Eteenpäin, Gloria!

By Topias

Gloria Palmu leskeytyy toistamiseen elämässään. Hän jää viiden lapsen yksinhuoltajaksi laitakaupungissa. Hän kuitenkin löytää voiman itsestään pysyä omana itsenään, sydämellisenä ja iloisena rouvana, joka ilahduttaa työläiskorttelia olemassaolollaan. Lapsilla on hyvä äiti.Hänellä on myös unelma: oma pieni salvatehdas. Tarinan monenlaiset sivuhenkilöt värittävät Glorian elämää samalla kun hän uurastaa saavuttaakseen unelmansa.Kirja kertoo tarinan hyväsydämisestä kunnianhimosta ja yrittäjä-äiteydestä vaikeina aikoina.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 18, 2020
• ISBN: 9788726581096

Book preview

www.egmont.com

1

Lapset olivat vihdoinkin nukahtaneet, ja äidin hiljainen iltahetki alkoi. Gloria meni keittiön ikkunan ääreen ja avasi sen. Ukonilma oli juuri jyristen ja salamoiden kulkenut kaupungin yli, vieläkin satoi hieman, mutta Gloria halusi jo täyttää keuhkonsa kirpeän raikkaalla ilmalla. Hän työnsi päänsä ikkunasta ulos, antoi hiustensa ja kasvojensa kastua ja hengitti syvin vedoin. Sireenit kukkivat naapurien puutarhoissa, nyt niiden tuoksu täytti tämänkin vuokrakasarmien ympäröimän, karun, sorapintaisen pihamaan, joka tavallisesti aurinkoisen kesäpäivän jälkeen oli illallakin kuuma kuin pätsi ja tunkkaisten lemujen kyllästämä.

Gloria tunsi olevansa samalla tavalla virkistymisen tarpeessa kuin tuo pitkän poudan kuivaama maa, joka imi vettä janoisin huulin. Ja niinkuin maa sai suoniinsa uutta elämänhalua, niin tajusi hänkin saavansa. Sade pyyhki hänen kasvoiltaan pois sen kovettuneen ilmeen, jonka murhe ja katkeruus olivat niille painaneet kuluneen kuukauden aikana. Todellakin, Hermanin kuolemasta oli kulunut kuukausi. Neljä viikkoa oli kulunut hedelmättömässä alakuloisuuden tilassa kesän paahtavassa helteessä. Hän oli ollut masentuneen katkera ja kapinoinut kohtaloa vastaan, joka toisen kerran oli muka kohdellut häntä epäoikeudenmukaisesti.

Nyt Glorian oli hymähdettävä tuolle muka-sanalle, joka pistihe hänen ajatuksiinsa kuin kutsumaton rikkaruoho. Se oli nenäkäs ja vihreän elämänhaluinen. Vielä tänään aamupäivällä hän olisi tallannut sen kuoliaaksi, mutta nyt hän hymyili sille ilahtuen. Eteenpäin, Gloria. Pesässäsi on vielä viisi lasta. Heistä ei tule mitään ilman sinua. Jos vanhin poikasi menikin pois, niin te muut elätte. Ah, ethän sinä ole tähänkään asti tuottanut elämälle pettymystä. Ravistelehan vähän itseäsi ja iske kiinni taas. Oletkos unohtanut, että neiti Oljenkorsi palaa huomenna lomaltaan? Näin tuntui nenäkäs rikkaruoho juttelevan, ja samassa se alkoi kasvaa aivan silmissä. Se yleni tuokiossa auringonkukan täyteen mittaan ja kutitteli houkuttelevasti Glorian jykevää leukaa tuoreen vihreällä etusormellaan.

Ja Gloria Palmu hymyili jälleen. Se tuntui verrattain oudolta neljän viikon jälkeen. Leuka oli olevinaan jäykkä, hän taisi irvistää suorastaan epäesteettisesti, mutta eihän kukaan ollut näkemässä.

Gloria pyyhkäisi sateen kostuttamia kasvojaan ja sulki ikkunan. Hän tiesi pyyhkineensä pois kyynelten jäljet. Niin Gloria Palmu oli jälleen valmis taistelemaan tutkainta vastaan.

Kohennettuaan keittiöön sijoitetussa vuoteessa nukkuvan Maija-tyttärensä huopaa ja vilkaistuaan olohuoneeseen, jonka toisessa päässä kahdessa kerrossängyssä perheen tulevaisuuden toivot, neljä vantteraa poikaa, nukkua tuhistivat, hän astui eteisen läpi omaan pieneen kamariinsa. Riisuutuessaan hän alkoi suunnitella tapaa, jolla taas iskisi kiinni elämään. Ja jälleen hänen mieleensä tuli neiti Oljenkorsi.

Tuolla nimityksellä Gloria ilmaisi erästä toiveuntaan. Mitään muuta suunnitelma ei vielä ollut. Se oli todella kuin heiveröinen oljenkorsi ja niin kuvitelmanomainen, ettei hän ollut siitä rohjennut kenellekään hiiskua. Ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä kohta Hermanin hautajaisten jälkeen. Hän oli pitänyt sitä kuitenkin liian lapsellisena ja oli antanut sille ivallisen potkun, mutta sepä oli ollutkin itsepäistä lajia. Se palasi kuin seinään potkaistu jalkapallo. Mitä lujempi potku sitä nopeampi paluu. No, lopulta hän antoi sille asumisluvan, jopa lohduttautuikin sillä. Olihan toki oljenkorsikin tyhjää parempi.

Koko pankin henkilökunta — yhtä lukuunottamatta, kuten sitten ilmeni — oli ollut saattamassa Hermania hautaan. Hän tiesi erään nuorista virkailijattarista olleen pojalle erittäin läheisen. Hän oli odotellut ensivierailua ja ennen pitkää tapahtuvaa kihlautumista. Niin, sen verran äiti kykenee vaistoamaan, vaikka poika onkin kuin tuppisuu. Kun muudan nuorista neideistä oli suhtautunut Maijaan huomiota herättävän ystävällisesti, oli Gloria ilman muuta olettanut hänet tuoksi ystävättäreksi. Kahvitarjoilun aikana hän oli hienovaraisesti kysäissyt asiaa eräältä vanhemmalta neidiltä, joka oli heti kerrassaan hämmästynyt. Eikö rouva tiedäkään …? Ei, neiti Andelin ei olekaan täällä, hän on lomalla Italiassa saakka. Hän ei todennäköisesti tiedä mitään koko tapaturmasta. Olen kyllä lähettänyt hänelle lentopostissa kirjeen, mutta hän on tuskin saapunutkaan vielä Amalfiin, jossa aikoo oleskella pitemmän ajan. Hänhän matkusti kolme päivää ennen onnettomuutta.

Gloria pukeutui yöpaitaansa ja paneutui vuoteeseensa. Mutta hän ei vetänyt vielä kaihdinta ikkunan eteen, hän halusi ajatellessaan katsella taivasta, jolle näytti jo ilmestyvän sininen läikkä toisensa jälkeen.

Tuo neiti Oljenkorsi, hän oli neiti Andelin. Varakkaan tukkukauppiaan tytär. Kauppias oli edesmennyt kolme vuotta sitten pitkällisen sairauden jälkeen. Gloria oli aikaisemmin käynyt muutaman kerran hieromassa häntä. Niin, kyllä hän tiesi, millaisesta kodista neiti Andelin oli lähtöisin. Mutta niinä aikoina, jolloin Gloria oli talossa käynyt, oli Hedvig-neiti ollut Helsingissä opiskelemassa.

Gloria ymmärsi erittäin mainiosti sen, että Herman oli kätkenyt romanttisen tunteensa sydämensä tallelokeroon. Se oli ollut liian hieno juttu heitettäväksi tämän talon myllyihin. Olihan Hermanilla sitäpaitsi ollut vaikenemiseensa toinenkin syy. Poikaparka. Rakas poikaparka, jonka oli ollut kannettava nuorilla olkapäillään sisarustensakin elättämisen vastuuta. Äskettäin hän oli vasta päässyt muuttamaan tästä murjusta keskikaupungille ajanmukaiseen yksiöön. Hän, Gloria, oli kenties vaatinut aina esikoiseltaan liian paljon. Mutta eihän se ollut johtunut itsekkäistä syistä, ei, luoja paratkoon. Vaikka Hermanilla oli kenties joskus ollut sellainen käsitys, ainakin silloin, kun äiti oli vaatinut rahaa liikehommiinsa.

Gloria huoahteli muutaman kerran. Hänen olisi tietenkin pitänyt suoda Hermanille jo täydellinen vapaus. Tässä suhteessa hänellä oli ollut tunnonvaivoja. Mutta eihän noiden seikkojen vatvomisesta ollut enää mitään hyötyä.

Neiti Oljenkorsi …? Huomenna hän olisi jälleen työpaikallaan pankissa. Hän kuulemma oli istunut Hermania vastapäätä saman työpöydän ääressä. Ja siinä sitten oli romanssi syntynyt.

Gloria ei edes ulkomuodolta tuntenut neiti Andelinia. Mitäpä asiaa hänellä, köyhällä leskiparalla, olisi ollut niin hienoon pankkiin. Herman oli sitäpaitsi antanut selvin sanoin ymmärtää, ettei perheen pitänyt työntää nenäänsä hänen työpaikkaansa.

Mutta millainen ihminen neiti Oljenkorsi oli? Itsepintaisesti tämä kysymys oli ahdistanut Gloriaa. Hän oli kysellyt sieltä täältä, ja hänen mieleensä oli kiteytynyt hienon, kauniin, nuoren naisen kuva. Hän oli myös kuullut erittäin paljon hyvää neiti Andelinin luonteesta. Tätä sanottiin harvinaisen sydämelliseksi ja anteliaaksi, ja tämä oli se aihe, joka oli synnyttänyt Gloriassa oljenkorsitoiveen. Hermanin muiston nimessä hän kuvitteli saavansa nyt neiti Andelinilta sen taloudellisen tuen, jota ilman hän ei kyennyt toteuttamaan aikomaansa liiketointa. Jos neiti Andelin oli ollut hänen pojalleen niin läheinen kuin puhuttiin, niin tokihan tämän täytyi ymmärtää niitä huolia, jotka Glorian kohdalla olivat valtavasti lisäytyneet onnettoman tapauksen vuoksi. Tällä perustuksella Glorian toive lepäsi. Heiveröinen sokkeli. Tuulentupa. Oljenkorsi. Mutta joka tapauksessa tyhjää parempi. Ja kaikkihan riippui loppujen lopuksi siitä millä tavalla Gloria kykenisi aloittamaan yhdistävän sillan rakentamisen. —

Häneltä meni kuitenkin vielä pari päivää soutamiseen ja huopaamiseen. Ei hän suinkaan ollut arkalasta kotoisin, hän oli saanut oppia tarttumaan yhden jos toisenkin härän sarviin, mutta jotenkin tuntui tämä hieno neiti häntä jo ennakolta tavattomasti ujostuttavan. Kolmantena päivänä hän keräsi kuitenkin kaiken tahdonvoimansa ja paineli päättäväisin askelin puhelinkioskille. Ja hän soitti kuin soittikin pankkiin.

— Täällä puhuu Gloria Palmu, Hermanin äiti, hän esittäytyi kultuaan keskusneidin sanojen jälkeen pehmeästi lausutun Andelin nimen. Mutta siinä samassa hän unohti kaikki ne valikoidut sanat, jotka oli asettanut kielelleen pitkään jonoon, ja ryhtyi töksähdellen puhumaan: — Olen niin onneton nainen, neiti. Tehän tiedätte … ajatelkaa, että pojalleni piti käydä siten. Ja juuri kun kaikki oli meillä jälleen kääntymässä myötätuuleksi … Niin niin, päässäni on taas musta sydvesti … Ei kuulkaa, mitä minä tässä ruikuttelen. Enhän minä mikään parkuja ole. Minunhan piti vain kysyä saanko tulla käymään luonanne? Tahtoisin tulla pian. Rakas neiti, minä tulen jo tänä iltana.

— Tänä iltanako?

Voi miten hämmästynyt ja epäilevä ääni. Gloria hätäytyi vielä enemmän ja huudahti kiihkeästi:

— Niin, tänä iltana. Minun suorastaan täytyy saada puhua kanssanne. Minulla on vähän huono omatuntokin, neiti hyvä. Enhän minä kauan vie aikaanne, pikkusievä hetki vain siinä menee. Sanokaa mihin aikaan saan tulla. Kuulkaa, sopiiko kello 20? Katsokaahan, en selviä aikaisemmin, sillä pikkupojat on saatava ensin petille.

— Kyllähän minä kotona olen, kuului toisesta päästä puolittainen lupaus.

— Kiitoksia kauheasti, neiti, puuskahti Gloria arvelematta. — Siis kello 20. Näkemiin. Tulen aivan täsmälleen. Näkemiin.

Gloria ei enää paljoakaan piitannut siitä, että oli puhumisessaan luiskahtanut pois raiteilta. Hänen, touhukkaan ja yleensä elinvoimaa pursuavan ihmisen, oli vaikeata teeskennellä muuta kuin oli. Homsahtavin askelin ja täynnä toimintatarmoa hän käveli kotiinsa ja ryhtyi miettimään keneltä saisi lainaksi mustan hatun ja kävelypuvun. Edessä oli hänen elämänsä tärkein vierailu. Asiallinen vaatekerta antaisi hänestä epäilemättä aivan toisenmoisen vaikutelman kuin tämä mustanvalkea pumpulimekko, jota hän oli kuluneet viikot käyttänyt.

— — —

Rouva Palmun puhelinsoitto piti Hedvig Andelinia sangen syvissä mietteissä koko jäljellä olevan työpäivän. Lomalta tultuaan hän oli tehnyt työtä kuin kone, sulkeutuneesti, sisukkaasti. Ensimmäinen aamu oli ollut vaikea. Herman ei ollut enää pöydän toisella puolella, tyhjä tuoli aivan kuin korosti sitä sanomatonta yksinäisyyttä, jota hän tunsi. Uusi prokuristi, jokin nuori tuomari pääkonttorista, oli parhaillaan kesälomalla ja saapuisi työhön vasta parin viikon kuluttua.

Niin, tuo ensimmäinen aamu. Työtoverit olivat vakavia, surkuttelevia, myötätuntoisia, mutta samalla myös kovin uteliaita näkemään, millä tavalla hän astuisi työpöytänsä ääreen. He olivat jo tottuneet Hermanin tyhjään tuoliin, tuo aamuhetki oli vain pieni, ohi menevä jälkinäytös — eikä se sanonut heille mitään, sillä Hedvig kykeni kyllä hillitsemään itsensä. Hän oli jopa niin sulkeutunut, että sai Elli Perälän, jolla myös oli ollut sydämen toiveita Hermaniin nähden, harmistuneena kuiskailemaan teeskentelemisestä.

— Luuleeko hän, ettemme muka tiedä, mitä heidän välillään oli? hän kysyi neiti Hovilta.

— Mitä sitten oli? tämä vastasi yllättävästi.

Elli hymähti ivallisesti sanoen:

— Pitihän heidän julkaista kihlauksensa Hedvigin palattua.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Arvaan. Ja näkihän sen jo kuka tahansa, ja huhuiltiinhan siitä. Mutta tuossa hän istuu nyt niinkuin ei mitään surisi.

Neiti Hovi pudisti säälivästi päätään.

— Älähän nyt sentään enää ole mustasukkainen.

Elli sulki murahtaen suunsa, mutta katseli kauan arvostellen Hedvigiä, joka istui paikallaan viileänä ja, kuten näytti, ylpeänä. Hänen hienopiirteinen kauneutensa ärsytti Elliä. Somat, säännölliset kasvot, syvänruskeat silmät, sopusuhtainen, tyttömäinen olemus, pienet, erittäin kauniit kädet … Ryhti viehättävän varma. Tapa, jolla hän palveli asiakkaita, niin sivistyneen täsmällinen ja siro, että kateeksi kävi joka kerta, kun asiakas tyytyväisenä jätti hänet.

— Annahan olla. Jatkahan jo työtäsi, neuvoi neiti Hovi.

Elli punehtui ja kumartui työnsä puoleen.

Kirjoituskoneet nakuttivat, kynät juoksivat paperilla, puhelimet kilisivät suuressa, viileässä salissa. Ja ihmisiä tuli ja meni kuin juoksevalla nauhalla. Mikä poikkesi minkin virkailijan luona, käväisi kassassa, kiiruhti pois. Eipä siinä touhussa juuri jäänytkään aikaa henkilökohtaisia mietiskelyjä varten, mutta mikäli jäi, niin Gloria Palmu ei jättänyt Hedvigiä.

Hermanin äiti teki siis aloitteen. Tietystihän heillä olisi paljonkin puhelemista, mutta hän ei olisi vielä halunnut kohtausta. Siellä kaukana, missä hän oli ollut murheellisen kirjeen tavoittaessa hänet, viesti oli pian alkanut tuntua merkillisen epätodelliselta. Kirjavat, voimakkaat matkavaikutelmat ja sitten Välimeren lumous — niin, asukaahan vain parikin viikkoa Amalfin lahden rannalla — olivat puuduttaneet menetyksen tuskan, joka uudelleen oli herännyt sitä mukaa kuin kotimatka joutui. Nämä päivät sitten olivat olleet varjon synkistämiä … Hän olisi tahtonut kohdata rouva Palmun vasta sitten, kun oli jälleen rauhoittunut ja päässyt voitolle siitä, mistä oli päästävä voitolle.

Vapauduttuaan työstä Hedvig juoksi kolmanteen kerrokseen, asuntoonsa. Hänellä, kuten monella muullakin pankin virkailijalla, oli koti samassa talossa. Hän pani hihat heilumaan, sillä tahtoihan hän kotinsa olevan kunnossa sellaisen vieraan saapuessa.

Määräajan lähestyessä ja odotellessaan kahvin kiehumista Hedvig istahti hetkiseksi kootaakseen ajatuksensa. Sangen vähän hän tiesi kohta saapuvasta vieraasta. Herman oli kotiasioistaan kertoessaan ollut tavattoman niukkapuheinen, jopa niin että Hedvig oli tajunnut kengän puristavan sillä kohdalla aika kiusallisesti. "Olen totisesti saanut tuntea olevani vanhin veli. Enhän tietystikään missään suhteessa kapinoi enkä ole katkera, joskus vain ajattelen, että minulla ainakin jo nyt tulisi olla oikeus