Kapteeni Bowersin juttu

By W.W. Jacobs and Eino Palola

Pikkukylä on vaipumaisillaan uneliaisuuteen, kun vanhan merikapteeni Bowersin hurja aarretarina alkaa levitä kulovalkean tavoin. Kaupungin seurapiirit alkavat kuohua, eikä herra Chalk saa satumaista kertomusta mielestään. Onko aarre todella olemassa ja miten sen voisi löytää? Bowersin muutkin tarinat ovat jännittävyydessään vertaansa vailla.
Hupaisa historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1900-luvun alkupuolen englantilaiseen pikkukaupunkiin. Kokenut Kapteeni tulee taitavana tarinankertojana sekoittaneeksi koko kylän lennokkailla jutuillaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 6, 2024
• ISBN: 9788728250136

Book preview

Kapteeni Bowersin juttu

Translated by Eino Palola

Original title: Dialstone Lane

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250136

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Herra Edward Tredgold istui Tredgold ja Pojan maatilain välitysliikkeen yksityiskonttorissa katsellen koristellun rautalankaverkon läpi Binchesterin rauhalliselle High Streetille. Tredgold vanhempi, joka luotti periaatteeseen »työtä nuorisolle», oli poistunut aikaisemmin. Iloiten tilaisuudesta saada kannattaa isänsä mielipiteitä oli Tredgold nuorempi siirtänyt suurimman osan työtä kirjanpitäjälle, joka oli tullut maailmaan tasan kolme viikkoa myöhemmin kuin hän.

— Binchester käy yhä yksitoikkoisemmaksi, — sanoi herra Tredgold väsyneesti itsekseen. — Kaksi säikähtynyttä vanhusta, pahantuulinen lapsi ja vielä pahantuulisempi hoitajatar ja kolme koiraa viiden minuutin aikana. Jollei olisi ollut koiria … Halloo!

Hän pani syrjään kynänsä ja katseli nousten seisaalleen verkon reunan yli tyttöä, joka silmäili ympärilleen kadulla aivan kuin osoitetta hakien.

— Matkailija, — jatkoi herra Tredgold arvostelevasti. — Tuollaisten tyttöjen tapaista on vain käväisemällä käydä Binchesterissä ja sitten lähteä takaisin seuraavalla junalla milloinkaan palaamatta.

Sillä hetkellä tyttö kääntyi ympäri ja huomatessaan otsan ja silmät katseli niitä, kunnes ne hitaasti vaipuivat suojelevan verkon taa.

— Hän on tänne tulossa, — arveli herra Tredgold tirkistellen verkon läpi. — Tahtoo kai nähdä aikatauluamme, luulen ma.

Hän istuutui taas pöydän ääreen, ja tarttuen jälleen kynäänsä otti papereita pöydän laatikosta ja silmäili niitä vakavin ja miettiväisin ilmein.

»Eräs neiti tahtoo tavata teitä», sanoi muuan konttoristi avaten oven.

Herra Tredgold nousi ja nosti tulijalle tuolin.

»Minä tulin noutamaan Dialstone Lanen huvilan avainta», sanoi tyttö yhä seisten. »Enoni, kapteeni Bowers, ei ole vielä saapunut, ja minä olen kuullut, että te olette huvilan omistaja.»

Herra Tredgold kumarsi. »Seuraava juna tulee kaksi ja kuusi», huomautti hän katsahtaen seinällä riippuvaan aikatauluun. »Luulen, että hän saapuu siinä. Hän oli täällä maanantaina viimeistelemässä kalustusta. Oletteko te neiti Drewitt?»

»Olen», sanoi tyttö. »Haluaisitteko hyväntahtoisesti antaa minulle avaimen. Minä menen taloon odottamaan häntä.»

Herra Tredgold otti sen laatikosta. »Jos sallitte, tulen sinne teidän kanssanne», sanoi hän hitaasti. »Lukko on hiukan konstikas sille, joka ei tunne sitä.»

Tyttö mutisi jotakin vaivaamisesta.

»Ette ollenkaan vaivaa», sanoi herra Tredgold ottaen hattunsa. »Meidän velvollisuutemme on tehdä voitavamme vuokralaistemme mukavuudeksi. Se lukko —»

Hän piti ovea avoinna ja seurasi tyttöä kadulle osoittaen hänelle näkemisen arvoisia paikkoja heidän kulkiessaan.

»Pelkäänpä, että tulette pitämään Binchesteriä kovin hiljaisena», huomautti Tredgold.

»Minä pidän hiljaisuudesta», vastasi hänen seuralaisensa.

Herra Tredgold katsahti häneen terävästi ja astui edelleen ääneti, pysähtyen vain riemujuhla-hevosruuhen kohdalle osoittamaan kauneuksia, jotka saattaisivat helposti jäädä näkemättä tottumattomalta katselijalta, siksi kun he tulivat perille.

Ikkunaluukkuja lukuunottamatta ei Dialstone Lane ollut muuttunut miespolviin. Ja herra Tredgold pani mielihyvällä merkille toverinsa mielenkiinnon hänen katsellessaan mutkaisia kattoja, punatiilisiä portaita ja huviloiden pieniä ristikkoikkunoita. Viimeisen talon, muita suuremman huvilan luona, jonka toinen kylki rajoittui vanhaan kirkkomaahan, pysähtyi herra Tredgold, ja pistäen avaimensa lukkoon kiersi sen auki ajattelemattoman helposti.

»Lukkohan näyttää olevan kunnossa. Minun ei olisi tarvinnutkaan vaivata teitä», sanoi neiti Drewitt katsellen häntä vakavasti.

»Niin, se näyttää helpolta», myönsi herra Tredgold päätään pudistaen. »Mutta se vaatii taitoa.»

Tyttö sulki ripeästi oven ja kiertäen avainta avasi sen taas vaikeudetta. Varmistuakseen — useammassa kuin yhdessä suhteessa — hän toisti kokeen.

»Te olette keksinyt tempun», sanoi herra Tredgold, kohdaten hänen katseensa perin rauhallisesti. »On omituista, kuinka eriluontoisia lukot ovat. Ne sallivat muutamien henkilöiden avata ne minkäänlaisitta häiriöittä, kun taas toiset saavat sormiella niitä kiukkuun saakka.»

Tyttö työnsi oven auki ja seisoi huoneen kynnyksellä.

»Kiitoksia paljon», sanoi hän nyökäten kevyesti hyvästiksi.

Herra Tredgoldin luonteen taipumus itsepäisyyteen, jota sen omistaja erehdyksestä piti lujuutena, tuli nyt esiin. Oli selvää, että tyttö oli arvannut hänen palvelustensa oikean arvon ja oli hyvin halukas antamaan sen hänellekin tiedoksi. Tredgold koetteli taas lukkoa ja sanoi suuremmalla katkeruudella kuin tilanne näytti vaativan, että joku oli öljynnyt sen.

»Minä lupasin kapteeni Bowersille tulla tänään iltapäivällä katsomaan, oliko eräitä ylimääräisiä töitä tehty», lisäsi hän. »Saanko minä tulla nyt sisään?»

Tyttö vetäytyi taemmas huoneeseen ja katseli suuressa nojatuolissa tulisijan ääressä istuen huvitetuin ilmein, mitä Tredgold piti hiukan tutkivana, kuinka hän tarkasteli ovenripoja ja ikkunanhakoja.

»Kapteeni Bowers laudoitti seinät ja teetti nämä arkut, että huone mahdollisimman paljon muistuttaisi laivan kajuuttaa», sanoi hän keskeyttäen työnsä. »Hänestä oli hyvin hauskaa, että raput aukenivat suoraan huoneeseen — hän sanoi niitä kajuutan portaiksi. Ja hän sanoi keittiötä ruoka-aitaksi, mikä sai aikaan paljon sekaannusta hänen ja työmiesten välillä. Kertoiko hän teille puutarhan märssykorista?»

»Ei», virkkoi tyttö.

»Se on mainio kappale», jatkoi herra Tredgold.

Hän avasi keittiöön vievän oven ja meni puutarhaan. Neiti Drewitt seurasi perässä hiukan epäröityään, ja heitettyään ihastuneen katseen pieneen, vanhaan puutarhaan hän silmäili uteliaasti mastoa, jonka päähän, melkein huippuun oli kiinnitetty tynnyri.

»Tuolta ylhäältä on hieno näköala», sanoi herra Tredgold. »Kapteenin kiikarilla näkee selvästi merelle saakka. Minä vietin koko viime perjantain tuolla ylhäällä katsellen luontoa. Pidättekö puutarhasta? Tahtoisitteko, että nämä vanhat köynnökset revittäisiin pois talon seiniltä?»

»En toki», vastasi neiti Drewitt innokkaasti.

»Juuri sitä minäkin sanoin», huomautti herra Tredgold. »Kapteeni Bowers tahtoi kiskoa ne pois, mutta minä kehoitin häntä luopumaan siitä. Neuvoin häntä keskustelemaan ensin teidän kanssanne.»

»Minä arvelen, ettei hän todella aikonut sitä», sanoi tyttö.

»Kyllä», huomautti Tredgold jyrkästi, »hän sanoi niiden olevan epäsiistejä. Mitä pidätte siitä tavasta, millä huvila on kalustettu?»

Tyttö silmäili häntä muutaman hetken ennenkuin vastasi. »Pidän siitä hyvin paljon», lausahti hän kylmästi.

»Se on oikein», sanoi herra Tredgold huojentuneen näköisenä. »Katsokaas, minä neuvoin kapteenille mitä piti ostaa. Opastin hänet Tollminsterille ja autoin häntä valinnassa. Teidän huoneenne tuotti minulle enimmän päänvaivaa, luulen ma.»

»Minun huoneeniko?» kysäisi tyttö sävähtäen.

»Se on unelma vaaleanpunaisen ja vihreän hienoimmissa vivahduksissa», sanoi herra Tredgold vaatimattomasti. »Seinät vaaleanpunaiset, matot ja verhot vihreät, ja muutamia vanhoja huonekaluja. Kapteeni pani vastaan, mutta minä pysyin lujana. Tauluiksi taas kehystytin pari kolme kuvaa eräästä taidejulkaisusta.»

»Kuuluuko kalustaminen myöskin teidän liikealaanne?» kysyi tyttö silmäillen häntä hämmästyneen näköisenä.

»Liikealaammeko?» sanoi Tredgold. »Oh, ei! Minä tein sen vain huvikseni. Minä valitsin, ja kapteeni maksoi. Se oli ilahuttava kokemus. Ikävää hintakysymystä ei otettu huomioon; kerrankin olivat kustannukset minusta samantekevät. Minä toivoisin, että te lähtisitte huoneeseenne katsomaan, mitä siitä pidätte. Se on keittiön yläpuolella.»

Neiti Drewitt epäröi, mutta sitten vei uteliaisuus, yhtyneenä ilahuttavaan ajatukseen, että pääsisi ehkä moittimaan noita kehutuita koristeita, hänet ovesta sisään ja ylöspäin. Muutaman minuutin kuluttua hän tuli taas alas.

»Otaksun, että kaikki on niinkuin olla pitääkin», sanoi tyttö välinpitämättömästi, »mutta minä en käsitä, miksi juuri te jouduitte valitsemaan».

»Minun täytyi», sanoi herra Tredgold tuttavallisesti. »Satuin käymään Tollminsterilla samana päivänä kuin kapteenikin ja menin kauppaan hänen muassaan. Jos te vain näkisitte ne tavarat, jotka hän aikoi ostaa, ymmärtäisitte kyllä.»

Tyttö oli vaiti.

»Seinäpaperit, jotka kapteeni valitsi teidän huoneeseenne», jatkoi herra Tredgold vakavasti, »olivat kirjaillut tuntemattoman kukkapensaan oksilla, joiden latvalehvillä istui kolibri syöden sudenkorentoa. Pikainen laskelma osoitti minulle, että aina kun aamulla avaisitte silmänne, näkisitte viisikymmentä seitsemän kolibria — kaikki samaa mallia — syömässä viittäkymmentä seitsemää samanlaista sudenkorentoa. Kapteeni sanoi, että se oli hauskaa.»

»En ollenkaan epäile, ettei enoni valinta olisi tyydyttänyt minua», sanoi neiti Drewitt kylmästi.

»Hänen valitsemansa ikkunaverhot olivat punaiset ja pieniä keltaisia tiikereitä hiipi kaikkialla niiden yli», jatkoi herra Tredgold. »Kapteeni näyttää pitävän eläimistä.»

»Minun mielestäni te olitte jokseenkin — uskalias», huomautti tyttö. »Otaksukaapa, että minä en olisi pitänytkään esineistä, jotka valitsitte.»

Herra Tredgold näytti miettivän.

»Minä olin varma, että te pitäisitte niistä», arveli hän lopuksi. »Minun täytyi aika lailla taistella, etten olisi ottanut jotakin niistä itselleni. Olin jo aikoja sitten iskenyt silmäni noihin molempiin Chippendale-tuoleihin. Ne kuuluivat eräälle vanhalle naiselle Mint-kadulla, mutta hän kieltäytyi aina niistä eroamasta. Minä en olisi saanut niitä, jollei toinen niistä eräänä päivänä olisi hylännyt häntä.»

»Hylännyt häntä?» toisti neiti Drewitt terävästi. »Tarkoitatteko toista minun makuuhuoneessani olevaa tuolia?»

Herra Tredgold nyökkäsi. »Tai oikeammin, jollei se olisi häpeällisesti kaatanut häntä», sanoi hän. »Minä taoin kun rauta oli kuumaa, tulin ja tein hänelle tarjoukseni, kun hän paraikaa makasi vuoteessaan kaatumisen seurausten tähden. Se on se, joka nojaa seinää vasten. Toinen on aivan kunnossa, kun varovasti pitelee.»

Jokseenkin pitkän väliajan perästä neiti Drewitt kiitti häntä.

»Enollani on kai ollut hyvin paljon hyötyä teistä», sanoi hän hitaasti. »Olen varma, ettei hän omin päin koskaan olisi ostanut sellaisia tuoleja.»

»Hän on ollut merillä koko ikänsä», virkkoi herra Tredgold kuin anteeksi pyytäen. »Ette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, vai kuinka?»

»En kymmeneen vuoteen», kuului vastaus.

»Hän on ihastuttava seuramies», virkkoi herra Tredgold. »Hänen elämänsä on ollut pitkä sarja seikkailuja kaikilla maapallon kolkilla. Hänen juttuvarastonsa on kuin lesken ruukku. Ja tuollapa hän tuleekin», lisäsi hän, kun raihnainen yksivaljakko nousi taloa kohti ja vanhahko mies, jolla oli punaiset, tuulenpuremat kasvot puoleksi suuren harmaan partatukun peitossa, astui rattailta ja seisahtui ovelle katsellen tyttöä ilmeellä, joka jollakin lailla melkein kehoitti syleilyyn.

»Onko se — onko se Prudence?» sanoi hän lopulta, ojentaen kättään ja tuijottaen tyttöä.

»On, eno», myönsi tämä.

He löivät kättä, ja mennen ottamaan häkkiä, missä oli papukaija, joka äänekkäästi oli pyytänyt ajurilta suuteloa koko matkan asemalta saakka, ojensi kapteeni Bowers kiukkuiselle miehelle maksun ja tuli taas sisälle taloon.

»Hauska tavata teitä, hyvä herra», sanoi hän pudistaen herra Tredgoldin kättä ja katsahtaen salaa sisarentyttäreensä. »Toivon, ettei ole tarvinnut odottaa kauan», lisäsi hän jälkimmäiseen kääntyen.

»Ei», virkkoi neiti Drewitt katsellen häntä hämmentyneen näköisenä.

»Minä myöhästyin junasta», jatkoi kapteeni. »Meidän täytyy koettaa hoitaa asioitamme paremmin ensi kerralla. Minä — minä toivon, että sinä tulet asumaan mukavasti.»

»Kiitän», sanoi tyttö.

»Sinä — sinä olet hyvin äitiparkasi näköinen», huomautti kapteeni.

»Toivoakseni», virkkoi Prudence.

Hän hiipi kapteenin luo ja hieman epäröityään suuteli häntä poskelle. Seuraavalla hetkellä oli voimakas ja ystävällinen karhu kaapaissut hänet ja puristi häntä syliinsä.

»Tuskinpa ensin tiesin, kuinka sinua kohtelisin», sanoi kapteeni punaisten kasvojen tyytyväisyydestä loistaessa. »Pikkutytöt kyllä tuntee. Mutta annas olla, kun ne kasvavat» — ukko työnsi häntä kauemmaksi ja katsahti häneen hyvillään — »sieviksi ja arvokkaan näköisiksi naisiksi, ei mies oikein tiedä miten olla».

Hän otti tytön taas syliinsä suudellen hänen otsaansa ja viittoillen iloisesti kädellään herra Tredgoldia kohti, joka oli katselevinaan ulos ikkunasta.

»Palvelijani tulee kohta», virkkoi hän jättäen tytön. »Ja sitten keitämme hiukan teetä. Hän tuli minua vastaan asemalle, ja minä lähetin miehen heti hakemaan jotakin syötävää.»

»Miehen?» sanoi neiti Drewitt.

»Niin. Minä arvelin, että miestä on helpompi hoidella kuin tyttöä», sanoi kapteeni asiantuntemuksella. »Hänen kanssaan voi puhua vapaammin, ja sitten ei ilmesty sulhasia tai muuta sellaista. Minä annoin hänen kirjoittaa välikirjan merimiesten tapaan ja selvästi. Herra Tredgold suositteli häntä.»

»En — toki?» kielsi tämä kiireesti.

»Minä kysyin neuvoanne, ennenkuin hän teki sopimuksen kanssani», sanoi kapteeni, osoittaen Tredgoldia tukevalla etusormellaan. »Minä pidin sitä hyvin tärkeänä ja te sanoitte, ettette koskaan ollut kuullut mitään pahaa hänestä.»

»Enpä osaa sanoa sitä suositukseksi», virkkoi herra Tredgold.

»Se riittää näinä aikoina», vastasi kapteeni nyreästi. »Miestä, jolla on sellainen todistus, on vaikea löytää.»

»Hän saattaa olla viekas ja pitää vikansa omana salaisuutenaan», arveli Tredgold.

»Niin kauan kuin hän pysyy siinä, on kaikki hyvin», sanoi kapteeni Bowers. »Minä en näe vikoja siinä, missä ei ole mitään moitittavaa. Paraan kokin, mitä minulla on ollut, huomasin minä jälkeenpäin karanneeksi rangaistusvangiksi. Hän ei koskaan tahtonut mennä maihin, ja kun laiva seisoi satamassa, oleskeli hän paraasta päästään keittiössään.»

»Minä en ole koskaan kuullut Taskerin olleen vankilassa», sanoi herra Tredgold. »Kaikissa tapauksissa olen varma, ettei hän koskaan ole karannut mistään. Siihen hän on liian tyhmä.»

Hänen näin puhuessaan astui sisään nuori mies paketeilla kuormitettuna ja töllistellen seuruetta, kulki huoneen poikki varpaisillaan ja alkoi pyrkiä keittiöön. Herra Tredgold lausui hyvästit vastaten kieltävästi kapteenin teekutsuun.

»Hyvin miellyttävä nuori mies», virkkoi kapteeni hänen jälkeensä katsellen. »Ehkäpä hiukan huoleton toimissaan, muttei silti sen pahempi.»

Hän istuutui ja tarkasteli omaisuuttaan. »Ensimmäinen oikea koti, mitä minulla on ollut viiteenkymmeneen vuoteen», myhäili hän hyvin tyytyväisenä. »Toivon, että sinä tulet täällä yhtä onnelliseksi kuin minä aion tulla. Ei ole minun minun vikani, jos niin ei käy.»

Herra Tredgold marssi kotiaan kohti syvissä ajatuksissa, ja sillä hetkellä, kun hän sinne saapui, hän oli tullut siihen päätökseen, että jos neiti Drewitt muistutti äitiään, oli tuo rouva ulkonäöltään ollut perin toisenlainen kuin kapteeni Bowers.

II

Vähemmässä kuin viikossa oli kapteeni Bowers mukavasti sijoittunut uuteen vaikutuspiiriinsä. Sääntö- ja ohjelista, jonka mukaan herra Josef Taskerin oli järjestettävä elämänsä, kehystettiin ja ripustettiin keittiöön. Hän tarkasti sitä huolellisesti ja peläten, että siinä sittenkin olisi jotakin väärinkäsityksen mahdollisuutta, hän tutki oikeinkirjoitusta kolmeen kertaan. Kapteenin selitys, että hän oli noissa sanoissa käyttänyt amerikkalaista kirjoitustapaa, oli perätön vetoamus suureen ja ystävälliseen kansakuntaan.

Dialstone Lane oli aluksi taipuvainen katsomaan kieroon herra Taskeria. Vanhanaikaiset eukot kokoontuivat parviin hänen ympärilleen, kun hän siisti portaita, ja niiden valkeudesta ällistyen vetääntyivät perin noloina syrjään. Huhu kulki, että hän teki mielellään työtä, ja juoru tiesi, että hän oli itkenyt, kun ei ollut saanut lupaa pestä pyykkiä.

Kapteeni selitti tämän asioiden tyydyttävän tilan ja sääntöjen ohjeiden ansioksi, vaikkapa pikkuruinen varomattomuus herra Taskerin puolelta tuottikin hänelle hiukan kiusaa ja saattoi välttämättömäksi lisäysten tekemisen asiakirjaan.

Ensimmäisenä kokemuksena siitä oli raskas kolkutus pääovelle, kun hän eräänä iltapäivänä istui torkkumassa lepotuolissaan. Vastaukseksi hänen pikaiseen huutoonsa: »Sisään!» aukeni ovi, ja huoneeseen syöksyi huomattavan kiihoittuneessa tilassa oleva pieni mies, seisahtuen hänen eteensä.

»Nimeni on Chalk», sanoi hän hengästyneenä.

»Herra Tredgoldin ystävä?» tiedusti kapteeni. »Olen kuullut teistä, herra.»

Tulija ei kuunnellut.

»Minun vaimoni haluaa tietää, onko hän pakotettu pukeutumaan pimeässä joka iltapäivä, koko loppuikänsä», sanoi hän rohkealla, vaikka vapisevalla äänellä.

»Pukeutumaan pimeässä?» toisti hänmästynyt kapteeni.

»Uutimet suljettuina», selitti toinen.

Kapteeni Bowers katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka hirmustuneesti sormieli pieniä, pehmoisia poskiparran töyhtöjä, joita kasvoi hänen kasvojensa molemmin puolin, ja joka koetti hillitä vapisevan suunsa liikkeitä.

»Mitä te itse siitä pitäisitte?» kysyi vieras, jonka käytöstapa oli asteittain muuttunut pehmeämmäksi. »Mitä te arvelisitte yardin pituisesta kiikarista, joka on suunnattu —»

Hän keskeytti äkkiä, kun kapteeni kirousta hilliten lennähti tuolistaan puutarhaan ja seisahtui pudistellen nyrkkiään sen perällä olevaan näkötorniin päin.

»Josef!» huusi hän.

»Täällä, herra», sanoi Tasker ottaen herra Chalkin