Kultainen paula

By James Oliver Curwood

Ylikonstaapeli Philip Raine saa haastavan tehtävän. Hänen pitäisi saada kiinni murhasta syytetty Bram Johnson. Johnson ei kuitenkaan ole mikä tahansa mies, vaan hänellä on erityisen paha maine. Eläähän Johnson Kanadan armottomassa luonnossa susien kanssa. Onko poliisilla mitään mahdollisuuksia saada kiinni miestä, joka on kuin osa luontoa? Rainen tehtävä muuttuu entistäkin mystisemmäksi, kun hän saa tietää naisen hiuksista tehdystä ansaloukusta, joka liittyy Johnsoniin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726314786

James Oliver Curwood

James Oliver Curwood (1878-1927) was an American writer and conservationist popular in the action-adventure genre. Curwood began his career as a journalist, and was hired by the Canadian government to travel around Northern Canada and publish travel journals in order to encourage tourism. This served as a catalyst for his works of fiction, which were often set in Alaska or the Hudson Bay area in Canada. Curwood was among the top ten best-selling authors in the United States during the early and mid 1920s. Over one-hundred and eighty films have been inspired by or based on his work. With these deals paired with his record book sales, Curwood earned an impressive amount of wealth from his work. As he grew older, Curwood became an advocate for conservationism and environmentalism, giving up his hunting hobby and serving on conservation committees. Between his activism and his literary work, Curwood helped shape the popular perception of the natural world.

Book preview

www.egmont.com

1

Bram susineen

Bram Johnson oli pohjolassakin harvinainen mies. Hän oli ennen kaikkea ihminen, jonka käyttäytyminen johtui ympäristöstä, pakosta ja siitä, mikä teki hänestä joskus ajattelevan miehen ja joskus raakimuksen, jolla oli pirun sydän. Tässä kerrotaan Bramista, tytöstä ja eräästä toisesta miehestä eikä Bramia itseään saa moittia liian paljon. Hän oli syvästi liikuttava ja kuitenkin pelottava. Voidaan kysyä, oliko hänellä ollenkaan sielua. Mutta jos hänellä oli sielu, se oli piilossa metsissä ja villissä luonnossa, joka oli muokannut hänet.

Bramin tarina alkoi jo paljon ennen hänen syntymäänsä, ainakin kolme sukupolvea aikaisemmin, ennen kuin Johnsonit joutuivat kuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolelle. He kulkivat kulkemistaan aina vain pohjoista kohti. Jos kulkija työntää kanoottinsa vesille Athabascan suupuolella ja matkustaa pohjoiseen päin Great Slavelle eli Suurelle Orjajärvelle ja sitten Mackenzieta ylös napaseuduille, hän näkee monenlaisia kansoja.

Ihmisen rotuominaisuudet muuttuvat nopeasti maailmassa, johon hän parhaillaan tunkeutuu. Laihakasvoiset chippewat valppaine liikkeineen ja korkeakeulaisine kanootteineen muuttuvat hitaammiksi cree-intiaaneiksi. Näiden kasvot ovat leveämmät ja silmät enemmän vinossa, ja nämä käyttävät kulkiessaan nopeampaa tuohikanoottia. Ja nämäkin muuttuvat sitä mukaa, kuta kauemmaksi pohjoiseen tullaan. Jokainen uusi heimo eroaa vähän lähimmästä eteläisestä naapuristaan, kunnes vihdoin cree-intiaanit ovat aivan japanilaisten näköisiä ja muuttuvat chippewyaneiksi. Ja chippewyanit rupeavat jatkamaan elämäntarinaa siitä, mihin cree-intiaanit sen lopettivat. Napaseutujen läheisyydessä kanootti muuttuu vähitellen nahkakajakiksi, kasvot levenevät yhä, silmät vääntyvät vinoon kuin kiinalaisten silmät. Ihmisen historiankirjoittajat sanovat häntä eskimoksi.

Lähdettyään kerran liikkeelle Johnsonit eivät pysähtyneet mihinkään erityiseen paikkaan. On mahdollista, että tämän satavuotisen tarinan alussa, jonka oli määrä loppua Bramiin, olikin vain yksi ainoa Johnson. Mutta heitä oli kuitenkin jossakin vaiheessa enemmän. Johnsonien veri sekaantui ensin chippewyanien vereen, sitten cree-intiaanien, ja kun tämä cree-chippewa-Johnson-veri vihdoin sekoittui eskimoiden vereen, oli joukossa hieman chippewyanienkin verta. Mutta nimen säilyminen on sittenkin kummallisinta. Matkustaja voi mennä johonkin telttaan tai tupaan toivoen löytävänsä sieltä valkoisen miehen, mutta hämmästyykin saatuaan selville totuuden.

Bram, joka syntyi melkein sata vuotta tämän eri rotujen sekoittumisen jälkeen, oli etäisperinnöllisyyden selvä todiste, sillä hänen ihonvärinsä, tukkansa ja silmänsä olivat valkoisen miehen. Muissa ruumiillisissa suhteissaan, paitsi koossaan, hän muistutti enemmän sekarotuista eskimoäitiään, sillä hän oli melkein kaksi metriä pitkä ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat leveät ja hänen poskipäänsä korkeat, hänen huulensa olivat paksut ja hänen nenänsä litteä. Ja hän oli valkoinen. Se olikin hämmästyttävintä koko asiassa. Hänen tukkansakin oli vaaleanpunertava, sukimaton, karhea ja takkuinen kuin leijonan harja, ja hänen silmänsä olivat joskus omituisen siniset ja kun hän oli vihainen, vihreät kuin kissan silmät öisin.

Ainoakaan ihminen ei voinut sanoa Bramia ystäväkseen. Hän oli kokonaan verhoutunut salaperäisyyteen. Hän ei milloinkaan viipynyt missään turkiskeskuksessa kauempaa kuin hänen oli pakko vaihtaakseen turkiksensa elintarpeisiin, ja voi kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennen kuin hän palasi jälleen tähän samaan turkiskeskukseen. Hän oli aina liikkeellä. Luoteinen kuninkaallinen ratsupoliisi piti häntä silmällä enemmän tai vähemmän ja monien kaukana vaeltavien osastojen päämajaan lähettämissä tiedonannoissa on seuraava lyhyt lause: Näimme Bramin susineen matkustavan pohjoiseen, tai Bram sivuutti meidät susineen − Aina vain Bram susineen.

Sitten poliisi eksyi hänen jäiljiltään pariksi vuodeksi. Tämä sattui siihen aikaan, kun Bram hautautui Great Bearin itäpuolella sijaitsevien Sulphur-salojen sydämeen. Sen jälkeen poliisi piti häntä yhä tarkemmin silmällä odottaen ja toivoen jotakin tapahtuvaksi. Poliisi ei pettynytkään toiveissaan. Bram tappoi miehen. Hän teki sen sievästi ja helposti, taittaen miehen selkärangan kuin hän olisi katkaissut kepin ja ehti jo pitkän matkan päähän pakoon, ennen kuin hänen uhrinsa huomattiin kuolleeksi. Seuraava surunäytelmä seurasi vain paria viikkoa myöhemmin, kun korpraali Lee ja eräs yksityisetsivä Fort Churchillista saavuttivat hänet jäälakeuden rajalla. Bram ei ampunut laukaustakaan. Ollessaan Bramista vielä neljännespeninkulman päässä he kuulivat vain hänen äänekkään kummallisen naurunsa. Bram päästi vain irti sutensa. Tuntuu ihmeeltä, että korpraali Lee eli niin kauan, että hän voi ryömiä erään sekarotuisen tupaan, jossa hän kuoli vähän myöhemmin. Sekarotuinen tuli sitten kertomaan tapahtumasta Fort Churchilliin.

Sen jälkeen Bram hävisi kokonaan maailman silmistä. Se, mitä hän koki noiden neljän viiden vuoden aikana tapahtuman jälkeen, hankki hänelle ehkä anteeksiannon, jos hänen kokemuksistaan voitaisiin kirjoittaa kirja. Bram susineen − ajatelkaa − olla yksinään koko ajan voimatta puhua kenenkään kanssa. Hän ei koskaan näyttäytynyt missään saadakseen elintarpeita. Hän oli muuttunut ihmissudeksi, eläimelliseksi mieheksi ja susien toveriksi.

Kolmen vuoden kuluttua ei hänen laumassaan ollut tippaakaan koiranverta. Siinä ei ollut muita kuin susia. Hän kasvatti ne penikoista, kunnes hänen laumassaan oli niitä parikymmentä. Ne olivat oikeita hirviöitä, sillä hän tappoi kaikki heikommat. Ehkä hän olisi päästänyt ne mielellään vapaiksikin tappamisen asemesta, mutta nämä Bramin pedot eivät välittäneet vapaudesta. Ne tiesivät hänet vaistomaisesti ylieläimeksi ja olivat hänen orjiaan. Ja Bram piti niistä, koska hän oli itsekin hirviö ja puolipeto. Ne olivat hänen veljiään, sisariaan, vaimojaan ja edustivat hänen silmissään koko luomakuntaa. Hän nukkui niiden kanssa, söi niiden kanssa ja näki nälkää niiden kanssa silloin, kun oli puute ruoasta. Ne olivat hänen suojelijoitaan ja henkivartijoitaan.

Kun Bram halusi lihaa, jota olikin näillä saloseuduilla, hän usutti vain sutensa jonkun peuran tai hirven jäljille ja vaikka ne olisivat päässeetkin kymmenen kilometriä Bramista edelle, luissa oli vielä yllin kyllin lihaa hänen saapuessaan perille. Neljä vuotta sellaista elämää! Poliisit eivät uskoneet siihen ollenkaan. He nauroivat kaikille satunnaisille huhuille, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Huhut kertoivat, että Bram oli nähty, ja hänen kovan äänensä oli kuultu hiljaisina talviöinä voittavan hänen susiensa ulvonnan ja että sekarotuiset ja intiaanit olivat huomanneet hänen jälkiään siellä täällä kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa.

He epäilivät asiaa siksi, että siihen liittyi ranskalaisten sekarotuisten taikauskoista jahtikalerin pelkoa, ja jahtikaleri on niitä pohjolan erikoisuuksia, joille ei saa nauraa. Se on koottu ihmisistä, jotka ovat myyneet sielunsa pirulle saadakseen purjehtia ilmassa; ja heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat valmiit vannomaan käsi ristiinnaulitun kuvalla, että he omin silmin olivat nähneet Bramin susineen ajavan takaa suuria eläimiä taivaalla.

Siksi poliisi luulikin Bramia kuolleeksi; ja Bram sillä aikaa pysytellessään poissa kaikkien ihmisten näkyvistä muuttui päivä päivältä yhä enemmän niiden susien kaltaiseksi, jotka olivat hänen veljiään. Mutta valkoisen veren vaistot kuolevat ihmisessä hitaasti ja siksi kalvoikin ainainen ikävä Bramin suuressa rinnassa sykkivää sydäntä. Tämä oli kai joskus tuntunut hänestä kauheammalta kuin kuolema − halu kuulla ihmisääniä, kaipuu saada seurustella jonkun kanssa ja puhutella häntä, vaikka hän ei koskaan ollut rakastanutkaan ketään miestä eikä naista. Tämä vie nyt meidät Bramin elämän viimeiseen järkyttävään elämykseen − tyttöön ja toiseen mieheen.

2

Philip Brant saa tietää totuuden

Tämä toinen mies oli Philip Brant.

Eräänä iltana hän istui Pierre Breaultin tuvassa Pierreä vastapäätä pöydän toisella puolella. Tuvan rautapeltinen kamiina hehkui tulikuumana hänen takanaan. Ulkona oli hirveä ilma. Pierre, ketunpyytäjä, oli rakentanut tupansa pitkän kapean laihaa sormea muistuttavan kuusikon nokkaan, joka ulottui kauas jäälakeudelle, ja tänä iltana tuuli humisi ja ulvoi aukeilla paikoilla niin kauheasti, että Philipiä värisytti. Hyvin lähellä idässä oli Hudsonin lahti, niin lähellä, että hän muutamia hetkiä aikaisemmin avatessaan tuvanoven oli kuullut pohjavirtojen lakkaamattoman matalan jyrinän, kun ne aukaisivat itselleen tietä Roes Welcomen kautta Pohjoisesta Jäämerestä etelään. Tämän keskeytti silloin tällöin hirveä pauke, kun jäätyneet voimat avasivat railon jäätyneisiin vuoriin, kuin ne olisivat leikanneet niitä suurella veitsellä.

Pierren tuvasta länteen päin ulottui taas eloton salomaa, rajaton ja autio, kalliottomana ja pensaattomana. Päivisin sellaisen taivaan uhkaamana, joka pani Philipin aina muistelemaan erästä hirveätä kuvaa, jonka hän oli kerran nähnyt Dorén kuvittamassa Danten Helvetissä − matalaa synkässä pilvessä olevaa taivasta, joka muistutti purppuran väristä ja sinistä graniittia, ja joka aina uhkasi purkautua maanpinnalle kauheina lumivyöryinä. Ja tänä iltana, kun valkoiset ketut luskuttivat ja tuuli ulvoi −

– Niin totta kuin joskus toivon pääseväni paratiisiin, vannon nähneeni hänet elävänä, m’sieur, Pierre toisti jälleen pöydän takaa.

Brant, joka kuului Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin Fort Churchillin osastoon, ei enää hymyillyt epäilevästi. Hän tiesi, että Pierre Breault oli urhoollinen mies, muuten tämä ei olisi asettunutkaan asumaan yksikseen tänne salomaiden sydämeen pyydystämään villejä kettuja. Eikä hän ollut taikauskoinenkaan, kuten useimmat hänenlaisensa, sillä muuten alituisten yötuulien surullinen humina ja ulvonta olisivat karkottaneet hänet pois.

– Vannon sen, Pierre toisti.

Philipin kasvot alkoivat nyt hehkua tunteesta, joka oli melkein innostusta. Puristaen kätensä nyrkkiin, hän kumartui pöydän yli. Hän oli kolmekymmentäviisivuotias ja melkein yhtä solakka kuin Pierrekin ja hänen silmänsä olivat yhtä teräksensiniset kuin Pierren olivat mustat. Hänen elämässään oli kauan aikaa sitten ollut kausi, jolloin hän lännen suurkaupungissa oli käyttänyt pukua. Siellä ei ollut ollut kellään muulla sellaista pukua, mutta nyt hänen peurannahkaisen nuttunsa hihat olivat kuluneet ja repaleiset, hänen kätensä olivat känsäiset ja hänen kasvoissaan oli myrskyjen ja tuulien uurtamia vakoja.

– Mutta sehän on mahdotonta, hän sanoi, − sillä Bram Johnson on kuollut!

– Hän elää, m’sieur.

Pierren ääni värähteli kummallisesti hänen puhuessaan.

– Jos vain olisin kuullut, jos en olisi nähnyt, voisitte epäillä, m’sieur, hän huudahti silmät hehkuen tummaa tulta. − Niin, kuulin ensin lauman ulvonnan. Menin ovelle kuuntelemaan ja katsomaan öiselle lakeudelle. Huh, miten läheltä ne menivätkään! Kuulin peuran kavioiden kapseen. Silloin kantautui korviini kova karjaisu, joka vaimensi susien ulvonnan kuin kymmenen miestä olisi huutanut yhtäaikaa, ja silloin tiesin Bram Johnsonin ajavan takaa riistaa. Hyvä Jumala, hän on varmasti hengissä! Eikä siinä suinkaan ole kaikki.

Hänen sormensa koukistuivat. Kolmannen tai neljännen kerran viimeisten neljännestuntien kuluessa Philip näki hänen koettavan hillitä kummallista mielenliikutustaan. Hänen epäilynsä olivat haihtuneet. Hän alkoi jo uskoa Pierren puheisiin.

– Ja senkö jälkeen te näitte hänet?

– Niin. En tekisi enää toistamiseen niin kuin silloin, vaikka saisin kaikki ketut Athabascan ja lahden väliltä omikseni. Olin kai silloin − en tiedä oikein millaisessa tilassa. Hiivin pimeään yöhön ja seurasin heitä. Löysin susien ja jonkun miehen lumikenkien jäljet. Niin, ja sittenkin vain seurasin niitä. Pääsin vastatuulessa aivan kaatuneen peuran läheisyyteen. Kuulin leukojen loksahtelua, kun pedot repivät lihaa ja jonkun miehen hirveää naurua. Jos tuuli olisi kääntynyt, jos tuo pirujen sieluista kokoonpantu lauma olisi vainunnut minut, ei Jumalakaan olisi voinut pelastaa minua!

Häntä värisytti ja hänen sormiensa jäsenet napsahtelivat, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja aukaisi ne jälleen.

– Mutta minä jäin paikoilleni, m’sieur, hautautuneena melkein vyötäisiäni myöten lumeen. Ne jatkoivat matkaansa pitkän ajan kuluttua. Oli niin pimeä, etten nähnyt niitä. Sitten menin katsomaan peuran raatoa ja huomasin Bramin vieneen mukanaan molemmat paistit. Peura oli ollut suuri hirvas. Seurasin niitä lumilakeuden poikki metsään, jossa Bram sytytti itselleen nuotion. Näin hänet silloin ja voin vannoa Pyhän Neitsyen nimessä, ettei mies ollut kukaan muu kuin Bram. Kauan aikaa sitten, ennen kuin hän tappoi miehen, hän tuli pari kertaa tupaani eikä hän ollut lainkaan muuttunut. Sudet tunkeilivat.hänen ympärillään valopiirissä. Vasta silloin tulin järkiini. Näin hänen silittelevän niitä. Erotin petojen kimaltelevat torahampaat. Kuulin niiden hengityksen ja näin Bramin puhuvan ja nauravan niille suuren partansa läpi. Silloin käännyin ja pakenin takaisin majaani juosten niin nopeasti, että susienkin olisi ollut vaikea tavoittaa minua. Eikä siinäkään vielä ollut kaikki.

Jälleen hän suoristi ja koukisti sormiaan katsoa tuijottaessaan Brantiin.

– Uskotteko minua nyt, m’sieur?

Philip nyökäytti päätään. − Mahdottomaltahan se kyllä kuulostaa, mutta ette suinkaan ole uneksinutkaan.

Breault huokasi syvään tyytyväisyydestä ja nousi puoleksi seisoalleen.

– Ja uskotteko lopunkin, jos kerron sen teille?

– Uskon.

Pierre meni makuulavan luo ja palatessaan hänellä oli mukanaan peurannahkainen pussinsa, jossa hänellä oli piikiven kappaleita, terästä ja tulukset.

– Seuraavana päivänä menin sinne jälleen, m’sieur, hän sanoi istuutuen jälleen Philipiä vastapäätä. − Bram oli poistunut susineen. Hän oli nukkunut kuusenoksista valmistamassaan majassa. Ja, koira vieköön, hän ei ollut viitsinyt puhdistaa majan lattiaa lumesta! Hänen intiaanikenkiensä jälkiä näkyi kaikkialla susien jälkien seassa ja ne olivat suuria kuin hirviömäisten petojen jäljet. Hain kaikkialta jotakin, mitä hän ehkä huomaamattaan oli pudottanut, ja löysinkin vihdoin kaniinin paulan.

Pierre Breaultin silmät, eivätkä hänen sanansa ja pitkien laihojen sormiensa kummallinen sulkeutuminen ja aukeneminen hänen kädessään olevan peurannahkaisen pussin ympärillä, panivat Philipin ruumiin värähtelemään salaperäisestä odotuksesta. Ja hänen odottaessaan vaieten, Pierren sormet avasivat pussin ja hän sanoi:

– Niin, löysin kaniinin paulan, m’sieur, lumesta, johon se oli pudonnut hänen taskustaan.

Hän työnsi sen hetken kuluttua Philipin käteen. Palava öljylamppu riippui katosta heidän kohdallaan. Sen valo valaisi kokonaan heidän välissään olevan pöydän. Philipin huulilta, kun hän katsoi paulaa, pääsi hämmästynyt huudahdus. Pierre oli odottanutkin sitä. Häntä ei oltu alussa uskottu, mutta nyt hänen kasvonsa hehkuivat riemusta. Hetken näytti aivan siltä kuin Philip olisi lakannut hengittämästä. Hän katsoa tuijotti, ylhäältä virtaavan valon välkkyessä hänen kädessään olevassa esineessä. Se oli paula. Sitä ei voinut epäillä. Se oli melkein metrin pituinen omituisine chippewyanilaisine solmuineen toisessa ja kaksinkertaisine tavallisine solmuineen toisessa päässä.

Kummallista vain oli, että se oli punottu kullan värisistä naisen hiuksista.

3

Brant tekee päätöksensä

Tehdessään johtopäätöksiä ihminen ei joskus pysähdy ajattelemaan, vaan pääsee heti lopulliseen tulokseen, mikä äkillisyytensä vuoksi vaikuttaa kuin kovan lyönnin aiheuttama huumaus. Philipkin huudahdettuaan yhden ainoan kerran hämmästyksestä ei sitten enää päästänyt ääntäkään. Hän ei puhunut sanaakaan Pierrelle. Tuvan ympärillä humisevan tuulen nopean tyyntymisen aikana hänen kellonsa nakutus kuulosti pienen rummun pärinältä. Sitten hän kohotti hitaasti katseensa kädessään olevasta silkinhienosta langasta Pierreen. He tiesivät toistensa ajatukset. Jos hiukset olisivat olleet mustia, ruskeita tai raa’an punaisia niin kuin ylemmän Mackenzien varrella asuvien eskimoiden, ei