Kotkanpoika

By Marita Hauhia

Kun Mika liittyy jengiin, tylsyys on enää haalea muisto. Uusi porukka tarjoaa niin alkoholia kuin tupakkaa, ja naisistakin puhutaan, vaikka Mika on jo iskenyt silmänsä ihanaan Katiin. Meno lähtee kuitenkin nopeasti lapasesta. Joku jengistä varastaa auton, ja koko porukka lähtee kruisailemaan sillä Helsinkiin. Varkaus arveluttaa Mikaa, mutta tuhatta ja sataa kiitävästä autosta ei niin vain hypätä ulos. Mitä Katikin mahtaa ajatella saadessaan tietää?Rosoisen realistinen nuortenromaani kuvaa murrosikäisen kokeiluntarvetta ja etsintää omanikäisten joukossa. Marita Hauhia ei heristele sormeaan näyttäessään, kuinka ristiriitaiset tuulet nuoria kotkanpoikia riepottelevat.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2022
• ISBN: 9788728187401

Book preview

Kotkanpoika

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1991, 2022 Marita Hauhia and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728187401

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

– Moi, annas vähä rahaa, Mika huusi jo ovelta.

– Mul on kiire.

Äiti oli juuri pesemässä olohuoneen lattiaa. Selän takaa kuului:

– Oota vähän, mul on sulle asiaa.

– Sorry vaan, mut mä pyysin rahaa enkä sun juttujas. Ja jos oikein kuulit, niin olis jopa kiire.

Äiti lopetti luuttuamisen ja kääntyi vakavana Mikaan päin:

– Nyt kuuntelet ja kuunteletkin tarkkaan. Se koheltaminen on loppu nyt!

Mika tiesi, että seuraavaksi äiskä muistuttaisi huoneen siivoamisesta, repaleisista farkuista, liian pitkästä tukasta, huonosta käytöksestä, tupakanpoltosta, juopottelusta, kavereista, and so on.

Aina se oli urputtamassa. Siitä oli tullut tosi äkäinen sen jälkeen, kun iskä oli lähtenyt. Mikan teki mieli toivottaa sille hyvää matkaa helvettiin, mutta aikansa kun äiskä jäpättäisi, se talttuisi ja voisi antaa vähän rahaakin. Niin oli aina käynyt.

Keväällä Mika oli kuvitellut, että kaikki paranisi, kun koulu loppuisi, eikä äiskän enää tarvitsisi setviä luvattomia poissaoloja tai muita säpinöitä kuraattorin kanssa.

Nyt oli kesää kulunut jo kuukauden verran, ja sama uikutus vaan jatkui. Ei sellaista kukaan kestänyt.

– Ja oliks muuta, Mika sanoi ja teki käännöksen huoneensa suuntaan.

– Että sä kehtaat vielä viisastella, äiti huusi selvästi suuttuneena. – Samanlainen hulttio oot kun isäs.

Mikasta tuntui pahalta, että äiti aina haukkui isää, vaikka erosta oli kulunut jo vuosi.

– Ei olis Mäkisellekään pahitteeksi hoitaa siemennyksiään, äiti kiljui kyyneleet silmissä. – Ei varmaan antaisi kulkea yötä myöhää kaikenlaisten linnunpelättimien kanssa.

Tulihan sekin sieltä!

Äiskän sanomiset yleensä päättyivät kavereitten haukkumiseen ja kehotukseen, että Mika menisi iskän ja sen huoran luo, jos elämä kotona ei miellyttänyt.

Ja tosi oli, ettei enää miellyttänyt.

– Voi, vittu että sä voit olla jumi, Mika nakkasi päänsä takaviistoon.

– Mulle et enää noin puhu, äiti huusi raivoissaan ja huitaisi pesurätillä ilmaan. Siitä roiskui vettä eteiseen asti ja jokunen pisara Mikan vaatteillekin.

– Huido mitä huidot, mut mä sanon ja teen just mitä huvittaa, Mika rähjäsi takaisin, ku sä tosiaankin oot niin helvetin tyhmä. Kuulitko – tyhmä!

Sitten Mika siirtyi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven voimalla perässään kiinni.

– Tyhmä, tyhmä, tyhmä!

Ikkuna oli auki, ja varmaan kaikki pihalla kuulivat, ja saivat kuullakin, kun äiskä kerran oli niin tyhmä. Ei ihme, että iskäkin oli saanut tarpeekseen.

Mikalla alkoi olla jo kiire. Kavereitten kanssa oli päätetty lähteä Varissaareen katselemaan naisten napoja, ja siihen tarvittiin jokunen kymppi. Nyt tuo saatanan akka aikoi estää nekin pienet ilot, mutta eipä vain onnistuisi. Kotiin hän ei jäisi.

Mika iski nyrkkinsä seinään.

– Perkeleen perkele!

Iho meni rikki, ja nivelet nousivat koholle, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui helpommalta hengittää.

Aavikkorotta säikähti häkissään. Se takoi takajaloillaan lattian nurkkaa niin, että purut sinkoilivat ympäriinsä.

Äiskä inhosi kaikkia rottia. – Eetua varsinkin. Kun Mika ensimmäisen kerran oli kulkenut Eetu taskussaan ja näytellyt sille olohuonetta, äiskä oli nostanut jalkansa sohvalle, kiljunut hysteerisesti ja kehottanut viemään sen inhottavan elukan takaisin häkkiin ja pitämään sen visusti siellä.

Siinä olisi äiskälle kunnon opetus, jos hän päästäisi Eetun vapaalle. Silloin äiskä olisi valmis maksamaan mitä tahansa sille, joka ottaisi elukan kiinni.

Mika otti rotan käteensä ja antoi sen juosta käsivarrellaan.

– Mitä Eetu.

Mika silitti sen selkäkarvoja. Eetu alkoi kääntää hampaitaan käsivartta vasten.

– Ethän viitti purra.

Ajatus Eetun käyttämisestä äiskän kiduttamisessa kiehtoi. Mika hiipi eteiseen, ja pysähtyi samassa.

Äidin rahapussi oli eteisen puhelinpöydällä. Viatonta eläintä ei tarvitsisi juoksuttaakaan, pussista irtoaisivat tarvittavat setelit.

Hetken Mikasta tuntui kyllä pahalta; varas hän ei halunnut olla, vaikkei hän muuten mallikelpoinen ollutkaan.

Laitettuaan Eetun takaisin häkkiinsä Mika luikahti eteiseen, nappasi satasen rahakukkarosta, avasi hiljaa ulko-oven ja ennen kuin sulki sen, hän huusi porraskäytävästä:

– Mä vippasin sulta satasen. Maksan sitte takas, kun jaksan.

Mika ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan loikki parin kerroksen portaat alas, ja kun pääsi moponsa luo, polkaisi sen käyntiin, niin että takapyörä pomppasi ilmaan.

– Saatana, että sen taas piti jauhaa paskaa, Mika tuhahti, kun mopo ampaisi pihalta kadulle. – Pääsis tästä kaikesta eroon edes vähäksi aikaa.

Jos hän olisi vanhempi, hän lähtisi merille – menisi niin kauas, ettei tarvitsisi Kotkaan päin enää sylkäistäkään. Hän tiesi yhden Kallen, joka oli pestautunut laivaan messipojaksi 15-vuotiaana ja pärjännyt hyvin. Moni muukin Kotkan poika oli lähtenyt.

Tai jos hän karkaisi sedän luo Ruotsiin.

Mika kurvasi keskustaa vievälle tielle, ja kun hän päästeli mopollaan venelaitureitten ohi, alkoi tehdä mieli merelle ja saareen. Teki mieli olla niin kuin silloin, kun iskä oli vielä ollut kotona.

Iskän punavalkoinen pulpettivene, perässä kakskymppinen Yamaha, oli edelleenkin Hovinsaaren rannassa. Iskä oli jättänyt sen Kotkaan senkin takia, että pääsisi itsekin joskus saareen.

Oikeastaan hän voisi ajaa Keskiksen kautta, jos sekin olisi innostunut saaresta. Enemmän kuin naisten katselusta.

Mikasta oli kiva telttailla Keskiksen kanssa, vaikka Keskis tykkäsikin kaljasta enemmän kuin nuotiomakkarasta. Muuten se oli ihan fiksu tyyppi, eikä se sen kummemmin kuulunut Ollin porukkaan kuin hän itsekään. Olli vaan sattui olemaan molemmille tuttu, ja koska Olli ja kaverit viettivät suurimman osan vapaa-ajastaan Palotorninmäellä sataman laidassa, tiesivät he aina, minne mennä, jos ei huvittanut olla yksin.

Viime aikoina oli sitten aika usein oltu mukana porukoissa. Mutta missään ei ollut enää kokonaan hyvä olla.

2

Keskis ei ollut kotona. Mika seisoskeli vähän aikaa pihassa, mutta kun ei mitään liikettä näkynyt sielläkään, hän hyppäsi mopon selkään, veti kypärän päähänsä ja antoi taas mennä.

Mika päästeli suorinta reittiä Palotorninmäelle, pysäytti moponsa lähikadun laitaan ja lähti kulkemaan kävelytietä näköalatasanteelle päin.

Harvoin porukka istuskeli ihan ylhäällä penkeillä – puumerkit kyllä oli tehty – vaan yleensä lojuttiin ison vaahteran siimeksessä hiukan alempana ja sopivasti suojassa.

Jo kaukaa näkyi, että Olli oli paikalla. Se makasi maassa ja Sanna istui vieressä. Muita ei näkynyt.

Olli näytti makuulla paljon isommalta kuin olikaan, ainakin 180-senttiseltä. Se oli heittänyt farkkutakin päänsä alle ja veti sikeitä.

Sanna suki punaruskeankirjavaa tukkaansa ja oli keskittynyt täyspainoisesti peilikuvaansa. Kun Mika pääsi perille, se oikein säpsähti, ja siihen, Ollikin heräsi.

– Missäs muut on, Mika kysyi.

– Hankinnoissa, Olli vastasi, – niin paitsi Keskis. Se on jossain omilla teillään.

– Mä en haluu mihinkään Vaakkuun, Sanna käänsi meikatut kasvonsa Olliin päin ja veti T-paidan ylös niin, että rintsikat näkyivät. – Jos tarttee näitä katsella, niin täs olis. Eiks nää riitä?

– Okei, okei. Tehää sitte jotain muuta. Katotaan vaikka kaljapulloja.

– Ei ainakaan kaljapulloja, jos niistä hankinnoissa oli kyse, Mika sanoi, kun huomasi Skinin ja Toivon tulevan. – Eihän niillä ole edes muovikassia.

Skini levitteli käsiään ja työnsi ne sitten taskuun.

– Saatana, melkein onnistuttiin, mut sitte yks kääkkä alkoi oikein työkseen vahdata, enkä mä päässyt käsiksi pullon pulloon.

Olli ja Sanna kääntyivät katsomaan Toivoa.

– And you? Olli sanoi.

– Ei silläkään mitään oo, Skini selitti. – Kun ei ennätetty, niin ei. Ja vittuuks siin töllötätte. Oisitte menneet itse, vaik eihän se niitä koske, joil on mopo.

Mika tiesi, että viimeinen oli tähdätty häneen. Kerran kun Skini oli tarjonnut kaljaa, Mika ei mopon takia ollut huolinut. Skini ei ollut tykännyt vastauksesta, vaan oli alkanut vinoilla eikä nähtävästi aikonut lopettaakaan.

Sanna tuntui saaneen tarpeekseen mopostoorista. Se räpsäytti silmänsä Skiniin päin ja sanoi:

– Sääliks käy toi sun synnytykses kutistunnu kallos.

Skini liikahti.

– Turpa kiinni porkkanapää, sä et tiedä mistään mitään.

Sitten Skini potkaisi bootsillaan maata, niin että ruohikko repesi.

– Voi, vittu. Porukka olis parempi jos ei olisi ämmiä mukana.

Mikasta tuntui, että Skini olisi käynyt käsiksi Sannaan ja motannut päin naamaa, ellei Sanna olisi ollut Ollin nainen.

– Oisit ostannu sitte, Olli sanoi Skinille. – Olihan sulla rahaa.

– Ja saatana. Mä en rupee keskikaljoja maksamaan, ku niitä ilmasekskin saa, Skini ärähti. – Mä säästän rahat parempiin juomiin.

Keskis kaarsi paikalle. Sillä oli uimavehkeet ja omat kaljat kassissa.

– Joko mennään, se kysyi.

– Ei kannata, Olli selitti, – ku tuulee niin pirusti.

– Mitäs sitte, Keskis katsoi kysyvästi toisiin.

– Tarjoot noi kaljas, Olli vastasi, – ja Skini voi sitte mennä Alkosta ostamaan lisää, ja kunhan satamaväki lopettaa hommat, niin käydään kysymässä laivasta.

Olutta riitti iltaan asti, ja kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, Mika nousi ylös. Jalat olivat kangistuneet eikä pääkään enää ihan kunnossa ollut. Housunpersukset tuntuivat kosteilta ja kylki oli ihan vihreä.

Kun kaikki muutkin selvisivät jaloilleen, lähdettiin satamaan; katua alas ja varastorakennusten välistä laiturille.

Vain pari laivaa oli kaijassa: puolalainen ja kreikkalainen.

– Keskis ja Toivo, Olli sanoi ja työnsi pari satasta Keskiksen käteen.

Mika kaivoi jäljellä olevan viiskymppisen taskustaan:

– Mulle kans, jos on. Mika tiesi, että oli parempi tehdä könttiostoksia kuin yrittää saada jokaiselle oma pullo.

– Lähe mukaan, Keskis pyysi, vaikka sujauttikin setelin taskuunsa.

– Toivottavasti irtoo jotain, Mika puheli Keskikselle, kun he nousivat puolalaisen laivan lankonkia.

Kaljan ja porukan myötä Mikalle oli tullut mukava olo – sellainen kummallinen tunne, että hän oli varma, voimakas ja rohkea – ikään kuin huolia ei olisikaan tai että ne olivat jossain kaukana. Entuudestaan hän tiesi tuntemuksen jatkuvan niin kauan kuin viinaa riittäisi, ja siksi hänelle oli erityisen tärkeätä saada lisää ja jatkaa näin.

Tuskin pojat pääsivät käyntisillan puoleen väliin, kun joku äijä ilmestyi toiseen päähän. Se alkoi pölöttää jotain käsittämätöntä.

– Any spirits, Keskis aloitti ja vilautti seteleitä.

– Bottles, drinks.

Mitään ei tapahtunut. Ukko vain huitoi käsillään ja jatkoi pölötystään.

– Saatana, ei se mitään ymmärrä, Keskis sopersi. – Votkaa, viinaa?

Mutta ukko ei päästänyt edes laivan kannelle.

– Ei ollut, Keskis sanoi, kun he tulivat takaisin. Se ei ruvennut mitään selittelemään.

– Kreikkalaiseen sitte, Olli komensi.

Samassa pysähtyi auto porukan viereen. Kaksi miestä istui sisällä, ja vaikka niillä oli siviilivehkeet päällä, Mika