Jumalan maa - ja nainen

By James Oliver Curwood

Philip Weyman on kovaan eräelämään tottunut mies, joka on viettänyt viimeiset pari vuotta villissä luonnossa. Kun Weyman on vihdoinkin palaamassa sivistyksen pariin, hän kohtaa luonnossa mystisen naisen, Josephine Adaren. Viehättävä Adare on pulassa ja pyytää Weymanilta suojelua lainsuojattomia rikollisia vastaan. Weyman on myyty – eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Hän ei kuitenkaan aavista, millaiseen seikkailuun Adaren suojelu hänet viekään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726314793

James Oliver Curwood

James Oliver Curwood (1878-1927) was an American writer and conservationist popular in the action-adventure genre. Curwood began his career as a journalist, and was hired by the Canadian government to travel around Northern Canada and publish travel journals in order to encourage tourism. This served as a catalyst for his works of fiction, which were often set in Alaska or the Hudson Bay area in Canada. Curwood was among the top ten best-selling authors in the United States during the early and mid 1920s. Over one-hundred and eighty films have been inspired by or based on his work. With these deals paired with his record book sales, Curwood earned an impressive amount of wealth from his work. As he grew older, Curwood became an advocate for conservationism and environmentalism, giving up his hunting hobby and serving on conservation committees. Between his activism and his literary work, Curwood helped shape the popular perception of the natural world.

Book preview

www.egmont.com

1

Pois Pohjolasta

Philip Weymania sykähdyttävä riemu oli suorassa ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että hän vasta äskettäin oli ollut Radissonin vastenmielisen kuoleman todistajana ja että hän vieläkin oleili maassa, jossa vedet virtaavat pohjoista kohti. Hän nauroi ja lauloi. Hänen sydämensä kuohui ilosta. Hän puhui itselleen suoraan rehellisesti, tehden itselleen kysymyksiä ja vastaillen niihin, ja keskusteli luonnon kauneudesta ja myrskyn mahdollisuuksista kuin häntä itseään siinä olisi ollut kolme tai neljä yhden asemasta.

Maailman äärimmäisissä kolkissa ihminen muuttuu monipersoonaiseksi olennoksi, jos hän vain on valkoinen. Parin vuoden oleskelu napapiirin reunalla oli opettanut Philipille taidon, miten ihminen voi oppia tuntemaan itsensä, ja tällaisina hetkinä kuin tämäkin oli, jolloin hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa olivat tulvillaan, hän meni niinkin pitkälle, että koetti laulaa Kaunista Mariaa Radisson-raukan tapaan, matkien ranskalaisen jyrisevää bassoa, jota olisi voinut verrata johonkin koiran äreän murinan ja kaukaisen ukkosen matalan jyrinän väliseen ääneen. Se alkoi yskittää häntä, ja silloin hän nauroi jälleen, katsellen tarkasti edessään olevan järven kapenevaa ulappaa.

Hän tunsi olevansa kuin nuori poika ja naurahti ajatellessaan nimenomaista syytä siihen. Kaksikymmentäkolme kuukautta oli hän ollut kuin venytettyä kumia, joka joskus oli ollut katkeamaisillaan. Nyt oli kaikki muuttunut, ja hän oli menossa kotiin. Kotiin! Se oli ainoa sana, joka hetkeksi synkisti hänen kasvonsa, ja vain kerran tai pari hän oli vahingossa antanut sen lipsahtaa huuliltaan. Ainakin hän oli palaamassa sivistyneille seuduille ja vapautumassa murtuvan jään alituisesta jymystä ja eskimoiden mongerruksesta.

Philip oli kynänpätkällä piirustellut paperinpalaselle, millä kohtaa hän suunnilleen oli ollut tänä aamuna. Hänen viime leiripaikkansa valaanluinen maja oli tuhannen kahdensadan kilometrin päässä suoraan pohjoiseen. Hudsonin lahden rannalla oleva Fort Churchill sijaitsi kuudensadan kilometrin päässä idässä ja Fort Resolutioniin, Ison Orjajärven rannalle, oli matkaa kuusisataa kilometriä länteen. Kartalleen oli hän vetänyt paksun piirin Prince Albertin ympäri, joka oli vajaan tuhannen kilometrin päässä etelässä. Siellä oli lähin rautatie. Kuusi päivää sitten oli Radisson kuollut kamppailtuaan kuukauden sitä hirveää tautia vastaan, jolla siellä päin on nimenä la mort rouge, punainen kuolema. Siitä asti oli Philip suunnannut kanoottinsa suoraan Dubawntia ylöspäin ja nyt päässyt kaksisataa kilometriä lähemmäksi sivistystä. Hän oli kulkenut tätä samaa reittiä pari kertaa ennenkin ja tiesi, ettei ainoatakaan valkoista miestä ollut reilua kahtasataa kilometriä lähempänä. Ja mitä taas valkoiseen naiseen tulee, niin —

Saavuttuaan tyyneen suvantoon Weyman lopetti melomisensa hengähtääkseen hieman ja täyttääkseen piippunsa. Valkoinen nainen! Tuijottaisiko hän kuin mieletön nähdessään sellaisen jälleen ensimmäisen kerran? Kahdeksantoista kuukautta sitten hän oli nähnyt erään valkoisen naisen Fort Churchillissa — englantilaisen kirjanpitäjän kolmekymmentävuotiaan vaimon, jonka vaaleassa tukassa oli vähän harmaata ja jonka silmät olivat vaaleansiniset. Paratiisista juuri tultuaan hän oli ihmetellyt miksi sikäläiset muutamat valkoiset miehet olivat sillä tavalla katselleet tätä naista. Mutta jo kauan aikaa sitten pohjolan öiden raivostuttavassa pimeydessä hän oli oppinut sen ymmärtämään. Fond du Lacissa Weyman oli sanonut turkiskeskuksen hoitajalle, tultuaan ensimmäisen kerran näille metsäseuduille: — Suurenmoista! Tämä on Jumalan maata! Ja toinen oli kääntänyt väsyneen ilmeettömän katseensa häneen ja sanonut: — Sellainen se oli ennen hänen lähtöään. Mutta mikään maa ei ole Jumalan maata ilman naista. Ja sitten hän oli vienyt Philipin suuren pihtakuusen juurelle kaivetun yksinäisen haudan luo ja kertonut hänelle lyhyesti, millaiseksi yksi nainen oli hänen elämänsä tehnyt. Mutta Philip ei ollut silloinkaan täysin ymmärtänyt Nyt hän kyllä sen käsitti.

Hän ryhtyi jälleen melomaan, harmaat silmät valppaina. Hänen yksinäisyytensä ja sen maailman suuruus, jossa hän tietääkseen oli ainoa inhimillinen atomi, eivät painaneet raskaana hänen mieltään. Hän piti tästä suuruudesta ja autiudesta ja yksinäisyyden ihanuudesta. Oli sydänsyksy ja melkein keskipäivän hetki sellaisena lämpimänä aurinkoisena päivänä, jota eivät pilvet rumentaneet. Hän meloi läheltä järven läntistä rantaa; vastaranta oli kilometrin päässä. Hän oli niin lähellä kallioiden reunustamaa hietikkoa, että kuuli viklojen pehmeät kurkkuäänet. Ja se, mitä hän näki niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat kaikille suunnille, oli Jumalan maata niin suurenmoista värikkyydessään, että sitä voi verrata suureen mestarimaalaukseen. Koivujen lehdet olivat käyneet punaisiksi ja kullanvärisiksi. Kallioilla kasvoi puita, suuria karmiininpunaisia vuoristosaarnia, jotka kuvastuivat palsamimäntyjen, seetrien ja kuusten tummaa taustaa vastaan.

Philip alkoi jälleen aiheetta kuunnella Fond du Lacin turkiskeskuksen hoitajan, Jasperin, hiljaisia sanoja, kun tämä oli kuvaillut sitä päivää, jolloin hän ja hänen nuori vaimonsa ensi kerran olivat kulkeneet pohjolan ihmemaan läpi. — Mikään maa ei ole Jumalan maata ilman naista! Hän kuuli sanojen kaikuvan aivoissaan vastenmielisen yksitoikkoisesti. Hän oli päättänyt paluumatkallaan poiketa Fond du Laciin, sillä Jasperin sanat ja se toivottomuus, johon hän oli näyttänyt silloin vajoavan kuusen juurelle pystytetyn pienen ristin vieressä, olivat tehneet heistä omituisella tavalla veljiä. Ja sitä paitsi Jasper voisi hankkia hänelle pari intiaania, reen ja koiravaljakon, jos lumen tulo sattuisi varhain.

Muutamassa kallioiden halkeamassa näki Philip valkoisen kapean hietikon, ja hän käänsi kanoottinsa rantaa kohti. Hän oli melonut kello viidestä aamulla ja kulkenut kuudessa tunnissa kolmekymmentä kilometriä. Mutta hän ei ollut ollenkaan väsynyt, kun hän nousi seisomaan ja venytteli itseään. Hän muisti, kuinka erilaista kaikki oli ollut neljä vuotta sitten, jolloin Hill, Hudson Bay Companyn turkiskeskuksen hoitaja Prince Albertissa, oli tarkastellut häntä epäillen ja levottomana, rohkaistessaan häntä seuraavaan tapaan: — Nuori mies, te olette menossa omiin hautajaisiinne. Ette jaksa Gods Houseenkaan, saati sitten Hudsonin lahdelle.

Weyman nauroi iloisesti.

— Nolasinpa heidät kaikki! hän sanoi itsekseen. — Dollari munkkia vastaan, ettei Coronation-lahdesta eikä mistään muustakaan paikasta ole milloinkaan ajautunut tänne sitkeämmän näköisiä miehiä. Munkki! Maksaisin heti nyrkinkokoisen kultakimpaleen munkista tai piirakanpalasesta. Munkkia ja piirakkaa — vanhaa oikeaa kurpitsapiirakkaa, karpalokastiketta ja perunoita! Hyvä Jumala, ja niitä on vaununlastittain vain tuhannen kilometrin päässä täältä!

Hän alkoi vihellellä kiskoessaan kumista tavarasäkkiään kanootista rannalle. Äkkiä hän pysähtyi, ja alkoi tuijottaa valkoiseen sileään hietikkoon. Siinä oli käynyt karhu ennen häntä, vieläpä ihan äskettäin. Weyman oli hankkinut tuoretta lihaa edellisenä päivänä, mutta luonnontutkijan ja eränkävijän vaisto kielsi häntä laulamasta ja viheltämästä, mihin hän oli hyvin taipuvainen tänä erityisenä päivänä. Hän ei aavistanutkaan, että karhusta, jota hän ei milloinkaan joutuisi näkemään, tulisi suurin tekijä hänen elämässään. Hän oli tarpeeksi suuri filosofi tietääkseen pienten asioiden arvon ja tärkeyden, mutta karhun jäljet eivät olleet mykistyttäneet häntä sen vuoksi, että ne hänen mielestään olivat merkityksellisiä eikä senkään vuoksi, että hän halusi tappaa. Hän olisi kyllä lausunut sen tervetulleeksi päivälliselle ja puhellut sille, jos se olisi ollut yhtä kohtelias ja hyväkäytöksinen kuin suuret teräväsilmäiset viklat, jotka jo leijailivat hänen läheisyydessään.

Hän tyhjensi puolet pussinsa sisällöstä hiekalle, valitsi tarvittavat päivällisainekset ja nauroi nähdessään, kuinka niukaksi hänen elintarvikevarastonsa jo oli käynyt. Siinä oli vielä neljännesnaula teetä, mutta ei lainkaan kahvia eikä sokeria, kuusi naulaa jauhoja, kaksikymmentäseitsemän kuivattua luumua, joita hän oli huolellisesti säilyttänyt sarvivalaan nahanpalassa, vähän yhteen sekoitettua suolaa ja pippuria ja tuoretta karibunlihaa.

— Nyt on upea päivä, ja siksi valmistankin oikein juhlapäivällisen, hän ohjasi itseään. — Eihän tässä tarvitse nälkää nähdä. Aion herkutella ja keitänkin seitsemän luumua viiden asemesta.

Hän sytytti pienen nuotion, ripusti pari pientä pataa liekkien nuoltavaksi, valitsi luumunsa ja mittasi ruokalusikallisen mustaa teetä. Odottaessaan veden kiehumista hän otti pussista pienen peilin ja tarkasti ulkomuotoaan. Hänen pitkä kampaamaton tukkansa oli vaalea, ja tuumanpituinen parransänki oli tiilenpunainen. Silmäkulmissa oli pieniä ryppyjä, jotka olivat napaseudun rannikon kylmien tuulien ja rakoille lyövän lumisohjon aiheuttamia. Hän irvisteli katsellessaan itseään. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkillisestä mielijohteesta.

— Siinähän se vika onkin! hän huudahti. — Minun pitää ajaa partani! Siihen kelpaa kyllä luumuvesikin.

Hän kaivoi kumipussistaan esille partaveitsen, saippuapalasen ja pyyheliinan. Sitten hän istuutui neljännestunnin ajaksi hietikolle vetäen jalat ristiin alleen ja työskenteli katsoen kalliolle asettamaansa kuvastimeen.

— Näytät olevan tavallisessa kunnossa, hän lopetti puhuen nyt vakavasti. — Neljä vuotta sitten aloittaessasi täällä olit kolmekymmentävuotias, mutta näytit neljänkymmenen ikäiseltä. Nyt olet kolmenkymmenenneljän, ja ellei silmännurkissasi olisi lumen aiheuttamia ryppyjä, sanoisin sinua päivää tai paria nuoremmaksi. Se ei ole niinkään huonosti.

Hän oli pessyt kasvonsa ja kuivasi niitä juuri pyyheliinaan, kun muuan ääni pani hänet katsomaan kallioiden taakse. Sieltä kuului risahdus, kuin joku olisi astunut kuivalle oksalle tai vesalle, joka katkesi. Kumpikin ääni vihjaisi karhuun.

Pudottaen pyyheliinan hän aukaisi revolverikotelonsa napin, katsoi, kuinka kauaksi hän voisi poistua patojen luota ennen niiden kiehumista, ja hiipi varovaisesti ääntä kohti. Astuttuaan tusinan askelen verran kivivallin taakse hän saapui selvälle hirvenpolulle ja katsellen sille suunnalle muutamalta kalliolta oli melkein varma siitä, että karhu söi parhaillaan vuoristosaarnin marjoja noin sadan metrin päässä, missä näitä karmiininpunaisia hedelmiä näytti runsaasti kasvavan.

Hän jatkoi tyynesti matkaansa. Mutta suuren saarnin juurella ei ollutkaan minkäänlaisia merkkejä juhlasta, ei äsken vietetystä eikä vanhastakaan. Hän käveli eteenpäin tietä pitkin, joka kääntyi melkein suorakulmaisesti saarnin kohdalla kuin tunkeutuakseen tiheämpään metsään. Hänen tutkijanvaistonsa opasti häntä lisää sata metriä, jolloin tie kääntyi kerran vielä vasemmalle. Hän kuuli nopeasti virtaavan veden tippuvan kallioiden välistä ja jälleen risahtelua. Mutta nyt ääni ei hänen mielestään ollutkaan samanlainen kuin äskeinen karhun aiheuttama. Se ei syntynyt kuivan varvun katkeamisesta eikä pensaan oksan sivalluksesta, vaan oli pikemminkin kuin osa sointuvasta veden kohinasta, outo sävel, joka soinnahti kerran rikkoen virtaavan veden yksitoikkoisen lorinan.

Philip kiipesi harmaan kalkkikivipengermän yli katsoakseen sileiksi kuluneiden kallioiden ja vuosituhansien murentamien kivien muodostamaan pieneen laaksoon, jonka läpi puro kiemurteli. Hän laskeutui sen valkoiselle hiekkarannalle ja kääntyi äkkiä oikealle, jonne oli syntynyt pieni lammikko valtavan kallionlohkareen juurelle. Ja siihen hän pysähtyi sydän kurkussa, äkillisen näyn kuin sähköisen huumauksen vapisuttaessa hänen ruumiinsa jokaista solua. Hän ei voinut vähään aikaan liikkua mihinkään. Seisoi vain paikallaan ja katsoi.

Lammikon laidalle parinkymmenen askelen päähän hänestä oli polvistunut nainen. Hän oli selin Philipiin ja tällä hetkellä yhtä liikkumaton kuin hänen ylitseen esiin työntyvä kalliokin. Puron yksitoikkoiseen loiskinaan sekoittuivat — Philipin puolelta aivan aiheetta ja ennen kuin hän ehti edes ajatella — turkiskeskuksen hoitajan Jasperin sanat, jotka välähtivät hänen hämmästyneissä aivoissaan, ja samalla hän tiesi katselevansa ihmettä, joka luo Jumalan maan — valkoista naista!

Aurinko valaisi naisen paljasta päätä, ja hänen hieman kumaraisten hartioidensa yli valui ihana tukka maahan asti. Mustat palmikot, jopa niin samettimaiset kuin korpin siivet, olisivat viitanneet cree-intiaaniin tai sekarotuiseen, mutta se palmikko, johon hän nyt katsoi — muuta ei naisesta näkynytkään — muistutti niitä ruskeita ja kullan värisiä syksyisiä värivivahduksia, joita hän oli nähnyt tämän päivän kuluessa.

Nainen kohotti hitaasti päätään, kuin jokin olisi varoittanut häntä takana olevan olennon läheisyydestä, ja kun hän epäröi tuossa lintumaisessa kuuntelevassa asennossaan, pöyhi pienestä laaksosta puhaltava tuulen henkäys hänen tukkansa kimaltelevaksi hunnuksi, jossa auringon sadat kirkkaat säteet loistivat. Ja silloin, kun Philip hillitsi ensi halunsa huutaa ja puhutella naista, tämä nousi seisoalleen lammikon rannalla, vieläkin selin häneen, ihanan tukan piilottamana lanteita myöten.

Hänen liikahduksensa paljasti hiekalle osittain levitetyn pyyheliinan, kamman, harjan ja pienen käsilaukun, joita Philip ei kuitenkaan huomannut. Nainen kääntyi hitaasti ja tähysteli laakson takaisia kallioita.

Philip seisoi kuin kivestä veistetty patsas, vieläkin sanattomana yhä katsellen, kun nainen kääntyi häneen päin.

2

Nainen

Sellaiset kasvot, joihin Philip nyt katsoi, olisivat voineet ilmestyä hänelle jossakin unessa paratiisista. Ne olivat tytön kasvot. Silmät, jotka olivat yhtä siniset kuin korkealla kaareutuva taivas, kohdistuivat häneen. Tytön huulet olivat vähän raollaan ja hymyssä. Mutta ennen kuin Philip oli lausunut sanaakaan ja ennen kuin hän ehti vapautua tyhmästä ihmettelystään, tapahtui muutos. Suloisiin silmiin ilmestyi pelkoa, jota Philip ei olisi voinut unohtaa, vaikka olisi elänyt tuhat vuotta. Hymyyn vetäytyneet huulet jäykistyivät kauhusta ja äkkiä kuin ruudin leimahdus tuli hänen kasvoihinsa ilme, jota pelkkä hämmästys ei voinut synnyttää. Siihen sisältyi samalla kertaa pelkoa, kauhua ja jotakin hirveän ahdistavaa, mikä näytti hetkiseksi musertavan elämän hänen sielussaan. Sitten se haihtui, ja hän horjahti kalliota vasten, painaen kädellään rintaansa.

— Hyvä Jumala, kuinka pelästytinkään teidät! Philip huohotti.

— Niin, te pelästytitte minut, nainen vastasi.

Hänen valkoinen kaulansa oli paljas, ja Philip näki sen kohoilevan, kun nainen ponnisti kovasti voidakseen puhua vakavalla äänellä. Hän ei kääntänyt katsettaan Philipistä ja lähestyessään askelen Philip näki, kuinka hän tahtomattaan painautui kalliota vasten.

— Ette suinkaan pelkää enää? Philip kysyi. — En olisi tahtonut mistään hinnasta pelottaa teitä. Tappaisin mieluummin itseni kuin tekisin teille pahaa. Tulin tänne aivan sattumalta, enkä ole nähnyt valkoista naista pariin vuoteen. Siksi jäin tuijottamaan ja seisoin tuossa kuin mieletön.

Hänen sanansa karkottivat pelon tytön silmistä.

— Pariin vuoteenko? Mitä te tarkoitatte?

— Olen oleskellut hallituksen käskystä napapiirin tienoilla sellaisessa hommassa, josta ei mitään tule, selitti Philip. — Nyt juuri tulen sieltä.

— Siis suoraan pohjolasta?

Naisen kysymys oli kiihkeä.

— Kyllä. Suoraan Coronation-lahdelta. Poikkesin maihin keittääkseni luumuaterian. Veden kiehuessa seurasin karhun jälkiä tänne ja löysinkin teidät. Nimeni on Philip Weyman. Minulla ei ole intiaaniakaan mukanani ja maailmassa on vain kolme asiaa, joihin suostuisin vaihtamaan nimeni juuri nyt. Ensimmäinen on piirakoita, toinen munkkeja ja kolmas —

Nainen pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan, ja pelko haihtui kokonaan hänen silmistään hänen katsoessaan Philipiin.

— Entä kolmas? hän kysyi.

— Se on vastaus erääseen kysymykseen, Philip lopetti. — Kuinka olette joutunut tänne tuhannen kilometrin päähän asutuilta seuduilta?

Nainen astui esille kallion juurelta, jolloin Philip huomasi hänen olevan melkein yhtä pitkän kuin hän itsekin oli. Hän oli sitä paitsi solakka kuin kaisla ja niin kaunisasentoinen kuin villi narsissi, joka keinuu kuin soiton tahdissa jokaisessa tuulenpuuskassa. Käärityt hihat paljastivat valkoiset pyöreät käsivarret melkein olkapäihin asti, ja kun hän katsoi vakavasti Philipiin ennen vastaamistaan hänen kysymykseensä, hän heilautti kimaltelevan tukkansa taaksepäin alkaen palmikoida sitä. Hän oli nyt täysin rauhallinen ja hänen tyynessä sielun syvyyksiin kohdistuvassa tarkastelussaan, jonka kohteeksi Philip oli joutunut, oli jotakin mikä vaiensi kaikki muut sanat, joita Philipillä ehkä oli kielellään.

Näiden muutamien hetkien kuluessa tyttö oli vallannut sijansa hänen elämässään. Hän seisoi Philipin edessä kuin jumalatar, pitkänä, solakkana ja pelottomana; hänen päänsä ympärillä oli kuin keltaisenruskea sädekehä, ja hänen kasvonsa olivat täynnä sellaista puhtautta, kauneutta ja voimaa, että Philipin oli pakko katsoa häneen sanattomana ja odottaa hänen äänensä kaikua. Hänen katseessaan ei ollut ylpeyttä eikä epäluuloakaan. Hänen silmänsä olivat kuin kirkkaat, syvät, samentinsiniset lähteet, jotka kielsivät valehtelemasta hänelle. Philip tunsi, että hän niiden edessä voisi polvistua hiekalle ja paljastaa sielunsa salaisuudet niiden tarkasteltaviksi.

— Siinä ei ole juuri mitään kummallista, että oleskelen täällä, nainen sanoi vihdoin. — Olen aina asunut täällä, sillä tämä on kotiseutuni.

— Niin — sen kyllä uskon, Philip kuiskasi. — Se on tosin vihoviimeinen asia, jonka voisi uskoa, mutta minä uskon sen kuitenkin. Jokin, en tiedä mikä, ilmaisi minulle teidän kuuluvan tänne, kun seisoitte tuossa kallion juurella. Mutta sittenkään en ymmärrä. En käsitä oloanne tässä paikassa, joka on puolentoista tuhannen kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Se tuntuu niin epätodelliselta. Se on melkein niiden unien kaltaista, joita olen nähnyt kahdeksanatoista viime kuukautena, tai sellaista kuin ne näyt, joita minulla on ollut pitkän hulluksi tekevän yön kuluessa rannikolla, kun emme viiteen kuukauteen nähneet auringon sädettäkään. Mutta tehän käsitätte, kuinka minun on vaikea sitä ymmärtää.

Philip käänsi nopeasti katseensa naisesta harjanteen kallioiden yli laaksoon, kuin odottaen näkevänsä joitakin merkkejä tytön mainitsemasta kodista tai edes jostakin toisesta inhimillisestä olennosta. Tyttö ymmärsi hänen kysyvän katseensa.

— Minä olen täällä yksinäni, hän sanoi.

Hänen äänensä sointu hämmästytti Philipiä enemmän kuin hänen sanansa. Hänen silmissään oli nyt syvempi ja tummempi hehku hänen katsoessaan, millaisen vaikutuksen nämä sanat olivat mieheen tehneet. Hän viittasi hohtavan valkoisella kädellään, joka oli vielä märkä lammikon vedestä, kooten viittaukseensa kaikki laajat syksyn värjäämät etäisyydet heidän ympärillään.

— Minä olen yksinäni, hän toisti kääntämättä katsettaan Philipin kasvoista. — Ihan yksinäni. Siksi te säikytitte minua ja siksi pelkäsin. Tämä on piilopaikkani, ja minä luulin —

Philip huomasi hänen sanoneen jotakin, mitä olisi mielellään peruuttanut. Hän epäröi, ja hänen huulensa vapisivat. Tänä neuvottomuuden hetkenä irrotti muuan harmaa pieni kärppä kiven heidän yläpuoleltaan kallion reunalta, ja kuullessaan sen kolahtavan takanaan tyttö säpsähti, ja äskeinen pelko kalvensi äkkiä hetkiseksi hänen kasvonsa. Ja nyt Philip näki hänessä jotakin sellaista, mitä hämmennyksissään ja ihmeissään ei ollut ennen huomannut. Tytön ensimmäinen pelko oli ollut niin äkillinen, ettei Philip ollut pannut merkille, mitä oli jäänyt jäljelle pelon haihduttua. Mutta nyt se selveni hänelle, ja hänen omiin kasvoihinsa tuli ilme, joka kertoi tytölle hänen huomanneen sen.

Tytön kasvojen, silmien ja tukan kauneus, ja hänen ihmeellinen oleskelunsa täällä tuhannen kilometrin päässä sivistyksestä olivat pitäneet Philipiä lumoissaan. Hän oli nähnyt vain tytön silmien syvän loiston ja ihmeellisen sinen, mutta nyt hän huomasi, että näitä silmiä, jotka olivat niin ihanat, vaivasi jokin, mitä tyttö koetti väkisinkin torjua — jokin etsivä, vainottu ilme, joka hehkui niissä alinomaa ja johon Philip tiesi olevansa syytön. Syvällä piilevä suru, kaukainen pelko kuulsi sen pakotetun tyyneyden alta, jota hän ylläpiti puhutellessaan vierasta miestä. Philip tajusi hänen nyt taistelevan itsensä kanssa ja rinnalle hermostuneesti koukistuneiden sormien ilmaisevan enemmän kuin huulet olivat tunnustaneet. Hän astui lähemmäksi tyttöä ojentaen kätensä, ja kun hän puhui, värähteli hänen äänessään se sävy, joka pakotti miehet kunnioittamaan häntä ja naiset luottamaan häneen.

— Sanokaa minulle, mitä aioitte sanoa, hän kehotti tyynesti. — Tämä on teidän piilopaikkanne, ja te ajattelitte — mitä? Voin sen luullakseni arvatakin. Luulitte minua joksikin toiseksi, jota syystä pelkäätte.

Tyttö ei vastannut. Näytti siltä kuin hän ei vielä olisi täydellisesti arvioinut Philipiä. Hänen silmänsä ilmaisivat sen. Ne eivät katsoneet häntä, vaan hänen sisimpäänsä. Ja ne olivat niin lempeän kauniit kuin metsäorvokit. Philip huomasi itsekin yhä katsovansa niihin niin läheltä, että olisi voinut ojentaa kätensä ja koskettaa tyttöön. Sitten niihin hitaasti tuli kalvomainen pehmeys ja Philip näki ihmeekseen kyynelten nousevan niihin kuin kasteen kukkien suloisiin teriöihin. Mutta kului hetkinen vielä, ennen kuin tyttö puhui. Hänen kurkkunsa värähteli heikosti, kun hän malttoi mielensä nopeasti hengähtäen.

— Niin. Luulin teitä erääksi toiseksi, jota pelkään, hän sanoi. — Mutta miksi minun pitäisi kertoa teille? Tehän olette tuolta kaukaa, jota sanotte sivistyneeksi maailmaksi. Minun pitäisi siis epäillä teitä. Joten miksi kertoisin teille?

Philip astahti heti hänen luokseen ja tarttui karkealla, myrskyjen