Kuutamossa kulkee kuolema

By Kaarlo Erho

Vanha nainen kolkataan kadulla. Sattumalta paikalle osuu komissaari Erik Paarma, joka alkaa selvittää tapausta. Paarma haistaa tapahtuneessa palaneen käryä – vain hetki ennen rikosta Paarma kuuli, kuinka höperönä pidetty nainen toisteli sanoja "kuutamossa kulkee kuolema". Tapausta mutkistaa entisestään se, että naisen aviomies on aiemmin menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Pian Paarma saa selvitettäväkseen myös murhan, kun vuorineuvos ammutaan kuoliaaksi öisen juhlan päätteeksi. Millainen yhteys vanhan naisen ja vuorineuvoksen tapauksilla on toisiinsa? Kuka on murhaaja?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 8, 2020
• ISBN: 9788726349658

Book preview

Palmqvistia.

1. Luku: Kuutamossa kulkee kuolema.

Vanhahko nainen käveli Yliopistonkatua pitkin kauppatoria kohti verkkaisin, melkein laahustavin askelin. Hän oli hienosti pukeutunut, voisi melkein sanoa: ylellisesti, vaikkakin hänen yllään olevat hienoudet jo olivat vanhentuneen muodin mukaiset, niin että hän lähinnä muistutti viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneen muotilehden palstoilta alas astunutta mannekiinikuvaa.

Jos tarkkasi tuota vanhaa naista huolellisemmin, voi panna merkille, että hänen olemuksessaan oli kauttaaltaan jotakin kummallista. Jotakin hajanaista ja epävarmaa, aivan kuin hän ei olisi ollenkaan tietänyt mihin mennä ja mitä tehdä. Hänen katseensa nimittäin harhaili melkein levottomana ja avuttomana ympäriinsä kadun toiselta puolelta toiselle. Joskus se tuokioksi naulautui johonkuhun ohikulkijaan, mutta irtautui taas heti aloittaakseen äskeisen epätietoisen harhailunsa uudelleen.

Toisinaan tuntui aivan siltä kuin naisen huulet olisivat liikkuneet, ja tarkka kuuntelija olisi voinut kuulla hänen höpisevän joitakin käsittämättömiä sanoja tai lauseita, joista kukaan ei voinut päästä selville. Kadulla kulkijat olivat kuitenkin jokainen kiinni omissa ajatuksissaan ja mietteissään, joten kukaan ei kiinnittänytkään sen suurempaa huomiota tuohon itsekseen höpisevään vanhukseen. Jokainen, ken sattui kuulemaan hänen muminastaan jonkin epämääräisen sanan, ajatteli, että vanhus on jo toisen kerran lapseksi tullut ihminen, joka kadun nähtävyyksiä katsellessaan, tai jotakin kaupungilla toimitettavaa asiaa muistellessaan puhelee itsekseen.

Oli sentään eräs kadulla kulkija, jonka huomio kiintyi tuohon vanhukseen. Hän oli rikososaston ylimääräinen komissaari Erik Paarma. Tähän oli suurimpana syynä se, että hän tunsi hyvin tuon naisen. Hän tiesi, että tuo itsekseen höpisevä vanhus oli aikoinaan ollut kaupungin seurapiirien huomattavimpia henkilöitä. Nainen oli nimittäin entinen konsulinna Låmberg, aikoinaan Paarmankin kotona usein nähty ja tervetullut vieras. Hän oli kuullut, että vanhuksen elämään liittyi jokin salaisuus, joka oli yhteydessä konsuli Låmbergin kuolemaan. Konsulin kuolemaan liittyi muka jotakin kammottavaa, mikä oli saattanut tämän kunnianarvoisen naisen puolihöperöksi erakoksi.

Komissaari siis melkein pysähtyi tämän entisen konsulinnan kohdalla kulkiessaan hänen ohitseen, ja ne sanat, joita nainen mumisten toisteli, saivat hänen mielenkiintonsa oitis hereille. Hän oli kuulevinaan naisen mutisevan:

— Kuutamossa kulkee kuolema. Kuutamossa kulkee kuolema.

Nainen toisti toistamistaan tuota samaa lausetta ja vilkuili samalla ympärilleen kuin jotakin etsien.

— Mitähän tuo mahtanee tarkoittaa? komissaari kysyi itseltään melkein ääneen. — Kuutamossa kulkee kuolema? — Olisivatkohan nuo sanat millään tavalla yhteydessä konsuli Låmbergin… Hän ei jatkanut ajatustaan loppuun, sillä hänen takaansa kuului kimeitä huutoja, jotka keskeyttivät komissaarin ajatukset kerta kaikkiaan. Hän pyörähti oitis ympäri ja lähti kiireisin askelin kulkemaan takaisin päin ottaakseen selvän huudoista ja huutajasta.

Hänen ei tarvinnut ottaa montakaan askelta, ennen kuin tiesi, että huutojen aiheuttaja oli ollut juuri tuo samainen nainen, entinen konsulinna, jonka kummalliset sanat olivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan viimeisten minuuttien aikana.

Saavuttuaan paikalle hän totesi, että konsulinna makasi katukäytävällä tiedottomana. Kukaan lähellä olijoista ei voinut kertoa, mitä oli tapahtunut, vaikka jokainen oli äkkiä kuullut naisen kirkaisut ja nähnyt hänen lyyhistyvän katukäytävälle. Komissaari kehotti paikalle ilmestynyttä vartiokonstaapelia rientämään läheisimpään puhelimeen ja hälyttämään paikalle sairasauton, jolla nainen voitaisiin mahdollisimman nopeasti kuljettaa lääninsairaalaan.

Komissaari kyyristyi itse naisen viereen ja ryhtyi tarkastamaan hänen tilaansa. Kosketus ranteeseen todisti, että nainen vielä eli, koska valtimo toimi, tosin hiljaisin, melkein tuntumattomin sykkäilyin.

— Voisinko olla jotenkin avuksi? Paarma kuuli lausuttavan, ja vilkaistuaan taakseen hän näki pitkähkön, hyvin pukeutuneen miehen. — Olen lääkäri, äskeinen puhuja jatkoi. — Ja jos vain voin jotenkin auttaa, niin olen käytettävissänne, herra komissaari.

— Tunnette siis minut? Paarma kysyi, mutta muutti sitten mieltään ja jatkoi: — Tuskin voitte olla avuksi tässä vaiheessa. Mutta jos vastaanottonne on lähellä, niin toivon, että sallitte kuljettaa tämän naisparan luoksenne heti, kun sairasauto saapuu.

Tähän menettelyyn oli komissaarilla omat syynsä. Hän tunsi varsin hyvin vieressään olevan miehen tohtori Sarmalaksi, jonka vastaanotto oli Humalistonkadun varrella, siis aivan lähellä onnettomuuspaikkaa.

Sairasauto saapuikin tuossa tuokiossa, ja tohtori Sarmala nousi komissaarin kanssa autoon, jonne sitä ennen oli nostettu tajuttomana oleva nainen.

Perillä tohtori Sarmala tutki hänet huolellisesti, mutta ei ensin ollut keksiä syytä tähän tajuttomuuteen, joka tuntui olevan sitkeätä lajia, koska nainen ei osoittanut pienintäkään virkoamisen merkkiä tohtorin monista virvoitteluyrityksistä huolimatta. Viimein komissaarin huomio kiintyi naisen vanhanaikaiseen hattuun, joka oli laskettu pienelle pöydälle tohtorin vastaanottohuoneessa. Tuon hatun kovitetussa kopassa oli jotakin, mikä erikoisesti kiinnitti komissaarin huomiota. Hattu oli jotenkin eriskummallisesti rypistynyt tuon pyöreähkön kopan takapuolelta. Ja komissaari puolestaan oli varma, että silloin kun nainen oli kulkenut hänen ohitseen Yliopistonkadulla, tuo hatun pyöreä koppa oli ollut aivan yhtä sileä ja tasainen kuin se varmaan oli ollut viisikymmentä vuotta aikaisemminkin ollessaan vielä jonkun muotiliikkeen hyllykössä.

Komissaari mainitsi tohtorille huomiostaan, ja tohtori aloitti tutkimisensa uudelleen. Hänen ei tarvinnutkaan muuta kuin koetella takaraivoa voidakseen todeta, että naista oli lyöty jollakin raskaalla, mutta pehmeällä esineellä. Siinä siis oli tuon kummallisen taintumistilan syy.

Kaikeksi onneksi komissaari oli määrännyt ensinnä paikalle osuneen järjestyskonstaapelin ottamaan selville niiden henkilöiden nimet, jotka olivat olleet lähinnä konsulinnaa tämän suistuessa katuun, joten hän siis voisi kuulustella näitä henkilöitä ja sitä tietä mahdollisesti saada ilkityöntekijän käsiinsä.

Tohtorin yrityksistä huolimatta nainen ei näyttänyt virkoavan, joten tohtori ehdotti, että olisi edullisinta siirtää nainen lääninsairaalaan, missä hän saisi tarvitsemansa välttämättömän hoidon. Komissaarilla ei tietystikään ollut mitään asian tätäkään käännettä vastaan, joten sairasauto sai kyyditä edelleen tajuttomana olevan naisen lääninsairaalaan, johon tohtori Sarmala häntä seurasi.

Komissaari sitä vastoin lähti rikososastoon pannakseen alulle tutkimukset tämän kummalliselta vaikuttavan tapauksen selvittämiseksi. Hän pyysi tohtoria ilmoittamaan puhelimitse rikososastolle heti, kun nainen olisi tointunut sen verran, että pystyisi vastaamaan muutamiin kysymyksiin.

Saatuaan käsiinsä järjestyskonstaapelin laatiman luettelon komissaari alkoi järjestelmällisesti kuulustella rikospaikalla läsnä olleita henkilöitä sitä mukaa kuin heidät käsille sai. Mutta tämä kuulustelu osoittautui tuiki turhaksi ajan hukkaamiseksi, sillä yksikään näistä ihmisistä ei tietänyt mitään, mistä olisi voinut päätellä jonkun iskeneen naista kadulla ihmisvilinässä. Jokainen paikalla ollut vakuutti vain, että vanha nainen yhtäkkiä oli pari kertaa kirkaissut ja lyyhistynyt sitten tajuttomana katukäytävälle. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota sellaiseen mahdollisuuteen, että joku olisi lyönyt naista ja sitten hälinää hyväkseen käyttäen luikkinut tiehensä.

Neljä kuudesta kuulustellusta sanoi hyvin tuntevansa konsulinnan, sillä tämä nainenhan oli omintakeinen kuuluisuus kaupunkilaisten joukossa. Häntä pidettiin yleensä höperönä, sellaisena vaarattomana hulluna, jonka annetaan olla vapaana ja liikkua missä haluttaa, koska hän ei ollut vielä koskaan aiheuttanut mitään häiriötä tai muutakaan pahennusta herättävää. Kukaan ei ollut siis erikoisemmin kiinnostunut tuosta itsekseen höpisevästä naisesta.

Tällaisiin selityksiin komissaari siis sai tyytyä. Ja hän tiesi varmasti, että juttuun kätkeytyi jotain muutakin, sillä miksipä kukaan olisi vaivautunut iskemään tuota höperöä vanhusta tajuttomaksi, ellei teolla ollut määrättyä tarkoitusta. Ja loppujen lopuksi: olivatko nuo vanhan naisen höpinät niin turhanpäiväisiä ja merkityksettömiä, millaisina ihmiset niitä näyttivät pitävän? Olihan komissaari omin korvin kuullut konsulinnan sanovan: Kuutamossa kulkee kuolema.

Oliko noilla sanoilla jokin merkittävämpi tarkoitus? Komissaari oli valmis uskomaan niin, sillä tätä olettamusta tuki juuri seikka, että nainen oli isketty tajuttomaksi hänen höpistessään yhtä mittaa tuota samaa lausetta. Merkitsikö se siis sitä, että tuo puolihöperö vanhus tiesi jotakin jostakin rikoksesta, jostakin kuutamossa tehdystä murhasta, ja että rikollinen sattumalta oli kuullut hänen lauseensa ja päättänyt heti raivata tuon vaarallisen höpöttäjän pois tieltään?

Nämä tuntuivat olevan visaisia kysymyksiä, joihin ei voinut ryhtyä etsimään vastausta mistään tietosanakirjasta, vaan se täytyi koettaa keksiä itse. Mutta miten? Miten todellakin alkaisi selvittää juttua, jolla ei ollut muuta pohjaa kuin nuo vanhuksen kummalliset sanat ja saman vanhuksen joutuminen petomaisen hyökkäyksen kohteeksi keskellä kirkasta päivää vilkkaalla kadulla?

Koska odotettua puhelintiedotusta lääninsairaalasta ei kuulunut, komissaari päätti itse kysyä sieltä naisen tilaa. Hänelle vastattiin, että vanhus oli vielä samanlaisessa tajuttomuudentilassa kuin sairaalaan tuotaessakin, mutta että hyviä toiveita hänen toipumisestaan oli olemassa. Naista ei missään tapauksessa kuitenkaan voinut kuulustella, ennen kuin aikaisintaan seuraavana päivänä. Tähän oli komissaarin tyytyminen, sillä eihän hän itse voinut mennä puhaltamaan henkeä vanhukseen, koska siihen eivät lääkäritkään pystyneet.

Niinpä komissaari laatikin asiasta raportin ja lähetti sen esimiehelleen.

Muutaman minuutin kuluttua komissaari sai esimieheltään päätöksen, että juttu edelleenkin jätettäisiin komissaari Paarman haltuun siksi, kunnes pahoinpitely tulisi täydelleen selvitetyksi.

Paarma soitti vielä kerran lääninsairaalaan ja saikin tohtori Sarmalan langan päähän. Tohtori selitti, että nainen vielä oli tajuttomana, mutta että hän ilmeisesti virkoaisi aivan lähitunteina, ehkäpä jo lähiminuutteinakin. Edelleen tohtori kertoi, että isku oli ollut tavattoman voimakas, sillä vaikka se ilmeisesti oli annettu jollakin kimmoisalla esineellä, oli se kyennyt vioittamaan naisen pääluuta jonkin verran, ja pelättiin, että muuan luunsiru oli työntynyt aivoihin. Tätä ei tosin oltu ainakaan vielä voitu todeta, koska vioittunut kohta oli sellaisessa paikassa, ettei luunsiru voinut erottua röntgenkuvassakaan. Tohtori lupasi tiedottaa komissaarille heti, jos jotakin erikoista havaittaisiin.

Näine hyvineen komissaari Paarma sai saapastella poikamiesasuntoonsa, jonka hän oli vuokrannut eräästä pikkutalosta Rauhankadun varrelta.

Paarma heräsi keskellä yötä kiivaaseen puhelimen pärinään. Vaikka hän ei tietänytkään, miten kauan oli nukkunut, hän oitis ajatteli, että soittaja oli tohtori Sarmala, joka varmaan oli saanut selville jotakin uutta tuon tainnoksiin isketyn naisen suhteen. Hän hyppäsi siis vuoteestaan ja oli puhelimen torvessa niin nopeasti, että soittaja varmaankin oletti hänen olleen valveille odottamassa tuota soittoa.

— Haloo! komissaari huusi mikrofoniin. — 38700, komissaari Paarma puhelimessa.

Ääni ja sanat, jotka Paarma kuuli puhelimessa, saivat hänet melkein lysähtämään polvilleen. Puhelimessa ei ollutkaan tohtori Sarmala, eikä yöllinen soitto suinkaan tarkoittanut tuota kadulta löydettyä naista. Puhelimessa oli itse poliisipäällikkö, ja hänen äänensä tuntui suorastaan hätäiseltä, kun hän puhui:

— Jumalan kiitos, että sain teidät hereille, komissaari. On tapahtunut jotakin kauheata, jonka selvittämiseen luulen tarvittavan juuri teidän laistanne paljon kokenutta miestä. Pukeutukaa nopeasti, ottakaa lähimmästä pirssistä auto ja ajakaa niin nopeasti kuin mahdollista Ispoisiin. Lähemmin vuorineuvos Järnbergin huvilalle. Vuorineuvos on murhattu. Tulkaa, jumalan nimessä, mahdollisimman pian!

Paarma toimi nopeasti sukaistessaan vaatteensa ylleen. Tällä välin hän ehti kuitenkin puhelimitse tilata auton lähimmältä autoasemalta. Ennen kuin hän ehti vetää päällystakkia ylleen, hän jo kuuli kadulta auton merkinantotorven törähdyksen, auto oli saapunut. Päällystakin napit auki, hattu vielä kourassaan Paarma riensi kadulle ja heittäytyi autoon, joka heti lähti kiidättämään häntä kohti määräpaikkaa.

Vilkaistessaan auton ikkunasta kadulle Paarma totesi, että ulkona oli melkein yhtä valoisaa kuin päivälläkin, vaikka olikin jo syyskuu ja keskiyö. Oli siis täyden kuun aika. Paarma koetti katsoa taivaalle. Aivan oikein. Siellä loistelikin kuu täyteläisenä ja kirkkaana valaen kelmeänhohteista valoaan tähän murheen laaksoon.

— Täysi kuu, kuutamo, Paarma mutisi itsekseen. — Kuutamo… Ja — kuutamossa kulkee kuolema.

— Eikö hän ollutkin kuullut juuri noita sanoja päivällä sen vanhan naisen suusta? Mahtoikohan niillä sittenkin olla jotakin merkitystä? Olihan nyt kuutamo, ja kuolema oli kulkenut paikkakunnalla. Mitä ihmettä tarkoittikaan tuo nainen sanoillaan: Kuutamossa kulkee kuolema?

Jarrut ilkeästi vongahtaen auto pysähtyi huvilan eteen. Paarma hyppäsi autosta heti, työnsi kuljettajan kouraan setelin, jonka arvo vastasi taksamittarin osoittamaa summaa, ja alkoi harppoa huvilan ovea kohti pitkin askelin.

Sekavin tuntein Paarma astui huvilan ovesta sisälle. Olihan hän nyt joutunut selvittämään rikosta, joka oli tapahtunut juuri niissä seurapiireissä, joissa hän oli lapsuutensa elänyt. Tämä ajatus sai eräänlaisen haikeuden hänen mieleensä, mutta se kaikkosi oitis, kun hän näki huvilassa olevien ihmisten keskuudessa vallitsevan hermostuneen mielentilan. Hän keskitti ajatuksensa yhden ainoan asian ympärille. Ja se asia oli: rikos on annettu hänen selvitettäväkseen, ja hänen on se myös selvitettävä, olkootpa henkilöt keitä tahansa.

Ennen häntä oli rikospaikalle saapunut päivystäjänä ollut komissaari Virveli sekä eräs ylikonstaapeli, jonka johdolla pari erikoismiestä parhaillaan työskenteli. Komissaari Virveli oli tiedottanut tapahtumasta poliisipäällikölle, joka niinikään heti oli rientänyt paikalle. Poliisipäällikön läsnäolo johtui etupäässä siitä, että murhattu oli paikkakunnan huomattavimpia teollisuusmiehiä.

Poliisipäällikkö vei Paarman rikospaikalle ja selosti hänelle kaiken tapahtuneen, sikäli kuin siitä mitään oli selville saatu.

Tuossa linnamaisessa huvilassa oli vietetty jonkinlaista syyskesän juhlaa, johon oli kutsuttu tavallista enemmän väkeä, Kaiken kaikkiaan oli huvilassa ollut rikoksen tapahtuma-aikana kaksikymmentäyksi henkilöä — talon oma väki ja palveluskunta mukaan luettuina. Juhlavieraat, kuten isäntäväkikin vuorineuvosta lukuun ottamatta, olivat olleet melkein kaikki huvilan alakerroksessa sijaitsevassa salongissa. Vuorineuvos oli jostakin syystä poistunut hetkeksi toisten joukosta mennen omaan työhuoneeseensa. Hän oli ollut poissa seurasta