Nousukas

By Catherine Cookson

Kenkätehtailija Samuel Fairbrother rikastuu yllättäen. Samuel päättää, että hänellä ja hänen perheellään pitää olla myös varallisuuden mukainen asuinpaikka. Samuel päätyy ostamaan kartanon.Kartanon mukana tulee myös hovimestari Maitland. Hovimestarin mielestä Samuel on kuitenkin vain nousukas, sillä yläluokkaisuutta ei voi ostaa rahalla – puuttuuhan Samuelilta esimerkiksi käytöstavat."Nousukas" on Catherine Cooksonin vuonna 1998 julkaistu viihteellinen romaani. Cookson käsittelee teoksessaan muun muassa Englannin luokkayhteiskuntaa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 18, 2020
• ISBN: 9788726156430

Book preview

www.egmont.com

ENSIMMÄINEN OSA

1898

Herra ja palvelija

1

Vaunujen putkahdettua esiin puiden muodostamasta pitkästä hämyisestä tunnelista kesti vain hetken, kun ne pysähtyivät ja Samuel Fairbrother astui alas. Hän katsahti ajomieheen ja tokaisi lyhyesti: Odottakaa siinä!

Kuinka kauan te aiotte viipyä, sir?

Samuel Fairbrother mulkaisi mieheen ennen kuin vastasi: En tiedä. Tulen silloin kun tulen. Jos olisitte vakituinen kuskini, ette kyselisi noin hiton typeriä. Sitten hän kääntyi, mutta sen sijaan että olisi kävellyt suoraan ovelle, hän silmäili ensin talon julkisivua ja totesi Alicen olleen oikeassa ainakin yhden asian suhteen: rakennus oli edestäpäin arkistakin arkisemman näköinen. Olisi luullut, että tämän kaltaisessa talossa leveät portaat johtaisivat sekä ulko-ovelle että koko rakennuksen levyiselle parvekkeelle, mutta tässä oli vain laatoitettu terassi joka ei todellakaan paljon kohentanut sen ulkonäköä. Mutta eihän hän ollut ostanutkaan taloa ulkonäön vuoksi. Ei, sisäpuoleen hän oli mieltynyt, ja mikä parasta, hän oli saanut talon lähestulkoon pilkkahintaan.

Se oli onnistunut siksi, että hän oli ennättänyt ennen kiinteistönvälittäjiä ja oli valmis ostamaan sen kaikkine kimpsuineen kampsuineen, lukuun ottamatta joitakuita huonekaluja joita talon entinen omistajatar oli pyytänyt – siis todellakin pyytänyt – häntä jättämään kaupan ulkopuolelle. Sekin oli ollut pienoinen onnenpotku tässä kaupassa, sillä arvon rouva oli halunnut paitsi selvitä veloistaan, myös päästä mahdollisimman nopeasti eroon talosta palvelijoineen kaikkineen.

Niinpä Samuelilla olisi edessään melkoinen setviminen palvelusväessä ennen perheen huomista muuttoa taloon.

Samuel tarttui mustasta koristenastoin varustetusta ovesta esiin työntyvään suureen rautarenkaaseen aikeenaan työntää ovi auki, mutta se ei liikahtanut. Hän nakkasi kärsimättömästi niskojaan ja kiskaisi seinään kiinnitettyä kelloa.

Noin puolen minuutin kuluttua ovi avautui ja hovimestari, Roger Maitland, astui sivuun päästäen uuden isännän astumaan sisään. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mikä saattoi johtua siitä että he olivat tavanneet niin usein viimeisten viiden viikon aikana ettei tervehdyksiin ollut aihetta, mutta olisi hovimestari silti voinut sanoa jotain kohteliasta, jollei muusta niin edes säästä, sillä eikö Samuel sentään ollut talon uusi isäntä?

Suljettuaan oven hovimestari jäi seisomaan ja katselemaan – kuten lukuisia kertoja ennenkin kuluneiden viikkojen aikana – miestä joka käveli suoraan keskelle eteishallia ja pysähtyi silmäilemään ylös katse seuraten kaarevaa portaikkoa aina niiden yläpäähän asti ja edelleen pitkin pylväsparvea, joka kiersi hallia kolmelta sivulta.

Hovimestari odotti että mies kääntyisi ja tokaisisi jonkin tavanomaisista latteuksistaan kuten Kuinkas asiat hurisevat täällä? tai Kuuluuko jotain uutta? Mutta ei nyt: mies patikoi kääntymättä hallin perälle sanoen mennessään: Haluan puhua kanssanne.

Hovimestari jähmettyi hetkeksi paikalleen ennen kuin asteli ylväästi miehen jäljessä pitkin leveää maton peittämää käytävää entisen isäntänsä työhuoneeseen, ja häntä miltei raivostutti nähdä kuinka mies vetäisi esiin kaarevaselkäisen, pyörivän nahkatuolin ja istuutui sille.

Asettuen hyvän matkan päähän pöydästä hovimestari jäi odottamaan.

Samuel Fairbrother antoi miehen odottaa. Hän tiesi mitä tämä ajatteli hänestä ja myös mitä hän itse ajatteli miehestä, mutta mikäli hän halusi asioiden sujuvan siihen malliin kuin hän mielessään oli kaavaillut, hän tulisi tarvitsemaan tätä heppua. Mutta ei koko palveluskuntaa. Ei. Kuinka paljon heitä oikeastaan oli? Liian paljon. Hän arveli nähneensä ainakin kymmenkunta, mutta varmaa oli ettei hän aikonut pitää koko porukkaa.

Kuinka monta teitä onkaan? Samuel kysyi.

Tarkoitatteko perhettäni vai palveluskuntaa?

Samuelin kasvot punertuivat ja leukapielet kiristyivät. Älkää tuhlatko halpoja nokkeluuksianne minuun, säästäkää ne kaltaisillenne keittiössä. Ymmärrättekö?

Hovimestari ymmärsi ja tunsi itsensä verisesti loukatuksi.

Talossa vallinnut arvojärjestys ja hänen läheinen suhteensa entiseen isäntään olivat vakiinnuttaneet hänelle erittäin kunnioitetun aseman palvelusväen keskuudessa ja lisäksi arvoisan lordin luottamuksen, miehen, joka usein oli kohdellut häntä kuin isä, sillä he olivat keskustelleet, siis todella keskustelleet, kuin mies miehelle. Ja nyt tämä kenkämaakari, tämä suutarinrahjus, rohkeni puhua hänelle tuohon tapaan ja verrata häntä kyökkiväkeen! Ja kaiken kukkuraksi vielä äärimmäisen halventavaan sävyyn! Todella raivostuttava tyyppi, varsinainen nousukas, ja huomenna hän toisi vaimonsa ja kakaralaumansa tänne, tähän taloon jota Roger Maitland oli rakastanut ja tavallaan hallinnutkin. Mutta miekkonen odotti vastausta.

Sisäpalvelijoita on yksitoista ja ulkona viisi.

Kuusitoista palvelijaa! Se on ehdottomasti liikaa. Keitä he ovat?

Maitland nielaisi ennen kuin aloitti: Ensinnäkin taloudenhoitajatar, rouva Bright. Sitten herra Mather, arvoisan lordin henkilökohtainen palvelija.

Mitä hän vielä täällä tekee?

Lady Mary määräsi, että palveluskunnalle maksetaan palkka kuukauden loppuun saakka.

Siihenhän on vielä toista viikkoa. Luulin että he lopettavat huomispäivänä.

Ei, sir. Heidän on määrä jäädä kuukauden loppuun jotta he ehtivät hankkia uudet työpaikat. Ja se pätee myös neiti Priceen, kamarineitiin.

Miksei hän lähtenyt emäntänsä mukana?

Siksi että hänen armonsa lähti joksikin aikaa ulkomaille tyttärensä lady Irene Boulterin ja tämän lapsen kanssa, joten myöskin lapsenhoitaja, neiti Moore, on yhä täällä. Sitten on keittäjätär, rouva Wilding, ja kaksi keittiöpiikaa, Jane Cooksey ja Bella Forbes. Sisäkkönä on Sarah Johnson ja huonepalvelijana Florence Furness. Sitten onkin enää apupoika Jackie Winter. Ulkopalvelijat te lienette tavannutkin.

Olen nähnyt vain tallirengin ja puutarhurin.

Puutarhureja on itse asiassa kaksi, ja rengin lisäksi tallissa on myös ajomies ja tallipoika.

No, me emme taatusti tarvitse sellaista joukkoa. Lordin palvelija, kamarineiti ja lapsenpiika saavat ainakin lähteä, se tekee jo kolme vähemmän. Enkä usko meidän tarvitsevan taloudenhoitajaakaan, jos te johdatte taloutta yhdessä vaimoni kanssa.

Tuskinpa se käy, sir, sillä en aio jäädä tänne.

Samuel tuijotti äimistyneenä miestä, ja tämä tuijotti rävähtämättä takaisin.

Ette vai?

En, sir.

Oletteko saanut uuden työpaikan?

En vielä, mutta onhan tässä runsaasti aikaa.

Samuel onnistui hädin tuskin hillitsemään itsensä tiuskaisemasta: Millä te sitten aiotte elää? Talosta kähveltämillänne varoilla, vai? Mutta hän oli päättänyt että hän tulisi tarvitsemaan tätä miestä. Maitland tunsi talon asiat läpikotaisin. Samuel oli kuullut lakimieheltään Willie Phillipsiltä, joka oli ollut myös entisen isännän lakimies ja joka sivumennen sanoen oli vihjaissut hänelle talon olevan myynnissä, että tämä hovimestariheppu oli kunnioitettu mies ja tunsi kaikki talon kommervenkit, joten hänestä varmasti olisi paljon hyötyä Samuelille monissa asioissa. Mutta nyt tuo kelvoton sanoi lähtevänsä. Hiton röyhkeää! Mitä muuta hän loppujen lopuksi oli kuin pelkkä palkollinen?

Jos teillä kerran ei ole tiedossa muuta paikkaa, miksi ette voisi jäädä? Siksikö että pidin sitä itsestäänselvyytenä? Kakistakaa ulos vaan! Olette ilmaissut tunteenne jo kyllin selvästi, ainakin ilmeellänne. Miksette saman tien sano niitä ääneen?

Kiitoksia vain, sir, tartun mielihyvin tilaisuuteen ... Maitland keskeytti ja tuijotti hetkisen tätä rahvaanomaista, pöyhkeää olentoa ennen kuin jatkoi: Olen palvellut kunnianarvoisaa isäntääni kymmenen vuotta tässä talossa, ja sitä ennen seitsemän vuotta hänen edellisessä asunnossaan, jossa aloitin kellaripoikana kolmentoista ikäisenä ja kohosin lakeijaksi kahdeksaantoista ikävuoteeni mennessä. Sen jälkeen pääsin erittäin pätevän ja hienon hovimestarin koulutettavaksi, mutta onnettomuudeksemme hän kuoli äkillisesti kun olin kahdenkymmenen, ja nuoresta iästäni huolimatta isäntä antoi minulle tilaisuuden osoittaa kykyni tässä vaativassa asemassa. Myönnän että pidin kunnianarvoisaa isäntääni esikuvanani, sillä hän oli todellinen gentlemanni, ei vain arvonimensä tähden vaan myös käytökseltään, ja ...

Tukkikaa suunne, hitto soikoon! Vai muka todellinen gentlemanni! Jättää perheensä silmiään myöten velkoihin, kirjaimellisesti hukkumaan niihin. Eli vuositolkulla pelkällä luotolla, sillä eihän gentlemannin tietenkään passannut elää tavallisen kuolevaisen tapaan, ei. Piti olla talo pullollaan palvelijoita, parivaljakkovaunut ja metsästyskutsuja, ja vielä toinen talo Dorsetissa. Varsinainen gentlemanni tosiaan! Minun mielestäni todellinen gendemanni on se, joka käyttäytyy kuin gentlemanni ja pitää huolen perheestään eikä jätä sitä tilanteeseen, jossa sen on pakko myydä kotinsa viimeistä ripaletta myöten. Samuel heilautti kuvaannollisesti kättään yli pöydän ja jatkoi: Jos olisitte sanonut hänen vaimoaan todelliseksi ladyksi, olisin ollut samaa mieltä, koska hän pyrki maksamaan miehensä velat myymällä koko omaisuutensa ja vieläpä kustantaa palvelusväen palkatkin kuukauden loppuun. Niin että tuo arvon rouva se tässä oikeastaan gendemanni on. Te, nuori mies, olette nyt sanonut sanottavanne, joten minä sanon nyt omani: Olen kauppamies niin kuin oli isäni ja myös hänen isänsä. Olen tullut toimeen, mutta vain hiton kovalla työllä. Ja tiedättekö, äitini halusi tehdä minusta gentlemannin ja olisi tehnytkin jollei olisi kuollut juuri ennen kuin täytin kolmetoista. Hän laittoi minut yksityiskouluun, minne raha kyllä kelpasi jollei sattunut omistamaan arvonimeä. Mikäli äitini tahto olisi toteutunut, olisin siis saanut vähän silausta pintaani eikä minun olisi tarvinnut joutua mukaan raakaan bisnesmaailmaan, missä usein pärjää vain kyynärpäätaktiikalla. Silloin asenteenne meikäläistä kohtaan olisi kaiketi ollut vallan toisenlainen, vai mitä, etenkin jos olisin vielä omaksunut honottavan puhetyylin ja ylhäiset elkeet.

Samuel kohottautui tuolistaan ja nojautui eteenpäin. Tiedättekö mitä? hän sanoi, en ole kertaakaan katunut tämän paikan ostamista ennen tätä hetkeä, sillä nyt olen huomannut kuinka väärässä olen ollut. Tarkoitukseni oli näet tehdä niin kuin äitini teki: antaa perheelleni toisenlainen elämä, vaikka vaimoni onkin kaiken aikaa väittänyt että elämämme on aivan kelvollista nytkin. Kova työ ei ole vahingoittanut häntä, joten lapsille olisi vain hyväksi seurata hänen esimerkkiään, hän sanoo. Mutta minä olen äitini poika. Olen haeskellut hyviä yksityiskouluja pojilleni ja hienoja naisopistoja tyttärilleni. Ja arvatkaas mitä minä vielä kuvittelin? Että se nuori jäykkänaamainen hovimestarinkutale jos kukaan pystyisi perehdyttämään minut tämän talon asioihin. Mutta nyt te kieltäydytte palvelemasta rahvaanomaista kauppiasluokan tolloa, jolla on halpahintaisia kalossipuoteja pitkin maita mantuja. Ehkäpä ette ole sattunut kuulemaan, että muutamat niistä myyvät käsintehtyjä varsikenkiä hienolle väelle? No niin, minä en siis kelpaa teille, ja sallikaa minun sanoa että tunne on molemminpuolinen: ette tekään eikä kukaan porukastanne kelpaa minulle. Joten häipykää silmistäni.

Vuosien myötä Roger Maitland oli oppinut tavan lannistaa pelkällä katseellaan henkilöt, joita hän piti arvottomina. Hän oli todennut konstin varsin tehokkaaksi. Mutta nyt hän räpytteli silmiään ja laski katseensa eikä nostanut sitä ennen kuin oli kääntynyt ja käveli hitaasti kohti ovea.

Samuel vajosi takaisin istuimelleen.

Alice oli oikeassa. Hän oli tehnyt hemmetin typerän teon. Kuten Alice oli sanonut, mitä taivaan nimessä he tekisivät kolmellakymmenelläneljällä huoneella! Tosin osa niistä kuului palvelijoiden tiloihin ja lisäsiipeen, mutta silti jäljelle jäi yli kaksikymmentä, ja ne kaikki pitäisi lämmittää ja siivota. Ja vaikka jokainen lapsista saisi oman huoneen, siihen menisi vain kahdeksan, ja heidän makuuhuoneensa olisi yhdeksäs. Entäs sitten työ! Millainen työ kaikessa olisi.

Juuri työtä Samuel oli ajatellutkin, ja sen tähden hakeutunut tuon jäykkäniskaisen ääliön puheille. Alice oli käskenyt hänen selvittää kaiken valmiiksi ennen huomista muuttoa, jotta hän tietäisi millä tolalla asiat ovat.

Ja nyt Samuel ei tiennyt millä tolalla ne olivat. Mutta yksi oli varmaa: hän ei aikonut lähteä keittiöön setvimään kuka saisi jäädä ja kuka lähteä ... Saamari! Hän painuisi suoraa päätä kotiin.

Samuel nousi tuolista, mutta jäi seisomaan ja silmäilemään paneloitua huonetta kysyen itseltään: Tulisiko tästä koskaan kotia? Eikä hän osannut antaa itselleen vastausta.

2

Mitä minä sanoin? Alice tiuskaisi. Se oli erehdys.

Sinähän pidit talosta.

Niin, sisäpuolesta.

No, sisällähän sinä tulet asumaan etkä ulkopuolella. Ja minä laitatan kaiken kuntoon, puiston ja kaiken, tarkoitan kukkapenkkejä ja sen sellaista, en pelkästään nurmikoita.

Mutta kuinka ihmeessä me pystymme hoitamaan talon, jos kaikki palvelijat lähtevät? Sillä Maggie, Annie ja Kate päättivät jo alun pitäen, että he jäävät tänne äidin kanssa.

Pystyisit kyllä puhumaan äitisi ympäri ja tulemaan kanssamme, jos vain vedät oikeasta narusta.

Ei onnistu. Äiti haluaa rauhaa ja hiljaisuutta. Hän on vain hyvillään päästessään eroon meistä ... ikä alkaa painaa häntä.

No, voimmehan me siinä tapauksessa panna hänet lisäsiipeen ja huolehtia hänestä siellä.

Älä hulluja puhu! Minun äitiäni ei panna minnekään mihin hän itse ei haltia. Hän ei ole samanlainen kuin typerä tyttärensä, höynäytettävissä mihin tahansa – Alice pyörähti äkäisesti mieheensä päin ja lisäsi – tai tyrannisoitavissa mihin tahansa. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui ja hän madalsi ääntään. Miksi sinä olet tuommoinen, Sam? Mikä sinua oikein riivaa? Kuule, katsotaan tosiasioita silmiin: ei sinua ole luotu herraskaiseksi. Sinä et edes harkitse muuttavasi tapojasi. Ehei. Ihmisten on hyväksyttävä sinut sellaisena kuin olet, tai se on heidän tappionsa, sinä ajattelet. Kuvittelet itsestäsi liian suuria mukautuaksesi asemaasi. Alice pudisti surullisena päätään. Toisinaan en kykene ymmärtämään sinua ollenkaan, Sam. Eihän isäsi ollut tuollainen, eikä isoisäsikään, sen vähäisen perusteella mitä minä hänestä muistan. Sinä olet todella outolintu.

Joko lopetit?

Jo, tällä erää, mutta voisin kyllä jatkaa, koska sinusta olisi vielä paljonkin sanottavaa, eritoten luonteestasi.

No mitä sinä sitten kursailet, anna tulla vaan kaikki samaan putkeen, tämä on ollut semmoinen päivä että hällä väliä.

Alice oli juuri jatkamaisillaan, kun ylhäältä kuuluva metakka sai hänet katsahtamaan kohti kattoa, ja hän huudahti voipuneena: Voi ei, taas ne kaksi! Luojan kiitos että koulu alkaa maanantaina.

Anna mukuloitten olla. Jatka. Mitä sinä aioit sanoa?

Siihen on kosolti aikaa myöhemminkin. Niine hyvineen Alice marssi ulos huoneesta ja huusi: Janet ja Eddie!

Alicen ollessa nousemassa portaita hänen vanhin poikansa, kymmenvuotias Howard, huusi hänelle hallista: Saanko mennä käymään Barneyn luona, äiti?

Alice pysähtyi tiuskaisemaan: Et. Kohta on teeaika, ja siksi toisekseen et varmastikaan ole pannut vielä tikkua ristiin kamppeittesi pakkaamisessa.

Poika kääntyi pois, ja Alice nousi loput portaat huutaen samalla: Janet! Eddie! Lopettakaa heti paikalla tuo meteli!

Leveällä tasanteella hän työnsi oven auki ja näki vanhimman tyttärensä, yhdeksänvuotiaan, pitelevän veljeään kurkusta toinen käsi kohotettuna lyöntiin, ja hän kiljaisi: Herran tähden, tyttö! Mikä sinua oikein riivaa?

Tyttö päästi otteensa veljestään ja huusi: Eddie on repinyt sivuja päiväkirjastani ja töhrinyt loput. Minä tapan sen! Taatusti tapan!

Tiehesi siitä! Alice sysäsi tytön sivuun, kiskaisi poikansa paidanrinnuksesta jaloilleen ja kysyi: Sattuiko sinuun?

Ehkäpä Edward Fairbrotheriin oli sattunutkin, mutta hän vastasi ilkikurinen virne pyöreillä kasvoillaan: Olen lähes kuollut. Janet yritti tappaa minut.

Ja vielä tapankin. Jonain päivänä, hänen sisarensa huusi.

Pidä sinä suusi kiinni! Hoidan sinut myöhemmin. Mutta sinä – Alice ravisti poikaa – minä varoitan sinua, joskus sinulle käy vielä kalpaten näiden kolttostesi kanssa. Miksi sinä teit sen?

Virnistys katosi Edwardin kasvoilta ja hän sanoi katkerasti: Koska Janet luulee tietävänsä kaiken, ja se oli kirjoittanut kirjaansa että se menee kirjastoon töihin. Ja vain sen takia kun ope käytti meitä siinä isossa tunkkaisessa paikassa sillä Newcastlen reissulla. Se luulee olevansa fiksu kun tietää kirjojen nimiä, vaikkei se tiedä mitään mitä niiden sisällä on. Kunhan leuhkii vaan.

"Riittää jo! Jos sinä lukisit enemmän kirjoja, saattaisit saada jotain omaan paksuun kalloosi."

Sitten Alice käännähti ja osoitti ovea tyttärelleen tiuskaisten: Ulos!

Janet lähti huoneesta ja meni tummaa päätään ravistaen käytävän poikki makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi nuorempien siskojensa, viisivuotiaan Alician ja nelivuotiaan Jessican kanssa. Kun Alice seurasi Janetia huoneeseen, molemmat pikkutytöt kimittivät yhdestä suusta: Me ollaan melkein jo pakattu, äiti! mutta Alice vastasi heille terävästi: Menkää alakertaan. Isällä on asiaa teille.

Tyttösten ravattua tiehensä paiskaten oven kiinni perässään Alice kääntyi Janetin puoleen ja katsoi tätä hetken aikaa ankarasti ennen kuin tokaisi: Älä mulkoile minua tuolla tavalla, tyttö! Äläkä muuten ketään muutakaan, tai saat vihamiehiä muistakin kuin Eddiestä. Tajuatko? No, tietysti sinä tajuat, koska olet ikävuosiasi vanhempi. Samassa Alicen äänensävy muuttui ja hän sanoi: Miksi sinä käyttäydyt tuolla tavalla? Miksi sinun pitää aina tapella ja komennella kaikkia?

Siksi että olen tullut isään.

Tytön selkeät, äänekkäät sanat saivat Alicen hätkähtämään. Hän ei ollut kuvitellut, että kukaan hänen lapsistaan olisi edes ajatellut isänsä luonteenlaatua, ja tässä kiihottuneessa mielentilassa hänelle äkkiä valkeni, ettei hän ollut koskaan ehtinyt ajatella mitään muuta kuin lastensa fyysisiä tarpeita; heidän pitämistään hyvin ruokittuina, hyvin vaatetettuina ja terveinä, ja että he kävivät koulua. Mutta lasten koulutus ei ollut hänelle yhtä tärkeää kuin Samille. Siitä oli tulossa Samille suorastaan pakkomielle. Oi, kuinka hankalaa elämä olikaan. Ja nyt hänen olisi kohdattava taas uusi jakso elämästä siinä suuressa talossa. Miksei Sam voinut tajuta että se oli liian kova pähkinä hänen puitavakseen, ettei se kerta kaikkiaan ollut sovelias hänelle? Uskoiko Sam pystyvänsä ystävystymään maalaisaateliston kanssa? Ei taatusti, sellaisten tapojen ja asenteiden kanssa kuin hänellä oli. Sam oli menettänyt suorasukaisuudellaan ystäviä kaltaistensakin joukosta. Eihän suorasukaisuudessa sinänsä mitään pahaa ollut, mutta kun Sam oli siinäkin niin pöyhkeä, ja tuo piirre vain paheni ikää myöten.

Toisaalta Alice oli nähnyt miehensä luonteen puutteet jo ennen kuin meni naimisiin, joten hän oli ottanut Samin avoimin silmin. Ja loppujen lopuksi Sam oli ollut ihan kelvollinen aviomies ja Alice olisi voinut tehdä huonommankin naimakaupan. Paljonkin huonomman. Ja sitä hän nyt yritti vakuutella tyttärelleen sanoessaan: Et arvaakaan kuinka onnekas olet, kun sinulla on sellainen isä. Hän raataa yksinomaan ja pelkästään teidän vuoksenne, ajattelee vain teidän hyvinvointianne ja tulevaisuuttanne.

Just niin, ja uusien kenkäkauppojen perustamista ja koko bisneksensä laajentamista oikeaksi imperiumiksi.

Herran tähden, tyttö, mistä ihmeestä sinä tuollaista olet kuullut?

Ukolta itseltään. Kuulin kuinka hän sanoi sinulle: ’Jonain päivänä minulla on varsinainen jalkineimperiumi.’

Alice puri huultaan ja yritti pikaisesti keksiä jonkinlaista vastaväitettä. Mutta juuri noin Sam oli sanonut hänelle silloin kun he olivat väitelleet uuden puodin avaamisesta Middlesbroughiin. Uudelle liikekadulle, Sam oli rehvastellut. Ja kun Alice oli sanonut: Milloin sinä oikein olet tyytyväinen? Eikö yhdessätoista puodissa ole ihan tarpeeksi? Sam oli vastannut: Olen aina tykännyt tasaluvuista, oli sitten kysymys lapsista tai kengistä. Minulla on kahdeksan vekaraa, tasaluku; mutta haluan vielä kaksi lisää, hän oli lisännyt nauraen. Mutta vielä enemmän minä himoitsen kauppoja ... kaksitoista, neljätoista, kuusitoista, kahdeksantoista, kaksikymmentä. Ja juuri tuolloin hän oli puhunut kokonaisesta imperiumista.

Alicen ääni värähti hiukan hänen huomauttaessaan: Isäsi laski vain leikkiä.

Isä ei laske koskaan leikkiä, äiti ... Ei koskaan. Leikkiikö hän muka milloinkaan meidän kanssa? Edes poikien ... ei koskaan.

Alice hämmästyi nähdessään tyttärensä silmien vettyvän. Janethan ei koskaan näyttänyt tunteitaan, tämä tyttö, joka jo pikkulapsesta lähtien oli vaikuttanut ikäistään vanhemmalta. Eikä Alice ollut koskaan nähnyt Janetin itkevän, ei edes kuritettaessa. Alice ojensi kätensä ja veti jäykän vartalon tiukasti syliinsä, ja tuntiessaan tytön kädet ympärillään hän sanoi tyynnytellen: No no, älähän nyt ja silitti paksua tummaa tukkaa asetellen palmikot siististi lapsen olkapäille.

Ne olivatkin suurenmoiset hiukset, eivät mustat, eivät ruskeat, vaan paikka paikoin punertavilta läikähtelevät. Hiukset olivatkin tytön ainoa hyvä puoli, sillä muutoin hän oli sangen arkipäiväisen näköinen: kasvot pitkänomaiset – itse asiassa kaikki hänessä vaikutti pitkulaiselta – silmät olivat soikeat, nenä pitkä ja kapea, suu leveä, ja vaikka se olikin täyteläinen, ei sekään tehnyt tyttöä yhtään kauniimmaksi, ei edes sieväksi. Janet poikkesi piirteiltään voimakkaasti muista kolmesta tytöstä. Alicia, Jessie ja Fanny olivat kaikki sieviä, heidän kasvonsa olivat pyöreät ja poskissa hymykuopat. Heistä kasvaisi viehättäviä tyttöjä, kun taas Janet-ressulla olisi etunaan vain kaksi seikkaa: hiukset ja älykkyys. Tietenkin hänen kehonsa saattaisi kaunistua kehittyessään, mutta se jäisi nähtäväksi.

Alice työnsi tyttärensä loitommaksi, otti nenäliinan hihansa kalvosimesta ja pyyhki Janetin kasvot sanoen hellästi: Meidän täytyy jutella kahden kesken oikein kunnolla kunhan ehdimme, eikö niin?

Janet nyökkäsi. Niin, se tekisi hyvää.

Kas niin. Alice kietaisi käsivartensa tyttärensä hartioille ja johdatti tämän kohti ovea. Isä on lähdössä ulos. Kun hän on lähtenyt, tulisitko huoneeseeni auttamaan minua pakkaamisessa?

Selvä, minä tulen.

Mene nyt etsimään sisaresi ja käske heidän hoitaa hommansa. Ja käy sitten keittiössä sanomassa Maggielle, että haluaisin kupillisen teetä.

Alice jäi käytävään katsomaan kun Janet käveli kohti portaikkoa, ei ravaten ja kailottaen niin kuin toiset olisivat tehneet, vaan tyynen rauhallisesti kuin olisi ollut syvissä mietteissä. Ja Alice ajatteli tytön sanoja: Isä ei laske koskaan leikkiä eikä milloinkaan leiki meidän kanssa. Sitten hän kääntyi äkkiä ja käveli omaan huoneeseensa.

Kello oli kahdeksan illalla. Lapset olivat nukkumassa, tai ainakin huoneissaan, Howardia ja Janetia lukuun ottamatta. Howard oli leikkihuoneessa pakkaamassa pienoisrautatietään, joka siihen saakka oli vienyt lähes kolmanneksen lattiatilasta. Alice oli äitinsä luona tämän huoneessa. Anniella oli vapaailta, ja Maggie ja Kate puuhailivat keittiössä. Janet sattui juuri kulkemaan eteishallin poikki kun ovikello soi, joten hän kiiruhti avaamaan ja jäi sitten tuijottamaan kynnyksellä seisovaa miestä. Samassa hän tunnisti tämän ja sopersi: Tu-tulkaa sisään, olkaa hyvä.

Roger Maitlandin astuttua halliin Janet sanoi: Haen äidin. Hän on yläkerrassa. Samassa Maggie kuitenkin ilmestyi keittiöstä, joten Janet ehätti sanomaan tälle: Menisitkö kertomaan äidille että ... että täällä on eräs herra. Äiti on mummin luona.

Oikeastaan tulin tapaamaan herra Fairbrotheria, Maitland ilmoitti.

Isä ei ole nyt kotona ...

Jaaha.

Janet kääntyi uudelleen Maggien puoleen. Mene nyt sanomaan äidille, kuulitko?

Maggie ei ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta totesi tämän jonkin sortin herrasmieheksi vaatetuksen, puhetavan ja ryhdin perusteella. Niinpä hän kiirehti portaita ylös jättäen Janetin kehottamaan vierasta astumaan peremmälle odottelemaan.

Roger Maitland seurasi tyttöä paikkaan, joka näytti kodikkaalta mutta paljon käytetyltä olohuoneelta. Se oli suuri huone jossa oli kunnolliset jykevät huonekalut, sellaiset joita saattoi odottaa näkevänsä tämän kaltaisessa Fellburnin laitamilla sijaitsevassa hillityssä, keskiluokkaisen perheen talossa. Joskin tähän aamuun mennessä Roger olisi asettanut kysymysmerkin viimeisen adjektiivin kohdalle ...

Me muutamme huomenna.

Tiedän. Roger katsoi vakavailmeiseen tyttöseen ja lisäsi: Onko se sinusta hauskaa?

Tyttö katsahti poispäin, kuin olisi harkinnut kysymystä, ja vastasi sitten: Luulen niin. Se on oikein mukava talo. Siinä on – tyttö mietti hetken aikaa – siinä on tunnelmaa.

Roger Maitlandin kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran. Minkä ikäinen sinä olet, hän kysyi.

Yhdeksän, tai melkein kymmenen.

Yhdeksän, melkein kymmenen, ja tyttö puhui talon tunnelmasta. Hänen isänsä ei ollut virkkanut mitään tunnelmasta, ja tuskinpa hänen äitinsäkään – päätellen niistä muutamista kerroista jolloin Roger oli tavannut tämän – oli niitä naisia jotka paljon vaivasivat päätään ajattelemalla millaisen vaikutuksen talo häneen teki, paitsi että siinä oli runsaasti tilaa hänen pesueelleen. Roger hymyili tytölle. Olen hyvilläni että ajattelet niin. Minustakin siinä talossa on tunnelmaa. Onhan se yli kaksisataa vuotta vanhakin.

Niin, minä tiedän. Olen lukenut siitä.

Jälleen Rogerin kulmakarvat kohosivat, mutta samassa hän käännähti katsomaan oven suuntaan josta Alice astui sisään sanoen: Iltaa, herra ... Maitland. Alice ei koskaan tiennyt kuinka olisi puhutellut tätä miestä.

Hyvää iltaa, rouva Fairbrother. Anteeksi että häiritsen, sillä arvaan että teillä on kiire, mutta olisin halunnut keskustella miehenne kanssa.

Hänen pitäisi tulla aivan näillä minuuteilla. Hän on eräässä kokouksessa ja sanoi että se loppuisi puoli kahdeksan paikkeilla. Ja kellohan – Alice vilkaisi takanreunusta – on jo melkein kahdeksan ... Istukaa toki odottamaan.

Mies ei istuutunut; hän katsoi Aliceen kunnes tämä ymmärsi vihjeen ja istuutui itse. Vasta sitten mieskin laskeutui istuimelle ja sanoi keskustelusävyyn: Tyttärenne kertoi olevansa hyvillään muutostanne uuteen taloon.

Niin. Alice vilkaisi Janetiin. Olemme kaikki hyvillämme siitä. Toivon vain ... toivon vain että kaikki sujuu hyvin. Ymmärrättehän mitä tarkoitan?

Roger empi kotvan ennen kuin vastasi: Luulen ymmärtäväni, rouva Fairbrother.

Ahaa – Alice vilkaisi ikkunaan – vaunut ajoivat pihaan. Mieheni tuli. Janet, menisitkö kertomaan isällesi että – jälleen Alice epäröi – että eräs herra on tullut tapaamaan häntä.

Tytön lähdettyä huoneesta Roger Maitland kääntyi Aliceen päin ja sanoi hillitysti: Monien mielestä sana ’herra’ on kohdallani harhaanjohtava, sillä minua kutsutaan vain Maitlandiksi. Mutta olen toki erittäin kiitollinen teille kyseisen tittelin käyttämisestä, rouva Fairbrother.

Alice tunsi punastuvansa, mutta Roger olisi hämmästynyt jos olisi pystynyt lukemaan mitä nainen ajatteli: Miesparka. Kamalaa olla noin tukalassa asemassa: ei tiedä ollako lintu vai kala.

Kas, siinähän sinä olet. Alice nousi nopeasti Samuelin astuessa huoneeseen. Tämä käveli hitain askelin, voisi sanoa miltei vihamielisesti, takan luo ja kääntyi selin siihen ennen kuin puhutteli vierasta. Jaha, teillä on siis asiaa minulle, vai?

Aivan, sir, haluaisin vaihtaa muutaman sanan kanssanne.

Antakaa kuulua sitten ... Tai hetkinen. Samuel osoitti sormellaaan Janetia, joka oli seurannut häntä huoneeseen ja komensi: Sinä menet matkoihisi. Tytön poistuttua hän paiskasi oven kiinni tämän perässä ja vasta sitten kääntyi uudelleen Maitlandin puoleen ja ärähti: No, antakaa kuulua.

Roger vilkaisi Aliceen, mutta kun tämä aikoi poistua Samuel ojensi kätensä ja tokaisi: Pysy sinä siinä! Se mitä tällä tyypillä on sanottavaa, kuuluu sinunkin korvillesi.

Herranen aika, Sam! Alice kuiskasi nuhtelevasti, mutta Samuelin vastaus ei tullut kuiskauksena vaan karjaisuna: Älä vikise siinä! Tämä on ollut päivä jota en hevillä unohda, joten pysy aloillasi. Ja te – Samuel osoitti miestä, josta hän oli toivonut opastajaa uudessa hankkeessaan – "miksi te oikein tulitte? Onko koko porukka lähtenyt livohkaan ennen aikojaan ja jättänyt talon tyhjäksi? Suu puhtaaksi, mies!

Roger Maitland veti syvään henkeä ennen kuin sanoi tyynesti: Tulin pyytämään anteeksi iltapäiväistä käytöstäni, sir. Ylitin valtuuteni. Unohdin kuka olin ja kuka te olitte. Huolimatta mielipiteistäni teillä olisi ollut oikeus saada sivistynyt kohtelu talossa, joka nyt on teidän. Ja sallinette minun lisätä, että pysyisin mielihyvin edelleen paikassani, jos te vain suvaitsette unohtaa aiemman eroamispäätökseni.

Huoneessa oli hiirenhiljaista, kunnes tuli räiskähti takassa. Samuel tarttui hiilihankoon ja pöyhi loimuavaa hiillosta, asetti hangon takaisin telineeseen ja vasta sitten kääntyi tuon nuoren kukkoilijan – jollaisena hän Maitlandia mielessään nimitti – puoleen ja sanoi: Jaa, voin sanoa sen verran eduksenne, että tänne tuleminen ja lippunne laskeminen on vaatinut melkoista rohkeutta. Mutta oletteko ajatellut millaista tulee olemaan jos minä olen isäntänne? Tällainen mies, joka teidän silmissänne on kaikkea muuta kuin gentlemanni, tollo joka myönsi olevansa niin tietämätön sellaisen talon tavoista että halusi teidät oppaakseen? Oletteko ajatellut kuinka tulette toimeen meikäläisen kanssa?

Voin vain sanoa, sir, että olisin teille yhtä uskollinen kuin entiselle isännälleni. Ehkei hän tarvinnut niin paljon apua, mutta silti ...

No niin, siinäs näet! –