Ahtaan paikan kammo

By Riitta Latvala

Heikki on viisikymppinen mies, joka on elänyt oikeaoppisen elämän. Hän on järjestänyt keskiluokkaisia illanistujaisia ja tehnyt lapsilleen selväksi, millaista on hyvä elämä. Lasten mielestä Heikki on ollut miltei diktaattori, mutta Heikin mielestä hän on ajatellut vain lasten parasta. Nyt tytöt asuvat jo omillaan, ja Heikillä on enemmän aikaa kuin ennen. Kun Heikin ja vaimon naapuriin kohoaa uusi talo, Heikki huomaa yllättäen vihaavansa taloa ja siihen muuttavia ihmisiä. Nuoret menestyjät ovat niin itseään täynnä! Ei ole ihme, ettei tuollaisilla ihmisillä ole lapsia! Kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä miltä näyttää. Kuka onkaan oman elämänsä vanki?Ahtaan paikan kammo on vahva novellikokoelma ihmisistä muutosten kourissa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728203491

Book preview

Ahtaan paikan kammo

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Riitta Latvala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203491

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Älä häpeä sitä, että olet ihminen, ole ylpeä! Sinussa avautuu holvi holvin takana äärettömiin. Sinä et ole koskaan valmis, ja niin on oltava.

Tomas Tranströmer

runosta

Romaaniset kaaret

Suomentanut Caj Westerberg

irti

Going home

Puolalainen ymmärsi suomea jonkin verran ja osasi puhuakin muutaman sanan. Kun nokkamies oli kadonnut palkkarahojen kanssa ja suomalainen aliurakoitsija levitellyt käsiään, Vladimir katsoi viisaimmaksi lähteä puolalaisen matkaan. Se tiesi rajan läheltä miehen, jolla oli hommia kuorma-autokuskille ja apumiehelle. Puolalainen oli pyörittävinään rattia ilmassa, Vladimir nyökytteli, hän osasi kyllä ajaa, eteenpäinmenon houkutus souti jo hänen sisällään. Ja silti, sekunnin ajan hän näki itsensä jälleen rajalla, autonnokka kohti kotia, jalka vispasi kaasu-ja jarrupolkimen välillä.

Vladimir oli kutsunut puolalaista viiksien takia Mursuksi, mutta nyt hänen oli opeteltava miehen oikea nimi: Tadeusz. Hän ei ollut osallistunut puolalaisten juttuihin, ei ollut yrittänyt tulla toimeen englannilla kuten edellisessä yhteiskämpässä Timon kanssa.

Nyt he pakkautuivat Tadeuszin punaiseen Toyotaan raivon ja epätoivon heitteleminä. Tadeusz survaisi auton liikkeelle ja kurvasi perä heilahtaen tontilta ajotielle. Hetken päästä se tuhahti kuin olisi äkisti muistanut saman minkä Vladimir: että toisen urakoitsijan porukka jatkaisi työtä, jonka he olivat aloittaneet perustuksista. Että he olivat muuranneet seinäharkkoja palkatta monta kerrosta. Että rakennuttajan puheille olisi turha edes yrittää.

– You speak English, no? Tadeusz rikkoi hiljaisuuden kuin kananmunankuoren. – Good, very good, se venytteli sanojaan.

– Luulin sinua ihan alussa suomalaiseksi, kun et puhunut juuri mitään.

Vladimir hymähti, nokkapelti nieli asvalttia kuin mahdollisia sanoja. Äidin ja Natasha-tädin mielestä hänestä joutui naaraamaan vastaukset.

– En minä ainakaan näytä paikalliselta. Pitäisi kuulemma kasvattaa pidemmät hiukset.

Tadeusz vilkaisi rattinsa takaa, ilme kuin silmänisku loihti Timon muistista takapenkille. Siilitukka viittaa uusnatseihin, Timo sanoi, ja myös lihakset saattavat säikäyttää heikkohermoisia. Mutta älä sure, Vladimir, näyttäähän teidän valtionpäännekin vahakabinetista karanneelta tappajalta.

Kyllä hiuksesi näihin hommiin kelpaavat, mutta jos haluat kravatin kaulaan niin kuin puu-ukolla, on parasta vaihtaa tyyliä, Tadeusz arveli.

Vladimir tajusi vasta viiveellä, että wooden man tarkoitti taakse jääneen kohteen rakennuttajaa. Mies oli rikas kuin ruhtinas, mutta näytti työmaalla käydessään siltä kuin kaulassa olisi riippunut solmion sijasta hirttosilmukka. Sillä oli hieno puku, komea auto ja kaunis vaimo, mutta kertaakaan se ei hymyillyt.

Yhtäkkiä Tadeusz jarrutti kuin seinään, auto ulvahti kun sen tassut iskivät asvaltin ja hiekkapenkereen taitteeseen. Vladimir heilahti kohti taustapeiliä, perässä sentään vain tyhjä tie. Tadeusz kopeloi penkkinsä alta, työnsi Vladimirin syliin ison pötkylän kuin maitosuklaapatukan, ampaisi sitten takaisin tielle.

– Siinä yksi sinullekin, se sanoi niin kuin hän olisi vastaanottanut puhtaan paperinenäliinan.

Vladimir punnitsi dynamiittia kämmenten varassa, se haisi, patruuna oli muovia. Oli kuin pötköstä olisi valunut hänen sisälleen viileää nestettä. Ota iisisti, se sanoi, minua on kohdeltava hellävaroen. Räjähdysvaara teki hänen mielensä unenomaisen rauhalliseksi, vaikka jossakin keskellä tikitti.

– Jos vaikka satuttaisiin tarvitsemaan, Tadeusz selitti sivulle vilkaisematta. – Kusipää saattaa pistäytyä.

– Älä?

– Arvasin sen metkut ja otin kassalippaasta vähän ennakkoa. Samalla reissulla kuulin kuinka se puhui tästä keikasta.

– Tarkoitatko, että me viedään se keikka nokkamiehen nenän edestä?

– Minun kanssani ei pelleillä.

Vladimir katseli Tadeuszia kunnioittaen, mieshän oli dynamiittia. Pötkylä tuntui asialliselta vehkeeltä kämmenkupissa. Päähänpistosta hän tunki sen vyön alle vatsanahkaa vasten. Hän naurahti viileää kosketusta. Nyt hän oli varustautunut vaikka pyhään sotaan. Se tuntui pirun hyvältä.

Tadeusz katsahti olkansa ohi, murahti kuin naurua enteillen.

– Eikö pojalle tule noissa farkuissa liian kuumat oltavat?

Bensa-asemalla Tadeusz kurkotti hansikaslokerolle ja levitti kartan niin että Vladimirin kirja liukui farkkutakin taskusta polville. Tuskin Tadeusz huomasi, että Vladimir siirsi taskukirjan vaivihkaa kartan ja takin alle piiloon. Tadeuszin tylppäkyntinen etusormi kulki rannikon tuntumassa ja koputti karttaa Kotkan kohdalla.

– Pysähdytään tässä, meren äärellä, Tadeusz sanoi. Sormi jatkoi matkaa rajalle ja sitä pitkin koilliseen, kunnes päätyi rajaviivan ja jonkin joen risteämiskohtaan. Sinne siis? Vladimir kysyi ja Tadeusz nyökkäsi. Vladimir nielaisi — niin lähellä, silti niin kaukana. Kurkkua raapi. Kotimaan hajut, äänet, maisema ja ihmiset hulmahtivat kaihona hänen lävitseen. Tämän keikan jälkeen minä lähden, hän päätti.

Tämä kummallinen joko tai -maa, aina liian pimeä tai valoisa, oli vapauttanut hänet vaatimuksista, joita hän ei olisi osannut nimetä. Hän sai olla rauhassa kuin kielipuoli vammainen.

Mutta täälläkin oli kusipäitä. Piti varautua. Ihan sama missä oltiin, sotaa käytiin aina. Tadeusz ymmärsi, oli hyvä lähteä sen matkaan. Dynamiitti kohensi ryhtiä, muistutti.

Tadeusz hyppäsi tankkaamaan, ja Vladimir viikkasi kartan lokeroon. Pokkarin hän työnsi syvälle takin sivutaskuun. Sitä hän ei näyttäisi Tadeuszille. Olisi mahdotonta paljastaa tuntemattomalle kaverille, että Turgenevin Isät ja lapset oli ollut hänen lempikirjansa 10-vuotiaasta lähtien. Hän piti kirjaa jatkuvasti mukanaan kuin lapsi uniriepua. Äidin hyllystä eräänä pitkänä iltapäivänä löytynyt romaani toimi kuin vakuutena siitä, että koti odotti häntä Venäjällä vaikka menetettynä ja että hän palaisi sinne, kunhan tulisi aika.

Tadeusz rojahti Vladimirin viereen ja käynnisti auton niin kuin teki kaiken, rajusti. Tadeusz oli kiihdytysten ja äkkijarrutusten mies.

– Minä en kovin usein lue kirjoja, Tadeusz tokaisi kaasutettuaan valoista liikkeelle. Vladimir katsahti ulos sivuikkunasta; kaveri oli huomannut, kohta se utelee ja ihmettelee.

– Paitsi jos en saa unta. Yleensä nukun hyvin, koska teen paljon töitä. Minä teen mieluummin itse kuin luen, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Vladimir käänsi katseen Tadeusziin. Miehen profiili huokui asennetta. Voimakkaat piirteet pitivät sisällään jotakin ehjää.

– En minäkään paljon lue. Samoja kirjoja, jos jotain. Palaan niihin kuin tuttuihin maisemiin.

– Hassua, Tadeusz sanoi. – Jos minä puolestani lukisin kirjoja, ne kertoisivat kyllä tuntemattomista paikoista ja ihmisistä. Niin kuin meistä kahdesta: toisilleen oudot miehet matkalla jonnekin, mistä he eivät tiedä etukäteen juuri mitään.

– Sinä haluat seikkailua, Vladimir arveli, ja jokin kaverin hyväntuulisuudessa kohotti hänen mieltään.

Oli viisasta pysytellä Tadeuszin matkassa. Vladimir nojautui rentona penkin selkänojaan, kosteus puski iholle auton kuumuudessa.

Tie teki jyrkän mutkan metsäisen rinteen kohdalla, Tadeusz jarrutti kaarteessa. Vladimir sävähti nähdessään peuran. Miten se oli uskaltanut tulla näin lähelle asutusta?

Ehkä peura oli hyvä enne. Eläinkin tiesi, että Suomea turvallisempaa paikkaa sai hakea.

He ajoivat halki vehreän, auringon valaman maiseman. Oli pakko pitää ikkunat auki, asvaltti ärjyi renkaiden alla kuin muistuttaen, että nämä tiet veivät perille, järjestyksen maassa, kunhan he tiesivät määränpäänsä. Porvoon lähellä Tadeusz näppäsi radion ääneen, mutta hermostui saman tien Suomi-iskelmään ja vaihtoi kanavaa. We are the champions…, Tadeusz intoutui laulamaan, ja musiikista huumaantuen se painoi kaasua reippaasti yli sallitun. We’ll keep on fighting till the end, kaveri loilotti kurkku yläasennossa, tempaisi Vladimirin mukaansa. He hoilasivat niin, että auto loikki ilmassa. Tadeusz liioitteli äanenpainojaan, no time for losers, ja Queenin lopetettua he silmäsivät toisiaan, röhähtivät nauruun. He olivat tässä yhdessä, eivätkä totisesti epäonnistuisi.

Ferrari ohitti heidät kahta sataa. Yhdeltä aliurakoitsijoista oli kortti lähtenyt, koska äijä oli ajanut sataakahtakymppiä kuudenkympin rajoituksella.

– Joka ukko täällä ajattelee olevansa maailmankaikkeuden keskipiste, oletko huomannut? Tadeusz murahti. – Tosiasiassa ne ovat hyttysen pieruja avaruudessa, se vähätteli.

Tadeusz rämähti taas nauramaan, laumaa lietsova jengin kuningas. Vladimir hymähti — fart – kai se tarkoitti suolikaasua?

Olisi pitänyt opiskella ahkerammin, kuten äiti, joka pääsi kosmetiikkaosastolle ranskan- ja englanninopintojen ansiosta. Vladimir olisi voinut kertoa Tadeuszille televisio-ohjelmasta, jonka mukaan ihminen oli hiukkanen galaksien äärettömyydessä. Galakseja oli jopa sata miljardia, ja yhteen galaksiryhmään kuului myös linnunrata, jonka laitamilla maapallo keikkui. Hetken ajatus huimasi, olla mikroskooppinen osa valtaisaa avaruutta. Sitten hän näki itsensä niin kuin heidät nyt, ajamassa jälleen kohti uutta päämäärää. Avaruudesta katsottuna mitätön liike oli heille merkityksellistä, he risteilivät samassa tieverkossa lukemattomien muiden ihmisten seassa, eikä kulkeminen koskaan päättyisi. He hamusivat aina eteenpäin. Vähän aikaa he olivat osa liikettä, hetken he saattoivat nauttia vauhdista. Pysähtyminen tarkoitti kuolemaa.

– Mutta sanopas Vladimir, mitä me tehdään kusipäälle, jos törmätään siihen perillä? Jos vaikka puuhun kiinni ja — bäng!

Tadeuszin katse välkähti vaikka suu oli virneessä. Oliko se tosissaan? Kysymys humahti verenä Vladimirin kasvoihin.

– Entä jos, hän tapaili, – asennetaan mieluummin kunnon panokset sen auton alle?

Tadeusz nauroi. Pilkkasiko se häntä?

– Audin alle, kaveri täsmensi, – komea peli totta tosiaan, liian hieno. Voit uskoa, että tekee mieli panna se saasta maksamaan. Maanmies sentään.

– Miten sillä on ollut varaa…?

– No mitenköhän? Ei ollut ensimmäinen kerta, kun se vei miesten rahat, fuckin’ asshole!

Tadeuszin äsähdys kaikui eteenpäinmenon huminassa. Jokin Vladimirissa sieppasi kaverin äänestä voimaa. Hän tunnusteli dynamiittia paidan läpi. Himotti tuoreesti: Pannaankin äijä maksamaan… Hyökkäys on paras puolustus. Olisipa isä muistanut sen — ja Misha.

Tadeusz pudotteli ylinopeutta aina kun uskalsi. Taksien läheisyydessä niin saattoi tehdä, ne tiesivät tutkapaikat. Tadeusz piti vauhdista. Autosta en luovu, vaikka mikä olisi, mies sanoi. Autolla voi vaihtaa maisemaa, ja tarvittaessa siinä voi vaikka yöpyä. Tadeuszia puistatti ajatella aikaa, jolloin sillä ei ollut kulkupeliä. Se oli ollut maatilalla töissä, ajanut traktoria ja kuormuria, mutta ne olivat sellaisia työmönkijöitä. Kaukana vapaudesta.

– Mutta ethän sinä vapautta täältä hae, vaan rahaa tulevaisuutta varten, Vladimir muistutti. Maisema syöksyi ohitse vilisevänä, vihreänä nauhana. Hän painoi pään niskatukea vasten kuin elokuvissa. Tadeuszin tyttöystävä odotti Puolassa.

– Minua odottaa vain äiti, Vladimir mutisi puolivahingossa.

– Mitä äitisi tekee?

– Äiti myy kosmetiikkaa tavaratalossa, Vladimir selitti. Jutustelu siivittäisi matkantekoa. Ja naiset olivat ehtymätön aihe.

– Siellä näkee kuule aikamoisia pimuja. Kerran kuuntelin, kuinka kaksi tyttöä jutteli, kun äidillä oli asiakas. Ne nojailivat tiskiin ja toinen valitti, miten harmillista on, että kauneus vaatii niin hirvittävästi työtä ja kieltäymyksiä. Ja sitten