Valkoiset talot

By SusuPetal

Humaani yhdenpäivänromaani erikoisen vuokra-alueen grillijuhlista.Neljä valkoista vuokrakerrostaloa on asetettu neliön muotoon. Niiden väliin jäävällä sisäpihalla pidetään grillijuhlat, ja kaikki on kutsuttu mukaan. Paikalle saapuu kaikenlaisia ihmisiä vanhuksista lapsiin ja maahanmuuttajista kapinoiviin teineihin. Kaikilla heillä on omat, yksilölliset unelmansa ja pelkonsa. Lähiössä rehottaa myös muukalaisviha, joka tekee maahanmuuttajista joko pelättyjä tai näkymättömiä. Ennakkoluuloista kärsivät niin äitinsä menettänyt venäläissyntyinen Irina kuin vastaanottokeskuksesta muuttanut somali Muhammed. Välittävä lähimmäinen olisi asukkaista jokaiselle tarpeen.Koskettava romaani osoittaa, kuinka paljon samaa toisilleen vieraissa naapureissa onkaan. Silti yhteisössä katsotaan erilaisuutta pahalla ja kamppaillaan vieraantumisen kanssa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728542620

Book preview

Valkoiset talot

Copyright ©2009, 2023 SusuPetal and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728542620

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Pirita

P irita oli taas unohtanut riisua silmälasinsa. Kostea, harmautta tihkuva höyry samensi linssit hetkessä. Hän otti lasit pois, seinät katosivat näkyvistä. Höyryä alkoi olla riittävästi.

Hän käänsi lapsen, asetti sen makaamaan mahalleen omien polviensa päälle. Hän rummutti lapsen kapeaa selkää. Edestakaisin. Yks-kaks-kolme, takaisin. Kolme-kaks-yks, takaisin. Niin kapea selkä.

Pirita sulki suihkun. Kylpyhuone oli jo tarpeeksi kostea.

Lapsi rohisi ja yski, pidätti hengitystään, alkoi yskiä uudestaan. Pirita nosti sen ilmaan, pyyhki liman, jota oli valunut sen suusta. Sen sieraimet olivat täynnä räkää ja se kiemurteli, kun Pirita yritti niistää sitä.

– Joko helpotti? Pirita kysyi nostaen lapsen kasvot silmiensä tasolle. – Joko hengitys kulkee?

Lapsen pää roikkui. Se oli väsynyt. Se oli yskinyt liian kauan, eikä se jaksanut enää olla valveilla. Eikä se olisi osannut edes vastata. Se oli siihen vielä liian pieni. Niin kovin pieni.

– Uskalletaanko me jo yrittää nukkumista? Sängyssä?

Pirita kietoi nihkeän pyyhkeen lapsen ympärille. Hän päätti odottaa, kunnes höyry olisi hävinnyt kylpyhuoneesta. Vasta sitten hän veisi lapsen sänkyyn.

Hän toivoi, ettei tänä yönä tarvitsisi lähteä lastensairaalan höyryhuoneeseen.

Kylpyhuoneen seinät hikoilivat kuumia pisaroita. Pirita tuijotti märkää kaakelia ja heilutti suihkua kädessään tehden mahdollisimman suuria kaaria. Tuntui, että mitä enemmän liikutti käsisuihkua, sitä nopeammin kuumuus täytti kylpyhuoneen. Höyryä oli oltava paljon. niin paljon, että näkeminen oli mahdotonta. Niin paljon, ettei tarvinnut ajatella muuta kuin hengittämistä. Hapen saamista.

Lapsi oli käpertynyt Piritan syliin. Se oli tehnyt pienen, kostean pesän hänen kainaloonsa, se raukka luuli, että sen olisi parempi olla siellä. Missään ei kuitenkaan ollut hyvä. Se veti henkeään ja haukkoi kosteaa ilmaa. Pirita tunsi sen hädän kuumana henkäyksenä kainalossaan ja hän kuuli sen keuhkojen rahinan, sen lyhyen, hakkaavan hengityksen. Hän pelkäsi.

– Äiti laittaa sinut polvelle.

Lapsi ei vastustellut. Se tiesi, että sen olo paranisi hetkeksi siinä asennossa. Se tiesi sen yhtä varmasti kuin sen, että lima ja räkä palaisivat heti takaisin, kun äiti laittaisi sen sänkyyn makuulle. Se oli hirvittävän pieni, mutta kuitenkin se tiesi jo niin kovin paljon.

Pirita sulki suihkun ja kuuli koputuksen. Hän sulki silmänsä, mutta ääni ei hävinnyt.

Kop-kop-kop.

– Suihkutetaan lisää. Lisää höyryä. Paljon, paljon höyryä…

Hän nosti lasta ja pyyhki sen kasvot. Se näytti pirteämmältä kuin aikaisemmin yöllä. Ehkä se todellakin oli nukkunut nämä pari tuntia? Pirita ei ollut nukkunut, sillä lapsen katkonainen hengitys oli pitänyt hänet hereillä.

Oli mahdotonta suojella, varjella ja pitää huolta, jos nukkui. Oli pysyttävä hereillä ja oltava valmiina. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Se pahinkin. Ettei enää kuulisi sen hengitystä. Että sen hengitys lakkaisi kokonaan.

Että olisi täysin hiljaista.

Lapsen hiukset olivat hiestyneet. Sen vartalo oli liukas höyrystä, joka oli tiivistynyt pieniksi sameiksi pisaroiksi sen iholle. Piritan oli pidettävä lujasti kiinni, jotta lapsi ei olisi luiskahtanut hänen käsistään ja pudonnut kylpyhuoneen kovalle lattialle. Lapsi ei rimpuillut, makasi vain velttona hänen käsivarsillaan. Sillä ei ollut voimia mihinkään muuhun.

Kylpyhuoneen ikkuna oli pieni ja maidonvalkoinen. Sen läpi kajasti kuitenkin sen verran valoa, että Pirita tiesi kelloon katsomattakin aamun tulleen. Yöllä ei tarvinnut kelloa, sillä yöllä tunteja oli liikaa, ne eivät mahtuneet kellotauluun.

Pirita oli istunut viimeiset tunnit vessanpytyllä pitäen lasta sylissään. Lapsi oli nukkunut, mutta joka kerran, kun Pirita oli yrittänyt nousta, liikkua ja siirtää sitä omaan sänkyynsä, se oli herännyt.

Haukkonut henkeään, ollut tukehtua limaan. Katsonut Piritaa kauhu silmissään. Pyytänyt ja rukoillut ilman sanoja.

Pirita ei siis ollut liikkunut mihinkään.

Hän istui siinä ja aina välillä hän laski kuumaa vettä suihkualtaaseen. Hän kuuli koputukset seinän takana, mutta vähitellen niiden sanoma menetti merkityksensä. Ne olivat vain ääniä, eivätkä ne enää pelottaneet häntä. Ne koputukset kuuluivat näihin öihin samalla tavalla kuin tämä harmaa usva kylpyhuoneessa, lapsen rohiseva hengitys, hänen oma väsymyksensä.

Pirita hymähti. Väsymyksestä oli hyötyäkin. Väsynyt ihminen ei jaksanut pelätä. Se halusi vain nukkua. Mennä pitkäkseen, sulkea silmänsä ja unohtaa kaiken muun paitsi unen, joka oli jo lähellä.

– Tästä yöstä selvittiin, Pirita kuiskasi lapsen kosteisiin hiuksiin. – Päivä on aina helpompi. Päivällä asiat eivät tunnu niin pahoilta kuin yöllä.

Pirita peitteli lapsen vuoteeseen. Sänky oli kallellaan. Hän oli hakenut mummulta perityt suuret tietosanakirjat kirjahyllystä ja laittanut ne sängyn toisen pään jalkojen alle. Nukkuminen osittain istuvassa asennossa pitäisi helpottaa hengitystä, hänelle oli sanottu neuvolassa. Mutta kukaan ei ollut kertonut, että lapsi pyörii unissaan ja hakeutuu nukkumaan juuri toisinpäin kuin piti: pää alhaalla, jalat ylhäällä, niin että kaikki lima ja räkä valuivat kurkkuun, keuhkoihin, joka puolelle.

Ovikello soi. Pirita nojasi hetken makuuhuoneen ovenpieleen ja tunsi väsymyksen kipeänä jaloissaan. Hän ei olisi jaksanut liikkua, eikä avata ovea. Hän halusi vain lakata olemasta, edes hetkeksi, ja nukahtaa.

– Tästä on tultava loppu!

Piritan silmät olivat uupuneet. Hän oli valvonut koko yön. Niin kuin edellisenkin. Ja sitä edellisen. Yrittäen varastaa päivien aikana muutaman hetken, jolloin torkahtaa. Hän koetti terästää katsettaan, siristeli silmiään nähdäkseen hahmon, joka seisoi hänen edessään avatun ulko-oven mustassa aukossa ja puhui jotakin kaiken loppumisesta.

– Loppu? Pirita toisti ja sulki silmänsä, sillä katsominen oli hyödytöntä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin mustaa. Yhtä hyvin saattoi pitää silmät kiinni.

– Kyllä teidät yksinhuoltajat tiedetään, ääni sanoi tullen lähemmäksi. – Seksileikkejä kaiket yöt. Kylvyssä ja joka puolella. Hävetkää!

– Hävetkää?

– Niin, hävetkää, ääni sanoi painokkaasti. – Kyllä sellaisesta menosta ja seksistä on tultava loppu. Minä ilmoitan isännöitsijälle millaisia vesileikkejä täällä harrastetaan. Sellaista kohinaa! Kukaan koko rapussa ei saa nukuttua! Vettä kuluu ja kaikkien vesimaksut nousevat!

Lapsi parahti itkemään. Pirita kuuli jo sen äänestä, että sen nenä oli tukossa ja nielu täynnä limaa. Hän avasi silmänsä ja kiskaisi oven nopeasti kiinni välittämättä uhkaavan äänen yläpuolella näkyvistä pahanilkisistä silmistä.

Pirita veti syvään henkeä ja avasi makuuhuoneen verhot ennen kuin nosti lapsen rinnoilleen. Aurinko oli noussut jo korkeammalle kuin Pirita olisi uskonutkaan. Se oli halju kevätaurinko, joka helli heitä valjuilla säteillään. Se sai Piritan tuntemaan ainoastaan vilua.

– Tämä päivä, Pirita kuiskasi lapsen korvaan. – Se selvitään, eikö niin? Ja ensi yönä…

Hän ajatteli pitkää matkaa lastensairaalaan, unettomia tunteja höyryhuoneessa, kallista taksimatkaa.

Ehkä niin oli parempi.

Sari

I si on vankilassa.

Se sanoi sen selvästi, sihauttaen ässää voimallisesti, paremmin kuin koskaan ennen. Sari kumartui syvemmälle kylmätiskin huuruun, penkoi ja etsi.

– Mitä sä sanoit? Sari kysyi nostaessaan kylmiä paketteja sivuun. – Mikä siinä on, että tarjousliha pakataan aina vähintään kilon paketteihin. Kuka syö kilon lihaa? Helvetti…

– Mun isi on vankilassa.

Sari suoristi selkänsä ja katsoi tyttöä. Se istui jämäkkänä, selkä suorana ostoskärryissä. Ei keikkunut ja heilunut kuten tavallisesti. Se istui siinä, potkimatta ja paikallaan, eikä se katsonut Saria vaan muualle.

Sari käänsi päätään ja näki ne. Kaksi vanhaa naista, ryppyisiä ja kuivia. Ne kenottivat ohuita kaulojaan, kallistivat nuppejaan kalkkunan tavoin ja niiden tekohampaat lonksuttivat paheksuvasti. Kammottavia otuksia.

– Mitä sä sanoit? Sari sanoi kääntäen katseensa tyttöön. – Ei isi ole vankilassa.

Kääkkien hailakat silmät olivat kuin korppikotkien. Miten ne olivatkin niin samannäköiset? Niiden täytyi olla siskokset. Kaksi vanhaa ikäneitoa, kaksi kuivaa känttyrää, ei lapsia kummallakaan, ei hajuakaan siitä, miten paljon lapset valehtelevat.

– Ei isi ole vankilassa, Sari sanoi haastaen haaskojen katseet taisteluun. – Isihän on töissä.

Sarin kättä paleli. Hän katsoi jauhelihapakettia, joka roikkui pienenä ja ruokahaluja herättämättömän näköisenä hänen sormissaan. Sika-nautaa. Viimeinen myyntipäivä tänään. Köyhille ja luusereille.

Esimerkiksi sellaisille, joiden mies istui vankilassa.

– Voi lapsiparkaa.

Sari ei tiennyt, kumpi niistä raakkui. Ehkä ne puhuivat yhtä aikaa. Ainakin ne ajattelivat samoin. Niiden synkät silmät muuttuivat pahanilkisen myötätuntoisiksi, ja Sari tiesi niiden kuolaavan lisää tietoja. Hän työnsi nopeasti ostoskärryt kauemmaksi, niin että tyttö heilahti ja päästi parkaisun. Hän pakeni maitokaappien luo, mutta se ei auttanut. Kalkkunat lensivät paikalle. Ne eivät tienneet vielä tarpeeksi, ne halusivat kuulla enemmän.

– Ei isi ole vankilassa, Sari sihisi tytön korvaan, kun tämä veti henkeä kerätäkseen voimia kunnon itkuun. Parkaisu oli ollut vain alkusoittoa.

Tytön itku tyrehtyi, sen silmät muuttuivat vihaisiksi ja se sihahti takaisin:

– On se!

Oli hyödytöntä käydä taistelemaan kohta kolmevuotiaan kanssa julkisella paikalla. Sari tiesi sen kokemuksesta, mutta hän ei aikonut antaa periksi. Ei tällä kertaa, eikä varsinkaan tässä asiassa.

– Isi on töissä.

– Eikun vankilassa.

Sari kuuli korppikotkien hengityksen takanaan ja tiesi niiden odottavan. Ne vaanivat saalista ja niille kelpaisi mikä tahansa, mutta tietenkin raivokohtaus ilahduttaisi niitä kaikkein eniten.

Sari pudotti puolen kilon lihapaketin kärryyn. Häntä alkoi ärsyttää. Tuntui ylitsepääsemättömän työläältä alkaa täyttää suurta ostoskärryä ruualla. Hän ei halunnut penkoa tarjouksia ja etsiä viimeisiä päivämääriä. Ei niin kauan kuin ne kaksi haaskaa seuraisivat miten hän valitsisi halvinta lihaa, pahinta kahvia, eilistä leipää, viisi pussia makaroneja eurolla.

– Niistetään nenä, Sari sanoi voittaakseen aikaa.

Ehkä naiset luovuttaisivat, jättäisivät jo-melkein-varman-saaliin, lentäisivät uudelle apajalle.

Sari kaivoi suhteellisen puhtaan nenäliinan takin taskusta. Tytön nenästä valui taas pitkä kellanvihreä vana. Itse asiassa se oli jo jossakin välissä ehtinyt levittää sitä kuvottavaa tahnaa poskilleenkin. Sen iho oli kuin hilseilevä puunkuori.

Se näytti peikkolapselta, sillä se ei antanut kammata tai harjata hiuksiaan kuin hirvittävän tappelun päätteeksi, eikä Sarilla ollut tänä aamuna ollut tarmoa ryhtyä siihen taisteluun. Hän oli vain kaapannut tytön kainaloon, tunkenut sen suojapukuun, iskenyt rattaisiin ja työntänyt ostarille. Se oli huutanut koko matkan, ja sen silmät olivat vieläkin punaiset ja turvonneet.

Mutta onneksi se ei enää huutanut.

– Missä isi on? tyttö kysyi Sarilta ja veti päätään kauemmaksi, pois lähestyvästä nenäliinasta.

– Isi? Isihän on …

Sari vaikeni. Hänen edessään, maitohyllyssä, oli purkki piimää, juuri sitä laatua, jota Jussi joi aina aamuisin. Jussi. Isi.

Ja silloin Sari muisti.

Tää avioliitto on niin kuin joku helvetin vankila, se oli huutanut eilen illalla.

Se oli huutanut paljon muutakin, niin kuin ennenkin, mutta Sari oli sulkeutunut makuuhuoneeseen, istuutunut tytön pinnasängyn viereen ja katsonut kadehtien tytön nukkuvaa rauhaa. Yhtäkkiä tyttö oli kuitenkin räväyttänyt silmänsä auki ja tuijottanut Saria suoraan silmiin.

– Isi on vankilassa. Sä olit oikeassa, Sari sanoi kääntäen selkänsä piimäpurkeille.

Tyttö ostoskärryissä hymyili. Sen jalat alkoivat sätkiä ja se yritti nousta seisomaan. Sari painoi sen alas ja työnsi