Hanna

By Minna Canth

Minna Canthin ajaton klassikko kuvaa intiimisti naiseksi kasvamisen suuria kysymyksiä.
Herkkä ja vastuuntuntoinen Hanna ihastuu lyseota käyvään Woldemartiin. Hän saa kuitenkin kokea karvaan pettymyksen, kun Woldemart menee naimisiin Hannan ystävän kanssa. Ensirakkaudessa koettu kolhu antaa esimakua tulevasta – aikuistuvan Hannan haaveet ovat harvoin linjassa sen kanssa, mitä muu maailma nuorelta naiselta odottaa.
Tyttöjen ja naisten yhteiskunnalliseen asemaan pureutuva Hanna on monisyinen kasvutarina, jonka teemat resonoivat lukijoissa yhä edelleen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2019
• ISBN: 9788726071559

Book preview

www.egmont.com

HANNA

I

Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä loisti tuli.

Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta jatkuisi.

Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.

Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa päällä.

Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat! Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän perästä.

Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi oli paha potkimaan.

Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.

Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?

Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan? Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni enää tule vaivaamaan.

Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--? Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi?

Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään kuulunut.

Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään, palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään, voi, voi--!

Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.

»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.

»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»

»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»

»Odotan pappaa.»

Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.

»Paljonkohan kello on?»

»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»

»Saanko jättää oven auki?»

»Peloittaako sinua?»

»Peloittaa vähän.»

»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»

»En minä ole kipeä.»

»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»

»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja tahtoi purra.»

»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»

»Hyvää yötä, mamma!»

»Hyvää yötä!»

Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas, rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku, kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista, jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein. Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona; muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!

Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös. Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.

Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.

»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»

Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys pöydän syrjään ja vihaista murinaa.

Olikohan isä--?

Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti samassa oven kiinni.

»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä olen. En aave enkä kummitus.»

Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.

»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»

»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»

»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»

»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»

»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin, Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua, Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»

»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo kolmatta.»

»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»

»Kylmää vasikan paistia.»

»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»

»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten aamiaiseksi.»

»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan. Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä. Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»

»Ehkä lähdet sitten levolle?»

»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»

»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin mennyt.»

»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet. Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi pöytään, että astiat kilisivät.

»Hyvä Oskar!»

»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.

»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»

»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»

»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»

»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä sinulle annan--!»

»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää häntä pöytää hakkaamasta.

»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»

Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan, kalpeana kuin kuolema.

»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän nutun hiaa.

»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»

Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.

»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»

»Hyvin, mamma.»

Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.

»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä äänellä kuin ennenkin.

»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt muutamme kuivan paidan.»

Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle. Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.

»Saatkohan jo unta, lapseni?»

»Kyllä luulen.»

»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»

»Mamma menee vaan.»

»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»

»Niin, sama se on.»

Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin. Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella, häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi; hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta; kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.

Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui yhtä mittaa aamuun saakka.

Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin ruokasaliin.

»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala nousta.»

Jussi se oli, joka häntä pudisteli.

»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma kuulustelee.»

»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»

Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.

Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi; nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt? Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi myös jotakuinkin.

Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa, huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä vieressä. Äiti raukka!

Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.

Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein hengittämättä.

Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta. Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin, mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.

Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.

Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa. Äiti toi maitokannua kyökistä.

»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»

»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.

Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.

»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»

»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle yhden munan.»

»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella äitiin. »Koska Hannallekin.»

»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut talrikillesi.»

»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään, enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»

Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli muka tehty suurta vääryyttä.

Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin pöydältä ja läksi kyökkiin.

»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna äidin poissa ollessa.

»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen vihainen.

Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.

»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä muuta kuin tämän voileivän.»

Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.

»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»

»En minä.» Hanna nieli ja nieli.