Ihana velvollisuus

By Riitta Latvala

Ira ja Sampo ovat nuori helsinkiläinen pariskunta, jonka elämässä kaikki on hyvin – ainakin päällepäin. Sampo on oikea uratykki, joka osaa kuitenkin olla myös rakastava puoliso. Ira puolestaan on terapeutti, jolla riittää ymmärrystä kaikille muille paitsi itselleen. Kun pariskunta ei yrityksistä huolimatta saa lasta aluille, edessä on mojova kriisi. Mutta liittyykö kriisi oikeastaan vain lapseen, vai onko kyse jostain muustakin? Ovatko he onnellisia ja mitä he elämässään tavoittelevat? Täytyykö naisista tulla aina äitejä ja miehistä isiä? Pakkaa sekoittaa myös Iran oma maskeeraajana työskentelevä äiti, jonka elämä pyörii vain ulkonäön ympärillä, ja jonka suurin pelko on ulkonäön rappeutuminen.Ihana velvollisuus on tarkkanäköinen yhteiskunnallinen romaani. Se käsittelee muun muassa yhteiskunnan naiselle asettamia odotuksia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728203514

Book preview

Ihana velvollisuus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2003, 2022 Riitta Latvala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203514

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

osa

1

Viola

En koskaan ole syyttänyt äitiäni, saati isääni kaikesta siitä sotkusta, mistä elämäni on koostunut. Ei ei ei, pois se minusta. Itse minä olen polkuni tallonut. Ja kun lopulta olin kuin nyljetty kalkkuna, tuskissani ja yksin, sain syyttää siitä vain itseäni.

Nuoruudessani oli muotia juosta terapiassa valittamassa äiti sitä ja äiti tätä. Minulla ei ollut aikaa sellaiseen, aikani meni elämiseen.

Äitiini katkaisin välit hyvissä ajoin. Näin etäältä tarkasteltuna näyttää yhä ilmeisemmältä, että rotunainen ja prinsessa eivät sopineet samaan tilaan edes isän lopullisen poistumisen jälkeen. Isä oli jatkuvasti liikkeellä, ja loppua kohden työmatkat lisääntyivät. En tiedä, kuinka tarpeellisia matkat olivat toimeentulon kannalta, mutta olen varma, että äidin kylmäkiskoisuus osaltaan ajoi isää pois kotoa. Isä lähti, koska oli tottunut lähtemään, liike oli monesti tärkeämpää kuin päämäärä.

Olen siitä entistä vakuuttuneempi nyt, kun varhaisin lapsuusmuistoni ei jätä minua rauhaan: olen ehkä kolme ja puolivuotias ja istun moottoripyörän kyydissä, me kaikki istumme. Isä ajaa, Veikka ja minä istumme välissä reidet penkkiä puristaen, äiti kumartuneena yllemme kuin susiemo. Tunnen penkin haaroissani, Veikan selän syliäni vasten, äidin lämpimän painon selässäni. Kasvoissa viuhuu kesäilma. Ääniä en muista, en hajuja, en sitä minne olemme menossa. Aina vain matkalla jonnekin, ehkä mökille, ehkä sukulaisten luokse. En muista perilletuloa. Moottoripyörä syöksyy loputonta maantienlaitaa, pieni perhe puristautuneena vauhtihirviön osaksi, sulautuneena siihen kuin viimeiseen mahdollisuuteen.

Sellainen äiti oli: kaikki tai ei mitään. Ei puolinaisuuksia, ei kompromisseja. Jos tulee lähtö, se tulee kaikille. Joskus teiniikäisenä mietin tutkiessani isästä ja moottoripyörästä otettua valokuvaa, entä jos… jos me olisimme ajaneet kolarin tai päätyneet järveen. Jos minä ainoana olisin jäänyt ulisemaan ruumiiden alle. Eikö äidin olisi sentään pitänyt ottaa sellainen mahdollisuus huomioon?

Äitinne on rotunainen, isä sanoi usein; silloin kun he vielä vetivät yhdessä lakanoita. Rotunaisella oli hyvät sääret, piikkarit ja kahiseva mekko. Hän tuoksui hyvältä, oli usein hyvällä tuulella ja antoi minun joskus pyöriä kanssaan, vaikka on parasta sanoa heti kärkeen, että Veikka sai enemmän. Häntä äiti palvoi.

Mutta arkea äiti ei kestänyt, miten olisi voinutkaan? Hän oli jättänyt konttoristin työnsä meidän takiamme. Kaikki tai ei mitään. Kun sitten ruuanlaitto oli tylsää, pyykinpesu, siivous ja silitys olivat tylsää, ja nurkan takana olisivat odottaneet kaikki ne hienot työtarjoukset, joita hän olisi ilman meitä saanut, hän alkoi tiuskia sekä meille että isälle.

Oli helpotus päästä lastentarhaan, kun olin viisivuotias. Kun aloitin koulun, moottoripyörä oli jo myyty. Autoreissutkin jäivät, ja sitten isä lähti lopullisesti. Sen huoran perään, raivosi äiti.

Minä kaipasin isää kuin riutuva Julia. Puin suruni oikeastikin rooliasuihin, näyttelin hurjia teatterikappaleita rakkaudesta ja intohimosta, kostosta ja kuolemasta, yleisönä useimmiten nuket ja nallet, joskus Veikkakin, joka hakeutui seuraani isän lähdön jälkeen.

Näimme isää pari kertaa vuodessa ja myöhemmin ei sitäkään. Teini-ikäisenä olisi ollut liian kiusallista istua isän kanssa jossakin kokolattiamatoin ja samettiloosein pehmustetussa kahvilassa. Hän oli menettänyt otteensa jo vuosia sitten; meistä, kaikesta.

Hän ei osannut enää puhua tai tehdä kanssamme mitään. Tapaamiset hiipuivat. Minäkään en enää halunnut lähteä, halusin kai pitää muistoni toisenlaisesta isästä, siitä jonka pikku prinsessa olin ollut. Nätti tyttö, kaunis neiti, pikku kaunotar, neitokainen.

Ja olinhan minä kaunis lapsi. Ameriikoissa tuosta leivottaisiin uusi eliissabet-teilor, isä sanoi. Nimi kuulosti hienolta, ja minä paistattelin isän suosiossa uudessa mekossani.

Isä ei pitänyt Armi Kuuselan kiltistä viehkeydestä. Piti olla sähäkämpi, mausteisempi. Äiti oli oikeaa laatua, mutta hän itse kertoi ihailleensa suuresti teinityttönä Suomen neidoksi ja Miss Universumiksi kruunattua Armia. Viikatessaan pyykkejä tai korjatessaan vaatteitamme hän kuvaili, kuinka ihmiset olivat tungeksineet jo lentokentällä Armin tullessa kotiin maailman kauneimpana. Armi laskeutui tyynesti lentokoneesta ja astui julkisuuden pyöritykseen kuin ei olisi muuta koskaan tehnytkään. Hurmaantuneet väkijoukot kerääntyivät asemalle ja teiden varsille, sinne missä Armin tiedettiin liikkuvan. Koko kansan kaunotar teki avoautolla kunniakierroksen ja vilkutti yleisölle kuin kuningatar.

Kun itse tulin teini-ikään, luin aikakauslehdestä Armi Kuuse-la-Hilarion ja hänen lastensa vierailusta Suomeen. Filippiiniläisisän ja suomalaisäidin tyttäriltä kysyttiin, aikoivatko he osallistua kauneuskilpailuihin. Tytöt nauroivat, että äiti oli heidän perheensä ainoa todellinen kaunotar. Minusta mustatukkaisissa tytöissä oli lumoa. Heidän isänsä oli kuollut, ja tarkastelin heidän kasvojaan kuin oudon seudun karttaa. Löytyisikö niiltä surua ja kiukkua, vastauksia omiin raateleviin tunteisiini? Isä oli meille jo käytännössä kuollut, enkä minä voinut kohdistaa raivoani häneen. Muistin vielä, kuinka isä oli reuhannut kanssamme ja hyppyytellyt minua, vienyt tanssitunneillekin. Veikan kanssa hän puuhasi enemmän, pelasi ja urheili, yritti tehdä Veikasta urheilijaa.

Veikka-parka; surkea jalkapallossa, jääkiekossa, koripallossa, kaikissa niissä joukkuepeleissä, joita isä arvosti ja joissa olisi pitänyt ottaa pyöreä esine haltuun. Isä ei koskaan myöntänyt, että Veikka oli hidasta ja sitkeää puurtajatyyppiä, ei mikään pikajuoksija. Minä näin totuuden jo ennen kouluikää: köntys mikä köntys. Isä yritti jääräpäisesti, kuskasi harjoituksiin ja takaisin, minä usein takapenkillä ja kaukalonlaidalla mukana. Veikka pääsi junnujoukkueeseen nuorempana kuin muut ison kokonsa takia, ja luulenpa, että samasta syystä hänestä tehtiin pian maalivahti. Veikka sinnitteli miten kuten, mutta epäonnistumisia kertyi, ja kerran kun hän lopulta kompastui torjumaansa kiekkoon niin hassusti, että se singahti tolpan kautta maaliin kuin väärässä paikassa lausuttu huono vitsi, isä oli kypsä vaihtamaan lajia.

Isän häivyttyä Veikka ei vuosiin harrastanut urheilua. Kun hän innostui salilla käymisestä, isä oli jo ajat sitten nostanut kytkintä. Oikeastaan isä olisi lopultakin voinut olla ylpeä pojastaan, joka aloitti saliharjoitukset ensimmäisten joukossa Suomessa. Ei hänestä koskaan varsinaista kehonrakentajaa tainnut tulla, siis sellaista kilpailevaa lihasmöykkyä, mutta kyllä hänellä massaa oli. Eipä enää olisi äidin Pirkko-täti tuntenut poikaa, jos olisi elänyt. Pirkolla oli tapana kiusoitella Veikkaa käydessään meillä kylässä Herttoniemessä. Onko täällä papua, täti virnuili ja nipisti Veikan laihan käsivarren etusormen ja peukalon väliin. Pitää olla papua, täti käski täräyttäen perään naurun, joka tikahtui tupakkayskään.

Näitä minä sitten kierittelin päässäni vielä puoli vuosisataa myöhemmin yksin loukossani: sukulaisia ja ystäviä, sitä mitä olin tehnyt ja jättänyt tekemättä. Menneisyys vainosi minua erityisesti klinikalla käyntini jälkeen, enkä ole varma, kumpi kuorinta oli tuskallisempaa, ihon vai sielun. Joka tapauksessa heti klinikan jälkeen minä odotin Iraa kylään hartaammin kuin koskaan. Odotin tytärtäni kuin valonlähdettä tai pelastajaa. Tiesin että hän järkyttyisi nähdessään minut, mutta ajattelin että järkyttyköön; kenet muun voisin pyytää? Ira veisi tämän raatelevan poltteen pois.

Hänellä oli tietysti omat kiireensä; mies, työ ja koti, sosiaalisia velvoitteita. Mutta hänen oli pakko tulla, pakko, minä tarvitsin häntä. En voinut kaiken aikaa piehtaroida menneissä, tarvitsin myös tulevaisuutta. Ira ja Sampo olivat näköalani, tyttäreni ja hänen miehensä.

Oma elämäni oli täysin jumissa.

Olin eronnut ja työtön maskeeraaja. Ero oli tullut jo ennen Iran kouluun menoa ja työttömyys viisikymppisenä. Nyt olin 57- vuotias, ja se tuntui tonnin lastina joka solulla. Että oli 57-vuotias… se kuulosti siltä, että kaikki oli saavutettu; oli ura ja lapset, talo ja autot. Kaikki järjestyksessä vanhuutta varten.

Ira suhtautui minuun ja toilailuihini huvittuneen lempeästi. Nuorena hän tosin oli kiihkoillut eläinten oikeuksista ja muusta sellaisesta, ja niistä ryöpyistä olin saanut osani minäkin.

Mutta se on vanhempien osa, antautua parjattavaksi, en minä sitä valittanut enkä jaksanut edes miettiä. Tärkeintä on, että itse en ole koskaan haukkunut häntä mistään, en totisesti. Jos joskus johonkin asiaan puutuin, se oli silkkaa itsepuolustusta. Esimerkiksi kun uskalsin kerran vihjaista, että hän voisi pitää huolta itsestään vaikka jumppaamalla ja käyttämällä ehostusta, minkä hyökkäyksen sainkaan silmilleni!

Mutta kun hänellä on kelpo piirteet ja vartalo, iho, hampaat, kaikki. Miksi hän hukkaisi lahjansa, pilaisi vartalonsa ja mahdollisuutensa, vaikka voisi olla lähes kaunis?

Oli uskomatonta millainen homssu minun tyttärestäni oli tullut. Minuako hän halusi kiusata? Hän ei ole koskaan välittänyt siitä mitä panee päälleen, miltä näyttää. Kun Sampo ilmestyi näköpiiriin, kiitin taivaita, koska arvasin miehen vaikuttavan tyttäreeni suotuisasti. Minulla on hyvä vainu ja paljon kokemusta näissä asioissa.

Olin oikeassa, mutta sitä minä kyllä ihmettelin, että mitä kummaa Sampo näki tyttäressäni Irassa, virttyneissä lumpuissa kulkeneessa aktivisti-haihattelijassa.

2

Ira

Ohjelmoin uunin pataa varten ja vilkaisin liedellä hautuvat mausteet. Feta tuntui viileänliukkaalta sormissa; pilkoin palaa kuutioiksi, kun sammakko alkoi kurnuttaa kulmahyllyssä. Arvasin Sampon jättävän viestin, ja hetken kuluttua kurnutus vaihtuikin piippaukseksi. Huuhdeltuani basilikat kuuntelin Sampoa, ruuhkaa Espoon puolella, niinpä tietenkin, onnettomuus tukkinut tien. Sammakon kello näytti viittä vaille kuusi, kiire nipisti vatsanpohjassa, Sampon piti ainakin kattaa pöytä ja leikata leivät. Vaikka mitä väliä sillä oli, eivät Tuomo ja Britta olleet turhantarkkoja. Viime vierailusta vain oli niin pitkä aika, ja minusta tuntui, että minun pitäisi onnistua, jotenkin, edes omimmalla alueellani, jotta me olisimme kuin yhtä perhettä, Sampo, Sampon vanhemmat ja minä.

Mikä naurettava ajatus.

Avasin jääkaapin oven ja annoin viileyden huuhdella kasvojani. Ylähyllyllä sirosti ojentautuvat jälkiruokamaljat saivat minut huokaisemaan rauhoittuneena; ne olin valmistanut jo aamulla. Alkupala-carpaccion tekisin viimeisenä, nyt oli tomaattien vuoro, ne piti nostaa loppuvaiheessa padan päälle. Panin vettä kiehumaan suureen kattilaan ja pesin tomaatit, vaikka se oli oikeastaan turhaa, koska kuori lähtisi niistä joka tapauksessa. Nyt ne odottivat kalttausta kattilan vieressä, sievänä rykelmänä kuin kourallinen kesän ensimmäisiä vadelmia. Sääli, minä katselin tomaatteja pää kallellaan, ne olivat niin soman kiinteitä ja punaisia. Näpäytin Sammakosta nettiradion ja kuuntelin paikallisuutisten karheanpehmeää lukijaa.

Asuntomme oli hiljainen, hämmästyttävän hiljainen keskusta-asunnoksi. Minä nautin siitä; kodin ulkopuolella melusaaste piiritti ihmisiä kaikkialla. Kuulin kiehumispisteen lähestyvän ja nostin kannen sivuun. Tomaatit sopivat hyvin keittokauhaan, ensimmäinen odotti vuoroaan, kun ovi kävi. Pienenpienet kuplat kihisivät jo vedenpinnalla kuin kupruileva sula muovi.

– Hei rakas, Sampo kävi hipaisemassa korvan takaa, meni vaihtamaan vaatteita. Upotin ensimmäisen tomaatin veteen ja tunsin kostean lämmön, käden ihohuokoset saivat höyryhengitystä. Hymyilin raukeasti muistaessani yskän höyryttämiset saunassa, äitikö se oli pyyhe turbaanina päässä.

Äiti!

Kiskaisin tomaatin äkisti vedestä, nahan alta verevän. Sysäsin loput tomaatit kerralla veteen ja pakotin itseni kuorimaan ensimmäistä, vaikka hiki kihosi otsalle. Kuoret lähtivät keveinä suikaleina, ja pian kädessäni oli sileänpyöreä, sykkivänverinen lihakimpale, täydellinen poski, äidin poski. Äidin hapon kuorima poski.

Oksennus pysyi sisällä pöntölle asti, loiskahti oranssina huntuna kaakelia vasten. Pitikin valita kaltattuja tomaatteja. Mitä minä sanoisin Brittalle ja Tuomolle? Hyvää äidille kuuluu, on jopa tehnyt meikkauskeikkoja ja siinä sivussa hiukan korjauttanut omia kasvojaan.

– Kulta, olisitkohan sä raskaana? Sampo katsoi ovelta, ja minä hymyilin voipuneena.

Joskus oli hiukan rasittavaa, kun mies oli valioyksilö, sellainen joka tiskasi ja toi kukkia, muisti kysyä vointia kuukautisten aikana, jonka geenit olivat täydelliset ja siittiöt (joita oli huomattavasti enemmän kuin normaalisti), olivat tuplasti liikkuvampia kuin yleensä.

– Mä katan sen pöydän nyt! Sampon huikkaus sai minut vääntäytymään vesihanan luokse. Purskuttelin vettä suussani ja huuhtelin kasvot, vetäydyin makuuhuoneeseen katsomatta peiliin.

Käperryin hämärään, silkkipäällysteinen tyyny lohdutti poskea vasten. Sampo huuteli lautasliinojen perään mutta löysi ilmeisesti etsimänsä, koska pysyi keittiössä. Minä kuuntelin: äiti, mitä sä olet mennyt tekemään! kaikui huoneessa, kuiski nurkissa, yhä uudestaan minun omat sanani.

– Ei tässä mitään, kaikki on hallinnassa, äiti oli vakuuttanut huulet kalpeina.

– Mutta tuo on hirveää, sä olet ihan… nyljetty! pyyhkäisin ilmaa kuin olisin koskettanut kirkuvanpunaisia kasvoja, joista pinta oli poistettu ja joiden liha näytti turvonneen. Silmiini koski, kyyneleet pursuivat väkisin poskille.

– Kun tämä oli ainoa keino…

– Ainoa keino mihin? Mitä sulle on tehty?

– Happokuorinta. Ainoa keino päästä rypyistä kokonaan.

– Äiti, sä olet päässyt ihostasi kokonaan! Sulla ei ole kasvoja.

– Onhan, on on. Kyllä tämä paranee. Kaikki on hallinnassa. Paitsi että särkylääkkeet eivät ole tarpeeksi tehokkaita. Tulen hulluksi tämän poltteen kanssa, äiti suhisi vaikeasti ja hengitti hetken suu auki.

– Mä haluaisin morfiinia, sitä annetaan syöpäpotilaillekin. Mistä saisin vanhaa kunnon morfaa? Ja unilääkkeitä. Tietäisitkö sinä jonkun? Pakko sun on tietää, sä olet alalla, äidin silmät kiilsivät painajaisen keskeltä niin että minun oli siristettävä omiani.

– Millä alalla? Mä olen kuule puheterapeutti.

– Mutta olit sairaalassa silloin…

– Joo työharjoittelussa, noin kymmenen vuotta sitten.

– Voi hyvänen aika, mä kuolen tähän poltteeseen!

– Äiti mä en tiedä, mitä voisin tehdä. Minä en ole lääkäri. Ruinaa niiltä jotka tuon tekivät.

Sampo läväytti oven auki ja valot kattoon.

– Ne ei tulekaan. Tuomolle tuli joku työjuttu.

– Aha. Sammuta se valo, minä käänsin kylkeä. Sampo tuli viereen, alkoi kuljettaa kättä vartalon kaarta pitkin.

– Syödään me silti, Sampo ehdotti.

Ei tässä mitään, tilanteet muuttuvat, mitä yhdestä päivällisestä.

– Ei ole nälkä.

– Älä nyt noin pienestä loukkaannu.

– No kai mua nyt ottaa aivoon! Kaikki nämä valmistelut…, nousin äkisti sängynreunalle istumaan.

– Ne vaan on sellasia, kyllähän sä tiedät. Mutta Tuomolla on varmaan hyvä syy. Ei ne muuten olisi peruneet.

Sampo puristi kevyesti käsivarttani. Minä huokaisin. Oikeastaan vierailun peruuntuminen oli helpotus.

– Et muuten ikinä arvaa, mitä Viola on tehnyt, minä sanoin ja käännyin Sampon puoleen.

Sampo