Haaksirikko

By Robert Cromie and Unto Koskela

On vuosi 1898 ja Tyynellämerellä vettä halkoo valtamerialus SS Maori, joka kantaa kyydissään matkustajia ja heidän unelmiaan. Mutta sitten iskee myrsky, joka upottaa loistavan laivan. Katastrofista selviää vain kaksi matkustajaa – hienostoneiti Margery ja toisen luokan matkustaja George. Kun he ajautuvat autiolle saarelle ja yrittävät selvitä onnettomuudesta, on kaksikon kohdattava niin erimielisyytensä ja luokkaeronsa kuin välillään väreilevät tunteensa.Haaksirikko on vauhdikas seikkailuromaani uppoavalta laivalta pelastumisen jälkeisestä eloonjäämiskamppailusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788728495131

Book preview

Haaksirikko

Translated by Unto Koskela

Original title: The Lost Liner

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728495131

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

ILMAPUNTARI LASKEE.

»Vieläkö joku menee maihin? Vieläkö joku menee maihin?»

Niin huusi perämies kannella. Ja kannen alla toistivat stewartit samaa hytistä hyttiin. Oli soinut kolmannen kerran, ja sen lisäksi myönnetyt viisi minuuttia olivat melkein kuluneet. Ystävät erosivat vastahakoisina toisistaan, kotiin jäävät poistuivat kiireesti. Kapteeni ja luotsi seisoivat paikoillaan komentosillalla. Kolmas perämies laski kätensä merkinantokojeelle.

»Portaat irti!»

Niiden kumeasti jymähtäen pudotessa laiturille alkoivat nenäliinat huiskua.

»Tuo tuntui aivan siltä, kuin multaa putoaisi ruumisarkulle», sanoi laiha, huonosti pukeutunut pieni nainen naapurilleen ja huokasi niin kamalan yhtäläisyyden huomatessaan. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä pojalleen uskoen, ettei saisi enää nähdä tätä elävänä.

»Rohkeutta vain! Minuutissa on kaikki ohi», vastasi toinen ystävällisesti, vaikkei hän ollenkaan tuntenut puhujaa.

»Heittäkää irti! — Hiljaa! — Taaksepäin!» Valtameriyhtiön höyrylaiva Maori perääntyi hitaasti jäähyväishuutojen kaikuessa.

»Kirjoitan Honolulusta»

»Ja sinä kirjoitat joka postissa?»

»Hyvästi!»

»Jumala sinua siunatkoon, poikani!»

Maorin perääntyessä seisoi hienosti pukeutunut tyttö keulassa välikannella ja katseli rannalla olevaa väkijoukkoa. Hänen vieressään seisova nuori mies katseli samoin välinpitämättömän näköisenä laiturille. Joku innostunut matkustaja tönäisi häntä, jolloin hän vuorostaan tuli kevyesti koskettaneeksi tyttöä. Hattuaan kohottaen nuori mies mutisi muutaman sanan anteeksipyynnöksi, kääntymättä katsomaan, ketä hän oli töytäissyt. Tyttö nyökkäsi iloisesti vilkaisematta hänkään sivulleen. Jos he olisivat tienneet, mitä seuraavat päivät toisivat tullessaan, he varmaankin olisivat tunteneet enemmän mielenkiintoa toisiaan kuin väkijoukkoa kohtaan, josta he eivät tunteneet ainoatakaan.

Potkurin hitaat, voimakkaat iskut kävivät nyt nopeammiksi. Rannasta kuului eläköönhuuto, johon sekoittui nyyhkytyksiä monin paikoin. Matkustajat huusivat takaisin. Hinaajan avustamana Maori kulki hitaasti läpi Golden Gate’in. Sitten lähti luotsi laivasta, suunta määrättiin, koneet kävivät täyttä vauhtia, ja pian häipyi eräs »maailman kauneimmista satamista» taivaanrannan taakse.

»Tuo on Cliff House South Headissä», lausui eräs suuri, vaalea saksalainen hyvällä englannin kielellä siten aloittaen keskustelun toisen luokan tupakkahytissä.

»Kevytmielinen paikka, tuo Cliff House!» puuttui puheeseen eräs savuketta poltteleva nuorukainen. Hän puhui sellaisen henkilön ylimielisyydellä, joka on viettänyt puoli tuntia kysymyksessä olevassa paikassa. »Ettekö tekin ole samaa mieltä?» hän kysyi nuorelta, näköjään ajatuksiinsa vaipuneelta englantilaiselta, jonka nimi oli Drury — George Drury.

»En todellakaan ollenkaan tunne paikkaa», vastasi Drury huolimattomasti. »Tulin vasta eilen San Franciscoon, joten minulla ei ollut paljon aikaa katsella ympärilleni.»

Hän näytti haluavan olla rauhassa, ja se hänelle vastaväitteittä suotiinkin.

Eräs kalifornialainen lyöttäytyi nyt joukkoon ja heidän tehdessään tuttavuutta keskenään käytän sopivaa tilaisuutta hyväkseni antaakseni lukijalle muutamia välttämättömiä tietoja äskeisestä puhujasta sekä eräästä toisesta ensi luokan matkustajasta. Ennen kuin alan, minun on mainittava, ettei tapahtumilla, jotka sattuivat Maorilla matkan alkupuolella, oikeastaan ole mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa. Sen tähden ne sivuutetaan aivan ohimennen — pikemminkin viittaillen kuin kuvaillen. Jo kertomuksen alussa katoavien henkilöitten parissa meidän ei myöskään tarvitse viipyä kuin silmänräpäys. Päähenkilöt sen sijaan vaativat tarkempaa käsittelyä.

Näitä päähenkilöitä on vain kaksi, mies ja nainen. Mies, George Drury, on ennen mainittu Maorin toisen luokan matkustaja, matkalla San Franciscosta Aucklandiin. Hän oli pitkä, solakka, mutta jäntevä, brittiläisen nuorison tyypillinen edustaja, tuskin enempää kuin nuorukainen iältään, mutta hänellä oli laajakantoiset ajatukset — vaikkakin, se täytyy tunnustaa, pääasiallisesti itsestään. Vaikka hän oli fyysillisesti rohkea ja jäntevälihaksisempi kuin ensi näkemältä saattoi uskoa, puuttui häneltä kuitenkin eräs tärkeä ominaisuus, jotta hän olisi saavuttanut elämässään täydellisen menestyksen. Hän oli itsetietoinen, herkkä, ehkä myöskin vähän tunteellinen. Hän ei missään tapauksessa kärsinyt itseään nuhdeltavan, mistä tahansa sitten olikin kysymys tai mitä etuja hän tällä hinnalla olisi saavuttanutkin. Sitä paitsi hänellä ei ollut sitä tahdon kestävyyttä, joka on välttämätön, jotta onnistuttaisiin pyrkimyksissä — tai hän tunsi myös liian vähän mielenkiintoa uusia aatteita kohtaan, mikä aiheuttaa saman tulosten puutteen. Lyhyesti, hän oli liian akateeminen, vaikkakaan hän ei ollut voinut omistaa itselleen yliopistosivistyksen haittoja. Tämä johtui monista syistä.

Drury oli yritellyt »taidetta» ja huomannut, että se hänen kohdallaan näytti muodostuvan koko lailla pitkäveteiseksi, sitten hän oli ruvennut kauppiaaksi ja huomannut, ettei se homma ollenkaan soveltunut hänelle, ja lopuksi hän oli antautunut kirjalliselle alalle — samoin tuloksetta. Kirjalliseen toimintaan, johon hänellä oli tuo vaistomainen taipumus, joka uutteralla työllä voi johtaa sangen kunnioitettaviin tuloksiin, hän oli ainakin omasta mielestään uhrannut välttävän ajan koettaessaan päästä näkyviin — kokonaista kuusi kuukautta. Vaikka moni sangen hyvä kirjailija on tarvinnut paljon pitemmän ajan päästäkseen tasolleen, Drury oli varma epäonnistumisestaan. Hän tahtoi liian nopeasti päästä kuuluisaksi eikä sen tähden voinut täyttää tavallisen oppiajan ehtoja. Epäonnistuttuaan kotona hän matkusti ulkomaille, missä kaiken todennäköisyyden mukaan viimeinen villitys tulisi hänelle ensimmäistä pahemmaksi. Itse hän oli kaukana toivehikkuudesta. Todistukseksi tästä hän kasvatteli itselleen partaa, mikä huonosti sopi hänen kauniisiin kasvoihinsa. Hän teki niin vain näyttääkseen, että sivistyneet tavat alkoivat käydä hänelle aivan yhdentekeviksi. Ja se on monessa miehessä paha merkki.

Naispäähenkilö on neiti Margery Bute, ensimmäisen luokan matkustaja. Hän se oli seissyt välikannella Maorin lähtiessä San Franciscosta, ja Drury se oli niin huolimattomasti pyytänyt häneltä anteeksi tarkoituksetonta kömpelyyttään. Hänen isänsä oli matkalla siirtomaihin ryhtyäkseen kuvernöörinvirkaan, jossa toimessa hänen valtiolliset vihamiehensä toivoivat hänen saattavan itsensä mahdollisimman pulmalliseen asemaan suuren herkkäuskoisuutensa ja verraten vähäisen lahjakkuutensa vuoksi. Matkallaan hän oli tehnyt kierroksen, koska hänellä ei ollut kiirettä ja hän halusi nähdä Yhdysvaltoja. Neiti Margery seurasi isäänsä hoitaakseen hänen talouttaan, vaikka hän olikin sangen nuori niin vaativaan tehtävään. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja sangen kaunis. Hänellä oli ihanat, siniset silmät, voimakkaasti piirtyvät kulmakarvat, kapea, suora nenä, ja hänen tukkansa oli arvaamaton aarre. Tätä tukkaa oli eräs maalaistanssiaisten kaunotar sanonut — punaiseksi. Mutta se tapahtui sen jälkeen, kun kapteeni Mortimer oli kolmen tanssin ajan istunut neiti Bute’in vieressä ja sitä paitsi unohtanut merkinneensä erääseen noista tansseista nimensä tuon maalaiskaunottaren ohjelmaan. Kapteeni Mortimerillä oli kymmenentuhatta vuodessa. Margeryn hiuksia koskeva kysymys jääköön ratkaisematta.

Margerylle oli eduksi kaikki, mitä hän puki ylleen, ja hänen vartalonsa tuotti ompelijattarelle pikemminkin kunniaa kuin päinvastoin. Niitten lukuisten herrojen mielestä, jotka aina olivat hänen seurassaan, hän oli sangen miellyttävä, jos vain tahtoi. Ja yleensä hän tahtoi, kun hänellä oli herroja seuranaan. Tästä johtui, että hän kapteenin jälkeen oli tärkein henkilö Maorilla. Ja että hän sangen hyvin tiesi tämän, saattoi päättää hänen kopeasta esiintymisestään kannella ja hänen kamarineitonsa juoruista.

Toisen matkapäivän aamuna neiti Bute huomasi erään toisen luokan matkustajan, joka sillä hetkellä nojasi laivan partaaseen. Tämän kauniit kasvot ja miellyttävä, ehkä vähän surumielinen asento (hän todellakin kärsi kovaa koti-ikävää) tekivät tyttöön sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän katsahti mieheen puolittain ylimielisen säälivästi ja tunsi jäljellä olevan osan päivästä itsensä »hyväksi». Tällä vähäpätöisellä merkillä, joka tulkitsi ilmilausumatonta hyväntahtoisuutta, oli mieheen sähköinen vaikutus, niin kauan kuin hän oli samassa laivassa kuin tuo nuori tyttö lempeine, osanottavine silmineen ja ihmeellisine hiuksineen. Seuraavana aamuna tuo komea toisen luokan matkustaja ilmestyi kannelle sileäksiajeltuna, vaikkakaan ei juuri kaikkein parhaimmassa mielentilassa.

»Sanokaas, Drury», virkkoi kalifornialainen, joka oli tällä matkalla osittain terveytensä takia (eräs parilla pyssyllä varustettu mies oli vaaniskellut häntä hänen viimeksi tunnetun asuntonsa lähistöllä) »oletteko nähnyt sitä englantilaista tyttöä?»

»Mitä englantilaista tyttöä? Luullakseni useimmat laivassaolevista ovat amerikattaria.»

Hänen vastauksestaan ilmeni koko hyvin näyteltyä välinpitämättömyyttä.

»Nuo ’useimmat’ saavat olla mitä kansallisuutta haluavat. Mutta oletteko nähnyt sitä tyttöä?»

»Olen nähnyt monta tyttöä. Puhukaa selvästi tai sitten jättäkää minut rauhaan tyhmyyksiltänne!»

Hänen äänessään oli katkera sävy, joka oli melko ilmeikäs.

»Kas, miten leimahti!» huomautti kalifornialainen välinpitämättömästi ja sylkäisi veteen samalla unohtaen koko asian.

Hänen aikomuksenaan ei ollut vähääkään loukata, ja hänen huomautuksensa oli sattuva, vaikka vähemmän hieno. Druryllä ei todellakaan ollut mitään järkevää syytä mielettömyyden puuskalleen — sillä se sana ei ole lainkaan liian voimakas. Hän oli todella »leimahtanut».

Kolmannen päivän iltana oli konsertti salongissa ja toisen luokan matkustajat oli myös kutsuttu. Neiti Bute lauloi. Hänen äänensä ei ollut voimakas, mutta siinä oli tunnetta ja hänen esityksensä oli musikaalista. Ja mikä vielä tärkeämpää: hän tunsi Druryn, mikäli tämä saattoi nähdä, ennen kuin tyttö käänsi tylysti katseensa pois. Tämä joutui miehen ratkaistavaksi. Hän palasi hyttiinsä kiihottuneessa mielentilassa ja varmasti vakuuttuneena siitä, että sangen monet historian mainitsemat, tähän asti yleistä kunnioitusta nauttineet persoonallisuudet olivat olleet vain mitä suurimmassa määrin keskinkertaisia henkilöitä. Hänen kunnianhimonsa oli niin suuri, ettei ollut ollenkaan yllättävää, että sitä seurasi lankeemus.

Tuo lankeemus lykkääntyi kuitenkin olosuhteitten pakosta muutamia päiviä tuonnemmaksi. Drury saattoi niin muodoin kävellä ympäriinsä ja rakennella loistavia pilvilinnoja, joissa eivät hän itse ja tuo ihanatukkainen tyttö olleet ainoastaan päähenkilöitä, vaan myös ainoat toimivat henkilöt. Päivä ei ollutkaan kaukana, jolloin nämä kaksi todella saisivat esittää heille varatut osat, vaikkakin hyvin oudossa eikä aivan miellyttävässä näytelmässä. Mutta koska Drury ei ollut mikään profeetta, ei hän saattanut nähdä edessä olevia onnettomuuksia. Hän sai siis lyhyen ajan pysyä onnellisessa tietämättömyydessään.

Honolulussa lisääntyi matkustajien joukko tuolla tavallisella maailmanympärimatkailijoiden