Kanelia ja suukkoja 1: Sille rakastaa Lukasta. Ehkä.

By Astrid Heise-Fjeldgren and Sanni Haahdenmaa

Ihana nuortensarja ystävyydestä, ihastumisesta ja ensimmäisistä poikaystävistä!

Sille on korviaan myöten rakastunut Lukakseen, mutta niin on myös hänen paras ystävänsä Ginny. Sille salailee ihastustaan Ginnyltä ja yrittää selvittää, kenestä Lukas tykkää. Mitä jos se onkin Sille? Ja entä jos Ginny saa tietää?

Kanelia ja suukkoja -kirjasarja kertoo 14-vuotiaasta Sillestä, koulusta, kavereista, bileistä ja pojista. Astrid Heise-Fjeldgren on tanskalainen kirjailija ja kääntäjä ja kirjoittanut useita suosittuja nuortenkirjoja.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jun 22, 2022
• ISBN: 9788702355499

Book preview

1

KLIKKAA TÄSTÄ MÄÄRITTÄÄKSESI YHTEYSONGELMAT

lukee näytöllä. En oikeastaan tiedä, voiko ongelmiani nimittää juuri yhteysongelmiksi. Pyörillä liikkuvan tilanjakajan toisella puolella istuu pikkuveljeni. Sigurd. Kuulen hänen huutavan turhautuneena.

Arrgghh. Eiii. Hemmetti.

Hän varmaan kuoli.

Sitten hän klikkaa hiirtä. Ja niin hän elää taas.

Olisipa minunkin elämäni niin helppoa.

Mutta ei se ole.

Klikkaan hiirtä ja tietokoneeni herää lepotilasta. Tyttö juoksee näytölläni metsän läpi. Hänellä on jalassaan korkeat korot ja hän näyttää lohduttomalta. Se ei johdu kengistä, vaikkei varmastikaan ole helppoa pinkoa pitkin soratietä kymmenen sentin stilettikoroilla. Hän vilkuilee koko ajan taakseen. Videon editoijat tietysti leikkaisivat sen pois, jos hän sattuisi kaatumaan. Olen säätänyt äänenvoimakkuuden pienemmälle, mutta tiedän, että kyseinen laulu YouTubessa kertoo rakkaudesta. Ja sen suhteenhan asiat voivat mennä pieleen niin loputtomin tavoin. Joten tavallaan minun pitäisi varmaan lopettaa se, mitä tunnen minun ja Lukaksen välillä olevan.

Huomaan käden olkapäälläni ja nostan katseeni.

Sille, äiti sanoo.

Moi, minä ynähdän.

Mä lähden hakemaan Siriä.

Nyökkään.

Onko sulla kaikki valmiina?

Ööh…?

Huomista varten, tarkoitan. Ensimmäinen koulupäivä.

Joo joo, sanon ja klikkaan YouTuben pois, jotta äiti näkee myös koulun kotisivun olevan auki.

Entä sulla, Sigurd? äiti kysyy ihan tilanjakajan vieressä.

Ei reaktiota.

Hänellä on kuulokkeet, sanon.

Äiti pudistaa päätään ja lähtee.

Ja minä muljautan silmiäni, sillä hän saa syyttää siitä tasan tarkkaan vain itseään. Äiti on tulevaisuudentutkija, joten hän on aina varmistanut, että kaikki uusimmat tekniikkalaitteet ovat löytäneet tiensä meille. Mikä on mahtavaa. Ei siinä mitään. En totisesti valita tuliterästä kannettavastani, vaan siitä, ettei minulla ole paikkaa, jonne voisin sen viedä. Yksityistä paikkaa. Omaa huonetta. Minulla ei ole mitään. Tai siis, on meillä yksi huone. Yksi. Uno. Joka meidän kaikkien kolmen täytyy jakaa. Viisivuotias Siri. Yksitoistavuotias Sigurd. Lähes neljätoistavuotias Sille. Tämän täytyisi olla rangaistavaa. Vanhemmilleni siis.

Asumme muuten melko tavallisessa omakotitalossa, mutta kun Siri syntyi, äiti meni hormoneista niin sekaisin, että päätti purkaa ison osan talon väliseinistä. Anyway, isä ei ollut suoranaisesti innoissaan asiasta. Sigurd, tuo pieni petturi, antoi puolestaan itsensä tulla höynäytetyksi lupauksilla tajuttoman upeasta tietokoneesta. Kun taas minä… minä harkitsin muuttoa pois kotoa. Eihän minun olisi tarvinnut muuttaa kovin kauas. Sillä ihan kulman takana asui, ja asuu yhä, ystäväni.

Ginny.

Ginny. Muodostan hänen nimensä huulillani. Ginny. Se on lyhenne Virginiasta. Hänet on nimetty edellisen vuosisadan alkupuolella vaikuttaneen, kohtuullisen vakavasti otettavan kirjailijan mukaan. Virginia Woolf kirjoitti siitä, kuinka tärkeää on, että jokaisella on oma huone. Mutta sitä kirjaa äitini ei ole lukenut.

Ginny ja minä olemme tunteneet toisemme aina. Päiväkodissa pienten ryhmässä iskimme toisiamme päähän Duploilla ja sen sellaisilla, kunnes me päätimme sekoittaa räkämme ja pitää yhtä, no matter what. Sille ja Ginny kuuluvat yhteen kuin Nutella ja vastaleivottu pulla. Mikä muistuttaakin minua siitä, että olen nälkäinen. Nousen tietokoneelta ja menen keittiötilaan. Keittiökalusteet on sijoitettu tämän suuren, yli puolet talon pinta-alasta vievän huoneen ainoalle seinälle. Katson jääkaappiin. Hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Juuri ennen lomaa saimme uuden jääkaapin, oikean huipputeknologisen ihmeen, jossa on plasmanäyttö ja tietokone ja joka ilmoittaa äidille ja isälle viestillä, kun kaapista puuttuu jotain. Ja nyt puuttuu. Toivon, että äiti käy kaupassa kotimatkalla.

Löydän kaapista leivänkannikan ja kolme viipaletta näkkileipää. Ginnyn kotona kaapit ja jääkaappi pursuavat aina mitä herkullisinta ruokaa. Ja siellä tuoksuu currylta, kanelilta ja kardemummalta.

Mutta…

Istun ruokapöydän ääreen ja nakerran vähän kuivaa näkkileipäpalaa.

Mitä sä syöt? kuuluu veljeni puolelta huonetta.

En mitään.

Hän nousee ja tulee luokseni. Kun hän näkee kasaan painuneen näkkileipäpaketin, hän rypistää ärtyneenä kulmiaan. Ootko sä jollain laihdutuskuurilla, vai?

Näytän hänelle kieltä. Joopa joo. Mutta sun kannattaisi harkita sitä, sumo-Sigurd.

Hän kääntää minulle selkänsä ja heittäytyy jälleen tietokoneensa ääreen. Pikkuveljeni on intohimoinen World of Warcraftin pelaaja, ja äiti motkottaa aina siitä, että Sigurd viettää kaiken aikansa näytön edessä ja on siksi saanut kiloja. Sigurd taas väittää niiden olevan vain välttämätön varasto sellaisen kriisitilanteen varalta, jossa hän joutuisi selviämään ilman uusia kokis- ja kanelipullavarantoja.

Mielestäni on aika uskomatonta, että hän on saanut kerrytettyä vatsamakkaroita, kun meillä ei hemmetti koskaan ole mitään kunnollista syötävää. Katson ulos pihalle, joka on täynnä vihanneksia ja mehukkaita hedelmiä. Se on isän aluetta. Hän on viherpeukalo, minkä vuoksi me kutsummekin häntä kiusoitellen Hulkiksi. Tai siis kutsuimme.

Hän ei ole kotona kovin paljon nykyään. Tunnen palan kurkussani ja nousen taas. Tuoksu tulvahtaa nenään heti terassille astuessa. Ruusut. Timjami. Karhunvatukat. Nurmikko pitäisi leikata ja rikkaruohot kitkeä, tai mitä sitä nyt kuuluukaan tehdä. Kukaan meistä muista ei oikein uskalla ryhtyä työhön. Jään seisomaan terassille. Naapuripihalla Helena kutsuu kissaansa. Tien puolella joku pamauttaa autonovet kiinni. Kaikki on kuten aina, ja silti kuvasarja alkaa vilistä silmissäni. Lukas. Zoomaus lähemmäs. Hänen hiuksensa ovat aina olleet niin vaaleat, että ne ovat melkein valkoiset. Paahtava aurinko, me olemme rannalla, juuri tulleet vedestä. Vesi on kamalan kylmää, ja kiiruhdan hakemaan pyyhettäni. Kun kuivaan itseäni, vedän vatsaa sisään, koko ihoni on kananlihalla. Ginny seisoo ja nauraa. Hänen pikimustat hiuksensa ovat liimautuneet poskille. Emmet on mennyt hakemaan jäätelöä meille kaikille. Näen hänet jonossa. Hänen ihonsa on kauniin vaaleanruskea, kuten Ginnylläkin. Minun vatsani on liidunvalkoinen, koska äitini ei anna minun ottaa aurinkoa. Story of my life. Hymyilen Lukakselle, joka ei rusketu kunnolla. Hän hymyilee minulle. Hetken ajan tunnen hänen katseensa sillä tavalla. Kuivaan itseni bikiniyläosan päältä, ja hän laskee katseensa. Olen juuri sanomaisillani jotain, kun Ginny ojentaa hänelle muovipulloa. Ja sitten Lukas levittää aurinkorasvaa Ginnyn iholle. Miksi?

Potkaisen isoa palloa, Sirin palloa, ja se mätkähtää karhunvatukkapensaaseen. Kuuluu pffff, ja pallo alkaa painua kasaan. Hitto. Siihen tuli reikä, nyt se on puhki.

Kun nostan roskiksen kantta heittääkseni pallon pois, viikon ruoanjätteiden haju saa minut hätkähtämään ja jähmettymään hetkeksi paikalleni. Yhtäkkiä pikkusisko ja äiti seisovatkin takanani.

Mitä sä teet, Sille? riiviö kiljuu kimeällä äänellä.

Ööh… sun pupupallo… se puhkesi.

Isä voi pumpata siihen ilmaa, Siri väittää itsepintaisesti ja yrittää saada pallon itselleen.

Pudistan päätäni ja huojun epävarmana tyhmä pupupallonraato käsissäni.

Se ei taida enää onnistua, Siri, sanon. Sulle pitää hankkia uusi.

Äiti mulkoilee minua vihaisesti, enkä ymmärrä miksi. Hän on ollut niin outo sen jälkeen, kun me palasimme lomalta.

Mitä meillä on päivälliseksi? kysyn. Äiti pudistaa päätään. Katsotaan, mitä pakastimesta löytyy.

Ei siellä ole muruakaan, ynähdän. Ja mulla on nälkä.

Siri tarraa tyhjentyneeseen palloon ja puristaa sen itseään vasten. Me nähdään nälkää, jatkan, vaikka tiedän, että minun olisi parempi pitää suuni kiinni.

Näette nälkää? äiti tuhahtaa ja työntää pyörän telineeseen. Sulla ei ole aavistustakaan, mistä sä puhut.

Niin mutta… jankkaan. Siri tuijottaa meitä suu auki.

Afrikassa, äiti sanoo, ja hänen äänestään kuulee, että hän todella yrittää olla huutamatta ulkona naapureiden kuullen. Afrikassa nähdään nälkää, Sille. Sinä elät yltäkylläistä luksuselämää.

Mitä on luskus? Siri kysyy.

Se on vierassana tässä perheessä, mutisen itsekseni ja viittilöin taloa kohti. Olen purskahtamaisillani itkuun. Uskomatonta. Äiti vetää Afrikka-kortin esiin vaikka pyöränkorista. Se on jo kaukaa haettua.

Minun hieman ylipainoinen pikkuveljeni on ilmestynyt terassin ovelle. Mitä täällä tapahtuu?

Ei mitään, äiti ärähtää ja katsoo puutarhaan. Käypä nostamassa muutama porkkana, Sille. Ja laita sä Sigurd uuni päälle, hän sanoo.

Kun isä hetkeä myöhemmin tulee kotiin, muistutamme oikeastaan ihan onnellista perhettä.

Hei, hän sanoo ja nostaa kattilan kantta. Keitettyjä porkkanoita. Näyttää herkulliselta.

Äiti ei sano mitään.

Lasken mielessäni kolmeenkymmeneen. Uudestaan ja uudestaan. Sillä tiedän hyvin, että viimeinen asia, jota he nyt tarvitsevat, on kiukutteleva teini-ikäinen tytär.

Mutta on minulla omatkin kamppailuni. Sitä ei voi kieltää, ei vaikka illallispöydässä kuinka olisi tuoreella timjamilla ja parasta ennen -päiväyksensä kauan sitten ohittaneilla auringonkukansiemenillä höystettyjä lohkoperunoita ja porkkanoita. Linnut kieltäytyisivät pistämästä nokkiaan sellaiseen edes hirvittävän kylmänä talvipäivänä. Mutta onko tässä valinnanvaraa?

Jos Ginny olisi manipuloiva ilkimys (kuten esimerkiksi meidän luokan Emma) ja jos hänen äitinsä olisi äreä noita-akka, silloin tämä juttu olisi mutkaton. Siis tämä Lukaksen juttu.

Mutta nyt Ginny sattuu olemaan maailman paras ystävä ja hänen äitinsä suloinen kuin mikä. Ja kun saan tekstiviestin ja tunnistan viestiäänestä sen tulleen Ginnyltä, nousen ylös ja menen huoneeseeni. Siis yhteiseen huoneeseemme. Ja siellä olevasta suuresta yhteisestä kaapista etsin itselleni toisen villapaidan. Sitten menen kylpyhuoneeseen, siihen ainoaan huoneeseen, jonka oven voi lukita. Katson itseäni peilistä. Jos uskomus on totta, että otsa menee valehtelemisesta mustaksi, ehkä minun pitäisi piirtää kajalilla varmuuden vuoksi muutama viiva ennen kuin menen Ginnyn luokse. Sillä Ginnyllä on jotain asiaa. Ja minulla on ongelma.

2

MITÄ MINUN SINUN MIELESTÄSI PITÄISI SANOA?

kysyn itseltäni pitäessäni eräänlaista taktiikkapalaveria itseni kanssa matkalla Ginnylle. Tien toisella puolella on mies ulkoiluttamassa pientä lihavaa koiraa. Mitäköhän minun hänen mielestään pitäisi sanoa? Ehkä voisin saada äkillisen nielutulehduksen, jonka takia en pystyisi puhumaan mitään? Mutta silloin voisin tietysti kirjoittaa. Ginnyn antiikinaikaisella tietokoneella.

Ginny sanoo:

Sille sanoo:

Eikä ole realistista olettaa, että ehtisin keksiä jonkin nerokkaan ratkaisun matkalla Ginnylle, sillä hän asuu ihan kulman takana. Pihatiellä on polkupyöriä hujan hajan ja puutarha on täynnä vanhoja vänkyröitä puita, riippumattoja ja viihtyisällä tavalla umpeenkasvaneita sopukoita. Vanhan pientalon rappaus on kauttaaltaan rapistunut eikä ikkunoita ole pesty sitten… koskaan…

Ginnyn perhe asuu talon toisessa ja kolmannessa kerroksessa.

Ginnyn huoneessa on vino katto. Hän istuu sängyllä teekuppi kädessään ja lueskelee hajamielisesti joitain englanninkielisiä lehtiä. Hän muistuttaa intialaista prinsessaa. Jään hetkeksi seisomaan oviaukkoon ja höristän korviani. Hänen kaksosveljensä eivät taida olla kotona. Emmet ja Alvin ovat seitsemäntoista eivätkä lainkaan sellaista tyyppiä, johon rakastutaan. Heidän egonsa on aina ollut pari numeroa liian suuri. Minä kutsun heitä Haribon Lakutoukiksi. He ovat vähän liian komeita ja hurmaavia. Mutta kyllä minä heidät ottaisin veljikseni paljon mieluummin kuin sen pullukan nörtin, joka kotona nököttää. Yleensä Ginnyllä on vain ikävää sanottavaa veljistään. Nyt häntä vaivaa kuitenkin jokin aivan muu.

Ginny heittää lehden kädestään. Kansikuvassa tikunlaiha malli tuijottaa kattoon murjottaen. Hän on juuri aikeissa sanoa jotakin. Ginny siis, mutta minä ehdin väliin ja sanon: Mulla on vähän nälkä.

Eikö teillä ollut päivällistä? Ginny kysyy. Hän kurtistaa kulmiaan, mutta ei siksi, että olisi huolissaan minun tyhjästä vatsastani, vaan siksi, että pelaan aikaa.

Joo, mutta… tiedäthän… keitettyjä porkkanoita ja lohkoperunoita. Mietin vain…

Okei, Ginny sanoo ja nousee sängyltä.

Alhaalla keittiössä tuoksuu aina taivaalliselta. Vatsa täyttyy melkein pelkästä nuuhkaisusta. Currya ja kanelia ja