Sukupolvien sielujen sinfonia: Wanhan klaffipiirongin muistelmat

By Marjo Ojalammi

Sukupolvien sielujen sinfonia on vahva eteläpohjalainen sukupolviromaani, jossa wanha, samassa suvussa perintönä kulkeutunut klaffipiironki kertoo viiden sukupolven tarinan vuosilta 1860-1980.

Näkökulma on paitsi historiallinen ja juurevasti kristillinen, myös vahvasti psykologinen. Onko yksilöihmisen perimään koodattu suvun tarina? Kuinka paljon ihminen voi vaikuttaa kohtaloonsa?

Nälkävuodet, vuoden 1918 tapahtumat, sodista toipuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan luominen heräävät eloon kertomuksessa, jossa on yhdistelty sekä faktaa että fiktiota.

"Tosin paapasta oli usein enemmän huolta kuin hyötyä, siksi itsepäinen vanha isäntä oli. Hänellä oli omat omituiset oikkunsa, joiden vuosi Juho ja Iisakki eivät oikein tulleet toimeen keskenään. Juho oli kuitenkin periaatteen ja kunnian mies: tässä talossa oli vanhukset aina hoidettu kunnialla hautaan asti. Niin tekisi hänkin."

• Language: Suomi
• Publisher: Bona Anima
• Release date: Feb 3, 2020
• ISBN: 9789526941509

Marjo Ojalammi

Marjo Ojalammi on kirjoittanut useita teoksia sekä aikuisille että lapsille. Kirjojen aihepiirit käsittelevät ihmiselämän taitekohtia, psykologisia aiheita, historiaa, luontoa ja uskontoa. Koulutukseltaan hän on teologi, joka toimii paitsi kirjailijana myös yrittäjänä.

Book preview

Sukupolvien sielujen sinfonia

Sukupolvien sielujen sinfonia - Wanhan klaffipiirongin muistelmat

Teostiedot

Lukijalle

PROLOGI

I OSA

II OSA

III OSA

EPILOGI

Valmistusmerkinnät

Sukupolvien sielujen sinfonia - Wanhan klaffipiirongin muistelmat

Marjo Ojalammi

Bona Anima

Omistettu menneille, nykyisille ja tuleville

eteläpohjalaisille sukupolville.

Meissä elää sukupolvien keskustelu.

Teostiedot

© 2020 Marjo Ojalammi

Kansikuvat ja taitto: Marjo Ojalammi

Kustantaja: BONA ANIMA, Kerava, Suomi

Valmistaja: Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

E-PUB

ISBN 978-952-69415-0-9

(Teosta on saatavissa myös perinteisenä julkaisuna

ISBN 978-952-94-2002-5)

Lukijalle

Olen aina rakastanut vanhoja huonekaluja. Niinpä olohuoneessamme jököttää arvokkaan näköisenä, perintönä meille kulkeutunut, vanha eteläpohjalainen klaffipiironki. Sen historia on osin arvoitus. Kuka sen on tehnyt, ja miten se on suvussa kulkenut? Kukaan ei ole sitä osannut kertoa.

Niinpä eräänä talvisena, pimeänä iltana, mieleeni juolahti kysyä asiaa Wanhalta Rouvalta itseltään. Ja sain kuulla seuraavan tarinan.

PROLOGI

Elämäni sukupolvien ketjussa

Minä voin ylpeilemättä kertoa, että olen kokenut paljon ja monenlaisia asioita. Olen elänyt vanhaksi. Välillä olen ollut raihnainen ja kuolemaisillani. Monesti minut on hylätty, mutta aina minut on löydetty uudelleen. Ensin ihmiset ovat kauhistelleet huonoa kuntoani ja rumuuttani. Mutta lopulta he ovat nähneet mahdollisuuteni: käyttökelpoisuuteni ja vielä piilossa olevan kauneuteni. Nyt minun on määrä tuoda nykyaikaisiin kerrostalohuoneisiin tuulahdus vanhoilta ajoilta. Kertoa kertomusta, jonka todenperäisyyden vain minä voin tietää.

Nyt minut on todettu arvokkaaksi. Minut on määritelty antiikiksi! Minua ei voi enää heittää noin vain pois. Se tuntuu minusta kummalliselta ja sitä on yhä hieman vaikea uskoa, koska lojuin pitkiä aikoja ladossa kaiken rojun ja heinien alla – hylättynä ja arvottomana. Nyt olenkin yhtäkkiä arvostettu ja ihailtu. Olen herännyt kuolleista! Perheeni pitää minua paraatipaikalla olohuoneen pitkän seinän vieressä.

Minut on kauniisti entisöity! Jo iäkäs, taitava ja oman arvonsa tunteva puuseppämestari on minut huolella ehostanut alkuperäiseen asuuni. Minut on ootrattu kirjavaksi, perinteisin menetelmin, sianverellä. Minun vuokseni on uhrattu verta ja hikeä! Tunnen itseni melkein kuin yhdeksi niistä ihmisistä, jotka ovat minut vuosikymmenten – tai oikeastaan jo yli vuosisadan – aikana omistaneet. Toivon, että et pidä tätä pelkästään eteläpohjalaisena trossaamisena, kun totean, että olen viisas; olen nähnyt ja kokenut niin paljon.

Olen saanut seilata viiden sukupolven elämänvirran läpi. Olen nähnyt syntymiä ja kuolemia, todistanut kuohuina virtaavaa onnea ja iloa. Olen haistanut myös sairauden ja kuoleman löyhkän. Olen elänyt rikasta elämää – ja yhä elän.

Elänkö ikuisesti? Vieläkö tulen näkemään ja kokemaan tulevien sukupolvien onnen ja onnettomuuden vyöryvän päälleni? Vieläkö saan tuntea ilon kuplivan vanhassa mäntyisessä sisimmässäni? Tulenko yhä kantamaan klaffini päällä uusia, tuoreita ihmislasten valokuvia? Vieläkö klaffipöydän kanteni saa kantaa yllään suvun perinteikästä, kristallista kastemaljaa, joka kutsuu tervetulleeksi elämään tuoreen ihmisen taimen; rusoposkisen ja viattoman. Saamaan elämän kolhuja. Kokemaan sekä huumaavan onnen että alimman helvetin tuskan. Ihmiselämän aallokot kaikkineen.

Olen kantanut ylläni myös hautajaiskukkia. Olen nuuhkinut valkoisten kallojen ja liljojen huumaavaa tuoksua: surukukkia, surun tuoksua. Olen ottanut huomaani hautajaiskuvia; kuvia vakavista ja surullisista – joskus täysin ilmeettömistä kasvoista. Vainajistakin. Olen nähnyt itkusilmiä ja lähes epätoivoisia, alaspäin vääntyneitä kasvoja ja suita. Olen kuullut toivottomuuden huudot. Ikävän ja katkeruuden korventamat sanat. Olen nähnyt hiljaisen, sanattoman surun ja tuskan. Kuolemantuskan.

Mutta olen nähnyt myös toivon heräävän. Toivon, joka ei koskaan ollutkaan täysin kylmä ja eloton. Se oli vain hautautunut monen rojukasan alle, niin kuin minäkin aikoinani.

Sieltä, erään kerran, eräänä päivänä, joku löysi minut – ja toivon. Toivo näki minussa sellaisia mahdollisuuksia, joita muut eivät voineet nähdä. Toivo raahasi minut kotiinsa, verstaaseensa. Toivo aavisti minussa uinuvat mahdollisuudet. Ne pakottivat hänet näkemään minut uudella tavalla. Toivo kuljetti minut pimeästä, kosteasta ja kylmästä ladosta verstaansa lämpöön. Minä kuivuin. Minun kostunut puumateriaalini halkeili lämmöstä. Minä kutistuin. Liimaukseni halkeilivat. Nurkkani alkoivat retkottaa. Minusta leijaillut vihreän homeinen kuolemanlemu muuttui kuivuneen puuaineksen raikkaaksi tuoksuksi. Toivon tuoksuiksi. Elämän tuoksuiksi. Mahdollisuuksiksi!

Kun olin kuivunut kokonaan. Kun olin jo pelännyt, että lopulta joudun sittenkin tulen ruuaksi. Juuri silloin Toivo jälleen tuli hymyillen luokseni. Hänellä oli mukanaan pari vasaraa, arvokasta puulimaa – varta vasten entisöintiin tarkoitettua. Ja kauniita messinkisiä nauloja, kolme puristinta – ja hyvä ystävänsä Usko.

Toivo ja Usko kiertelivät pohtien ympärilläni. He arvioivat minua eri puolilta asiantuntevasti. He keskustelivat. He miettivät, mitä minulle kannattaisi tehdä. Ja missä järjestyksessä. Entisöinnissä työn järjestys on erityisen tärkeää ̶ ja riittävä aika. Ny ei pirä hötkyyllä, he totesivat ja istuutuivat verstaan puiselle penkille. Ottivat termospullonsa esiin. Oli kahvin aika ja paikka. Ja tupakan. Siinä he istuivat ̶ aivan edessäni. Tuumivat ja mittailivat. Paljoa ei puhuttu. Piipputupakan aromikas, hieman imelä tuoksu huumasi minut. Se vei minut kauas menneisyyteeni, aikaan jolloin minut tehtiin. Aikaan jolloin minä synnyin.

I OSA

Venäjän suurruhtinaskunta. Etelä-Pohjanmaa 1800-luvun loppupuolisko. Juho ja Martta sekä nuoripari, Jaakko ja Josefiina. Nälkävuodet.

Pari oli nuori – hyvin nuori. Elettiin vuotta 1860 Etelä-Pohjanmaalla. Kun synnyin, oli kevät. Ehkä toukokuu, ehkä vasta myöhäinen huhtikuu. En muista tarkasti. Mutta sen muistan, että uuden elämän tuoksu leijaili ympärilläni. Tosin silloin olin vasta kasa kuivia, höylättyjä mäntylautoja.

Jaakko oli minun valmistuspuuni jo hyvissä ajoin – ennen lumen tuloa – kaatanut isänsä metsästä. Juho oli luvannut lahjoittaa nuorelle parille tarveaineeni kihlajaislahjaksi. Myöhemmin, häälahjaksi, nuoripari saisi myös tarveaineet sivustavedettävään penkkisänkyyn.

Jaakko oli nuoruuden tarmolla ja rakkauden tuli rinnassaan, kaatanut pari jykevää petäjää. Karsinut ne ammattitaitoisesti ja vetänyt pöllit kotitalonsa pihapiiriin vanhalla kunnon Laikulla. Hevonen lähestyi iältään jo kahtakymmentäviittä, mutta se oli edelleen kelpo työjuhta. Se ei oikkuillut turhia, vaan tiesi täsmälleen miten tällaiset metsähommat tehdään. Nuoren isännän ei tarvinnut sitä patistaa, ei neuvoa. Pikemminkin oli päinvastoin. Laikun viisas tahto neuvoi nuorta, joskus hieman kärsimätöntä, isäntää. Laikku ei suostunut liian kiivastempoiseen työntekoon, vaan se osasi ottaa asiat rauhallisen vakaasti. Sen luja olemus antoi vakautta myös Jaakon, joskus liian kiivaaseen luonteeseen.

Juuri siksi Juho antoikin mielellään juuri Laikun poikansa avuksi ja pariksi. Kunnon hevonen on kuin kunnon emäntä, vakaa, varma ja taloudellinen. Niin Juho ajatteli hiljaa mielessään ja mietti tulevaa miniäänsä; Josefiina oli ison ja vauraan talon tytär. Lapsia Josefiinan vanhemmille oli kuitenkin siunaantunut kaksitoista, joten oli oletettavaa, että myötäjäiset eivät tulisi olemaan kovinkaan runsaat. Lisäksi Josefiinan vanhemmat, erityisesti isä Cabriel, tuttavallisemmin Kaapo, oli tunnettu saituudestaan. Perhe tiedettiin yleisesti pitäjässä myös tiukasta uskonnollisuudestaan.

Tämä oli Juhon mielestä pelkästään hyvä asia; eipä tarvinnut murehtia sitä, että Josefiina olisi kovinkaan tuhlaavainen, kevytmielinen tai iloluontoisuuteen taipuvainen. Päinvastoin, tuleva miniä olisi vakavakasvoinen ja vakavamielinen nuori nainen. Hän vaikutti kaikin puolin kunnolliselta ja työteliäältä ihmiseltä. Se oli Juhon mielestä tärkeintä. Ulkoisestikin Josefiina miellytti tulevaa appiukkoaan. Josefiina muistutti hieman hänen Marttaansa. Hän oli varma siitä, että hän saisi Josefiinasta kunnollisen nuoren emännän taloonsa.

Nuorta emäntää totta tosiaan maatilalle tarvittiinkin; olihan hänen rakkaan Marttansa kuolemasta jo kulunut viisi vuotta. Viisi raskasta, ikäväntäytteistä vuotta. Viisi työteliästä ja vaivalloista vuotta. Kaikki nämä vuodet hän oli yrittänyt kasvattaa pesuettaan yksin, ilman vaimon apua. Viisi vuotta Juho oli opetellut lesken elämää. Se ei sujunut vieläkään hyvin – ei ollenkaan. Varsinkin tyttöjen kasvatus oli Juhon mielestä vaikeaa; hän ei tuntenut ymmärtävänsä ollenkaan naiseläjien sielunmaisemaa. Tytöt kaipasivat äitiään. Ja Juho ikävöi yhä Marttaansa. Juho oli pehmeä mies. Joskus hieman saamaton ja hidas. Martta se oli heillä kodin pystyssä pitänyt. Emäntä oli ollut aina sairastumiseensa saakka jäntevä ja tomera. Ahkera työnainen ja järjestyksen pitäjä. Mutta tautiin ei tomeruus auttanut.

Martta oli alkanut ensin väsyä. Hänen oli pitänyt aamulypsyn jälkeen panna maata. Hän oli alkanut hengästyä ja näyttää pelottavan kalpealta. Hänen korpinmusta tukkansa, joka oli aina vedetty tiukasti nutturalle takaraivolle, sai hänen ihonsa näyttämään vieläkin kalpeammalta kuin se oikeasti oli. Jakausta hän piti keskellä päätä. Kun Martta aamuisin, karkean pelipöytänsä ääressä, kampasi tukkansa nutturalle, hän viimeisteli sen sylkemällä kämmeniinsä ja sutaisemalla kämmenpohjillaan ohimosuortuviaan. Näin tukka asettui moitteettoman sileästi ja kestäisi päivän työt.

Hiustensa suojaksi hän kietaisi vielä huivin, jonka hän oli kauan sitten – ollessaan vielä nuorikko – kutonut oman kotitalonsa lampaiden villasta. Sidottuaan lopuksi vyötäisilleen vanhan, käsin ompelemansa, pellavaesiliinan, hän oli valmis aamutoimiin navetalle.

Navetta oli tehty osin luonnonkivistä, osin hirsistä. Pihapiiriin kuului lisäksi ruoka-aitta, vaate-aitta ja kolme asuinaittaa piikoja ja renkiä varten. Ja yhdistetty jauho- ja jyväpuoti sekä kauempana muista rakennuksista sisäänlämpiävä, mustakitainen savusauna. Saunassa oli synnytty ja joskus myös kuoltu. Sen lauteet olivat nähneet lähes yhtä paljon elämää kuin minä, nykyään jo niin vanha klaffipiironki.

Mutta aika, josta nyt kerron. Aika, jona minut valmistettiin, merkitsi minulle vielä tietämättömyyden aikaa. En tiennyt paljoakaan elämästä ja klaffipiironkina olemisesta. Olinhan olemassa vasta raaka-aineena pölleissä, ja mielikuvina Jaakon suunnitelmissa. Sekä Josefiinan toiveissa ja unelmissa. Olin vielä olematon tuleva, kuten Josefiinan ja Jaakon lapset ja heidän lapsenlapsensa ja sukupolvet aina tähän päivään asti ja tulevaan. Mutta ainekset ja unelmat olivat olemassa. Ja toivo.

Toivo huomisen jatkuvuudesta.

Juhokin toivoi pitkään siitä huolimatta, että Martan väsymys ja kalpeus lisääntyivät päivä päivältä. Saunominen ei auttanut, ei tervaaminen. Lopulta tuli se päivä, jona Martta yski verta. Hän ei jaksanut enää nousta sängystään. Ei navettaan, ei tupa-askareisiin. Oli haettava välskäri. Välskärin jälkeen tuli pappi – ja papin jälkeen korjasi kuolema. Ennen aikojaan.

Martta oli vain neljänkymmenen yhdeksän vuoden ikäinen. Mutta kulunut nainen. Hän oli synnyttänyt kolmetoista lasta, joista seitsemän oli jäänyt eloon. Jaakko oli vanhin poika. Äitinsä kuollessa hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta. Nuorin Juhon ja Martan lapsista oli vasta kolmevuotias, kun Martta joutui jättämään maallisen majansa. Martta oli ollut raskaana vielä kuollessaan – neljännellä kuullaan. Välskärin mukaan liian iäkkäänä; Martta oli heikentynyt ja oksennellut raskautensa myötä. Lopulta hän oli sairastunut lentävään keuhkotautiin, niin kuin paikkakunnalla tuberkuloosia kutsuttiin. Martan ja Juhon lapsista kolme oli kuollut tiettävästi tähän samaan hivuttavaan tautiin. Yksi lapsista oli syntynyt kuolleena ja yksi oli kuollut viisivuotiaana kurkkumätään.

Viisivuotias tyttö oli ollut kuin Herran enkeli. Suloinen vaaleakiharainen pää heilui tytön juoksennellessa leikeissään. Pulleat punaiset posket hehkuivat kilpaa taivaansinisten silmien tuikkeen kanssa. Tyttö oli ristitty enteellisesti Lainaksi. Useammin kuin kerran Martta oli havahtunut siihen, että oli ajatellut lastaan katsellessaan, että tuollainen Herranterttu ei ole tästä maailmasta. En varmaankaan saa kauaa häntä luonani pitää, Martta ajatteli enteellisesti.

Sitten kävikin niin, että eräänä syksyisenä ja pimeänä lokakuun lopun yönä, Laina alkoi valittaa nukkuessaan. Laina nukkui tuvassa sivustavedettävässä yhdessä kahden muun sisaruksensa kanssa. Laina itki kuumeisena ja hiestä märkänä. Martta nousi vuoteestaan ja otti tytön viereensä, mutta tyttö ei rauhoittunut. Martta herätti Juhon, joka katsoi pelästyneenä vaimoaan. Jollakin kummallisella tavalla Juho tiesi heti, että nyt tästä oli leikki kaukana. Pian Laina alkoi menettää tajuntaansa ja hän kouristeli rajusti. Oli haettava välskäri.

Juho valjasti kahdesta hevosesta sen nuoremman, Vinhan. Hän lähti yön selkään. Tuli pettyneenä pian takaisin. Pitäjän välskäri oli kaukana, laajan pitäjän toisessa äärilaidassa. Oli odotettava aamua. Aamuun mennessä Laina makasi elottomana äitinsä käsivarsilla. Tyttö oli lopulta tukehtunut. Kurkku oli paisunut tukkoon. Hänen hengityksensä oli haissut mädältä. Enää oli turha lähteä välskärin noutoon.

Vaiteliaana Juho lämmitti savusaunan. Hiljaisena Martta pesi tyttärensä jo kylmenneen ruumiin. Puki enkelinsä valkoiseen, puhtaaseen pellavapaitaan. Siihen, josta piti tulla vanhemman veljen rippipaita. Nyt se saisi toimittaa kuolinvaatteen virkaa sisarelle. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. Laina oli vain lainaa. Martan sydäntä kivisti. Synnyttää ja haudata. Haudata ja synnyttää. Mutta olihan ylösnousemuksen aamu.

Martta muisteli rovastin saarnaa; juuri ylösnousemuksesta hän oli viimeksi saanut kuulla kirkkomatkallaan. Siitä oli jo aikaa. Puolivuotta. Hän ja Juho eivät olleet ahkeria kirkossakävijöitä, vaikka olivatkin kaikin puolin kunnon ihmisiä. He olivat päässeet lähtemään kirkkoon kovin harvoin; osin siksi, että kirkkomatka oli pitkä. Pyhättö sijaitsi toisessa pitäjässä; emäpitäjässä, jonne oli lähes neljänkymmenen kilometrin matka. Siksi he Juhon kanssa laittautuivatkin matkaan vain silloin kun oli pakko. Ja pakko oli verraten harvoin. Kaksi kertaa vuodessa piti käydä ripittäytymässä ja ehtoollisella ja aina silloin kun oli lapsenpäästön jälkeinen puhdistautumisaika ohi. Silloin Martan piti käydä papin pakeilla saamassa kirkottaminen.

Samalla sitä sitten tuli ristittyäkin uusi elämä. Juuri kastava pappi oli antanut Lainalle nimen, kun Martta ja Juho eivät olleet keksineet sopivaa tytönnimeä pienokaiselleen. Siksikö Isä Jumala otti Lainan heiltä pois, tykönsä, kun he olivat niin laiskoja kirkossakävijöitä? Riistäisikö Jumala heiltä vielä muitakin lapsia? Monta he olivat jo menettäneet. Yhden he tulisivat vielä menettämään, ennen kuin Martta siirtyisi itse lastensa seuraksi.

Laina siirrettiin latoon ruumislautojen päälle. Hänet haudattiin kirkkomaahan kahden viikon päästä kuolemastaan hiljaisin ja vaatimattomin menoin. Martan sydän oli raskas, se oli rikki. Hän ei täysin toipunut surustaan. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä vakaasti ja hiljaisesti työtä tehden – kuten miehensäkin. Martta riutui vähitellen pois. Hän pelkäsi menettävänsä kaikki lapsensa. Ilo oli lähes kuollut Martan sydämestä ja ruumiista. Elämänvoima heikkeni hänessä vähitellen, lähes huomaamatta. Martta kuoli lopulta verensyöksyyn.

Martan hautajaispäivä oli ollut pimeä ja sateinen. Aivan kuin Juhon mieli. Miten hän tulisi nyt pärjäämään suuren pesueensa kanssa? Miten hän osaisi elämänsä järjestää? Onneksi oli tila ja tilan työt. Onneksi oli renki ja kaksi piikaa; navettapiika ja tupapiika. Onneksi oli vanhin poika Jaakko ja Sanelma ja Cesilia. Isot tytöt saisivat olla avuksi pienempien hoidossa, niin että sisäpiika joutaisi myös ulkotöihin. Ja olihan Juholla vielä isänsä Iisakki apunaan.

Tosin paapasta oli usein enemmän huolta kuin hyötyä, siksi itsepäinen vanha isäntä oli. Hänellä oli omat omituiset oikkunsa, joiden vuoksi Juho ja Iisakki eivät oikein tulleet toimeen keskenään. Juho oli kuitenkin periaatteen ja kunnian mies: tässä talossa oli vanhukset aina hoidettu kunnialla hautaan asti. Niin tekisi hänkin. Isästä oli huolehdittava surunkin keskellä. Ja olihan isästä apuakin. Se seikka Juhon oli myönnettävä. Paappa saisi nyt katsoa nuorempien lasten perään, vaikka se ei oikein miesten työtä ollutkaan – ja viritellä hiirenloukkuja nurkkiin. Siinä olisi hommaa sekä lapsille että paapalle. Talo vilisi hiiriä, ja olipa Juho nähnyt pari lihavaa rottaakin juoksevan tuvan nurkassa. Niistä oli päästävä eroon. Muuten ne nakertaisivat kuivat ruisleivät vartaasta.

Ison talon tuvassa, aivan lähellä katonrajaa, oli kolme pitkää leipävarrasta. Kaikki ne olivat täynnä kuivia, käppyräisiä ruisleipiä. Martta oli ollut ahkera. Hänellä oli ollut tapana leipoa vain kaksi kertaa vuodessa. Ja silloin leipomusurakka oli kestänyt viisi päivää kerrallaan. Kuukautta ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt leipoa leipävartaat täyteen tuoksuvia lämpimäisiä. Siitä riittäisi vielä pitkään – elleivät hiiret nakertaisi niitä syömäkelvottomiksi.

Vähitellen pohjalaistalon elämä vakiintui osin tuttuihin, osin uusiin uomiinsa. Elämän oli jatkuttava. Lehmät oli lypsettävä. Nautakarja oli kokonaisuudessaan ruokittava. Lannat oli luotava. Kukko ja kanat oli pidettävä jyvissä ja possu tyytyväisenä. Se ei saanut rasittaa itseään turhalla juoksemisella ja mudan kaivamisella. Sian oli saatava riittävästi ruokaa, että sen ympärysmitta kasvaisi sopivasti. Joka viikko Juho mittasi nahkaisella vyöllään sian mahan ympärysmitan. Kun vyö ei enää kunnolla riittäisi, sika voitaisiin teurastaa. Juho osasi sen homman. Hän kulki myös kylällä teurastamassa eläimiä ja sai siitä vähän lisätienestiä perheensä elatukseksi.

Lapset kasvoivat jatkuvasti. Kohta pitäisi taas kutsua kiertävä suutari ja räätäli taloon. Vanhempien lasten oli aika saada uudet pieksut jalkaansa. Nuoremmat saisivat periä vanhempien lasten vanhat kengät. Juho tarkasteli myös lastensa kuluneita pellava- ja villavaatteita. Huonokuntoisia olivat, perin huonokuntoisia. Olikohan Martalle jäänyt vintin varastoon yhtään valmiita pellavakankaita ja villakankaita? Ainakin Cesilia ja Sanelma tarvitsivat uudet röijyt ja hameet. Miten hän muuten kehtaisi päästää heitä keväällä alkavaan rippikouluun. Ja rippikoulu heidän oli käytävä. He eivät olleet mitään pakanoita! Ja hieman lukemisen ja kirjoittamisen alkeitakin tyttöjen olisi parasta oppia. Että pääsisivät hyviin naimisiin.

Olihan Juho jo vähän tehnyt tunnusteluja kylän vauraiden isäntien suhteen; josko heidän pojillaan olisi naima-aikeet mielessään. Ja olihan niitä pari nuorta miestä, joita voisi tyttärilleen harkita. Juhon oli kuitenkin vaikea aivan tosissaan vielä ajatella tyttäriensä luovuttamista miehelään. Ei – ei vielä. Ei nyt, kun Marttakin oli kuollut. Hän halusi pitää tyttäristään kiinni niin kauan kuin se olisi mahdollista. Siitäkin huolimatta, että heistä oli kuluja.

Varsinkin tummatukkainen, vakavailmeinen Cesilia muistutti Juhon mielestä kovasti Marttaa. Tytön katseleminen sai aikaan mukavan läikähdyksen isän sydämessä. Tyttö oli totisesti kuin Martta nuorena. Juho muisti, kuinka hän, epävarmana ja arkana, puhemiehen kanssa, istui tytön isän pirtissä katsomassa ja tiedustelemassa, josko Martan isä olisi suostuvainen antamaan tyttärensä Mäkitalon emännäksi.

Ja Martan isä myöntyi

Juhon ja Martan häät olivat olleet oikein kruunuhäät. Oli tanssittukin, vaikka Martan vanhemmat sitä hieman empivät. Martan lapsuuskoti sijaitsi viiden kilometrin päässä lähikylällä. Kylän nuoret miehet eivät pitäneet siitä, että Juho vei yhden kylän tavoitelluimmista nuorista naisista. Friski ja komia flikka, niin kuin he asian ilmaisivat. Ei siis ihme, että heidän häistään oli vähällä tulla tutun kylänmiehen kuolinpäivä, kun eräs hieman liian paljon sahtia nauttinut nuorimies tarttui puukkoon yrittäen sillä lyödä sulhasen puhemiestä.

Onneksi Juhon kylän miehet huomasivat vaaralliseksi kehittyneen tilanteen ja pystyivät miehissä vääntämään puukon nuorukaisen kädestä. Häpeissään tämä sitten poistuikin paikalta, ja häät jatkuivat iloisemmissa ja miellyttävimmissä merkeissä. Tämä hurjaluonteinen nuorimies pysyikin sitten kiltisti poissa hääpaikalta koko kolmipäiväisen hääjuhlan ajan.

Martan vanhemmat tiedettiin yleisesti vakavamielisiksi ja uskovaisuuteen taipuvaisiksi ihmisiksi. Nuoresta sulhasesta vaikutti siltä, että toiset pitäjän puukkojunkkarit osasivat kunnioittaa Martan vanhempien uskonnollisuutta ja pysyivät poissa häistä. Tämä vaikutti ihmeelliseltä Juhon silmissä, mutta hän oli siitä mielissään. Hän tiesi vanhastaan, että joskus häiden jälkeen jouduttiin viettämään useat hautajaiset ja istumaan monilla käräjillä.

Vaikka eteläpohjalaisissa polska- eli kruunuhäissä