Tuula

By Aino Pälsi

Tuula on nuori nainen, joka on menettänyt elämäntahtonsa. Mies on lähtenyt toisen naisen matkaan ja on vienyt kodista taulutkin seinältä. Nyt Tuula on kuin häkkiin teljetty eläin, joka kävelee asunnossa edestakaisin. Pian Tuula keksii ratkaisun huonoon oloonsa ja suruunsa. Jos hän vain lähtee uimarannalle ja ottaa mukaan vahvoja lääkkeitä... Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin. Tuulan ei ole vielä aika kuolla. Vaikka tunteiden myllerryksessä asiaa on vaikea uskoa, hänen elämästä tulee vielä hyvää ja hän löytää tasapainon itsensä kanssa.Tuula on ihmissuhderomaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuvuosikymmenille.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 4, 2022
• ISBN: 9788728425138

Book preview

Tuula

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1944, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425138

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

T uula kiertää huoneita kuin eläin häkkiään. Hän on kiertänyt jo useita päiviä ja öitä, mutta ei saa lepoa. Joskus hän pysähtyy katselemaan seinillä olevia taulunjälkiä, joita on eri suuruisia ja muotoisia. Hän muistaa jokaisen maalauksen tarkalleen, niinkuin ne olisivat vielä siinä hänen sielmiensä edessä. — Mies otti ne kaikki mukaansa lähtiessään. Siellä ja täällä riippuu vielä jokunen jäänyt työ, jossa Tuula on ollut mallina. Ne kyyhöttävät kuin orvot häpeissään. Tuulan sydäntä viiltää ja hän alkaa taas loputtoman kierroksensa: ympäri ja ympäri, niin että päätä huimaa ja jalat turtuvat. Hän pysähtyy. Siinä on miehen viimeinen työ Italiasta. Tuula istuu hylätyn luostarin ristikäytävän holvin alla. Hän muistaa kuinka etelän aurinko paistoi kuumasti, ja hänen oli raskasta istua mallina, mutta taulusta tuli kaunis, ja työ oli rakas. Hän olisi istunut siinä vaikka ikänsä. Tietysti mies jätti tuon taulun, joka olisi ollut liian tuore muisto Tuulasta ja heidän viimeisestä matkastaan.

Miehellä on nyt toinen matkatoveri. Vanhat matkakumppanukset eivät sanoneet edes hyvästiä toisilleen. Sellaista se elämä on!

Tuula on väsynyt ja yksin. Hän on ihan lopussa.

— Toinen nainenko? Tuulaa naurattaa, mutta niin se vain on!

Lähteä hänenkin pitäisi. Mutta minne? Ainakin eri suuntaan.

Vihdoinkin hän keksii. Lepoa hän kaipaa.

Hänen sielunsa on pakahtua tuskasta ja pää on hämärä unilääkkeistä. — Miksi ihmeessä otin niitä illalla, hän ajattelee. Mutta en jaksanut muuten, en jaksanut. On kuitenkin vaikeata ajatella unilääkkeitten sokaisemilla aivoilla. Ja pitäisi ajatella. Ajatella juuri nyt, kun on ratkaisun hetki. — Mutta olen niin väsynyt.

Tuula alkaa viimeisen kierroksensa ja hyvästelee jokaisen esineen. Vaikeata on jättää kotia, mutta hämärät aivot takovat: — sinun on lähdettävä, olet ihan lopussa, sinusta ei ole hyötyä kenellekään.

Lähteä, lähteä pitäisi!

Hän hakee uimapukunsa kaapista. Avaimet hän jättää pöydälle. Hän ei tarvitse niitä enää. Hän ei palaa.

Hän painaa eteisen oven kiinni. — Jumala, kuinka se loksahdus koskee! Se on nyt kuitenkin kiinni ja avaimet ovat sisällä, kotiin ei enää pääse.

— Jos soittaisi ovikelloa? Mutta miksi? Eihän siellä ole ketään Tuula soittaa kuitenkin. Kello rämähtää pahasti. — Onko hän tulossa hulluksi? Nuo unilääkkeet, nuo onnettomat unilääkkeet! Hän juoksee rappusia alas.

Hautausmaan portilla hän nousee Töölön vaunuun. — Kuinka kaunis Helsingin hautausmaa onkaan! Juuri sireenin kukkimisaikaan se on erikoisen kaunis. Valkeita sireenejä, sinipunaisia sireenejä! Ehkä valkeat sittenkin ovat kauniimpia. Ja kuinka ne tuoksuvat!

Raitiovaunu on täynnänsätyöväkeä, sillä kello on vähän yli neljän. Vastapäisellä penkillä istuu vanhanpuoleinen mies ja juttelee hauskoja tovereilleen. He kaikki nauravat. Tuulan vieressä on nuori mies, joka myös hymyilee. Hän on päivän paahtama ja voimakas. — Hän on niin nuori, niin nuori! Tuulaa liikuttaa nuoruus.

Hän ajoi väärään, hän ei huomannut vaihtaa vaunua, hänen päänsä on niin hämärä. Hän ajoi Alppilaan päin. Täytyy palata takaisin. Päivä on kuuma. Kuinka väsynyt hän onkaan. — Minne hänen pitikään mennä? — Niin, Seurasaareen. Hän kiiruhtaa askeleitaan.

Poika juoksee perässä tarjoten valkoista hansikasta. Tuula katselee poikaa ja hienoa hansikasta, mutta ei älyä sitä omakseen.

»Pudotitte sen», sanoo poika naurahtaen.

Aavistaisiko hän matkani? Tuula ajattelee. Häntä alkaa peloittaa, että kaikki tietävät minne hän on menossa. Hän tulee Turuntien ja Alppilantien kulmaan, missä odottaa Seurasaaren linja-autoa. Vihdoinkin se tulee. Tuula nostaa kätensä antaen pysähdysmerkin, mutta auto ei pysähdy. Kuljettajakin katsoo oudosti, aivan kuin tahtoisi sanoa: — En minä huoli sinua vaunuuni, mitä sinä nyt ihmisparka hourit!

Tuula pelästyy ja kysyy vieressään seisovalta mieheltä: »Miksi se ei pysähtynyt?»

»Se oli varmasti täynnä», vastaa mies naurahtaen.

»Minulla olisi niin kiire Seurasaareen», huudahtaa Tuula ihmetellen, miksi kaikki nauravat.

Hän nousee Munkkiniemen raitiotievaunuun, joka kulkee peltojen ja niittyjen halki. On keskikesä. Heinän ja kukkivan apilan tuoksu nousee ilmaan. Uhkeat horsmat ja ängelmät ovat kukassa. Luonto on rehevimmillään.

Sillan päässä hän nousee vaunusta ja kulkee pienen mäen yli, missä tehdään asfalttitietä. Kiehuva terva valuu. Miehillä on kiire. Ehdittyään Seurasaaren sillalle Tuula huomaa pudottaneensa uimapukunsa. — Voinhan lainata toisen uimalaitokselta, hän ajattelee. Ne ovat kuitenkin niin rumia ja haalistuneita. Se kiusaa häntä, sillä hän tuntee olevansa menossa juhlaan — pitäisikö lähteä lainapuvussa. Hän palaa takaisin, ehkä se ei pudonnut kauaksi.

— Sehän onkin se sama uimapuku, jonka ostin Italiasta, hän ajattelee. Silloin täällä oli vielä talvi ja siellä ihana kevät. Sinnehän pitäisi lähteä. Piiloutua ikuisen kaupungin kätköihin, tai mennä siihen pieneen kalastajakylään, joka on Italian Rivieralla.

Siinä sillankorvassa onkin jo pudonnut uimapuku. Mitä ihmettä hän on ajatellut. Sinne vieraaseen maahanko? Yksin hän ei jaksa minnekään. Kunhan jaksaisi edes tuon sillan yli, mutta hän on niin väsynyt.

Seurasaaren männyt ja kuuset seisovat tummina ja hiljaisina. Tuula uskaltaa tuskin hiipiä niiden ohi. — Sanovatko ne, ettei tekoni ole oikea? Voi hyvä Jumala, oikeahan sen täytyy olla. Muuta en keksi. — Olen niin lopussa.

Hän juoksee rantaan, ostaa piletin, löytää hyttinsä ja sulkee oven. Täällä hän tyhjentää koko putken huumaavaa ainetta. — Eiköhän se anna rohkeutta. Sitten hän pukeutuu uimapukuun odotellen lääkkeen vaikutusta.

Hän irroittaa korvarenkaansa katsellen niitä. Hän osti ne kerran Sardinian pienestä vuoristokaupungista. Kukahan niitäkin on kantanut? Ne ovat raskaat kultaiset pallot, joihin on punottu Välimeren helmiä. Niiden pitäisi olla hyvin vanhat. Ovathan ne ehtineet nähdä jos jotakin. — Ehkä ne tuottavat onnettomuutta omistajalleen. Eräs ystävätär vakuuttaa: — Helmet tuottavat kyyneliä.

— Jospa olisikin niin onnellinen, että olisi kyyneliä, niin ne huojentaisivat sielun tuskaa. Mutta Tuulalla ei ole kyyneliä.

Hänen päätänsä pakottaa, luulisi sen halkeavan. — Ehkä kaikki onkin vain pahaa unta.

Tuula tarkkailee yhä korujaan, joita pitää katsella läheltä, ennenkuin huomaa niiden erikoisen kauneuden. Ne ovat aina olleet hyvin kummalliset. Joskus niiden helmet loistavat hohtavina, joskus ne ovat aivan himmeitä.

Hän muistelee erästä iltaa niiden kotikaupungissa: Päivä on ollut hyvin kuuma. Illalla tekee mieli mennä parvekkeelle yöpukimissa toivoen viileyttä.

Etelän taivas on tumman sininen. Sen tähdet loistavat ihmeellisen suurina. Pieni kaupunki on hiljentynyt yön lepoon. Naapuritalon edustalle ilmestyy kolme tummaa varjoa. Pian kuuluu kitaran näppäilyä ja sardinialainen serenadi alkaa hiljaa, kiihtyen vähitellen tuliseksi lemmenlauluksi. Sen intohimoiset sävelet värisyttävät. Kitaran yksitoikkoinen säestys kumisee syvänä.

Yläkerran parvekkeelle astuu vaaleaan puettu nainen. Hän nojaa kaiteeseen kuunnellen. Avonaisesta ovesta lankeaa valo tummalle tukalle. Saa aavistuksen, että silmätkin ovat tummat ja kauniit mutta kumman surumieliset, niinkuin kaikkien sardinittarien silmät ovat.

Yksi miehistä vain laulaa säestäen itse kitaralla. Toiset seisovat hiljaa vieressä, hekin kuunnellen.

Alkaa toinen laulu. Se soi kuin ikuinen kaipaus. Tuula luulee heltyvänsä kyyneliin kuunnellessaan sitä. Niin voi laulaa vain italialainen mies.

Verkkaan poistuu nainen parvekkeelta. Samoin katoavat miehet.

Mutta se maa on myöskin verikoston maata. Suhahtaen saattaa lentää kostonkuula vihollisen selkään vuoriston rotkoissa. Kaameita juttuja kertoilevat miehet verikoston ajoilta, ja vakuuttavat, etteivät ne ajat ole vieläkään ohi.

Tulisen lemmen ja leppymättömän vihan maasta ovat kotoisin korut. Tuula katselee niitä mietteissään ja laskee ne sitten pöydälle. Hän vetää sormestaan sormuksen, joka on kuin kullasta punottu pitsirengas. Se on myöskin rakas muisto etelästä. Sileätä sormusta hänellä ei enää olekaan. Ranteessa hänellä on hopeainen rannerengas. Siinä on kaksi aivan samanlaista, kauniisti kaiverrettua rengasta, jotka on juotettu yhteen. — Miksi ihmeessä käytän niin itsepäisesti juuri tätä korua, jossa on kaksi yhteenliitettyä rengasta? Olenhan aina sisimmässäni ollut yksin. Koettaisinko vääntää renkaat erilleen. Heittäisin ne sitten mereen, toisen renkaan sinne, toisen tänne. Mutta miksi suotta rikkoisin sitä. Miksi luopuisin mistään korustani.

Tuula kiinnittää korvarenkaat uudelleen korviinsa, panee sormuksen sormeensa ja rannerenkaan ranteeseensa.

Hänen päätänsä jo huimaa ja hän kiiruhtaa ulos uimakopista. Hänen ajatuksensa ovat niin hämärät. Nyt hän muistaa: Tuo tuska, joka kuljettaa häntä, tahtoopa tai ei.

Nuori tyttö seisoo kalliolla. Tuulan tulee haikea olla ja hän tahtoisi koskettaa nuorta, elävää ihoa. Hän hipaisee sivumennessäään tytön olkapäätä. Se on hyvästijättö elämälle. Tyttö kääntää päätänsä ja hymyilee. Luulee kai Tuulan horjahtaneen rosoisella kalliolla.

Hän alkaa uida vastapäätä olevaa saarta kohden. Sinne on aika pitkä matka, eikä hän ole mikään hyvä uimari. Kuitenkin vesi kantaa ja hän pääsee saareen, missä istahtaa kivelle katsellen edessään olevaa poukamaa. Iltavalaistus on kaunis, vesi peilikirkas, männyt tummia kuin etelän sypressit. Koko lahdelmalla lepää sumuinen harso, joka tekee nähtävän harmahtavaksi ja salaperäiseksi. — Ehkä silmäni jo hämärtyvät. On niin äärettömän hiljaistakin. — Ehkä korvani jo hiljenevät.

Huumaava lääke tuntuu vaikuttavan. — Nyt on pidettävä kiirettä. Tuula heittäytyy uudelleen veteen. Sitten kaikki kirkastuu. Hän tuntee itsensä pienen pieneksi, mitättömäksi pisaraksi äärettömän suuressa meressä.

O vatko meriveden pisarat noin kirkkaita? ajattelee Tuula. Eiväthän ne olekaan vesipisaroita nuo loistavat täplät. Nehän ovat tulikärpäsiä. Italian Rivieralla olen. Istun nurmella. On aivan pimeä, mutta sittenkin totean ruohon allani olevan vaalean vihreää.— Tulikärpäset, nuo pienet lyhdyt, valaisevat jokaisen ruohon korren, näyttävät jokaisen kukan värin. Tulikärpäsiä, tulikärpäsiä, kuinka äärettömän paljon niitä onkaan! Kas, kuinka kauniisti ne valaisevat persikan kellervän kyljen. Persikka alkaa jo kypsyä. Tummanpunainen kirsikka ei voi piiloutua lehviinsä, nuo pienet lyhdyt näyttävät jokaisen marjan. Ne leikkivät kamelian kukalla. Ne hakevat nurmelta pienoisen violan. Tulikärpäset tanssivat ilmassa häätanssiaan. Ne ovat kuin pienoisia tähtiä. Varmasti samanlaiselta näyttäisi tähtitaivaskin, jos se alkaisi lemmenkarkelonsa.

Ojennan käteni. Erotan siinä jokaisen uurteen. Niin hyvin nuo loistavat pienet lyhdyt valaisevat. Yksi istahtaa sormukselleni jalokiveksi. Toinen jää kynnelleni hohtamaan. Kuinka ihmeessä olen noin huonosti kiilloittanut kynteni! Olenhan