Joen kasvatti

By Frederick Marryat

Jacob Faithful on viettänyt koko lapsuutensa vanhempiensa kanssa joella, asuen proomulla Lontoon Thamesilla. Jacobin ollessa 11-vuotias, saavat hänen vanhempansa yllättäen surmansa. Jacob ei kuitenkaan halua jättää jokea. Onneksi herra Drummond ottaa nuoren Jacobin siipiensä suojaan, oppipojaksi proomulleen. Jacob kehittyy yhä taitavammaksi ja saa lisää vastuuta. Lopulta orpopojan tie vie töihin Britannian kuninkaalliseen laivastoon. "Joen kasvatti" on Marryatin Jacob Faithfulista kertovan trilogian ensimmäinen osa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726304039

Frederick Marryat

Frederick Marryat (1792-1848) was an English naval officer and novelist. Born in London, Marryat was raised in a prominent merchant family by Joseph Marryat, a member of Parliament, and his American wife Charlotte. He joined the Royal Navy in 1806 as a midshipman on the HMS Imperieuse, serving under Lord Cochrane. Throughout his naval career, he served on several ships and was present at battles against the French fleet off the coast of Spain. On the HMS Spartan, he fought in the War of 1812 and participated in raids on New England. After the war, he worked as an inventor and artist, patenting a new lifeboat and making a famous sketch of Napoleon on his deathbed in Saint Helena. He retired from the Royal Navy in 1830 to pursue a career as a professional writer, producing nautical novels and finding success with Mr. Midshipman Easy (1836). He frequently based his stories on his own experiences and earned a reputation as a member of Charles Dickens’ influential literary circle. His novels of adventure on the high seas would inspire countless storytellers, including Mark Twain, Ernest Hemingway, and Joseph Conrad.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Syntymäni, vanhempani ja heidän laatunsa -- Kovaksi onneksi olen haitallinen eli nuorempi poika, minkä vahingon vähäinen tapaturma korjaa -- Tuskin ennätän saada ensimmäiset tiedonalkeet isältäni, kun luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan, ja jään orvoksi.

Lempeä lukijani, synnyin vedenpinnalla -- en suolaisella ja vihaisella valtamerellä, vaan raikasvetisellä, nopeasti juoksevalla joella. Ensimmäisen kerran haistelin mudan hajua eräänlaisessa kelluvassa laatikossa, jota nimitettiin proomuksi, Thames-joella alaveden aikana. Tämän proomun miehistönä (sanontatapa kuulostaa rehentelyltä, jollei sitä tulkita hyväntahtoisesti) olivat isäni, äitini ja nöyrä palvelijanne. Kaikki valta oli isälläni -- hän oli yksinvaltias kannella; äitini tietysti oli kuningatar, ja minä olin vallanperijä.

Ennenkuin puhun sanaakaan itsestäni, sallittakoon minun velvollisuudentuntoisesti kuvailla vanhempiani. Ensiksi siis hahmottelen äitini, kuningattaren, muotokuvan. Huhu kertoo, että silloin, kun hän ensi kerran saapui proomuumme, hänellä oli hoikempi vartalo ja kevyempi jalka kuin kansilankuilla konsanaan astelleella naisella on ollut: mutta mikäli minä jaksan pinnistää muistiani, hän oli aina lihava, kömpelö nainen. Liikkuminen ei ollut hänen makuunsa -- katajaviina oli. Hän poistui harvoin kajuutasta -- ei milloinkaan proomusta; kenkäpari lienee kestänyt hänen kulutuksellaan viisi vuotta.

Kun hänellä oli näin kotoiset elintavat, kuten kaikilla aviovaimoilla pitäisi olla, oli hän aina löydettävissä, milloin häntä tarvittiin; mutta vaikka hän olikin aina käsillä, ei hän aina ollut jaloillaan. Päivän lopulla hän aina virui vuoteellaan -- viisas varokeino, milloin henkilö ei enää jaksa seisoa. Asianlaita oli sellainen, että vaikka kunnioitetun äitini hyveellisyys olikin nuhteeton, viekoittelivat väkijuomat hänet sangen usein lankeamaan; ja vaikka hän olikin järkkymättömän uskollinen isälleni, houkutteli naisellisen kunnon salakavala ahdistaja katajaviina -- hänet usein irstauteen ja samaan vuoteeseen kanssansa. Proomuamme olisi saattanut verrata Eedenin puutarhaan, jossa Eevana oli äitini ja Aatamina, hänen puolisonaan, isäni, ja sinne tämä käärme tuli äitiäni kiusaamaan, ja jollei äitini syönyt, niin hän joi, mikä oli vieläkin pahempaa.

Aluksi -- minun sopinee mainita tämä osoittaakseni, kuinka vihollinen aina pääsee lähestymään kauniissa hahmossa -- hän tosiaankin joi ainoastaan pitääkseen kylmän tunnun poissa vatsastaan, minkä ympäröivästä vedestä kohoava, kostea ilma tuntui oikeuttavan. Samasta syystä isäni turvautui piippuunsa. Mutta minun syntymäni aikoina isäni poltti tupakkaa, ja äitini joi aamusta iltaan saakka, koska tottumus oli tehnyt sen melkein välttämättömäksi heidän olemassaololleen. Piippu oli aina isäni, lasi lakkaamatta äitini huulilla. Olisin ollut valmis väittämään, ettei vilu ollut ikinä tunkeutunut heidän vatsaansa. Mutta olen toistaiseksi puhunut kylliksi äidistäni; nyt siirryn isääni.

Isäni oli pöhöttynyt, pulleavatsainen, pitkäkätinen, pieni mies, joka soveltui ihmeellisen hyvin asemaansa yhteiskunnassa tai oikeammin yhteiskunnan ulkopuolella. Hän osasi hoitaa proomua yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä; mutta mitään muuta hän ei osannutkaan. Hänet oli lapsuudesta saakka kasvatettu siihen. Hän kävi maissa noutamassa äitiäni ja palasi jälleen alukseen -- se oli hänen elämänsä ainoa merkillinen tapaus. Kaiken huvinsa hän sai piipustaan; ja koska tupakanpoltto ja filosofia ovat jollakin selittämättömällä tavalla toistensa yhteydessä, oli isäni tupakkaa polttamalla kehittynyt täydelliseksi filosofiksi.

On tosin kummallista, mutta silti myöskin totta, että huolet saatetaan tuprautella pois tupakansavun mukana, kun ne taas ilman sitä jäävät taakkana rasittamaan olemassaoloamme. Ei mikään rauhoittava juoma vedä vertoja piipunvarresta imetyille sauhuille. Pohjois-Amerikan villit soturit nauttivat tästä siunatusta antimesta aikaisemmin kuin me; ja piipun ansioksi luetaan heidän neuvottelupäätöstensä viisaus ja heidän ajatustensa lakooninen ilmaisutapa. Olisi hyvä ottaa se käytäntöön meidän omassa lakiasäätävässä kokouksessamme. Naiset eivät kyllä silloin enää tirkistelisi permannolle ilmanvaihtolaitteista, mutta saisimme kuulla enemmän järkeä ja vähemmän sanoja. Tupakan ansioksi myöskin luetaan samojen amerikkalaisten soturien stoalainen lujuus; tyytyväisinä imien hampaissaan olevaa piippua he täysin välinpitämättöminä alistuivat vihollistensa kidutettaviksi. Tämän kasvin hyvin tunnettuihin oivallisiin ominaisuuksiin viittaa myöskin sananlasku: Leikki on, jos leipä loppuu, mutta sitten on tuska, jos tupakka loppuu.

Isäni piipusta ei tupakka milloinkaan loppunut, eikä hän myöskään milloinkaan tuskastunut. Hänellä oli muutamia mieleviä mietelauselmia, jotka johtivat kaikki kovanonnen kolahdukset onnelliseen päätökseen; ja koska hän harvoin antautui monisanaiseksi, jos sellaista koskaan tapahtui, syöpyivät nämä lauselmat syvälle lapsenmuistiini.

Yksi niistä kuului: Ei kannata itkeä; tehtyä ei saa tekemättömäksi. Milloin ne sanat olivat luiskahtaneet hänen huuliltaan, ei asiaan enää kajottu. Ei mikään näyttänyt häntä liikuttavan; vaikka muita proomuja, pursia, veneitä ja kaikenlaisia muita aluksia kuljettavat henkilöt, jotka kilpailivat kanssamme vedenpinnasta ajelehtiessamme vuoroveden mukana jokea ylös- tai alaspäin, olisivat kuinka sadatelleet, ei se häneen tehonnut; hänen piippunsa kopasta pöllähti vain ylimääräinen savutuprahdus tai pari.

Äidilleni hän käytti ainoastaan yhtä sanontatapaa: Ota asia rauhalliselta kannalta! Mutta äitiini sillä oli aina päinvastainen vaikutus, koska se sai hänet yhä pahemmin kiihtymään. Se tehosi samalla lailla kuin öljyn valaminen tuleen. Siitä huolimatta neuvo oli hyvä, jos sitä olisi koskaan noudatettu.

Vielä yksi isäni mielilauseista, jota hän käytti, milloin jotakin meni vinoon, ja joka oli samansuuntainen kuin hänen koko muu filosofiansa, kuului: Parempi onni ensi kerralla.

Nämä suppea-asuiset ajatelmat syöpyivät syvälle muistiini. Muistelin niitä yhtenään, ja siten minusta tuli filosofi paljon aikaisemmin kuin viisaudenhampaani alkoivat kehittyä, jopa aikaisemmin kuin edes olin menettänyt maitohampaani, jotka ystävällinen luonto meille lahjoittaa, jotta mekko-iässä saisimme pelkäämättä antautua nauttimaan makeisia.

Isäni kasvatus oli lyöty laimin; hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta vaikka hän ei Cadmuksen tavoin keksinytkään kirjaimia, oli hän totuttautunut käyttämään erinäisiä hieroglyfimäisiä merkkejä, jotka yleensä riittivät hänen tarkoituksiinsa ja joita olisi voinut pitää keinotekoisena muistina.

En osaa lukea enkä kirjoittaa, Jacob, saattoi hän sanoa. Toivoisin osaavani. Mutta katsohan, poika, tällä merkillä tarkoitan kolmea neljännesbushelia. Pidäkin varasi, että muistat sen, milloin sitä sinulta kysyn, sillä muutoin minut saa piestä, jollen anna sinulle selkäsaunaa!

Mutta ainoastaan erikoisen vaikeat tapaukset vaativat uusia hieroglyfimerkkejä tai kiskoivat niin monisanaisia lauseita isäni suusta. Olin hyvin tutustunut hänen tavallisiin naarmuihinsa ja pilkkuihinsa, ja kun minulla oli hyvä muisti, osasin oikaista häntä, milloin hänelle tuotti päänvaivaa joku rujomuotoinen x tai z; jotka edustivat tuntemattomia suureita samoin kuin samat kirjaimet algebrassa.

Mainitsin, että olin vallanperijä, mutta en ole maininnut, että olin ainoa isälleni hänen avioliitostaan syntynyt lapsi. Kunnioitetulla äidilläni oli ollut kaksi muuta lasta, mutta ensimmäisen, tyttären, oli tuhkarokko vienyt muassaan, ja toinen, vanhempi veljeni, oli mennyt putoamalla proomun perästä jokeen ollessaan kolmivuotias. Tämän tapaturman sattuessa äitini oli vetäytynyt vuoteeseensa hieman väkijuomien raskauttamana; isäni istui kannen keulapuolella vintturiin nojautuneena, rauhallisesti poltellen iltapiippuaan.

Mitäs se oli? äännähti isäni, ottaen piipun pois hampaistaan ja kuunnellen. Enpä ihmettelisi, vaikka se olisi ollut Joe.

Ja isäni pisti piipun jälleen hampaisiinsa ja poltteli entiseen tapaansa.

Isäni olettamus oli osunut oikeaan. Loiskahduksen, joka oli herättänyt hänet mietteistään, oli synnyttänyt Joe, sillä seuraavana aamuna poikaa ei löytynyt mistään. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuitenkin löytyi, mutta kuten sanomalehdissä sanotaan ja kuten on helppo kuvitella, elon kipuna oli sammunut, ja sitäpaitsi ankeriaat ja äyriäiset olivat kalunneet pois hänen nenänsä ja osan hänen palleroisia poskiaan, joten, kuten isäni sanoi, hän ei kelvannut mihinkään.

Onnettomuuden jälkeisenä aamuna isäni oli aikaisin jalkeilla ja kaipasi pikku Joe-parkaa. Hän meni kajuuttaan, poltteli piippuaan eikä hiiskunut mitään. Kun veljeni ei ilmestynyt tavalliseen aikaan aamiaiselle, huusi äiti häntä tylysti; mutta Joe oli poissa äänenkantamilta ja yhtä mykkä kuin kala. Joe ei avannut suutansa vastatakseen, eikä isänikään avannut omaansa. Silloin äiti poistui kajuutasta, kierteli kaikkialla proomussa ja vilkaisi koirankoppiin nähdäkseen, oliko Joe siellä nukkumassa ison verikoiran luona -- mutta Joea ei löytynyt mistään.

Mitä ihmettä! Mitenhän Joen on saattanut käydä? tuskaili äitini riennettyään takaisin kajuuttaan kasvot äidillisen huolestuneina, vedoten isääni.

Isäni ei virkkanut mitään, vaan otti piipun hampaistaan, laski sen koppaa pystysuorasti alaspäin, kunnes se hiljaa kolahti kanteen, pani sitten piipun jälleen suuhunsa ja tuprautteli haikuja murheellisesti.

Mitä! Ei kai tarkoituksesi ole väittää hänen pudonneen jokeen? kirkaisi äitini.

Isäni nyökkäsi ja pölläytteli sauhuja entistä kiivaammin. Tätä luonteenomaista ilmoitusta seurasi kyynelten, huudahdusten ja sättimisten tulva. Isäni salli äitini uuvuttaa itsensä. Viimemainitun purkauksen lakatessa oli hänen piippunsa tyhjentynyt; hän koputti siitä tuhat ja huomautti tyynesti:

Ei kannata itkeä; mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda.

Ja hän ryhtyi täyttämään piippunsa koppaa uudelleen.

Ei mahda! kivahti äitini. Mutta sille olisi saattanut mahtaa.

Ota asia rauhalliselta kannalta! kehoitti isäni.

Ota rauhalliselta kannalta! kiljaisi äitini raivoissaan. Rauhalliselta kannalta! Niin, sinä tahdot ottaa kaikki rauhalliselta kannalta. Jos minä putoaisin jokeen, ottaisit otaksuttavasti senkin rauhalliselta kannalta.

Joka tapauksessa sinä ottaisit sen rauhalliselta kannalta, vastasi järkkymätön isäni.

Voi hyväinen aika! Voi, poloinen, päiviäni! parkui äitini. Kaksi lapsirukkaa, ja molemmat menneet!

Parempi onni ensi kerralla, tokaisi isäni. Älä senvuoksi, Sall, virka enää mitään koko asiasta!

Jonkun aikaa isäni vielä poltteli piippuaan, ja äitini itkeä tuherteli, kunnes vihdoin isäni, joka oikeastaan oli hyväsydäminen mies, nousi arkulta, jolla hän oli istunut, meni astiakaapille, kaatoi teekupin täyteen katajaviinaa ja ojensi sen äidilleni. Se oli ystävällinen teko, ja äitini saattoi suostuttaa ystävällisyydellä. Se oli vilpittömässä mielessä tehty tarjous, ja se otettiin myöskin samassa mielessä vastaan. Sittenkuin se oli muutamia kertoja toistettu, mikä kävi välttämättömäksi sen vuoksi, että äidin kyyneleet miedonsivat väkijuoman tehoa, hukkuivat murhe ja muisto yhdessä, kadoten, kuten kaksi rakastunutta uppoaa syvyyteen kietoutuneina toistensa syleilyyn.

Tähän kauniiseen vertaukseen lopetan kovaonnisen Joe-veljeni tarinan.

Noin vuosi veljeni hukkumisen jälkeen opastettiin minut tähän maailmaan ilman muita apulaisia tai katselijoita kuin isäni ja rouva Luonto, joka luullakseni on hyvin taitava kätilö, jollei sen puuhiin sekaannuta. Isäni, jolla oli jonkunlaisia hämäriä käsityksiä kristillisyydestä, suoritti juhlallisen kastetoimituksen piirtämällä piippunsa imukkeella ristin otsaani, ristien minut Jacobiksi. Mitä äitini kirkottelemiseen tulee, ei hän ollut eläissään käynyt kirkossa muuta kuin yhden kerran.

Isäni ja äitini eivät poistuneetkaan proomusta milloinkaan paitsi silloin, kun ylivalvoja tai omistaja kutsui edellisen maihin lastia luovutettaessa tai lastattaessa, sekä silloin, kun hän kerran kuukaudessa meni muutamiksi minuuteiksi maihin ostamaan välttämättömiä tarvikkeita.

Varhaisimmasta lapsuudestani en muista paljoakaan. Mutta sen muistan, että proomu oli usein hyvin loistavasti maalattu sinisellä ja punaisella maalilla, ja että äidilläni oli tapana osoittaa sitä minulle, kehuen sitä niin kauniiksi saadakseen minut rauhoittumaan. Sentähden sivuutankin ensimmäiset ikävuoteni ja aloitan viiden vuoden iästä.

Tänä varhaisena ikäkautena minusta oli jo hiukan hyötyä isälleni. Silloin olinkin melkein yhtä kehittynyt kuin jotkut pojat ovat kymmenvuotisina. Se kuulostanee kummalliselta, mutta asianlaita oli sellainen, että vaikka käsitykseni olivatkin rajoitetut, ne olivat hyvin keskitetyt. Proomu, sen varukset ja määräpaikat olivat lapsellisen mielikuvitukseni mikrokosmos; ja kun käsitteeni ja ajatukseni olivat suunnatut niin harvoihin esineisiin, olivat nämä esineet tehneet syvän vaikutelman ja niiden arvo oli täydelleen käsitetty.

Siihen aikaan saakka, jolloin yhdentoista vuoden ikäisenä lähdin pois proomusta, olivat joen äyräät mietiskelyjeni rajoina. Tosin kyllä minulla oli jonkinlainen käsitys puiden ja talojen luonteesta, mutia en usko olleeni selvillä siitä, että edelliset _kasvoivat_. Koko sinä aikana, jonka muistin niiden seisoneen joen äyräillä, ne näyttivät olevan ihan saman kokoisia kuin ne olivat silloin, kun näin ne ensi kerran, enkä kysellyt mitään.

Mutta ollessani kymmenvuotias tiesin joen kaikkien lahdekkeiden ja kaikkien niemekkeiden nimet -- tunsin veden syvyyden, matalikot, virran suunnan sekä myöskin vuoroveden vaihtelut, vuoksen ja luoteen. Pystyin hoitamaan proomua sen lipuessa alaspäin vuoroveden mukana, sillä voimien puutteen korvasin alituisen harjoituksen kehittämällä näppäryydellä.

Ollessani yhdentoista vuoden ikäinen sattui mullistava onnettomuus, joka muutti kaikki tulevaisuudenmahdollisuuteni, ja senvuoksi minun täytyy puhua isästäni ja äidistäni hiukan enemmän, kehittäen heidän tarinansa siihen ajankohtaan saakka. Äitini taipumus väkeviin juomiin, oli kuten aina käy, kovasti äitynyt, ja hänen lihavuutensa oli lisääntynyt samassa tahdissa. Nyt hän oli järin kömpelö, pullistunut lihavuori, sellainen olento, jollaista en ole koskaan senjälkeen nähnyt, vaikka hän ei silloin näyttänytkään minusta vastenmieliseltä, kun olin nähnyt hänen vähitellen paisuvan ja siten tottunut siihen enkä nähnyt ketään muita naisia muutoin kuin kaukaa.

Viimeisten kahden vuoden aikana hän oli harvoin poistunut vuoteestaan -- varmasti hän ei kömpinyt ulos kajuutasta enempää kuin viideksi minuutiksi viikossa -- lihavuus ja tavanmukainen humala tekivätkin sen hänelle mahdottomaksi. Isäni meni kerran kuukaudessa maihin neljännestunniksi ostamaan katajaviinaa, tupakkaa, savustettuja sillejä ja pilaantuneita laivakorppuja -- viimemainitut olivat pääasiallisena muonanani paitsi silloin, milloin sain proomun partaalta ongituksi kalan ollessamme ankkurissa. Olin senvuoksi hyvin ahkera vedenjuoja, en yksinomaan mieliteosta, vaan myöskin ruokani suolaisuuden pakotuksesta ja sen tähden, että äitini oli vielä säilyttänyt päässänsä kylliksi järkeä käsittääkseen katajaviinan olevan pahaksi pikku pojille.

Mutta isässäni oli tapahtunut suuri muutos. Kansi oli jätetty nyt miltei täydelleen minun huostaani, isäni nousi