Anni Manninen

By Marja-Leena Mikkola

Anni Manninen ei ole kuka tahansa seitsemänvuotias pikkutyttö. Anni on nimittäin varma siitä, että hänestä tulee vielä noita! Osaahan Anni jo nyt puhua eläinten kanssa. Öisin Anni seikkailee jännittävissä paikoissa eläinystäviensä mukana. Kun lähijoen saastuminen uhkaa alueen eläimiä, Anni päättää ryhtyä tuumasta toimeen. Joki on pelastettava! Mutta ovatko Annin seikkailut totta... vai ehkä unta?Anni Manninen on hurmaava lasten fantasiakirja Marja-Leena Mikkolalta.Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 15, 2022
• ISBN: 9788728327371

Book preview

Anni Manninen

Copyright © 1977, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327371

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Anni Manninen ei ollut koulussa, mutta luki jo satuja niin paljon, että oli itsekin muuttumassa satuolennoksi. Hän oli muutenkin hyvin erikoinen ihminen. Hänellä oli punainen tukka ja vihreät silmät, joten oli kai ollut jo kehdossa selvää, mikä hänestä tulisi. Kun hän oli viisivuotiaana äidin kanssa Kaikkosen baarissa limsalla, pysähtyi muuan setä hänen eteensä, katsoa toljotti ja sanoi: – Tosta pikkulikasta tulee noita. Jep.

Anni asui äitinsä ja isonveljensä Lassen kanssa kaupungin äärimmäisillä laitamilla Kasarmimäellä, kolmikerroksisessa puutalossa, sen oikeassa yläkulmassa. Sieltä näki hyvin Lehijoen, joka alkoi jostain kaukaa syvistä metsistä. Sieltä näki myös kaksi tehtaanpiippua ja etäällä levittäytyvän kaupungin. Täällä laitaosissa oli vielä metsiä ja niittyjä. Anni piti kovasti puista ja kukista, ja kun Kasarmimäellä kasvoi vain yksi villivaahtera ja muutamia pihlajia, niin Anni teki vaellusretkiä ympäristöön. Yksinäisyydessä hän lauleskeli viisua, jonka oli sepittänyt itsestään:

Yksinänsä metsää kulkee

Anni Manninen.

Ei hän ole suurensuuri

noitatyttönen.

Vyötärö on hällä kapee,

tukka punainen.

Sellainen on näöltänsä

Anni Manninen.

Kiven osaa herneeks muuttaa,

leiväks tuohisen.

Sellainen on taidoiltansa

Anni Manninen.

Ruuaksensa pihkaa syö

ja sianpuolukoita.

Älä häntä vihastuta,

sillä hän on noita.

Anni viihtyi hyvin eläinten seurassa, ja eläimetkin pitivät hänestä. Ne tietysti vaistosivat hänen sisäiset kykynsä ja tulivat usein ja mielellään juttelemaan hänen kanssaan. Kun hänet nähtiin kuiskuttelemassa ja viittomassa talon nurkalla tai metsän reunassa, sanoivat muijat:

– Toi likka on vissiin vähän liika viisas. Semmonen vähän onnellinen.

Oikeassa muijat olivatkin. Kyllä Anni oli onnellinen. Omalla tavallaan.

Mutta kun tuli elokuu ja ilmassa alkoi olla lähestyvän syksyn tuntua, Annin onnellisuus alkoi vähetä. Ja yhtenä pilvipoutaisena aamuna hän tunsi, ettei ollut ensinkään onnellinen. Hänelle näytti päinvastoin tulevan oikein kelju päivä, sillä nyt oli lopullisen selvää, että koulu alkaisi muutaman päivän kuluttua. Heti noustessaan kello kuudelta – Anni nousi aina aikaisin ehtiäkseen nähdä äidin ennen kuin tämä lähti töihin – hän alkoi harmitella kaikkia mahdollisia muitakin asioita. Hän harmitteli taas kerran sitä, että hänen nimensä oli Anni. Miksei Adelhaid? Tai edes Annina? Anni oli ollut mummon nimi, ja koska mummokin oli ollut punatukkainen, äiti oli lykännyt tuon arkipäiväisen nimen omalle tyttövauvalleen.

Riisuessaan yöpaitaansa ja pukeutuessaan päivävaatteisiin Anni harmitteli lisäksi sitä, että hänellä oli niin terävät kyynärpäät ja polvet. Se ei ollut lainkaan viehättävää. Ja lopulta hän harmitteli sitä, että äiti, isoveli Lasse ja hän itse olivat köyhiä; isä oli lähtenyt kauas pohjoiseen kaatamaan niitä suuria puita, joista tehtiin selluloosaa läheisessä jokivarren tehtaassa. Tehdas humisi kuin jättiläisurut, mutta isä ei palannut niitä urkuja soittelemaan. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ollut, että mies lähti pohjoiseen töihin, monet isät olivat tehneet saman. Mutta Annin ja Lassen isä oli häipynyt kokonaan näkyvistä, kuin aave; siellä pohjoisessa se niitä puita yhä kaateli, mutta rahaa oli lakannut lähettämästä eikä enää edes kirjoitellut …

– Mitähän kaikkea tämäkin päivä vielä minun tielleni kasaa, Anni mutisi pahantuulisena sitoessaan suuria rusetteja saparoihinsa.

Äiti kalisteli puurolautasia pöytään ja näytti olevan puolinukuksissa. Äiti oli »varaton», mikä oli hieno sana, mutta tarkoitti vain köyhää miehetöntä naista, melkein leskeä. Äiti kutoi tehtaassa kangasta ja sai siitä »muutaman pennin», kuten hänellä oli tapana sanoa. Ne pennit käytettiin ruokaan sekä vuokraan, joka maksettiin tästä huoneesta ja makuualkovista. Kasarmimäen talon kaikki huoneet oli sullottu niin täyteen tehtaalaisia ja heidän lapsiaan, että koko rakennus öisin natisi ja valitteli … Karkkia Anni ja Lasse saivat harvoin ja silloinkin vain ankarasti kerjäämällä. Kun he olivat herkeämättä kerjänneet tunnin, viskasi äiti heille kummallekin markan ja huudahti, ettei hän jaksanut enää! Sitten äiti otti valkoisesta paperista pulverin, jonka nimi oli Hota tai Aspiriini tai Erittäin Vahva Särkylääke, ja kulautti sen kurkusta alas veden kanssa. Se oli päänsärkyyn. Annilla särki pään sisässä, mutta äidillä purkautui ulkopuolelle.

Kun nuo kolme haukottelevaa ihmistä äiti, Lasse ja Anni olivat tänä aamuna selviytyneet puurolautasiin asti, Anni sanoi:

– Kuule äiti, minä en mene kouluun ollenkaan.

– Ohoo, no mitä sinä sitten aiot? äiti kysyi silmät sirrillään ja haukotteli päälle.

– Minun on ihan turha aloittaa koulua, kun minä osaan kerta lukea ja kirjoittaa. Mitä tuonne aikaansa hukkaamaan, Anni sanoi ja rypisti otsaansa. – Aion ottaa työpaikan.

– Vai niin, äiti sanoi ja katseli Annia merkillisen tarkasti, silmät yhä sirrillään.

Anni arveli että äiti oli nyt hyvinkin kiinnostunut hänen aikomisistaan ja jatkoi:

– Menen rikkaalle johtajalle yksityissihteeriksi.

– Ahaa … Mutta sihteerit ovat kyllä aikuisia naisia, he osaavat konekirjoitusta, pikakirjoitusta, laskukoneen käyttöä, äiti lateli.

– Kyllähän tuommoiset asiat pian oppii, Anni sanoi kärsimättömästi. – Ja jos laitan huulipunaa ja kynsilakkaa ja nilkkaremmikengät, niin teen hyvän vaikutuksen ja saan hyvän tuntipalkan.

Silloin äidiltä pääsi hihitys: – Hihihihi! Äiti yritti hillitä sitä, pani kädenkin suulleen ja oli yskivinään, mutta hihitys purkautui ulos yhä kovempana, ja lopulta äiti purskahti nauramaan. Hän oikein hekotti siinä tuolillaan ja pyyhki silmiään. Lopulta hänen piti mennä alkoviin verhon taa rauhoittumaan. Kuului miten hän siellä hengitti syvään hillitäkseen itsensä.

Anni aivan mykistyi. Hänen tunteitaan oli syvästi loukattu. Samassa Lassekin huomasi nauraa, ja Lasse osasikin höröttää todella lujaa. Tämä loukkasi Annia erityisesti, ja hän kuiskasi vihaisesti:

– Mitäs siinä naurat, senkin pölhöpää, kun itse sanoit minulle, että mennään molemmat salaa töihin eikä kouluun ollenkaan.

– Itse olet pölhöpää, Lasse sähisi takaisin. – Ei siitä nyt olisi saanut kertoa, sehän piti tehdä salaa ja vasta sitten paljastaa, kun tuo ensimmäistä kertaa rahaa kotiin. Nyt siitä ei tule mitään, pilasit kaiken.

Ja sitten Lasse jatkoi kaikessa rauhassa tekonauruaan, että äiti oikein kunnolla kuulisi, miten huvittunut hänkin oli:

– Höhöhöhö! Hahahaha! Muka yksityissihteeriksi toi rimppakinttu! Hehehehe!

Anni ei saanut järkytykseltään nieltyä lusikallistakaan. Mutta samassa äiti tulikin jo ihan vakavana alkovista ja käski Lassen lopettaa. Nyt äiti käsitti että Anni tarkoitti vain hyvää, halusi auttaa äitiä rahallisesti. Mutta äiti todellakin toivoi Annin aloittavan koulun viikon päästä. Se olisi parasta auttamista. Lakikaan ei sallinut sitä, että lapset eivät käyneet koulua. Anni ei vastannut, nyökkäsi vain tummunut katse painettuna puurolautaseen.

Sitten äiti juoksi tehtaaseen ja Lasse juoksi urheilukentälle treenaamaan, sillä hän treenasi aamusta iltaan kaikkia lajeja, aikoen ainakin jossain Suomen mestariksi. Mutta Anni Manninen ei voinut juosta minnekään. Hänen piti tiskata astiat ja lakaista roskat räsymatoilta ja kastella kukat ikkunalla. Hän tiskasi ja sitten hän lakaisi ja koko ajan hän rähisi itsekseen. Sillä mitä elämää tämä tällainen oli tytölle, joka oli niin sielukas ja erikoinen kuin hän! Hänen olisi kuulunut vaikkapa lentää muuttolinnun selässä etelään kuten Peukalo-Liisa. Varmaan lentäminen häneltä ennen pitkää onnistuisikin, sitten kun hän oikein kunnolla tulisi noidaksi. Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid. Hänhän ei ollut haltiatartyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi saniaisten keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä … Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan.

Anni ei uskaltanut vielä ajatellakaan, mihin kaikkeen hänen mahtinsa lopulta yltäisi. Ainakin sen hän tiesi, että parantaisi tauteja kuten Muttiska. Muttiska oli kippari Muttisen leskivaimo, joka asui mökissään lähellä Kasarmimäkeä. Muttiska osasi todella parantaa tauteja yrteillä, ja hän hoiteli sekä eläimiä että ihmisiä. Epäilemättä hän osasi myös taikoa ja loitsia, vaikkei koskaan suostunut edes puhumaan asiasta. Muttiska oli Annin parhaita ystäviä, ja heidän ystävyytensä oli semmoista, ettei siinä paljon sanojakaan tarvittu. Anni arveli, ettei Muttiska siksikään uskaltanut kovin paljon puhua, jos hän tulisi vahingossa lausuneeksi jonkun tehokkaan taikasanan. Ihan selvästi Muttiska Annin mielestä pelkäsi sitä, että Anni kenties oppisi häneltä noituutta, sillä epäilemättä Muttiska oli huomannut, mihin suuntaan Annin ulkonäkö viittasi.

Mutta noidallekaan ei olisi mitenkään pahitteeksi oppia vähän sihteerintaitoja ja tienata jokunen seteli. Se toive oli nyt kuitenkin mennyttä. Edessä oli vain sateinen syksy ja pitkä pimeä talvi valkoisessa tylyn näköisessä rakennuksessa, joka oli koulu.

– Sen kynnyksen yli astumalla en haluaisi pientä jalkaani saastuttaa, Anni sanoi ääneen. – Ja istua nyt siellä virnuilevien ja lukutaidottomien poikien seassa … oi ei!

Kastellessaan piirongin päällä olevaa amaryllista Anni tapansa mukaan katsahti kuvaansa vihertävästä peilistä.

– Minä olen lumoava, kerta kaikkiaan lumoava, hän sanoi vakuuttavasti ja hymyili peilikuvalleen.

Mutta tietysti jälleen paljastui, että häneltä puuttui parhaillaan kaksi hammasta edestä. Anni sammutti hymynsä ja rypisti otsaansa.

– Onneksi olen ainakin hoikka. Vyötäröni on kapee, oikein kapee. Ja olen varma, että kun kasvan isoksi ja päästän sitten tukkani valloilleen, olen kerta kaikkiaan hurmaava!

Mutta mitä enemmän Anni tutki peilikuvaansa, sitä epävarmemmalta tuo tuntui. Tukka oli kyllä pronssinkarvainen, mutta se oli niin ohut ja hahtuvainen, ettei se varmaan edes kasvaisi pitkäksi. Nytkin oli pakko pitää se saparoilla ja sitoa kummallekin puolen päätä isot rusetit, että näytti edes joltain. Sillä totuus oli, että Annin naama oli pieni ja terävä kuin hiirellä. Hän oli kyllä hoikka, mutta suoraan sanoen liian hoikka … Niin, kun asiaa oikein tutkiskeli, niin Anni Manninen oli »luuta ja nahkaa», kuten kuvaillaan laihoja sinnikkäitä pikkutyttöjä. Ja sinnikäs Anni oli, siitä ei ollut epäilystä.

– Ainakin olen älykäs, Anni sanoi lopulta äreästi ja käänsi selkänsä peilille.

Anni oli edelleen keljulla tuulella, kun hänen lintuystävänsä Pilvenveikko kopsautti nokallaan ikkunaan. Ensin Anni ei ollut kuulevinaan. Tuo tervapääsky tietysti kertoisi, että valmisteli lähtöään etelään, sen aurinkoon, sen solisevien suihkulähteiden luo, saarnien ja sypressien siimekseen … Anni, joka ymmärsi lintujen, kalojen ja kaikkien eläinten kieltä, kuuli selvästi mitä pääskyt lauloivat, kun ne kerääntyivät syyskesällä puhelinlangoille:

Joutukaa sielut, on aikamme kallis

Jokaisessa muuttolinnussa asui jonkun ihmisen sielu. Syksyllä niille tuli kiire lentää etelän maille, etteivät sielut täällä kylmässä aivan kohmettuisi. Koko pimeän talven ajan ihmiset saivat värjötellä ilman sielujaan tämänkin Kasarmimäen puutalon huoneissa. Ah, miten Anni vihasi talvea! Hän oli sormenpäitään myöten kesän lapsi. Talven kestettyään hän alkoi oikeastaan elpyä vasta pääsiäisyönä, jolloin odotteli kärsivällisesti, että noidat tulisivat ja vihkisivät hänet salaisuuksiinsa. Käskystä Anni kävi kyllä sydäntalvella hiihtämässä ja mäkeä laskemassa, mutta eihän hänen sielunsa ollut siinä touhussa mukana. Se lenteli jossain tuhansien kilometrien päässä satakielen matkassa, vihreissä ihmeellisissä puutarhoissa, joissa keijut viettivät häitään. Sillä Anni Mannisen sielunlintu oli tietenkin satakieli eikä mikä tahansa hippiäinen.

Pääsky Pilvenveikko kopsautti uudelleen ikkunaan. Välinpitämättömän näköisenä Anni meni ikkunalle, siirsi syrjään äidin pelargoniaa ja annansilmää ja avasi ikkunan.

–