Kuolema pyrkii vastaanotolle

By Matti Almila

Lääkärikeskus Medin kliinisen julkisivun takana tapahtuu. Yhden lääkärin vastaanoton ovi ei avaudu pitkään aikaan. Onko täsmällisenä tunnetulle lääkäri Hansalle tapahtunut jotakin? Tilannetta selvittämään lähtevä sairaanhoitaja ei ole varautunut siihen näkyyn, joka suljetun oven takana odottaa...Kenen vihat lääkäri on saanut ylleen? Onko tapahtumien taustalla työntekijöiden taistelu paikoistaan vallan hierarkiassa? Entä miten rapujuhlien oudot tapahtumat liittyvät tapaukseen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726460568

Book preview

www.egmont.com

1

Sinihameinen nainen lueskeli puoli vuotta vanhaa terveydenhoitolehteä ja hamuili samalla tuolin jalkaan nojaavaa käsilaukkua. Ele oli vaistomainen, eihän täällä nyt kukaan laukkua veisi. Mutta tällaiseksi ihminen tulee, kun aina saa lukea lehdistä varkauksista ja laukkujen nappaajista, hän tuumi.

Nainen aikoi jatkaa lukemistaan, mutta ajatus alkoi harhailla ja sitten hän ihmetteli ties monennenko kerran: Miksi Hansa viivytteli. Tavallisesti hänen vastaanotolleen pääsi ajallaan. Minun vuoroni on seuraavaksi — kyllä nuo muut raukat saavat vielä odottaa kauan, hän mietti. Tuon seinäkellon minuuttiviisari oli jo ehtinyt nytkähtää kolmekymmentä kertaa naisen odotellessa vuoroaan.

Summerin surahdus sai sinihameisen kääntämään katsettaan. Käytävän päästä kuului kolahdus, mutta ovi ei auennut, sillä joku oli kiskaissut kahvasta liian myöhään. Uusi surahdus. Nyt lasikopissa istuva hoitaja painoi nappia niin pitkään, että tulija, harmaatukkainen ja vähän kumarassa kulkeva mies ehti vetäistä oven auki.

Mies pysähtyi sisään tultuaan ja huomasi parinkymmenen silmäparin tuijottavan häntä. Sitten istujat alkoivat taas lukea lehtiään tai tuijottaa tyhjää — summeri soi vähän väliä. Väkeä tuli ja meni, vain miehen hidastelu oli saanut potilaat vilkaisemaan tulijaa. Tämä seisoskeli vielä oven edessä epäröivänä, paikka oli hänelle ilmeisesti outo.

Harmaatukkainen näki edessään pitkän käytävän ja potilaita istumassa ovien lomaan sijoitetuilla tuoleilla. Vanhassa talossa oli aikaisemmin ollut konttorihuoneisto, vielä varhemmin yksityisasuntoja. Nyt nämä tilat toimivat erikoislääkärien vastaanottopaikkana.

Puolivälissä käytävää seinästä työntyi ulos vastaanoton hoitajan lasikoppi — mies köpitti sinne, tuijotti lasin takana riippuvaa joulukoristetta ja puhutteli hoitajaa. Hän sai kuulla — koska kerran aika oli varattuna tohtori Sakari Hansalle — ettei tarvinnut muuta kuin odottaa.

Tohtori kutsuisi kyllä sitten sisään.

Hoitaja sanoi että päällystakin voi jättää naulakkoon ulko-oven lähelle.

Raskasta, tummaa talvitakkia riisuessaan mies havaitsi WC:n oven vastapäätä naulakkoa. Hetken hän mietti ehtisikö vielä vessaan, mutta luopui muistaessaan, mitä kello äsken näytti. Niinpä uusin potilas tuli naulakkosyvennyksestä jälleen toisten näkyviin ja asteli käytävää ensimmäisen oven luo. Kurumaa, sanottiin kyltissä.

— Hansa sen piti olla, mutisi mies itsekseen ja eteni seuraavalle ovelle, joka olikin oikea. Lähimmillä tuoleilla istui kuitenkin ihmisiä.

Vanha herra pyöri epävarmana paikallaan, hän ei olisi halunnut joutua kauas ovesta. Hän pelkäsi ettei kuulisi, kun nimi huudetaan. Ja kello näytti tasan puolta kahtatoista.

— Minä olen seuraava potilas, tokaisi mies ajatuksissaan — kuin vastalauseeksi niille, jotka kansoittivat hänen lääkärinsä oven tienoon.

— Hansalleko aiotte? kysyi sinihameinen nainen.

— Niin. Minun vuoroni on juuri nyt.

— Ette te ole seuraava, tuhahti nainen ja toisella puolella käytävää istuva rouva ravisti päätään hyväntahtoisen osaaottavasti.

— Tämän potilaan olisi pitänyt päästä sisään jo kello 11, hän selitti osoittaen sinihameista. — Ja minun viittätoista yli.

— Onko tohtori niin myöhässä, päivitteli mies. — No, sitten minä ehdin käydä tuolla.

Harmaatukkainen kääntyi syvennykseen, siinä heti oikealla se ovi oli. Kas, tuolla perällä on myös ovi, mitä siinä lukee? Pelling, näköjään. Ai yksi tohtori on joutunut tänne asti.

— Puoli tuntia ei ole yhtään mitään meikäläiselle, naurahti naisten lähellä istuva keski-ikäinen mies vanhan herran häivyttyä näkyvistä.

— Jaa, kellä on aikaa, kellä ei, mutisi sinihameinen.

— Minä tarkoitan, selvitti mies rauhallisesti, — että Laaksoselle tullessa saa aina valmistautua pitkään odotukseen.

Mies viittasi vinosti selkänsä taakse oveen. Sen kyltissä sanottiin: Laaksonen.

— Ihan totta, myönsi tohtori Laaksosen oven toisella puolella istuva odottaja. — Hän saattaa tulla tänne tuntia myöhemmin kuin ensimmäisen potilaan olisi pitänyt päästä sisään.

— Leikkauksista ei koskaan tiedä, miten kauan ne kestävät, huomautti sinihameinen.

— Mutta kun Laaksosella myöhästely vielä venyy päivän mittaan. Hän pitää potilaita niin kauan sisällä.

— Eikös se ole mukavaakin? Hansan luona saa pitää varansa, että ehtii kertoa kaiken. Kymmenen minuuttia ja sitten ulos.

— Totta, vahvisti turkislakkinen rouva toisen naisen puheen. — Vaikka on se siitä kyllä mukavaa, että Hansalle tietää pääsevänsä aina sisään silloin kun pitääkin.

— Kun pääsisikin. Mikä kumma häntä tänään vaivaa?

Sinihameinen kääntyi mielenosoituksellisesti hoitajan suuntaan. Tämä katsoi pois, oli tekevinään jotain, selaili vastaanottoaikojen varauskirjaa. Kuin tilauksesta puhelinkin soi eikä hoitajan tarvinnut hetkeen välittää muusta. Myös summeri särähti; lasikopissa painettiin ovenavaajaa kesken puhelun ja sisään tuli jälleen uusi potilas, nuorehko mies. Hän katosi naulakolle, mutta ilmestyi nopeasti käytävään tukkaansa sukien ja katsoi hämmästyneenä Hansan oven tienoilla istuvia odottajia.

— Minä en ymmärrä, miksi Hansa viivyttelee. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen, sanoi sinihameinen. Hän heitti jälleen tuikean katseen lasikopin vaaleatukkaiseen hoitajaan.

Minuutit kuluivat, kellon viisari raksahteli eteenpäin pykälä pykälältä, summeri soi, uusia potilaita tuli sisään. Yksi käveli kopin luo: — Minä tulen tohtori Laaksosen luo — tässäkö ilmoittaudutaan?

— Ei tarvitse, tohtori kyllä sitten kutsuu nimeltä. Hänen ovensa on tuossa.

Lehteä lukeva nuori mies nosti päänsä ja rykäisi: — Neiti, ettekö te voisi kuunnella kenen kanssa Hansa puhuu.

Hoitaja ravisti päätään: — Se on kiellettyä.

— Entä jos tulisi kiireellinen tapaus, hätätapaus? Joku tekisi kuolemaa ja tohtorilta kysyttäisiin neuvoa.

— Tietysti hätätapauksessa voi mennä väliin.

— Mutta nyt ette uskaltaisi?

— Kenen kanssa hän oikein mahtaa puhua, pohti sinihameinen.

— Eikö neiti muista kuka soitti Hansalle?

— Een … ei kukaan. Hän itse soitti kaupungille.

— Minne?

— Ei hän minulta puhelua tilaa. Vääntää nollan, siten puhelu yhdistyy kaupungille.

— Hansa on voinut saada ylirasituksesta sydänkohtauksen, intti äskeinen rouva.

— Emmekä me voi tehdä mitään hänen hyväkseen, kun tuo ei välitä, sanoi sinihameinen nyökäten hoitajaan päin.

— Tietääkseni Hansan sydän on kunnossa, huomautti hoitaja rauhallisesti.

Vanha herra palasi käytävän päästä.

— Jos hän tosiaan sai kohtauksen, jatkoi rouva itsepintaisesti.

— Kuka? kysyi harmaatukkainen.

— Tohtori Hansa.

— Onko lääkäri sairas? hätääntyi mies.

— Emme me tiedä … pelätään vain. Ja tämä neiti ei suostu ottamaan selvää. Viivyttely on vaarallista, jos sydän pysähtyy.

— Erittäin vaarallista.

Hoitaja työnsi päänsä käytävään:

— Minun tietääkseni tohtori on terve.

— Niin me kaikki olemme joskus olleet. Mutta sitten  …, kuulkaa hoitaja, onko hän ikinä antanut kenenkään odottaa näin kauan? kysyi sinihameinen. Nyt entistä tiukemman sävyisesti.

Hoitaja katseli empivänä ympärilleen. Hän nousi puolittain tuoliltaan kuin lähteäkseen, mutta tarttuikin sitten puhelimeen ja painoi nappia. Nainen kuunteli — se soittaa nyt Hansalle, arvasivat lähellä istuvat — vastausta ei tuntunut tulevan. Potilaat olivat hiiren hiljaa. Flunssaisinkaan ei uskaltanut aivastaa.

Sairaanhoitaja ravisteli kuulotorvea kuin epäilleen vikaa, kuunteli taas, rypisti kulmakarvojaan. Hän sulki puhelimen tietämättä mitä tehdä. Sitten päätös: hoitaja jätti lasikopin, asteli ripeästi Hansan ovelle — mutta puolen metrin päässä seisahtui kuin näkymättömään esteeseen. Vain vaivoin hän sai viedyksi käden kahvalle ja avatuksi oven.

Edessä ei näkynyt muuta kuin ruskea pimeys: käsivarren mitan etäisyydellä toinen tamminen ovi. Vanhan talon paksu kantava seinä teki mahdolliseksi varustaa huoneet kahdella ovella. Väliin jäänyt tyhjä tila eristi äänen — käytävässä ei kuultu vahingossakaan, mitä lääkäri ja potilas sanoivat toisilleen.

Sisäoven auetessa valokiila tunkeutui käytävään: tilkka talvista päivänvaloa sekoittuneena lääkärin pöytälampun loisteeseen.

Potilaat tarkkailivat jännittyneinä oven avaamista. He olettivat nuoren hoitajan menevän sisään ja sanovan jotain tohtorille. Mutta nainen jähmettyikin paikalleen.

Istujat kurkottivat kaulaansa, nousivat sitten ylös nähdäkseen saman minkä hoitajakin: lampun valaiseman tyhjän pöydän. Ja kun katse laskeutui lattialle, ruskealla matolla osuivat silmiin ensin kengänpohjat, siniset sukat, tummat housunlahkeet ja lopulta koko mies. Valkotakkinen lääkäri makasi mahallaan pöytänsä vieressä pää ikkunaan päin. Veri punasi takaraivon hiukset ja valkoisen kauluksen.

Joku potilaista yritti tunkeutua huoneeseen hoitajan ohi. Silloin tämä havahtui, kääntyi käytävään ja työnsi katsojat oven luota huutaen:

— Älkää menkö! Älkää menkö!

Samalla hoitaja iski oven kiinni perässään ja ryntäsi kalman kalpeana tohtori Laaksosen huoneeseen. Hän syöksyi koputtamatta sisään ja palasi lääkäri kintereillään. He menivät Hansan huoneeseen, sulkivat oven.

Ovisummeri soi, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Potilaat tungeksivat Hansan oven edessä. Äskeistä veristä näkymää selostettiin katkonaisin lausein niille, jotka eivät olleet ehtineet ajoissa kauhistuneen hoitajan selän taakse. Summeri soi uudelleen ja uudelleen.

Lopulta sinihameinen nainen irtaantui joukosta ja kävi avaamassa porraskäytävän oven. Tulija vaikutti ilmeisen tyytymättömältä, kun joutui painamaan nappia niin kauan. Hänenhän piti päästä tohtori Hansan luo jo muutaman minuutin kuluttua.

2

Komisario Reino Tarjanen auton takapenkillä nuuhkaisi kuuluvasti. Aivan mielenosoituksellisen äänekkäästi. Ikäänkuin ei olisi muuten tiennyt, miltä kapeasta ikkunaraosta tuleva ilmavirta haisi: märältä asfaltilta, joukossa pakokaasun käryä. Vielä uusi vetäisy keuhkoihin, annos sohjoisen kadun kosteutta ja bensiinin palamisjätteitä … ilmeisesti hän tahtoi tahallaan pysyä huonolla tuulella. Ärtymys johtui lähinnä mahasta. Vatsaa kivisti, se tuntui yhtä ylikuormitetulta kuin lompakko laihalta — näin oli aina joulun jälkeen.

Uusi vuosi oli jo lähestymässä, mutta Helsingissä ei näkynyt merkkiäkään pimeyden voittamisesta. Taivas riippui talojen yllä tummanharmaana ja vetisenä, tihkusade tuhosi katuvieren nurmikon viimeisetkin lumenrippeet.

— Ei jaksa sataa, tokaisi autoa kuljettava konstaapeli.

Takaa ei kuulunut vastausta. Ajaja vilkaisi peruutuspeiliin; Tarjanen näkyi katselevan ulos oikeanpuoleisesta ikkunasta. Silmälasit sillä oli pikkuisen nenälle valahtaneina niinkuin aina — kapea nenä muistutti hyppyriä, se teki alapäässä mutkan. Tummahkot hiukset oli kammattu siihen tapaan kuin miehillä yleensä, kun tukka alkaa harveta: ilman jakausta otsalle loppupäätä vähän oikealle vetäisten.

— Ei tosiaan jaksa sataa, murahti komisario, sillä puoleen tuntiin ei vettä ollut tullut ropisemalla vaan pelkkänä tihkuna. — On tämä kanssa talvea.

— Joo, mutta sitten vasta sotku tulee kun alkaa pyryttää. Eikös yhtenä uutenavuotena ollut kova pakkanen.

Auto kiipesi ylös Lönnrotinkatua, kohta käännyttäisiin Yrjönkadulle. Sitten hotelli Tornin kiertäen Eerikinkadulle.

— Lääkäri, mietti komisario. Outo tapaus, siksi tuli lähdettyä paikalle, muuten joku ylietsivistä hoitaisi jutun. Mutta lehdet tietysti pitävät meteliä asiasta — Tarjanen rykäisi ärtyneenä — paha etten voinut mennä sinne heti tuoreeltaan. Etsivä Salo oli soittanut ja vihjaissut, että tästä tulee vielä kova pähkinä.

Hetken kuluttua auto pysähtyi vanhan talon eteen. Tarjanen kiipesi ketterästi ulos, laihahko hän oli eikä ylen pitkäkään, hyvä että aikoinaan ylitti muutamalla sentillä vaaditun pituusrajan poliisiksi pyrkiessään.

Talo vaikutti jykevältä, massiivinen rakennus näytti lepäävän vahvalla jalustalla; toiseen kerrokseen asti ulottuivat syvän sauman erottamat kivenjärkäleet. Ja siitä sitten ylöspäin vähän tasaisempaa seinää koristeinaan muinaisen Kreikan ja Rooman innoittamat ikkunat sivupilareineen ja päätykolmioineen.

Mutta kun katse viivähti seinässä pitempään, siinä havaitsi sekä lohkeamia että paikattuja haavoja. Talon alakerran kivet olivat rapparin muotoilemia, laastin alla piili tavallinen tiili. Tosin tämäkin parempi kuin laatoilla peitetyt betonielementit, jos talo joskus puretaan ja tilalle nousee moderni konttorirakennus.

Lääkärikeskus Medi. 3. kerros, luki komisario oven pielestä muiden kylttien joukosta.

Hän ajoi kolmanteen kerrokseen. Lääkärien vastaanottokeskus oli ylös tultaessa oikealla.

Komisario Tarjanen painoi nappulaa. Hän sai odottaa hetken ennen kuin surahdus kehotti nykäisemään kahvasta.

Päät kääntyivät katsomaan tulijaa: summeri oli soinut tiuhaan viimeisten tuntien aikana ja vain osa tulijoista osoittautui potilaiksi. Nyt heitä istui pari aivan käytävän alkupäässä ja iso joukko etäämpänä — lasikopin luona ei ollut potilaita, kuin tartunnan vaaraa peläten.

Itse kopissa seisoi kuitenkin mies hoitajan kanssa juttelemassa. Komisarion nähtyään etsivä Salo aikoi rientää tämän luo, mutta sai viittauksen jatkaa keskustelua. Tarjasen kysyvään katseeseen Salo vastasi pään pudistuksella: mitään uutta ei ollut tullut esiin täällä Medissä sen jälkeen, kun puolisen tuntia sitten etsivä soitti komisariolle.

Salo sanoi jotain hoitajalle, tämä katsoi tulijaan pitkään.

Tarjanen riisui rauhallisesti ulsterinsa.

Pelling, luki komisario naulakkosyvennyksen perällä olevan oven vierestä. Joku lääkäriraukka näkyi joutuneen tänne syrjään naulakon ja vessan naapuriksi. Huonekin taisi olla pienempi kuin muiden. Jaa, päätteli Tarjanen, ehkä toisaalta vähän muita leveämpi, sillä naulakkosyvennystä kavensi WC-pesuhuone. Ei siinä mitään lukenut, mutta kun ovi oli kapeanlainen ja kahvan alapuolella valkoinen kaari, jonka reunassa pilkotti punaista, niin heti arvasi mikä tila oven takana oli.

Tarjanen tuli pois naulakkosyvennyksestä ja näki edessään ovien reunustaman käytävän. Oikeanpuoleisen ovirivin katkaisi vastaanoton hoitajan lasikoppi. Vastapäätä koppia oli avoin ovi — Hansan varmaan. Eihän näissä lääkärien paikoissa yleensä pidetä ovia pitkään avoinna, niitä vain raotetaan: potilas ulos, toinen sisään, hoitaja sisään auttamaan lääkäriä, hoitaja pikaisesti takaisin puhelimen ääreen. Mutta Hansan huoneessa ei tutkijana ollutkaan lääkäri vaan poliisi. Tämä oli ikävä poikkeustapaus lääkärikeskus Medin vaiheissa.

Pellingin ja Hansan välissä näkyi pitävän vastaanottoaan tohtori Kurumaa — toisella puolella käytävää taas kyltit kertoivat tohtorien Makkosen ja Hermanssonin toimivan täällä silloin kun pääviraltaan ehtivät.

Etsivä Tuomas Salon kanssa keskustellut hoitaja vilkuili komisarioon päin tämän hiljalleen lähestyessä. Hyvin leikattu sairaanhoitajan valkoinen asu teki oikeutta nuoren naisen solakalle vartalolle, silmät katsoivat rauhallisina tulijaa, mutta käsi nousi pariinkin kertaan hermostuneesti oikomaan lyhyeksi leikattuja vaaleita hiuksia. Ja kasvot näyttivät kalpenevan ties monettako kertaa tänään.

— Sairaanhoitaja Leena Raita, esitteli etsivä. — Oli täällä silloin … on ollut aamusta alkaen, mainitsinkin puhelimessa.

— Mitään uutta tohtori Sakari Hansasta? kysyi komisario.

— Yhä tajuton. Töölön sairaala ei lupaa mitään varmaa — mutta saattaa jäädä henkiin, kertoi etsivä.

— Ja tämä neiti  …, kylläpä te tempun teitte, mutisi Tarjanen samalla kun korjaili lasiensa asentoa.

— Ai ne potilaat. Niistä minä olen saanut jo kuulla häneltä  …, nainen viittasi Saloon.

— Mennä nyt ajamaan pois kaikki mahdolliset ihmiset, jotka voisivat auttaa meitä tutkimuksissa, moitti komisario.

— En minä sitä siinä hädässä tajunnut, puolusteli hoitaja. —

Tietysti joku heistä olisi voinut muistaa, minkä näköinen mies tuli viimeisenä Hansan huoneesta.

— Potilailta voisi saada muutakin tietoa — ei koskaan tiedä.

— Ymmärtäkää nyt, koko lääkärikeskuksen maine kärsii tämmöisestä. Sen takia minä hätistin Hansan potilaat näkemästä, miten häntä kannettiin ambulanssiin verisenä. Minä ajattelin, että eihän ne nyt kuitenkaan pääse vastaanotolle, mitä ne täällä tekevät.

— Neiti vaan ajatteli lääkärienne maineen menoa, vaikka yhdeltä oli menossa henki.

— Ei aina osaa ottaa huomioon kaikkea.

— Tehän olette koulutettu sairaanhoitaja, sanoi Tarjanen hiljaa. Koko keskustelu käytiin puoliääneen, koska käytävässä istui potilaita, näitä myöhemmin