilla avustaneeksi Monoa sopivan huijattavan löytämisessä — vanhan kaveruuden merkeissä. Eikä siinä kuinkaan käynyt, vaikka Mono kärähtikin.

Sitten oli ollut pitkän aikaa hiljaista ja rauhallista, kunnes viikko sitten O:n liigan miehet antoivat Ramille käskyn soudella Leposaaren rannassa näihin aikoihin. Hänen piti ottaa Mono veneeseen, kun se pakenee kappelista.

Tuo on Varjosaari, se taas oli ennen Pikku-Pässi, Rami kertoi.

Mihin me mennään?

Kivinokkaan.

Kumma keikka, Mono tuumi eikä ruvennut utelemaan, tietäisikö Rami jotain. Tuskin tiesi, sillä liiga toimi juuri näin: turhia ei puhuttu, jotta kiinni jäänyt ei osaisi kertoa poliisille mitään tärkeää.

Itse asiassa 51-vuotias Aatto Laine eli Mono oli pelännyt, että tästä Leposaaren keikasta tulisi hänen viimeinen matkansa.

Kun O:n apuri käski hänen niellä pillerin ja asettua ruumisarkkuun, Mono luuli ettei koskaan heräisi. Hän ei uskonut liigan apupäällikkö Hakkua, kun mies sanoi pillerin vain rauhoittavan — eli helpottavan makaamista