Paratiisi

By Eeva-Liisa Laitinen

Paratiisi on sadunomainen kuvaus luoduista, jotka vain ajoittain tajuavat, että heidät on luotu yhteyteen Luojansa kanssa. Paratiisi on koti, kaunis ja rauhaisa, kivuton. Vapaan tahtonsa ja loputtoman uteliaisuutensa rohkaisemina jotkut Aatamin ja Eevan jälkeläisistä jättävät Paratiisin ja taivaltavat Maahan, jossa varjot ovat syviä ja elämä ajoittain kovaa. Paratiisissa on kaksi käärmettä, hyvä ja paha. Ihmisetkään eivät kaikki ole samanlaisia. Heiverö ei koskaan opi kävelemään ja Maasta palannut nuoren miehen sielu saa nuoren tytön ruumiin. Maassa on aika, siellä ihmiset vanhenevat ja kuolevat. Paratiisista lähteneet kaipaavat kotiin. Löytävätkö heidän sielunsa takaisin?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 6, 2020
• ISBN: 9789528038016

Eeva-Liisa Laitinen

Eeva-Liisa Laitiselta on aikaisemmin ilmestynyt kaksi kirjaa: Pyörätuolipiruetti (1989, Kirjapaja) ja Tuatara (1994, Kirjapaja).

Book preview

Omistettu

Äidilleni ja Isälleni (joka nykyisin elää omissa maailmoissaan.

Ehkä jo melkein Paratiisissa...)

Olette omalla tavallanne rakastaneet, auttaneet ja arvostaneet minua niin itkun kuin ilon päivinä. Syvä kiitos.

Joulupäivänä vuonna 2009

tyttönne Eeva

Oli Paratiisi, jossa kaikki oli kaunista ja kunnossa, kuten niissä on tapana olla. Oli kaikenvärisiä eläimiä ja kukkia ja puita. Oli hopean hohtoista vettä, jossa uiskenteli isoja ja pieniä kaloja. Ja oli myös kaksi ihmistä, niin heille oli ainakin joku sanonut. Tuo joku oli nimennyt heidät Aatamiksi ja Eevaksi.

Tässä kukoistavassa ympäristössä oli kuitenkin jotain pielessä. Eeva itki ja Aatami mökötti, ei ollut pitkään aikaan puhunut mitään. Mitä tästä tulisi? Kumpikaan ei oikein tiennyt, mistä he joskus olivat tulleet eikä minne menossa. Alkuun kaikki oli mukavaa ja jännittävää, mutta vähitellen tuli vaikeuksia. Eivät he enää iltaisin istuneet suuren veden rannalla ihaillen punaista palloa, joka lopulta putosi veteen ja sammui.

Mistähän tämä surkeus alkoi? Eeva mietti ja sitten äkkiä hän muisti. Se oli se ihana Omena, jota kumpikin tahtoi maistaa. Monta päivää he riitelivät siitä. Kerran pimeällä oli Aatami hiipinyt puun luo ja kurkotellut Omenaa. Hän oli saanut kuin saanutkin Omenasta otteen ja kiskaissut sen irti. Hän aikoi juuri haukata, kun kuuli huudon:

-- Aatami, et syö sitä! Et syö, kuulitko?

Eeva syöksyi miehen kimppuun ja repi Omenaa. Kumpikin kiskoi ja raastoi kunnes Omena halkesi. Sen sisältä ryömi pieni mato tai käärme. Nyt mies jo haukkasi omaa puolikastaan, mutta sylkäisi kiireesti pois

--Yäk, pahaa…

-- Eikä ole, tämä on makeaa, ihanaa… Eeva maiskutti suutaan. Aatami suuttui, yritti ottaa Omenan puolikkaan, mutta silloin äkkiä se putosi ja vieri veteen. Mies juoksi sen perään, ei löytänyt sitä enää ja tuli takaisin entistä kiukkuisempana.

-- Tämä on sinun syytäsi, mies karjui.

-- Ei kun sinun, nainen kiljui.

Siitä illasta lähtien Aatami ei ollut puhunut mitään. Siitä tämä kurjuus oli alkanut.

Mutta mato tai käärme kasvoi nopeasti, sillä Paratiisi oli käärmeellekin paratiisi. Se kasvoi ja kasvoi. Se ei itse tiennyt, mikä käärme se oli, mutta minäpä tiedän. Se oli selvästi boa ja boathan syövät vain pari kertaa vuodessa. Boa siis söi, sulatteli ruokaa pitkään, pitkään ja kasvoi. Se oli hyvin tyytyväinen tyyppi. Paratiisissa Aatamilla ja Eevalla sen sijaan ei mennyt ollenkaan hyvin. Kumpikin kulki yksin. Heitä oli kyllä käsketty lisääntyä ja täyttää maa, mutta miten se nyt kävisi, kun he eivät enää voineet sietää toisiaan. Eeva nukkui, tosin huonosti, aivan toisella puolella Paratiisia kuin Aatami.

Aikaa kului paljon paljon. Jonkun kerran Boa oli hyvin nälkäinen. Se harhaili pitkin ja poikin Paratiisia, mutta nyt sillä ei ollut tuuria. Se kiemurteli metsään. Olihan siellä ruokaa, mutta kaikki sattuivat olemaan liian pientä isoon nälkään. Käärme oli menettää jo toivonsa, kunnes huomasi maassa nukkuvan otuksen. Miltähän moinen maistuisi… Boa eteni hiljaa. Otus liikahteli unissaan. Boa lähestyi ruokaansa ja hotkaisi sen yhdellä hotkaisulla.

Boa oli syönyt Aatamin.

Juuri sinä yönä nukkui Eeva tavallista paremmin veden äärellä. Hänellähän ei ollut minkäänlaista aavistusta Aatamin kohtalosta. Koska he eivät olleet pitkään aikaan tavanneet eikä Paratiisissa ollut kännyköitä, Eeva eli omaa elämäänsä. Se tuntui välillä yksinäiseltä, mutta eipä tarvinnut ainakaan riidellä kaiken maailman Omenoista. Hän oli jopa iloinen. Joskus häntä vaivasi ajatus, miten nyt kävisi lisääntymisen, kun ukko huiteli ties missä…

Samaan aikaan Aatami taisteli elämästä ja kuolemasta. Boa oli niellyt hänet kokonaisena ja kun ruuan sulaminen kestää hyvin kauan, jota mies tosin ei tiennyt, oli hänellä aikaa yrittää keksiä keino päästä ulos. Boan sisällä Aatami menetti nopeasti ajantajun, jos sitä olikaan Paratiisissa. Keino oli keksittävä.

Kun Boa tyytyväisenä ja vatsa täynnä nukkui, jokin potkaisi sen mahassa. Tuli toinenkin kova potku. Käärme hermostui. Ei sillä ennen ole ollut mitään ruuansulatushäiriöitä. Se kiemurteli vähän ja yritti taas nukkua, mutta juuri kun se oli nukahtanut, tuli potku. Eihän tästä nukkumisesta tule mitään, pitää lähteä kiertelemään, ja sitten vielä janokin, ajatteli käärme. Se lähti etsimään vettä, mutta liikkuminen oli hidasta ja vaikeaa, koska ruoka potki koko ajan.

Lopulta Boa löysi kuin löysikin vettä. Se otti ison kulauksen ja silloin tapahtui jotain outoa. Boa nielaisi veden väärään kurkkuun, sen oli pakko yskiä ja yskiä. Kun se oli rykinyt hirveästi sen sisällä ollut ruoka lensi korkeassa kaaressa läheiselle pehmeälle ruohikolle. Oli ihan älytöntä yrittää hakea tuota potkivaa ruokaa, vaikka käärmeellä oli nyt vielä kovempi nälkä. Pitää etsiä jotain, joka ei potkisi.

Aatami, joka oli lentänyt kuin tykin kuula, ai niin, eihän Paratiisissa tietty ole tykkejä eikä kuuliakaan – kai. Joka tapauksessa Aatami makasi nurmikolla ja oli aivan sekaisin. Missä hän oli ollut ja missä oli nyt? Jossakin, jossa oli pimeää ja ahdasta ja syövyttävää. Kun mies vähän virkosi, hän huomasi menettäneensä vasemman käden peukalon. Kuinka hän nyt voisi tarttua oksiin, tarttua hedelmiin? HEDELMÄ! Se kauhea Omena! En ikinä koske Omenaan, päätti mies. Enkä riitele Eevan kanssa… niin mutta missä Eeva on? Missä minun kaunis Eevani on?

Ei Eeva niin kaukana ollut. Hän oli makaillut kaikessa rauhassa veden äärellä, kun äkkiä jokin lensi hänen ylitseen. Mikä kumma se oli? Linnuthan ne lentävät, mutta tämä ei ihan linnulta näyttänyt, vaikka mistä tuon tietää. Nainen tuli uteliaaksi. Hänellä oli ollut hyvin rauhallista, niin rauhallista, että se alkoi nyt jo kyllästyttää. Hän kaipasi seikkailua ja hän lähti etsimään sitä.

Se outo lintu oli lentänyt jonnekin tuonne, tuon tiheän, vehreän metsän taakse. Siis sinne päin. Kesti kyllä hyvin kauan ennen kuin Eeva oli raivannut tietään. Ja koko ajan joku oli seurannut häntä. BOA. Nälkäinen, epätoivoinen Boa.

Mutta kun käärme näki ja tajusi, että tämäkin voisi olla samanlainen potkiva ruoka, se kääntyi luikertelemaan toiseen suuntaan. Ei enää ikinä pitkäkoipista potkivaa ruokaa.

Lopulta Eeva löysi metsän keskeltä pienen, ihastuttavan aukion. Punainen iso pallo häikäisi hänen silmiään eikä hän alkuun nähnyt yhtään mitään. Täytyi istua hetki. Silmien totuttua kirkkauteen hän nousi ja lähti hitaasti tutkimaan aluetta.

Aukio oli tyhjä, mutta kaikenmaailman linnut lauloivat, kirkuivat ja räkättivät. Eeva kiersi sinne tänne eikä löytänyt etsimäänsä kummallista olentoa. Hän nappasi jonkin hedelmän nälkäänsä ja jatkoi etsintää. Entä jos tämä olikin väärä paikka eikä seikkailua tulekaan? Juuri silloin kuului jostain kuin voihkaisu. Mutta ei kai lintu voihki vai… Eeva hiipi hyvin varovasti metsän reunaan ja – siellä se mikä lie makasi. Naista alkoi pelottaa. Entä jos kääntyisi ja menisi takaisin Suuren Veden ääreen?

Mutta silloinhan hyvin alkanut seikkailu jäisi kokematta.

Mitä lähemmäksi hän varoen tuli, sitä hämmästyneempi hän oli. Oliko tuo totta? Aatami! Aatami siinä makasi ja valitti.

-- Aatami, minä tässä, Eeva… mikä sinun on missä sinä olet oikein ollut miksi voihkit?

Mies avasi silmänsä eikä ensin voinut puhuakaan. Eeva tuli lähemmäksi. Silloin mies kuiskasi:

-- En tiedä, missä olin. Mutta…se oli kauheaa…pimeää. Ja sitten vielä tämä… Mies näytti vasenta kättään, jossa ennen oli ollut kunnon peukalo. Nyt sitä ei siinä ollut, oli vain verta vuotava aukko…

Mies itki ja valitti. Eeva haki pensaasta pehmeän, suuren lehden ja sitoi aukon lehdellä ja sitkeällä ruoholla. Mies itki yhä ja sopersi välillä:

-- Miten minä… pärjään ilman peukaloa… kun en saa oksista kiinni… -- Hyvä mies, onhan sinulla toinen peukalo, yritti nainen lohduttaa.

-- Mutta entä se ihmeellinen... puihin kiipeäminen… en ikinä enää voi kiivetä…

Eeva tiesi, että se voisi olla vaikeampaa kuin ennen, mutta ei sanonut sitä ääneen. Juuri kiipeily Paratiisin puissa oli ollut Aatamin mielileikkejä. Noita ihanan korkeita puita. Mies oli ollut kuin apina ainakin. Nyt hän makasi tuossa ja suri peukaloaan. Eeva aikoi sanoa, että olisihan siinä huonomminkin voinut käydä, nielaisi kuitenkin lauseen. Hän tunsi miehen ja tiesi, kuinka herkkä tämä oli sekä suuttumaan että riitelemään. Parempi olla hiljaa. Nyt hän vain silitti miehen poskea, jossa valui kyyneleitä. Lopulta mies nukahti ja näytti ihan pikku pojalta. Eeva hiipi etsimään syötävää, mutta Omenaa hän ei ottaisi.

Aika kului (Kuluukohan aika Paratiisissakin?). Aatami oli hiljaisempi kuin ennen, istui usein veden äärellä ja tuijotti kohtaa, jossa peukalo oli ollut. Se oli miltei parantunut kai, koska siihen ei enää sattunut. Mies ei ollut sitten onnettomuuden yrittänyt kertaakaan kiipeillä, kulki vain hiljaisena, tavallisesti yksin. Kyllä hän toisinaan söi Eevan kanssa, mutta niin vähän, että Eevaa alkoi huolestuttaa. Mieshän kuihtui ja laihtui käsiin. Joskus hän kysyi mieheltä, mikä tätä vaivasi eikä saanut muuta vastausta kuin synkän katseen.

Eeva oli onneton. Aatami oli onneton. Näin jatkui pitkään pitkään. Sitten kerran kesken syöntiä mies nousi ja lähti juoksemaan. Minne se nyt, mietti Eeva. Hän näki vain, kuinka mies pysähtyi korkean puun juurelle, tarttui oikealla kädellään alimpaan oksaan… -- Odota odota, minä autan, huusi Eeva ja juoksi miehen luo.

Nainen tuki miestä, että mies sai kunnon otteen – ja mies alkoi kiivetä. Ensin haparoiden, mutta mieshän kiipesi...

Horjahti pari kertaa ja oli pudota. Eeva pelkäsi miehen putoamista. Jos Aatami nyt tipahtaisi, juuri tällä kertaa, hän ei ikinä ei ikinä enää yrittäisi.

Mies kiipesi horjahdellen, mutta kiipesi. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä puun latvaan. Kädet ja jalat jo vapisivat.

Tuli hirveä hiki, latvaan, latvaan hän kiipeäisi vaikka mikä olisi. Ja lopulta Aatami istui korkealla kuin suuri, uljas lintu. Tai ainakin Eevasta näytti siltä ja pitkästä aikaa hän nauroi riemusta. Oikein hihkui ilosta. Kun mies kuuli naisen kiljahdukset, hänkin innostui ja nosti molemmat kätensä ylös voiton merkiksi ja äkkiä – alkoi pudota. Kaikki hiljeni tai Eevasta tuntui siltä. Aatami lensi hitaasti alapäin. Alas ja alas. Eeva sulki silmänsä, vaikkei vielä mitään kuolemasta tiennyt.

Eeva avasi silmänsä ja näki miehen roikkuvan alaoksasta. Luojan kiitos, hän ajatteli, vaikka hän ei oikein tuntenut Luojaansa. Oli kai joskus hänet tavannut, mutta silloin oli jo niin hämärä, ettei hän nähnyt kuin varjon.

-- Eeva, Eeva, kuuroko olet, tule nyt auttamaan minut täältä alas, huusi mies.

Nainen ojensi kätensä ja otti miehen syliinsä – melkein.

Ja ensimmäistä kertaa he tunsivat, että he olivat jotenkin erilaiset, silti niin samanlaisina.

-- Kiitos Eeva, kuiskasi mies. – Mutta se oli upeaa, aivan käsittämätöntä, se kiipeäminen ja sitten se vapaapudotus...

Oli kuin olisi lentänyt, kuin lintu!

Aatami olisi varmasti kertonut kauankin lumoavasta kokemuksestaan, mutta Eeva pani hellästi kätensä miehen suun eteen ja otti häntä kädestä. Siitä kädestä, jossa ei ollut enää peukaloa. Käsi kädessä kuin unessa nämä kaksi ihmislasta kävelivät metsän katveeseen. Eivät he enää edes muistaneet kesken jäänyttä ruokaansa. He tajusivat vain, että jokin kummallinen veti heitä yhä lähemmäs toisiaan ja – metsään.

Sekä mies että nainen olivat nyt valmiita, valmiita johonkin.

Mihin, siitä heillä ei ollut aavistusta.

Metsässä he nukkuivatkin sen yön, Paratiisin yön. Kun aamu sitten tuli – niin kuin se useimmiten tulee, Eeva herätti hellästi Aatamin. He eivät puhuneet, katselivat vain kummissaan toisiaan. Äkkiä molemmat hymyilivät ja nousivat ylös. Kuin yhteisestä sopimuksesta he lähtivät Suuren Veden luo ja menivät uimaan. Vesi oli samalla lämmintä ja viileää.

Kauan he uivat, kunnes Aatami sanoi:

-- Minulla on nälkä.

-- Niin minullakin.

He kuivattelivat itseään ja toisiaan rantaruohikolla ja juoksivat sitten aukiolle, jossa oli se korkea puu. Mutta heidän ruuastaan ei ollut jäljellä mitään. Joku iso lintu oli kai syönyt kaiken. Ei auttanut muu kuin alkaa kerätä hedelmiä ympäristöstä. Se ei ollut vaikeaa, oltiinhan Paratiisissa.

Kaikki oli käden ulottuvilla. Ainoastaan Aatamilla oli vähän hankalaa tarttua hedelmään ja kiskaista se