Akat

By Markku Hattula

Aune ja Veikko ovat vanha pariskunta, jolla on takanaan pitkä yhteinen elämä. Rakkaus ei kuitenkaan näy pariskunnan sanoissa, vaan puolisot lähinnä piikittelevät toisiaan. Kun Aune haluaa maalata pariskunnan pinttyneen kodin, Veikko ei asiaan suostu. Hän heittää Aunen maalit ulos. Veikko ei kuitenkaan arvaa, mitä hän päästää valloilleen. Pian Aunea ei pysäytä mikään – Aune on valmis luomaan uuden maailman pensseli kädessään.Markku Hattulan Akat on valloittava novellikokoelma, joka sukeltaa eri ikäisten naisten mieliin. Nämä naiset osaavat olla myös kunnon akkoja – ja ukkojen on syytä olla asettumatta heidän tielleen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728451724

Book preview

Akat

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Markku Hattula and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728451724

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

MÄ PUHUN RUNON KIELTÄ TAI SIT PÄÄLAUSEILLA.

Aune

Y htenä huhtikuun aamuna Aune sanoi miehelleen, että tässä hajussa ei kukaan enää pysty asumaan.

Hän kävi työntämässä pirtin ja eteisen ovet auki, niin että sisälle pääsi virtaamaan raitista ilmaa pihalta saakka.

– Aijotko sinä palelluttaa meijät tänne mökkiin kuin russakat? Veikko kärisi ja kävi kiskomassa ovet visusti kiinni.

– Itse olet russakka. Ilma paksua kuin paskahuussissa, Aune kiljaisi. – Ja samanväristäkin täällä on. Katso nyt itsekin. Paskanruskeaa. Minä menen kirkolta ostamaan maalia.

– Jaha, ja mistähän otat maalarin? Veikko ivasi. – Pennitön akanruoja.

– Osaan minä itsekin, Aune sanoi. – Siinä minä maalaan missä sinäkin noita kyläläisten vanhoja kenkärajoja paikkailet.

Herätessään Aune oli nähnyt, miten huhtikuun aurinko julmasti paljasti likaläikät tuvan ruskeissa seinissä, haalistuneessa, harmaassa katossa ja säleille kuluneessa lattiassa, joka joskus oli ollut sininen. Pöytä ja tuolitkin olivat niin kuluneita, että alkuperäistä väriä niistä tuskin enää erotti.

Pirtissä haisi eltaantunut rasva, jolla Veikko voiteli kyläläisten hänelle korjattavaksi tuomia kenkärajoja. Rasvan hajuun sekoittui Veikon suupielessä alati käryävän piipun savu.

– Osta vaan maalit ja pensselit, jos rahat riittää, Veikko naurahti pirullisesti. – Se olen minä joka tässä huushollissa tienaan.

– Tienaat vai? Aunen päässä kihahti. – Ihmisten paskasia ronttosia korjaamallako sinä itsesi rikkaaksi teet? Ei kukaan nykyään mitään korjauta, kaikki ostaa uutta. Kylän akoilla on kaapit täynnä kenkiä. Eivät kuunaan ehdi jokaista paria elämänsä aikana edes jalkaansa pistää. Ja ukot kulkee kumisaappaissa ja maastokengissä. Ei siinä pikilangan pyörittäjää enää tarvita.

Kyllähän Veikkokin näki, mihin maailma oli menossa. Suutari oli katoava ammatti. Joku eläkeläinen visuuttaan hänelle jonkun linttaan astutun nahkasaappaan vielä joskus toi, tai joku nuorempi naikkonen juhlakengän, jonka korko oli pikkutunneilla ravintolan parketilla nuljahtanut sijoiltaan. Tulevaisuutta ei enää ollut, mutta tarvitsiko sitä akan ruveta erikseen mainomaan, Veikko ajatteli, ja vielä maaleja ostelemaan. Sellainen otti häntä erityisesti älälle.

Veikko heittäytyi puhumattomaksi ja alkoi entistä kiukkuisemmin naputtaa uutta pohjaa nahkasaappaaseen. Aune ilmestyi kamarin ovesta sininen popliiniulsteri yllään kauppakassi kädessä ja painui ovesta ulos. Ei edes rahaa ruokaostoksiin pyytänyt, niin kuin tavallisesti, mikä harmitti Veikkoa entistä enemmän, ja teki hänet epäluuloiseksi.

Aunen mentyä Veikko kaivoi suutarinkaapistaan puolikkaan jaloviinapullon ja kaatoi siitä kahvikuppiin aimo lorauksen mielensä tyynnyttämiseksi. Hän katsoi ympärilleen tyhjässä pirtissä, kuunteli seinäkellon raksutusta ja koivunvarvun hidasta naputusta eteisen ikkunaruutuun. Mökissä kaikki oli hänestä kohdallaan.

– Vai maalia muka, Veikko hörähti ääneen ja keikautti kupin sisuksen kurkkuunsa. Sitten hän jatkoi saappaan naputtelua. Jaloviina kihisi mukavasti päässä ja kaikki ympärillä tuntui jotenkin pehmeältä ja ystävälliseltä.

Iltapäivällä Aune työnsi polkupyörän pirtin nurkalle ja nosti sarvesta kuuden litran maalipänikän ja toisesta sarvesta rautakaupan muovikassin, jossa oli tärpättiä maalin ohennukseen ja muutamia erilevyisiä maalipensseleitä. Aune oli käynyt pankista nostamassa ensimmäisen eläkkeensä. Eläkepäätös oli tullut jo kuukausia aikaisemmin, mutta sen Aune oli jättänyt Veikolle kertomatta. Ruokaa hän ei eläkerahoilla ollut ostanut.

Puhumatta Aune nosti maalitarvikkeet eteiseen, kävi kamarissa vaihtamassa työleningin päälleen, nosti käkikellon ja haalistuneen vihkikuvan tuvan peräseinältä kamarin puolelle, haki maalivehkeet tupaan ja alkoi maalata.

– Herrajumala punaista, Veikko rääkäisi, kun ensimmäinen maalirantu ilmestyi seinälle.

– Kun kerran maalataan, niin sitten kunnon värillä samantien, Aune sanoi ja jatkoi maalaamista.

– Velaksiko ostit? Veikko halusi tietää.

– Rahalla maksoin. Älä sinä siitä huolehdi. Viinallekin taas haiset.

– Milloin sitä syödään? Veikko kysyi.

– Syö milloin tykkäät. Ruokaa en ostanut.

– Et ostanut vai?

– En. Sinullahan ne on ruokarahat, Aune sanoi. – Senkus polet kirkolle ruokakauppaan.

Vähän aikaa Veikko katsoi, miten punainen väri levittäytyi tuvan peräseinälle. Se aivan kuin ilkkui hänelle. Akallakin näytti olevan semmoinen tiuhti päällä, ettei paremmasta väliä.

Äkkiä Veikko hyppäsi ylös rahiltaan, sieppasi maaliastian käteensä, juoksutti sen pihalle, ja paiskasi astian lähimpään pihakiveen. Punainen maali levisi kiven selkään ja valui siitä vähitellen maahan. Aune säntäsi Veikon perässä ulos ja alkoi itku kurkussa haalia isolla pensselillä maalia takaisin astiaan.

Veikko painui takaisin sisälle, istui suutarinjakkaralleen, käänsi selkänsä peräseinän punaista maaliläikkää kohti ja alkoi naputella kengänpohjaa kiinni.

Aune sai kahmittua osan maalista takaisin astiaan. Maaliin oli sekoittunut hiekkaa, multaa ja oksankappaleita. Aunen kurkkua poltti itkemätön itku, ja viha Veikkoa kohtaan. Hän katsoi hetken mökin nurkalla loistavaa punaista kiveä, alkoi sitten sivellä kädessä olevalla pensselillä kiven pintaan loiskunutta maalia tasaiseksi. Karkea kivipinta pensselin alla tuntui Aunesta mukavalta. Huomaamattaan hän siirtyi seuraavan kiven viereen. Pensseli alkoi muotoilla kiven pintaan punaista kukkaa. Kukkia syntyi lisää, kunnes laakean pihakiven pintaan oli kasvanut kokonainen kukkatarha.

Huhtikuun vienossa lounatuulessa oli kesän tuoksu. Ensimmäinen västäräkki keikkui kannon nokassa ja tiukutti kaukomaiden terveisiä Aunelle. Aune siirsi tuulen tuoksun ja västäräkin terveiset kiveen. Hän siirtyi kiveltä toiselle, kukat muuttuivat linnuksi, mehiläisiksi, keijukaisiksi, jäniksiksi, kuninkaanlinnoiksi, prinsessoiksi, ratsuhevosiksi ja perhosiksi.

Aune unohti ajan ja paikan. Hän unohti Veikon ilkeyden, tuvan kitkerän hajun, ruskeat seinät ja tunkkaisen yksitoikkoisuuden. Kun maaliastia lopulta tyhjeni, Aune ojensi puutuneen selkänsä ja katsoi pihaa. Talven jäljiltä harmaana sojottavan heinikon ja värittömän soran keskelle oli syntynyt punainen mielikuvitusmaailma. Aunesta tuntui, että jokin uusi ovi hänen sisällään oli lopullisesti auennut. Samalla hän tunsi, että tarvitsisi lisää värejä. Pelkkä punainen ei riittänyt kuvaamaan sitä riemua, joka hänet oli täyttänyt.

– Hulluksiko se on tullut? Veikko kysyi illalla käytyään pihan perällä huussissa. Aune tunnisti Veikon äänessä epävarmuuden. – Mitä ne naapuritkin sanoo, kun näkevät pihakivet.

Aune ei vastannut. Hän näki silmissään uuden, värikkään maailman, johon eivät Veikon tai pahansuovien naapureiden puheet enää ulottuneet. Hän tunsi jotakin semmoista, mitä ei voinut selittää. Sen saattoi vain maalata.

Aamulla aikaisin Aune otti pyöränsä ja polki kirkolle. Hän valitsi huolellisesti rautakaupan hyllystä erivärisiä maalipurkkeja, osti lisää pensseleitä ja tärpättiä. Eläkkeestä ei monta kymppiä jäänyt jäljelle. Viimeisillä rahoillaan Aune osti ruokakaupasta lenkkimakkaraa, maitoa, leipää ja voita. Syököön Veikko lenkkiä, minulla ei ole aikaa ruveta sille ruokaa laittamaan, Aune ajatteli polkiessaan vinhaa vauhtia kotiinsa.

Kotona Veikko istui yhä puhumattomana suutarinjakkarallaan vanha kenkäraja käsissään. Aune paiskasi ruokaostoksensa tiskipöydälle. Maalit hän oli jättänyt ulos nurkan taakse. Hän leikkasi lenkistä palasen, söi sen pikaisesti voileivän kanssa. Sen jälkeen hän meni kamariin, vetäisi työleningin päälleen ja palasi ulos. Hän haki liiteristä vanhan kattilan ja alkoi sekoittaa siihen värejä purkeista. Hän lirautti sekaan tärpättiä, jolloin maali muuttui notkeaksi.

Aune käänsi katseensa ylös taivaalle, jossa sinisellä pohjalla seilasivat valkohaituvaiset pilvet. Aurinko värjäsi pilviin kultaiset reunukset. Kaukana horisontissa metsikön syvänvihreä sahareuna loihti Aunen mieleen peikkometsän asukkaineen.

Aune alkoi maalata. Osa punakukkaniityistä sai peittyä vihreiden, sinisten ja violettien maisemien alle. Kivet alkoivat elää. Peikot, menninkäiset ja metsänelävät saapuivat suurin joukoin Aunen kotipihaan ja valloittivat sen itselleen.

Syksyllä Veikon sisuksissa kimmertänyt keuhkosyöpä kellisti miehen huussireissulla menninkäisten kotikiven viereen. Siitä oli lyhyt matka keijukaisten siniseen, vedenalaiseen maailmaan, jossa vallitsi ikuinen merellinen rauha.

Hautajaisista tuli pieni, väritön tapahtuma, joka unohdettiin pian.

Saatuaan pihankivet, puut, aidan ja aitanseinät maalatuiksi Aune siirtyi loihtimaan elämää pirtin porraskiviin ja siitä ulkoseiniin. Kun mökki ulkopuolelta oli kokonaan asutettu värikkäillä hahmoilla, Aune siirtyi sisälle pirttiin. Hän katsoi hetken haaveellisena tuvan peräseinällä loistavaa punaista läikkää, josta lähtenyt tapahtumaketju oli sysännyt hänet liikkeelle ja avannut hänelle uuden, uljaan maailman portit.

Aune tarttui pensseliin ja alkoi maalata punaisen läikän keskelle hennonsinistä, kultakutrista keijukaista, jolle hän mielessään antoi nimeksi Vapaus.

Ilona

I lona sanoi naapurilleen Helmille aamulla postilaatikolla, että kun tämä soittaa Piialle Pariisiin, niin pyytäisi samalla tyttöä valitsemaan Diorilta tai Chanelilta hänelle silkkisen puvun ja lähettämään sen postiennakolla Suomeen.

Piia, Helmin tytär, on diplomaatin rouvana Pariisissa. Se tietää Ilonan kokonumeron, kun on tälle ennenkin pukuja valinnut.

– Tällä kertaa minä haluan syvänsinisen, maahan asti ulottuvan silkkipuvun, Ilona sanoi Helmille. Jätti kuitenkin kertomatta, että oli saanut pukuidean Sarkian runosta. Säkeet olivat putkahtaneet Ilonan mieleen, kun hän oli navetassa juottamassa vastasyntyneelle vasikalle lämmintä ternimaitoa.

Veet syvät päilyvät / ikävää. / Puut yllä häilyvät / syväin vetten. / Ma tiedän, etten /