Elon aallokossa

By Frederick Marryat Marryat

Jacob Faithful on viettänyt koko lapsuutensa vanhempiensa kanssa joella, he asuvat proomulla Lontoon Thamesilla. Jacobin ollessa 11-vuotias hänen vanhempansa saavat yllättäen surmansa. Jacob ei kuitenkaan halua jättää jokea. Onneksi herra Drummond ottaa nuoren Jacobin siipiensä suojaan, oppipojaksi proomulleen. Jacobin kehittyessä yhä taitavammaksi hän pääsee töihin Britannian kuninkaalliseen laivastoon. Jännittävä seikkailu sotaisilla merillä voi alkaa!"Elon aallokossa" on Marryatin Jacob Faithfulista kertovan trilogian toinen osa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726304022

Frederick Marryat Marryat

Frederick Marryat (1792-1848) was an English naval officer and novelist. Born in London, Marryat was raised in a prominent merchant family by Joseph Marryat, a member of Parliament, and his American wife Charlotte. He joined the Royal Navy in 1806 as a midshipman on the HMS Imperieuse, serving under Lord Cochrane. Throughout his naval career, he served on several ships and was present at battles against the French fleet off the coast of Spain. On the HMS Spartan, he fought in the War of 1812 and participated in raids on New England. After the war, he worked as an inventor and artist, patenting a new lifeboat and making a famous sketch of Napoleon on his deathbed in Saint Helena. He retired from the Royal Navy in 1830 to pursue a career as a professional writer, producing nautical novels and finding success with Mr. Midshipman Easy (1836). He frequently based his stories on his own experiences and earned a reputation as a member of Charles Dickens’ influential literary circle. His novels of adventure on the high seas would inspire countless storytellers, including Mark Twain, Ernest Hemingway, and Joseph Conrad.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Tomkinsien ulkoilmajuhla ja juhlatanssiaiset — Ilotulitus karviaismarjapensaikossa — Kaikki suoriutuivat hyvin paitsi valot, jotka sammuivat — Loppunäytös, joka vähällä osoittautui mullistukseksi — Vanha Tom todistaa kertomuksella ja nuori Tom teolla, että vaara tekee ihmiset ystävyksiksi.

Viivyin herra Drummondin luona noin kahdeksan kuukautta, minkä jälkeen uusi konttoristi vihdoinkin ilmestyi. Hän oli pieni, lihava, noin kaksikymmenvuotias miekkonen, jonka kasvot olivat yhtä pyöreät kuin täysikuu ja jolla oli paksut huulet sekä punaiset posket. Tällä ajalla sain usein ilokseni tavata vanhaa ja nuorta Tomia, jotka näyttivät kiihkeästi toivovan minun liittyvän jälleen heidän pariinsa. Ja minun täytyy tunnustaa, että itsekin olisin yhtä mielelläni palannut proomuun. Mutta herra Drummond pani siihen vastalauseensa, ja myöskin rouva Drummond huomautteli yhtenään, kuinka kovin miellyttävä asema minulla saattaisi olla maissa ollessani toimitsijana konttorissa; minä en kuitenkaan jaksanut sitä sietää, kun istuin melkein kaiket päivät korkealla konttorituolilla, käännellen tilikirjan lehtiä, konttoripäällikön vain silloin tällöin keskeyttäessä minua yrittämällä sommitella runosäkeitä.

Uuden konttoristin saavuttua odotin pääseväni vapaaksi, mutta petyin. Herra Drummond huomasi hänen olevan niin äkkinäisen, ja konttoripäällikkö väitti ajan olevan niin kiireellisen, ettei hän voinut tulla toimeen ilman minua. Se olikin totta. Herra Drummond oli juuri äsken tehnyt lopullisen sopimuksen, jota oli jo joku aika hierottu ja jonka mukaan hän osti telakan ja isoja varastorakennuksia eräältä Lower Thames-kadun varrella sijaitsevalta liikkeeltä. Se oli sangen suuri yritys, ja hän oli sijoittanut siihen runsaasti rahaa. Arvioiminen, Brentfordissa hoidetun liikkeen tilien päättäminen ja muu semmoinen antoivat paljon työtä, ja uurastin kirjoituspöydän ääressä, kunnes muutto suoritettiin. Ja perheen muutettua jätettiin minut vieläkin jäljelle, koska siellä ei ollut varastonhoitajaa pitämässä silmällä tavaroiden purkamista ja varastoimista.

Pääkonttoristi Tomkins, joka oli useita vuosia ollut Drummondin uskollinen palvelija, otettiin osakkaaksi, ja hänen huostassaan oli Brentfordissa oleva telakka, mitä korotusta hän vaimoineen päätti juhlia vieraskutsuilla. Pitkällisen väittelyn jälkeen he päättivät järjestää tanssiaiset, ja rouva Tomkins jännitti kaiken makunsa ja kaiken älykkyytensä tätä tilaisuutta varten. Ystäväni Tomkins asui lyhyen matkan päässä telakan alueelta pienessä talossa, jota ympäröivän, noin neljännestynnyrinalan laajuisen puutarhan täyttivät pääasiallisesti karviaismarjapensaat. Kävelemistä varten oli puutarhassa neljä suoraa hiekoitettua tietä.

Herra ja rouva Drummond saivat kutsun ja suostuivat siihen, mitä Tomkinsit pitivät suurena alentumisena. Tomkinsin runollisten lahjojen näytteeksi esitän tässä hänen Drummondeille lähettämänsä kutsun, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla:

»Herra ja rouva T —

hartaasti pyytelee

herra ja rouva Drum-

mondia kun-

niavierahik-

seen ja täten sik-

si näin ilmoittavat

toisena lauantaina

kutsut sekä tanssit

hauskat pitävänsä.»

Tähän jeu d’espritiin¹ Drummond vastasi kirjoittamalla lyijykynällä käyntikorttiin:

»Herra ja rouva Drum-

mond suostuu kutsuhun.»

»Kas tässä, Jacob, vie tämä Tomkinsille!» virkkoi hän minulle. »Se miellyttää häntä enemmän kuin konsanaan muodollinen tulo-ilmoitus.»

Myöskin herra ja rouva Turnbull oli kutsuttu; edellinen hyväksyi kutsun, mutta jälkimmäinen kieltäytyi harmistuneesti.

Saapuessani pitoihin Drummondien seurassa oli siellä jo useita vieraita. Puutarhaan oli järjestetty, kuten sanotaan, juhlavalaistus, jokaisen marjapensaan keskustaan oli nimittäin ripustettu värillinen lyhty; ja kuten Tomkins minulle myöhemmin selitti, lyhdyt olivat punaisia ja keltaisia pensaiden tuottamien hedelmien mukaisesti. Oli kylmän kolea, kirkas ilta, lyhdyt tuikkivat karviaispensaiden alastomien oksien välitse yhtä kirkkaasti kuin tähdet tuikkivat taivaalla. Seurue oli yleensä hyvin ihastunut tähän uutuuteen.

»Suorastaan Wauxhallin pienoiskuva!» huudahti muuan nainen, joka rehevän lihavuutensa nojalla saattoi tuijotella ympärilleen ulkoilmassa.

Eteiskuistille oli kiinnitetty kaksitoista pikkulyhtyä, joiden taustana oli laakerinoksia, ja se näytti hyvin vaikuttavalta. Rouva Tomkins otti vieraansa vastaan ulkoportailla saadakseen nautinnokseen kuulla, kuinka he ylistelivät hänen ulkoista järjestelyään. Mutta ilma oli purevan kylmä, ja hän hytisi aika lailla. Seurustelusali, neljäntoista jalan pituinen ja kymmenen jalan levyinen, oli laitettu tanssisaliksi, sen sopessa istui kaksi viulunsoittajaa ja yksi pillipiipari, ja meidän saapuessamme soitettiin parhaillaan ristikontraa. Uuninreunustan kohdalla oli laakerinoksista kyhätty neliö, joka oli puitteina seuraaville, talon isännän runollisista aivoista lähteneille, punaisesta paperista leikatuille, punaisen ja keltaisen kirjavilla tinapapereilla koristetuille säkeille:

»Nyt meitä hilpeästi tanssittaa,

ja viuluniekat ne soittaa saa.»

Muita sopivia säepareja oli samalla tavoin kehystettyinä muissa huoneissa, mutta olen ne jo unohtanut. Mutta kaiken huippuna oli ruokasali. Se oli muodostettu lehtimajaksi ja koristettu murateilla, joihin oli kiinnitetty oikeita omenia ja appelsiineja kaikille puolille, joten jokaisen oli helppo niitä ottaa.

»No niin, tämä on totisesti paratiisi!» huudahti se lihava nainen, joka tuli sisälle yhtä aikaa minun kanssani.

»Kaikissa muissa paitsi yhdessä suhteessa», vastasi Turnbull, joka paitahihasillaan pusersi sitruunia totia varten. »Täällä ei ole kiellettyä hedelmää. Käyttäkää vain hyväksenne.»

Tätä sutkausta Tomkins toisteli olemassaolonsa loppuun saakka, ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan myöskin sen vuoksi, että se tarjosi hänelle tilaisuuden kuvailla yksityiskohtaisesti koko juhlaa — ensimmäistä, jonka hän oli eläissään järjestänyt.

»Oi, Jacob, poikaseni, hauska, että tulit — tulehan auttamaan — vieraat ovat pian janoissaan, siitä olen varma», sanoi Turnbull, joka oli loistotuulellaan.

Joskaan seurue ei ollut varsin valikoitu, olivat kaikki perin iloisia; tanssittiin, juotiin totia, naurettiin, ja tanssittiin taaskin; ja vasta pikkutunneilla, kauan sen jälkeen, kun Drummondit olivat lähteneet kotiin, poistuin minä »juhlanäyttämöltä».

Turnbull, joka käveli seurassani, vakuutti tämän tilaisuuden vastanneen kymmeniä heillä järjestettyjä kutsuja, vaikkakaan mukana ei ollut sellaisia suuruuksia kuin monsieur ja madame Tagliabue ja hänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton. Niin minustakin tuntui; kaikki olivat hilpeitä, ja kaikki olivat tyytyväisiä; ja varmasti uskon, että kemuja olisi kestänyt paljon kauemmin, jolleivät soittajat olisi nauttineet niin paljon totia, että toinen viuluniekka särki viulunsa ja toinen päänsä laskeutuessaan portaita myöten puutarhaan, samalla kun pillipiipari vannoi, ettei hän enää jaksanut puhaltaa huiluunsa. Ja koska soitto niin ollen loppui, turvauduttiin vaippoihin, kauhtanoihin ja lyhtyihin, shaalit tuotiin keittiöstä, ja jokainen lähti kotiinsa. Ei mikään olisi voinut sujua paremmin. Rouva Tomkins oli seuraavana päivänä vilustunut, ja häntä kiusasi reumatismi. Mutta eihän se ollutkaan yllättävää, sillä Wauxhallin pienoiskuva ei ollut ajallaan joulukuussa.

Viikon kuluttua näiden kutsujen jälkeen muutimme Thames-kadulle, ja minä suoritin varastomiehen tehtäviä. Proomujemme lukumäärä oli nyt suuresti lisääntynyt, ja ne kuljettivat kangastavaraa ynnä muuta sellaista. Eräänä aamuna vanha Tom tuli nostokurjen alle purkaakseen proomunsa lastin. Hän halusi tavata minut, ja sittenkun kurjen nostotaljat oli laskettu ruumaan, sillä aiottiin hinata ylös tynnyreitä, joita proomuun oli lastattu, hän ei kiinnittänytkään koukkua tynnyriin, vaan tarttui itse siihen käsiksi ja huusi:

»Hinatkaa!»

Hänen tarkoituksensa oli, että hänet nostettaisiin varastorakennuksen lattialle, jossa minä olin päämiehenä. Tämä vanhan Tomin päähänpisto ei ollut missään suhteessa tavaton, mutta sittenkin hänen henkensä oli hyvin täpärällä, sillä myöskin nuori Tom sai päähänpiston; kun hän nimittäin huomasi isänsä riippuvan ilmassa, tarttui hän vanhuksen lyhyihin puujalkoihin, jotta hänetkin hinattaisiin ylös. Ja hänen tartuttuaan puujalkoihin noustuaan varpaisilleen he molemmat kohosivat ilmaan, eikä proomu päässyt viittä jalkaa likemmäksi rakennusta. Tavaroita nostettiin varastorakennuksen kolmanteen kerrokseen, joka oli sangen korkealla.

»Tom, Tom, sinä vintiö, mitä pahusta sinä puuhaat?» kiljui ukko tunnettuaan poikansa painon jaloissaan.

»Lähden ylös sinun muassasi, isä — toivottavasti pääsemme taivaaseen saman tien.»

»Todennäköisemmin joudumme yhdessä hornaan, sinä pikku hupsu. En mitenkään jaksa kannattaa sinun painoasi. Hinatkaa nopeasti!»

Kuultuani äänet, katsahdin ulos ovesta, havaitsin, missä asemassa he olivat, ja käskin miesten hinata niin vinhasti kuin suinkin, jotta vanhan Tomin voimat eivät ehtisi raueta. Mutta nostotaljassamme oli monta väkipyörää, emmekä sillä voineet nostaa kovinkaan nopeasti, vaikka pystyimmekin nostamaan sangen raskaita taakkoja. Kun heitä kierrettiin yhä korkeammalle, alkoivat Tomvanhuksen voimat pian väsyä.

»Voi, Tom, mitä meidän pitää tehdä? En jaksa — en jaksa pysytellä kiinni enää muuta kuin vähän aikaa, ja molemmat murskaudumme pudotessamme. Poikaparkani!»

»No niin, siispä minä hellitän otteeni, isä. Kaikki tämä johtui minun hupsuudestani, ja minä siitä tahdon kärsiäkin.»

»Hellität otteesi!» huusi vanha Tom. »Ei, ei, Tom — älä hellitä, poikani! Koetan kestää vielä hiukan aikaa. Älä hellitä, rakas poikani — älä hellitä!»

»No niin, isä, kuinka kauan jaksat vielä kestää?»

»Vielä vähän — hyvin vähän aikaa», vastasi vanhus, jännittäen voimiaan.

»No, pidä nyt lujasti kiinni!» kehoitti nuori Tom, joka sitten nosti päänsä käsiensä yläpuolelle ja ankarasti voimiaan ponnistaen siirsi ensin toisen, sitten toisen kätensä isänsä reiteen, kohotti itseään samalla tavoin kuin äskenkin ja tarttui hampaillaan isänsä housujen takapuoleen. Vanha Tom ähkäisi, sillä hänen poikansa hampaitten väliin oli jäänyt muutakin kuin kangasta. Senjälkeen nuori Tom siirsi kätensä isänsä vartalon ympärille — sai sitten kiinni hänen takkinsa kauluksesta — siitä hän kipusi isänsä olkapäille ja tarttui senjälkeen isän yläpuolella olevaan taljaan, vapauttaen vanhuksen kannattamasta hänen painoaan.

»No, isä, miten nyt on laitasi?» huusi Tom, huohottaen ja pidellen kiinni taljasta.

»En jaksa pitää kiinni enää kymmentä sekuntia, Tom — en jaksa enää — otteeni heltiää nyt.»

»Pidä kiinni vaikka silmäluomillasi, isä, jos rakastat minua!» kiljaisi nuori Tom tuskaisesti.

Hetki oli tosiaankin kammottava. He olivat nyt ainakin kuudenkymmenen jalan korkeudella ilmassa; miehet pyörittivät ratasta vinhasti, ja vihdoinkin minulla oli ilo vetää heidät varastohuoneen permannolle. Vanhus oli niin uupunut, ettei hän jaksanut puhua yli minuuttiin. Niin pian kuin he olivat turvassa, purskahti nuori Tom nauramaan hillittömästi. Vanha Tom nousi istumaan.

»Olisi saattanut käydä niin, ettei se olisi naurattanut, herra Tom», sanoi hän, silmäillen poikaansa.

»Tehtyä ei saa tekemättömäksi, isä, kuten Jacob sanoo. Ja joka tapauksessa olet enemmän säikähtynyt kuin vahingoittunut.»

»Siitä en ole varma, sinä nuori veijari», vastasi vanhus, vieden kätensä taakseen ja hieroen hiljaa takapuoltaan. »Puraisit pois palasen peräpeilistäni. Olkoon tämä sinulle varoitukseksi, Tom! Jacob, poikaseni, eikö sinun sopisi ilmoittaa, että minulle on sattunut tapaturma, ja pyytää herra Drummondilta minulle tippanen?»

Tämän viimeisen huomautuksen jälkeen arvelin voivani rehellisesti vakuuttaa, että hänelle oli sattunut tapaturma, ja palasin pian kädessäni lasi konjakkia. Mutta vanhan Tomin juodessa sitä nuori Tom keskeytti hänen puuhansa, pyytäen saada osansa.

»Kuulehan, isä, minä olin mukana vaarassa.»

»Niin kyllä, Tom, tiedän sen», myönsi isä. »Mutta tämä annettiin minulle tapaturmani vuoksi, ja koska sen kestin yksikseni, juon yksikseni myöskin tämän.»

»Mutta, isä, sinun pitäisi antaa minulle tippanen, jollei muun vuoksi, niin sitä varten, että saisin pois pahan maun suustani.»

»Omaa lihaasi ja vertasi, Tom», tokaisi isä, tyhjentäen lasinsa.

»No niin, olen aina kuullut sanottavan, että on ihan luonnotonta olla rakastamatta omaa lihaansa, ja vertansa», vastasi Tom. »Mutta nyt oivallan, että se sana saattaa olla perällinen.»

»Ole tyytyväinen, Tom», virkkoi hänen isänsä. »Nyt olemme parhaiksi tasan. Sinä teit äsken karkean kepposen, ja nyt tein minä vuorostani.»

Nyt tuli Drummond kerrokseemme ja tiedusti, mikä oli ollut hätänä.

»Ei mitään, sir, vain pelkkä tapaturma. Tomille ja minulle sattui pieni hissaus.»

Koska tämä tuntui hieman hämärältä, arveli Drummond, että ruumasta hinattaessa oli tynnyri pudonnut ja paiskannut heidät kannelle. Hän kehoitti vanhaa Tomia olemaan varovaisempi ja poistui, kun taas me purimme edelleen proomua. Uusi konttoristi oli hyvin jäykkäliikkeinen nuori mies, uuras ja tarkkaavainen, se on myönnettävä, mutta muita ansioita hänellä ei ollutkaan. Hänet oli lähetetty proomuun merkitsemään muistiin tynnyreiden merkkejä ja numeroita sitä mukaa kuin ne nostettiin ruumasta, ja pian nuori Tom alkoi häntä hammastella, ilmoittaen hänen kysyessään väärät merkit ja numerot.

»Mitä siinä on, poika?» karjaisi vanukasnaamainen miekkonen kynä toisessa, kirja toisessa kädessään.

»Hernekeittoa kolmetoista», vastasi Tom. »Naisten hattuja neljäkolmatta. Ja nyt, herra, piirustelkaa taaskin: piippusavea kolme, savustettuja sillejä kuusikolmatta.»

Kaiken tämän Gubbins merkitsi huolellisesti muistiin, ja sittenkun proomun paperit olivat laitetut kuntoon, hän vei muistiinpanonsa Drummondille.

Onneksi olimme merkinneet kirjoihin tynnyrien lukumäärän silloin, kun ne otettiin vastaan — ne sisälsivät jauhoja. Drummond kutsutti luokseen nuoren