Amalia, karhu

By Marja-Leena Mikkola

Eräänä tuiki tavallisena iltana tapahtuu jotain täysin odottamatonta. Posse-pojan sängyn viereen tipahtaa ilmielävä karhu! Karhu ei ole mikä tahansa nalle – se osaa nimittäin puhua ja sen nimi on Amalia. Mutta miksi Amalia on saapunut Possen luokse? Pian Posselle selviää, että Amalian täytyy löytää oma siskonsa ja haastaa ilkeä suuri Kivijätti. Voiko Posse auttaa Amaliaa? Ennen kuin Posse arvaakaan, hän on keskellä jännittävää seikkailua myyttisessä kansantarujen maailmassa.Amalia, karhu on valloittava lastenkirja täynnä taikaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2022
• ISBN: 9788728327388

Book preview

Amalia, karhu

Copyright © 1975, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327388

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Amalia, karhu, ilmestyi yhtenä iltána makuuhuoneeseen.

Sinä hetkenä kun Amalia tuli, Possesta tuntui että hän oli odottanut Amaliaa jo kauan, vaikkei millään muistanut koska oli sen odottamisen aloittanut ja milloin oli Amaliasta jotain kuullut.

Karhu kiikkui ensin jonkin aikaa ikkunan takana kulta- ja hopeaketjussa, ja sen pyöreä takapuoli töyssähteli ruutua vasten, kun se yritti kääntyä oikeinpäin. Sitten se mätkähti ikkunan kautta sisään huoneeseen. Kulta- ja hopeaketjut vedettiin heti takaisin, jonnekin kauas yläilmoihin. Posse oli noussut istumaan vuoteessaan. Hän sanoi:

— Hei.

— Ai hei, kuule, Amalia sanoi istuen vähän hämillisen näköisenä lattialla. — Nyt minä sitten tulin. Aijaija sentään. Minua huimaa vieläkin.

Amalia nousi seisomaan takajaloilleen ja lähestyi Possea. Sillä matkalla se ikäänkuin kasvoi. Amalia oli hyvin suuri tummanruskea maakarhu, ja sen mukana oli huoneeseen tulvahtanut outo, villi haju. Amalian ääni oli möräkkä, silmät hyvin kirkkaat. Kun se kumartui ja kietoi tassunsa Possen ympärille, tuntui Possesta heti hyvältä, vaikka Amalia vähän haisikin. Oli ihanaa tuntea tuo karvainen lämmin vatsa paljaita jalkojaan vasten ja puhallella siinä kaikessa rauhassa karhun pörröistä turkkia.

— Sinä olet kiva, sanoi Posse ja paijasi Amaliaa.

— Niin sinäkin, kerrassaan ja kerta kaikkiaan, Amalia sanoi ihastuneena. — Annathan anteeksi, jos puhun vähän jäykkää kieltä. Tähän asti olen voinut ainoastaan kuunnella ihmisten kieltä, vain kuunnella ja kuunnella, korva tarkkana kuin porkkana. Korva reiässä, niin sanoakseni. Annahan kun katson sinua oikein pitkään. Ooh! Meillähän on samanväriset silmät, tummanruskeat! Oi, olen niin onnellinen!

Amalia rutisti Possea rintaansa vasten, mutta vaikka se pitelikin aika lujasti, ei Possea sattunut ollenkaan. Sitten karhu nosti hänet tassujensa varassa hyvin korkealle, pyörähti kerran kuin valssia ja katseli häntä riemusta säteillen. Tosiaan, Amaliallakin on pikisilmät, Posse ajatteli.

— Mikä ihmeen reikä se on, josta sinä olet kuunnellut meidän puheita? Posse kysyi yläilmoistaan.

— No, se on vain reikä tuolla taivaankannessa, Amalia sanoi välinpitämättömästi ja asetti Possen vuoteeseen. Se alkoi hyräillä ja pyörähdellä lattialla, se viskoi tassujaan rytmikkäästi ja keinutti koko vartaloaan. Se osasi liikkua ihmeen notkeasti.

— Onko tämä foksia? Onko tämä rokkia? Eikö tämä olekin jytää? Amalia kyseli heittäen vähän väliä katseen Possen suuntaan kesken tanssiaan. — Minun täytyy oppia tapoja, ehdottomasti tapoja! Minun täytyy sopeutua. En saa olla labiili! Minun täytyy olla mobiili!

Posse ajatteli, että Amalia käytti kovin outoja sanoja, joita se epäilemättä oli kuullut taivaankannen reiästä. Ehkä Amalia oli kuullut väärin? No, Posse kyllä opettaisi oikeita sanoja ja oikeita tapoja. Hän oli niin onnellinen karhun tulosta, että hypähti lattialle ja alkoi Amalian mieliksi vähän nytkyä hänkin. Hänestä Amalia kyllä hyräili vähän oudosti, pärisi, pärskyi ja väliin vihelsi kimeästi ja pitkään.

— Tulitko sinä siitä reiästä maan päälle? Posse kysyi.

— Kyllä, minut tavallaan synnytettiin uudelleen, ja päästäkseni takaisin taivaanvuorelle minut on — Tässä Amalia keskeytti rajun tanssinsa, alkoi tuijottaa Possea ja sitten katsella jonnekin kauas ikkunan läpi. — Niin, kyllä se niin on, Amalia sanoi sitten, huitaisi etutassulla kuonoaan ja vihelsi pitkään, kuin huilu, mutta alkoi sitten taas iloisesti jytkyttää: — Heijaa, oli simmarit, sammarit, kummarit ja pipo!

— Lopetetaan jo tämä tanssi, minusta tämä on höhlää, Posse sanoi. Häntä oli alkanut kovasti väsyttää. Hän toivoi että karhu nostaisi hänet taas syliinsä. — Vain likat tanssii.

— Minähän olen likka, Amalia sanoi tyytyväisenä ja pysähtyi toisen takatassunsa varaan, etutassut ylhäällä. Sitten se taas kaappasi Possen syliinsä ja nuolaisi karhealla kielellään pojan päälakea. — Oma armaani, kultapienipalani, Amalia sanoi, käyttäen täsmälleen samoja sanoja kuin äiti.

— Asuitko sinä taivaankannella? Posse kysyi ja käpertyi tyytyväisenä Amalian syliin.

— Asuinhan minä, ja sinne minä palajan, kun aika koittaa, Amalia sanoi poissaolevan näköisenä. — Mutta nythän on vasta toukokuu.

Ja sitten Amalia yllättäen alkoi lausua omituisella kimeällä äänellä, silmät puoliavoinna ja kuono kattoa kohti:

Vuoden nuoruusaikaan

tuli Amalia karhu,

säädyttömässä toukokuussa,

kuusama, kastanja, kukkiva

juudaspuu

Sitten se havahtui, räpsytti silmiään ja huudahti: — Kuule, suo anteeksi, minä olen jo vuosisatoja kuunnellut ihmisiä taivaanreiästä ja niin olen oppinut kaikki heidän runonsa, kaikki! Ajattele mikä taakka se on minulle. En pysty unohtamaan yhtäkään runoa! Ja aina vähän väliä minun tulee kamala hinku lausua niitä, en voi sille mitään!

Amalia katsoi Possea, ja sen pikisilmät olivat hyvin hätääntyneet.