Epäluulo

By Minna Canth

Elli rakastaa kauppiaana työskentelevää miestään Hermania. Hän on hyvä isä pariskunnnan kahdelle lapselle ja kova tekemään töitä. Välillä Elli kuitenkin pelkää, että jokin uhkaa heidän onneaan – Herman sairastuu tai tapahtuu jotakin muuta kamalaa. Eihän tällainen onni voi ikuisesti jatkua? Kun Hermanin puodissa syttyy tulipalo, epäluuloisuus saa Ellistä niskaotteen. Miten tulipalo oikein syttyi? Salaako Herman häneltä jotakin?"Epäluulo" on Minna Canthin traaginen novelli.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726957761

Book preview

www.egmont.com

Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä, iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa, joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.

Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa, ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä, jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa usein kyllä hänet saattoi.

Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli. Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja välistä vähän pelottikin.

Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua, jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.

– Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.

Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka kerran epäkuntoon.

– Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!

Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.

Sitten Herman meni takaisin konttoriinsa.

Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin täydellisesti