Rajakylän saaga: Sukujuurilla

By Bruno Ahveninen

Rajakylän Saaga on sukutarina Pielisen Karjalasta Suomen autonomian alusta 1960-luvun loppupuolelle saakka. Suvun tarinan lisäksi siinä seurataan myös maamme poliittista, yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä läpi koko aikakauden.
Ensimmäisessä osassa kuvataan autonomian aikaa, jolloin syntyivät pohjolan kantatilat ja kruununtorpparilaitos. Sekä kantatilalliset että torpparit ottivat leipänsä kaskesta. Elämä oli köyhää ja kovaa katovuosien ja sairauksien vuoksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 12, 2016
• ISBN: 9789523308770

Bruno Ahveninen

Bruno Ahveninen on eläkkeellä oleva historianopettaja, ensimmäiseltä ammatiltaan metsätyömies. Ahveninen on syntynyt vuonna 1933 Pielisjärvellä. Hän harrastaa edelleen metsänhoitoa pokasaha kaverinaan sekä luonnossa liikkumista ja marjastusta.

Book preview

ilennyt.

2

Huhtikuun alku enteili nopeaa kevääntuloa: ilmat lauhtuivat, aurinko paistoi lämpimästi aamusta iltaan, lumi alkoi sulaa, ja muutamana päivänä satoi silkkaa vettä. Muuttolinnutkin alkoivat saapua jälleen. Västäräkki keikutteli eräänä aamuna pyrstöään lastuvalla, ja ensimmäiset leivoset konsertoivat sinitaivaalla. Mutta huhtikuun lopussa kevääntulo äkkiä hidastui. Uutta lunta pyrytti lakkaamatta ja hanki paksuni. Päivälläkin oli pakkasta niin, ettei lumi sulanut ollenkaan. Ankaran nälkätalven jälkeen kaikki toivoivat nopeaa kesäntuloa, että nälkä ja puute alkaisivat vähitellen hellittää. Talonpojat seurasivat huolestuneina säätilaa, sillä karjan rehu alkoi loppua; miten nyt saataisiin heikossa kunnossa olevat elukat hengissä kesään asti. Lehmät olivat poikineet kevään korvalla, mutta ei maitoakaan paljon herunut.

Kaatravaaran emäntäkin joutui säännöstelemään karjan rehua. Hän yritti pitää huolen siitä, että lypsylehmät saisivat tarpeeksi rehua, jotteivät ne täysin ehtyisi. Juottovasikatkin tarvitsivat niin paljon maitoa, ettei siitä paljon muuhun käyttöön jäänytkään. Emäntä huokaili eräänä aamuna navetasta tupaan tultuaan:

– Mitähän tästä elämästä nyt tuloo, kun lehmät ehtyy ja näläkäänhän ne kohta nääntyy, jos ei kohta ala metästä saaha ruohoo…joutokarja ei taia kesään asti eleekää…

– Jokohan niitä juottovasikoita pitäsi ruveta teurastamaan, isäntä sanoi.

– Katotaanhan vielä ainakin viikko, jos se sitten alkas vähitellen lämmetä…saisihan niistä vasikoista enemmän lihaa syksyllä, jos ne nyt elossa kesään asti seleviisi.

Kun Antti Huhtasen rankki oli käynyt tarvittavan ajan, hän sanoi pojille:

– Hakekaapas aitasta viinapannu ja viekee se saunakotaan; nyt on aika polttoo viinoo.

Emäntä tuli murheelliseksi ja sanattomaksi kuultuaan isännän sanat. Häntä suretti eniten se, että pojat oppisivat tämän pahennusta herättävän tavan, jonka avulla Jumalan vilja tärveltiin viinaksi, Saatanan myrkyksi, joka aiheutti vain nälkää ja kaikkea muuta onnettomuutta. Hänen mielensä musteni yhä enemmän, kun hän pelkäsi, että miehet joisivat illalla itsensä sikahumalaan. Kun pojat lähtivät viinapannua noutamaan, isäntä lähti edeltäkäsin astelemaan saunalle päin. Kun pojat toivat pannun ja muut välineet saunakotaan, isäntä sanoi:

– Käykää nyt hakemassa se rankkisaavi tänne.

Kun rankkitynnyri oli paikalla, täytettiin viinapannu vierteellä ja jäähdytysastia, jonka läpi ohut höyryputki kulki, kylmällä vedellä. Sitten sytytettiin pannun alle tuli, jonka hoitamisesta isä antoi pojille ohjeita:

– Tulta pitää hoitoo huolella, sitä ei saa päästee liian suureksi roihuksi.

– No mitäs se haittovaa? Pekka kysyi.

– No sillon se rankki palaa pohjaan ja viinasta tuloo pahanmakusta. Tulta pitää polttoo vaan sen verran, jotta rankki rupee höyrystymään.

Kotvan saivat miehet odottaa, ennen kuin vierre pannussa kuumeni niin paljon, että se alkoi höyrystyä. Höyry kulkeutui ohutta putkea pitkin jäähdytysastian läpi, missä se tiivistyi nesteeksi ja alkoi vähitellen valua piipun alla olevaan kannuun. Kun ensimmäiset alkoholipisarat tipahtelivat astiaan, isäntä sanoi:

– Nyt alakaa tippuu sikunoo. Se poltetaan vielä uuvestaan, jotta maku paranoo.

Kannun pohjalle kertynyt neste oli sameaa ja maistui kitkerältä. Näin keitettiin koko rankkitynnyrin sisältö kertaalleen ja siten saatu sikuna uudelleen. Näin saatiin kirkasta ja paremman makuista juomaa kuin sikuna.

Kun kannun pohjalle oli tippunut kirkasta viinaa muutama tuopillinen, Antti sanoi:

– Masitellaanhan nyt, onko siinä entinen maku ja teho.

Hän otti viinaa tuoppiin ja ryyppäsi siitä varovasti suutaan maiskutellen ja sanoi:

– Hyvee tuloo, maistelkoohan työkii, ja hän tarjosi mukin lähellä olevalle Pekalle.

– Onpa ärmäkkee ainetta! Pekka sanoi ryypättyään.

– Vaen sitten se vasta ärmäkkee olis, jos tämä poltettasiin kolmanteen kertaan…sillon se olis niin vahvoo, jotta se palasi, isäntä sanoi.

Tämän jälkeen isäntä otti maistiaisia niin tiheään tahtiin, että hän humaltui. Kulautettuaan tukevan ryypyn toinen toisensa jälkeen hän sanoi pojille:

– Hoitakeehan työ tätä pannuu kotvasen, minä lähen käymään tuvassa. Kahtokeehan vaan, jottei se pala pohjaan.

Sitten isäntä otti kupin viinaa ja lähti horjahdellen kävelemään tupaa kohden. Pihalla tuli

Stiina häntä vastaan. Antti ojensi tälle viinatuoppia ja sanoi:

– Otahan, Tiina, ryyppy, niin tiijät, miltä kypsä ruis maistuu…tämä vasta onnii tuhtii poekoo.

– Enkä ota…sinä juopporatti oot ihan humalassa…annanko minä sinuu vasten höskii!

– Elähän nyt, Tiina, purpata niin vihasella äänellä, kun myö poikiin kanssa tehtin niin hyvee ainetta. Tätä kun ryyppeet, niin kaikki huolet hävijää…

– Vai häviää huolet, kun ei oo talossa leivänkannikkoo…vaan kyllä ruista viinaan riittää!

– No pitäähän sitä viinapannuu nyt käyttee, kun siitä on verokii maksettu, muutenhan se vero mänisi ihan tyhjään.

– Minä vaan sanon, tyhjemmässä se on viinassa kun leivässä.

– Elähän sano…nyt on korvollinen herutusrehuu…sitä kun panet lehmiin eteen, niin alakaa tulla lehmän tissistä maitoo kohisemalla.

– Ei siihen kohinaan taija korvat haleta…eikö tuo vielä kiulun pohjalle sopine, mitä siitä tuloo.

Näin emäntä sanoi, mutta lähti kumminkin noutamaan mäskiä lehmien eteen, sillä olihan se vanhastaan tuttua, että viinanpoltossa jäljelle jäänyt mäski oli hyvää karjanrehua.

Kun vihdon pitkän odotuksen jälkeen jäät alkoivat lähteä joesta ja järvestä, Huhtasen veljekset aloittivat kalastuksen. Kun pojat olivat eräänä iltana halkoja hakkaamassa, Reittu iski kirveensä pölkkyyn kiinni ja sanoi Pekalle:

– Lopetetaas tämä homma tältä illallta ja lähetään kahtomaan joenvarteen, joko siellä olis avovettä.

– Otettasko muutama pyrri ja rysä mukaan?

– No otetaan vaan…onhan ne siellä rannassa valamiina, vaikkei niitä vielä veteen saiskaa.

Kun pojat tulivat joenrantaan, edellä kahlaava Reittu näki jo kaukaa, että edessä olevan pyörteen kohdalla oli rannassa kaistale sulaa. Hän sanoi Pekalle:

– Katohan, tuohonhan jo sopii pari pyrrii.

– Ka niin, eikä virtakaa oo tällä kohtaa niin kova, jotta se veisi ne mukanaan.

– Vaan sijotaan ne kumminnii varmuuven vuoksi rantapuihin, jottei kävisi köpelösti.

– Ja huomenna tullaan varain hakemaan äeti-Tiinalle keittokalat.

– No tulisihan se äeti hyvälle mielelle, niin kun kaekki muutkii, jos saes pitkästä aekoo tuoretta kaloo…kun vaen ei kävis sillä tavalla, jottei tulis muuta kun kissan kaloja.

– No sitähän ei tiijä etukäteen, mitä tuloo, vai tulooko mitään, vaan jos tulisi, niin mielelläni jo minäkii kalarokkoo söisin.

Kun pojat menivät aamulla kokemaan pyydyksiään, Pekan pyrrissä oli muutamia ahvenia ja särkiä sekä kaksi suurta haukea.

– Eipä joutunna Pekan munat pataan, kun tuli nuin isoja haukija ja vieläpä särkiä kissalle, vaan mitenkähän käypi sinulle, Pekka kehaisi, kun nosti pyydyksensä.

Kun Reittu nosti mertansa, hän pani paremmaksi:

– Katos nyt, kuka se on se haka tässä hommassa…ootko nähny ennen näin isoja ahvenii ja vieläpä näin paljon…hyvä kun jakson nostaa pyrrin rannalle…näistä se kunnon kalakeitto tuloo.

Niin alkoi Reitun ja Pekan kalastuskausi suotuisissa merkeissä. Iltaisn he laskivat pyydykset veteen ja kävivät aamuisin ennen muihin töihin ryhtymistä kokemasssa pyydyksensä. Useimmiten tuli paljon pikkukalaa, jota kuivattiin uunissa kapakalaksi talvea varten. Ylimääräiset hauet ja muut suuret kalat suolattiin ja kuivattiin auringossa. Tietysti tuoretta kalaa syötiin päivittäin keitettynä, paistettuna ja suolattuna. Jäiden lähdettyä pojat aloitttivat myös verkkokalastuksen. Kutuaikana kalaa tulikin runsaasti, varsinkin ahventa ja haukea mutta myös särkikaloja, kuten lahnaa ja säynettä. Joskus tarttui verkkoon komeita siikoja ja joskus hopeakylkinen lohikin. Ja se sai kalamiehet yhä enemmän innostumaan.

Varsinkin Pekka oli ahkera kalastaja. Hän nautti suunnattomasti, jos sai hyvän saaliin ja varsinkin, jos tuli suuria kaloja. Kalanpyynnistä tuli hänelle suorastaan intohimo, koska se toi yksitoikkkoiseen elämään sisältöä ja jännitystä. Mutta toisaalta hän oli kokenut niin monta nälkävuotta, niin että hän osasi antaa arvoa runsaalle talvivarastolle. Mutta kala toi myös vaihtelua Kaatravaaran ruokatalouteen, eikä nyt kesällä ollut nälästä tietoakaan, ja mennyt talvikin tuntui nyt painajaiselta. Mutta Pekan kalastusinto kasvoi niin suureksi, että se alkoi haitata muita töitä, joita isä piit tärkeämpinä. Pekalle eivät enää riittäneet rysät ja verkot vaan hän alkoi myös onkia koskilla innokkaasti melkeinpä päivittäin. Niinpä isä sanoi eräänä päivänä, kun Pekka oli jälleen lähdössä onkimaan:

– Tuo homma ei lyö leiville.

Joka kesällä järvestä kaloja onkii,

sen persettä talvella nälkä ronkkii.

Lopulta kesä eteni niin pitkälle, että karja voitiin päästää väljän päälle eli metsään laitumelle. Siellä karja sai kulkea vapaana. Kaskeamisen jälkeen oli syntynyt vaaran rinteille lehteviä ahoja, joita oli myös Kaatravaaran lähistöllä. Ahoilta ja soilta karja etsi kesäisin rehunsa. Kun ilmat lämpenivät ja lumet sulivat, niin eräänä kesäkuun aamuna Stiina sanoi Ainolle aamulypsyn jälkeen:

– Nyt lähetään päästämään lehmät mehtään. Käypä sinä hakemassa sieltä aitan orrelta se Perjakan kello, pannaan se ensin sille kaulaan, niin löyvetään karja, jos sitä pitää lähteä mehtästä ehtimään.

Kun koko talven melkein pimeässä navetassa majaillut karja päästettiin navetan ovesta kirkkaaseen päivänvaloon, lehmät poukkoilivat villisti kesannolla. Äiti ja tytär ajoivat ne piha-aitauksen veräjästä metsään. Kun Stiina näin saatteli Ainon kanssa karjaansa, hänen mieleensä tuli vanha loitsu, jota hän huusi alakiven päältä lypsikeilleen:

Kesäruohot ruokkimaan,

kesäheinät heruttamaan!

Vähitellen lehmät alkoivat herua, kun saivat tarpeeksi tuoretta ruohoa. Näin myös ihmisten ruokatalous parantui, kun alettiin saada enemmän maitoa ja voita. Petunsekainen leipä ei enää maistunut yhtä karvaalta kuin talvella, kun pantiin runsaaasti voita leivän päälle.

Ennen kuin karja päästettiin keväällä väljän päälle, sille laadittiin pihaaitauksen sisälle kesanto. Kun piha-aitaus suojeli peltoja karjalta kesän aikana silloin, kun se oli väljän päällä, niin kesanto suojeli peltoja silloin, kun karja tuli yöksi kotiin. Siinä karja lypsettiin illoin ja aamuin. Jos lehmät eivät tulleet iltaisin lypsyaikana kotiin, Stiina alkoi huudella niitä kellokkaan nimellä lypsettäviksi. Stiinalla oli oma karjankutsuhuutonsa:

Ptrui, Perjakka, tule pihaan,

ptrui, ptruu,

Ptrui, tule pihaan, ptrui pihaan

ptrui, ptruu!

Tämä huuto kantautui kauas Kaatravaaran laelta, ja pian alkoi kuulua hiljainen kellon kalahtelu, joka voimistui sitä mukaa, kun karja saapui kesannolle lypsettäväksi. Kun kesällä oli paljon kärpäsiä ja muita hyönteisiä, piti lehmille lypsyajaksi tehdä savus. Siinä poltettiin lastuja ja muuta roskaa. Savuksen vierelle kärpäset eivät tulleet yhtä innokkaasti kuin ilman sitä, joten Stiina sai rauhassa lypsää lehmät, kun Aino vielä savuksen lisäksi hätisteli kärpäsiä lehtivarvuilla.

Kun karja oli saatu navetasta, ajettiin sieltä lanta pelloille. Kaatravaarassa oli silloin niin kuin muissakin Koskikylän taloissa niin sanottu täydennysnavetta, josta kaikki lanta tyhjennettiin vasta keväällä. Sonta ajettiin reellä pienten peltotilkkujen lannoitteeksi. Se levitettiin talikolla tasaisesti pellolle ja sen jälkeen siihen kylvettiin ohraa ja jätettiin tarpeeksi peltoa perunaa varten, joka istutettiin myöhemmin. Sen jälkeen ohra ja pellava kylvettiin vanhaan kaskimaahan, josta oli otettu jo kaksi ruissatoa.

Kaikki kesän työt ja toimet tähtäsivät ensisijaisesti talvivarastojen hankintaan. Jos talveksi ei kyetty varaamaan tarpeeksi elintarvikkeita, niin siitä oli kohtalokkaat seuraukset. Sen oli kokemus karvaasti opettanut. Kun mänty tuli alkukesästä nilalle, Kaatravaaran isäntä sanoi eräänä aamuna Reitulle ja Pekalle:

– Nyt lähetään leipätöihin.

– Mihinkäspäin lähetään? Reittu kysyi.

– Ka tuonne Koppelorinteelle…siellähän niitä on niitä oksattomii silivettopetäjii, joista on heleppo kiskoo kuorta irti.

Kun miehet tulivat isännän tarkoittamalle paikalle, he kaatoivat kymmenkunta sopivan näköistä mäntyä. Sitten he alkoivat tottuneesti irrottaa niistä puukon avulla kuorta neliskulmaisina levyinä. Se tapahtui siten, että he leikkasivat puukolla ensin kuoren poikki rungon kahdesta kohtaa ja sen jälkeen vetivät puukolla rungon suuntaisesti viillon kuoreen. Sen jälkeen kuori voitiin irrottaa levynä viillon reunasta puun ympäri. Kun oli rupeama työskennelty, Pekka sanoi:

– Eikös nämä jo alakasi riittee?

– No hakataanhan vielä muutamii petäjii, jotta tuloo vähän varastoo pahan päivännii varalle…sitä kun ei tiijä etukäteen, millon se halla tuloo ja miten monena vuonna peräkkäin, niin jotta sitä voipi joutuu syömään tätä pettuu vaikka kuinka useita vuosia.

– Tulisipa joskus semmonen aika, jottei tätä tarviisi syyvä, Reittu sanoi.

Reitun ajatukset olivat taas Annassa. Hän toivoi salaa, että jonain päivänä hän saattaisi tuoda tämän tytön Kaatravaaran emännäksi, mutta hän ei halunnut sitä, että Annan täytyisi tyytyä pettuleipään. Se tuntuisi hänestä itsestään alentavalta, ja se olisi liian julmaa Annalle, niin suloiselle olennolle.

– Saattaahan niitä joskus olla moniaitakii vuosia peräkkäin, jottei tarvii pettuun hampaitaan iskee ikenet irvallaan…vaan ne näläkävuojet vaen tuloo kuin varkain…ei niistä millonkaan kokonaan eroon päästä…

Kun pettulevyjä oli saatu Antin mielestä sopiva määrä, ne ajettiiin hevosella kotiin. Siellä levyistä raaputettiin päällyshelpeet pois. Se oli naisten työtä. Sitten Stiina ja Aino kuivasivat levykuoret auringossa ja lopuksi vielä uunissa. Näin syntyi koskuslevyjä, joihin oli kihonnut pihka pintaan. Seuraava vaihe oli raaputtaa pihka pois, minkä jälkeen levyt voitiin survoa pettuhuhmareessa. Sen jälkeen oli hätäapuleivän raaka-aine valmista.

Pielisen rajakylissä oli sellainen tapa, että nuori väki nukkui kesäisin aitassa. Sinne muutettiin varhain keväällä ja viimeistään silloin, kun järvistäjäät lähtivät ja routa oli maasta sulanut. Yleensä suurissa taloissa oli useita aittoja sekä asumista että ruokatavaroiden, viljan sekä talouskalujen varastoimista ja säilyttämistä varten. Aitat rakennettiin hirrestä. Niitä oli yksinkertaisia pikkuaittoja tai luhtiaittoja, joissa oli parvi. Talon tyttärille ja pojille oli omat aittansa, ja suurimmissa taloissa oli aitta palkollisiakin varten. Jos talossa ei ollut tarpeeksi omaa työväkeä, jouduttiin pitämään piikoja ja renkejä. Usein myös nuoripari yöpyi kesäisin aitassa silloin, kun joku pojista toi taloon miniän.

Aitassa nukkuminen oli mukavampaa kuin talon sisätilossa. Siellä oli rauhallista ja viileää, ilma oli raikkaampaa eikä niin tunkkaista kuin tuvassa tai kamareissa. Siellä eivät ahdistelleet nukkujia kärpäset eivätkä itikat kuten pirtissä ja muissa huoneissa. Vasta myöhään syksyllä, usein maan routaannuttua yleensä palattiin tuvan lämpimään. Mutta joillakin nuorilla oli tapana nukkua aitassa vällyjen alla talvipakkasellakin.

Kaatravaarassa oli suurikokoinen, komeista hirsistä rakennettu luhtiaitta. Sen parvella oli sekä tytöille että pojille tarkoitetut makuutilat. Sinne pääsi sisäpuolelta tikkaita pitkin välikatossa olevista aukoista. Aitan alaosassa olevalla naisten puolella oli tilaa kutoa kangasta ja tehdä muitakin käsitöitä. Tarpeen tullen kangaspuut sijoitettiin sisäpuolelle oven eteen. Siten avoimesta ovesta tuli ikkunattomaan tilaan tarpeeksi valoa siellä työskennellessä. Siellä kudottiin kesäisin räsymattoja, raanuja sekä pellavakankaita. Siellä säilytettiin kangaspuiden lisäksi myös muita kudontaan liittyviä välineitä samoin kuin muitakin naisten käsitöissään tarvitsemia kaluja ja raaka-aineita.

Reittu ja Pekka olivat innokkaita muuttamaan aittaan jo toukokuussa. Eräänä aamuna Reittu sanoi Pekalle murkinaa syötäessä:

– Eiköhän lähetä tänä ltana aitanparvelle nukkumaan

– Ka lähetään vain, niin ei tarvii hikoilla niin kun viime yönä.

Tuvassa, jossa pojat nukkuivat, oli ollut yöllä liian lämmintä. Se johtui siitä, että naiset olivat päivällä lämmittäneet uunin tosi kuumaksi petun kuivaamista varten. Ja kun oli vielä lämmitettävä uunia seuraavanakin päivänä, oli odotettavissa, että tupa olisi entistä kuumempi.

– Elekeehän nyt hoppuilko sinne aittaan mänöö, kun ei oo vielä ees järvestä jäät lähteneet…kylymetätte vain siellä ihtenne ja soatte semmosen romoskan, joka ei parane koko kesänä ja sitten ei oo teistä heinätöihin sen enempää kun kaskenviertoonkaan.

– No otetaan vällyt peitoksi, niin ei siellä vilu tule, kun makovaa huppu korvissa ja pysyy visusti peiton alla, Reittu sanoi.

– Niin ja kun terkenoohan sitä kesälläkii maata heinäniitylläkii taivasalla, vaikka yöllä voipi olla niin kylymee, jotta moa huurtuu, Pekka sanoi.

– Ka niin terkenoo, vaan sielläpä tuli lämmittää makoojoo, emäntä sanoi.

– Vain siltikii siellä on vilu, vaikka olis minkälaeset tulet, vaan vällyn alla on lämmintä, Pekka intti.

Ja niin pojat muuttivat illalla aittaan nukkumaan mutta Aino vasta pari viikkoa myöhemmin.

Kun naiset saivat pettuleivän ainekset kuivatuiksi, Aino sanoi äidilleen:

– Ruvetaankos myö nyt luomaan kangasta?

– Ka nythän se olisi se joutavin aika ennen kaskenpolttoo ja viertoo. Juhannukselta alakaa se heinäntekokii ja sitten heti elonkurjuu…mitäs kangasta sinä meinoosit nyt ruveta kutoo helskyttelemään?

– Ka minä arvelin, jotta jos ensin kutosin sen pellavakankaan ja sitten niitä räsymattoja ja lopuksi raanuja, jos aikaa riittäsi.

– Ka sehän se hitainta on se pellavakangas, jotta parasta se on siitä alottoo, pitää vaan panna heti ne luomapuut paikolleen.

Niinpä äiti oli Ainolla apuna kangasta luotaessa ja käärittäessä loimia kangaspuihin. Kun valmistelut oli saatu loppuun, Aino alkoi työskennellä ahkerasti ja innokkaasti: Sukkula liukui sulavasti loimien välissä, kaide paukkui napakasti notkealla ranneliikkeellä ja kudelanka iskeytyi paikoilleen. Jalat liikkuivat polkimilla tottuneesti ja rytmikkäästi kuin tanssissa. Näin työ edistyi joustavasti ja pellavanvaaleaa hienoa kangasta kiertyi sentti sentiltä yhä enemmän tukin ympärille.

Kutojan ajatuksissa väikkyi ruusuisia tulevaisuudenkuvia, joissa oli mukana tummatukkainen, nuori, komea mies…Eräänä päivänä Aino kuuli avoimesta ovesta käenkukuntaa. Ainosta tuntui, että sillä oli sama rytmi kuin hänen pirtojensa paukuttelulla. Hänen mieleensä tuli vanha uskomus, että käki ennustaa ikää. Niinpä hän meni ulos ja sanoi puoliääneen: Kuku kultakäkönen, montako vuotta vielä elän? Pian käki alkoikin kukahdella ja Aino laski mielesssään: yksi, kaksi, kolme… kaksikymmentäkuusi.

Kesäkuun puolessa välissä istutettiin Kaatravaarassa lannoitettuun peltoon perunaa. Siihenkin oli alettu jo tottua, vaikka nauris maistui suussa vielä sitä paremmalta. Perunaa ei vielä oikein osattu valmistaa ruoaksi; yleensä sitä paistettiin uunissa kokonaisena kuten nauriitakin. Kuitenkin naurista pidettiin vielä perunaa tärkeämpänä.

Kesäkuun alkupuoli oli ollut aurinkoista ja kuivaa. Maan tarpeeksi kuivettua poltettiin pieni nauriskaski, johon siemenet syljettiin. Huhdan reunaan istutettiin rivi edellisen kesän nauriita siemeneksi. Kun ne kesällä kasvoivat uuden varren, joihin syntyi kukinnot, niin niistä saatiin seuraavan vuoden siemenet.

Näin oli kaikki kylvöt tehty ja siemenet maassa, joten voitiin jäädä odottamaan suotuisaa kasvukautta ja syksyllä runsasta satoa.

3

Kun kaikki siemen oli kylvetty kesäkuun lopulla maahan, täytyi kaskiviljelijän ruveta huolehtimaan elämän jatkumisesta pitemmän päälle totutun rytmin mukaisesti. Tämä tuotantotapa tai elinkeino noudatteli tarkkaa kiertoa. Se alkoi joka vuosi kaskenkaadannalla, joka toteutettiin kevättalvella hangelta käsin. Vuoden kuluttua keskikesällä kaski poltettiin yli. Se tarkoitti sitä, että vain oksat ja muut risut paloivat korventaen mukanaan maankamaran varvikkoa, sammalta ja jäkälää. Mutta puunrungot ja paksut oksat jäivät vielä vuodeksi lepäämään.

Seuraavana kesänä kaski vierrettiin eli poltettiin puunrungot ja paksut oksat tasaisena rintamana koko tulevan halmeen yli. Näin saatiin koko alueelle melko tasainen tuhkakerros, joka oli hedelmällinen viljakasvien alusta.

Syksyllä tuleva halme kynnettiin ja kylvettiin kaskiaatran avulla. Seuraavana kesänä siitä voitiin korjata ensimmäinen sato. Kaski antoi siis satoa vasta neljäntenä vuotena sen kaatamisen jälkeen.

Samassa kaskessa viljeltiin ruista pari kolme vuotta ja sitten vielä muutaman kerran ohraa. Kun ravintoaineet oli imetty loppuun, se jätettiin laitumeksi ja metsänkasvuun. Paikasta riippuen siihen kasvoi uusi metsä 30–70 vuoden kuluessa. Sen jälkeen samaan paikkaan voitiin kaataa uusi kaski. Jotta viljelyyn ei tullut katkoa, täytyi kaskeaminen toteuttaa joka vuosi aina uudessa paikassa.

Eeräänä kesäkuun lopun aurinkoisena ehtoona iltasta syötäessä Antti Huhtanen sanoi:

– Jos huomisaamuna on pouta eikä oo kova tuuli, niin lähetään koko konkkaronkka kasken viertoon…niin jotta on noustava aamulla varain.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja kesäisen lämpimänä. Normaalia aikaisemmin Kaatravaaran emäntä meni koputtamaan tyttärensä Ainon aitan oveen ja sanoi:

– Lähetääs jo lehmänlypsyyn, jotta jouvutaan sinne kaskenviertoon.

Kun lehmät oli lypsetty, naiset laittoivat päivälliseksi eväät ja juomat valmiiksi pitkän ja raskaan päivätyön varalle. Kun kaskenvierrossa oli tavattoman kuuma aurindon paistaessa ja kulon paahtaessa, oli työntekijöillä koko ajan jano. Siksi naiset varasivat runsaasti piimää ja vettä leileihin. Vettä piti olla myös sitä varten, että siinä voitiin välillä kastella tuohilöttösiä, etteivät ne syttyisi palamaan eivätkä polttaisi jalkoja. Kalliita nahkapieksuja ei kannattanut pannna jalkaan tähän työhön lähdettäessä, koska nahka palaa kovin herkästi. Olihan tunnettu sanonta: missä voi sulaa, siinä nahka palaa.

Heti murkinan jälkeen lähdettiin työmaalle. Isäntä pani eväskontin selkäänsä ja otti kirveen kainaloonsa. Emäntä ja Aino kantoivat piimä- ja vesileilejä. Reitulla ja Pekalla oli olallaan

pitkävartiset viertohaat, joiden päähän oli istutettu sepän takomat rautaiset koukut. Niillä oli helppo siirrellä palavia rankoja ja kekäleitä. Kädessään he kantoivat vesisaavia, jossa sai kastella kaskilöttöjä. Yhä korkeammalle kohoava keskikesän aurinko alkoi lämmittää viertäjiä jo mukavasti. Niinpä Reittu sanoi vierellään kävelevälle Pekalle hikeä otsaltaan pyyhkiessään:

– Tänään sitä mahetaan tareta…voipi tulla päivällä tosi kuuma, kun jo nyt tuloo hiki pintaan.

– Vaan eihän se kuumuus haittoo mitään, pahinta vain on se savu ja noki, johon meinoo tukehtuu.

– Vaan eipähän savussa itikat ja poarmat tule ahistelemaan.

Kun oli tultu edellisenä kesänä yli poltetun kasken reunaan, Antti Huhtanen pysähtyi ja tuulensuuntaa tutkailtuaan sanoi:

– Tuolta se on sitten alotettava, tuolta toiselta reunalta tuulen alta.

– No sittenpä mänöö savu silimiin, niin minkätähen sitä ei voitas alottoo tästä laiasta? Aino kysyi.

– Ka sen tähe ei, jotta se tuli pysysi paremmin hallinnassa eikä karkoosi mehtään…lähetäänhän vain tuonne rinteen alareunaan ja sieltä se homma sitten alotetaan.

Kun oltiin isännän tarkoittamassa paikassa, hän sanoi:

– Alotetaanhan, poijat, viritellä tulta, minä veistelen vähän tervaslastuja sytykkeeksi.

Kun Antti oli saanut sytykkeitä mielestään tarpeeksi, hän hakkasi nuorista koivuista pari pitkää ja tukevaa kankea, joilla saattoi vieritellä paksuja ja raskaita puunrunkoja eteenpäin ja nostella kantojen yli tulirintaman kulkusuunnassa. Sitten hän teki vielä pari hosaa nuorista kuusista. Hän karsi niistä tyvipään ja jätti jäljelle vain tuuhean latvatupsun. Ne hän antoi Stiinalle ja Ainolle ja sanoi:

– Vahtikeehan työ näihen kanssa, jottei mehtäpalo peäse syttymään, jos sattuu lentämään kipunoita tuonne kuivaan sammalikkoon.

Kun Pekka sai tulitikulla tervaslastut palamaan, Antti muisti isältään kuulemansa loitsun, joka piti lukea kaskea sytytettäessä, jotta kaikki sujuisi hyvin:

Nouse ukko tuulemahan,

Pohjan akka pieremähän,

Polta puut pujoksi,

Kirvesvarret puikkariksi.

Kun isäntä oli lukenut lorunsa pilke silmäkulmassaan, savu alkoi kohota puukasasta, ja pian liekit loimusivat heikossa tuulessa. Kotvan kuluttua tuli yltyi täyteen valtaansa: Ritisten paloivat oksat ja paukahdellen mustat hirret. Tulirintaman edetessä jäljelle jäi hedelmällinen tuhkakerros. Kun palo sai täyden vauhdin, se sai yhä lisää voimaa, kun happikato aiheutti palossa tuulen yltymistä. Liekit roihusivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja kuumuus oli sietämätöntä. Isäntä ja pojat viersivät palavia puita eteenpäin yli kaskimaan sitä mukaa, kuin tulirintama eteni, niin ettei mihinkään jäänyt maankamaraan palamatonta kunttaa. Emäntä ja Aino vartioivat hosa kädessä sivustoilla, ettei palo pääsisi karkaamaan kaskialueen ulkopuolelle. Välillä he auttoivat miehiä kankeamaan suuria hirsiä yli pitkien kantojen. Raatajien otsasta ja selästä valui norona hikeä. Tulen hehku poltti kasvoja, savu kirveli silmiä. Kasvot ja valkoiset vaatteet alkoivat saada nokitahroja…

Ei ollut helppoa kaskenvierto, mutta jos olisi onni myötä, niin seuraavan talven leipä olisi taattu tämän kasken avulla. Näin ajatteli Kaatravaaran isäntä kanki kädessä raataessaan. Puolenpäivän aikoihin syötiin evästä ja juotiin piimää päälle. Syötyään miehet sytyttivät piippunsa ja naiset oikaisivat selkänsä pehmeässä sammalikossa.

– Paljonko tästä saahaan ruista, jos tuloo hyvä sato? Pekka kysyi.

– Kyllä siitä niin paljon tuloo, jottei muutamana vuonna tarvii pettuhuhmarta kolisuttoo…ja vieläpä jää osa velanmaksuunnii, isäntä sanoi.

– Jospa Luoja armahtasi ja säästäsi meijät ensi kesän hallolta, emäntä sanoi.

– Ka, onnessahan se on, miten käypi, isäntä sanoi.

Kun oli syöty ja levätty, alkoi jälleen raskas työ. Miehet hikoilivat yhä enemmän ja olo kävi entistä tukalammaksi. Savu kirveli silmissä, nokea tunkeutui suuhun ja sieraimiin. Samoin sitä tarttui hiiltyneiden oksien ja puunrunkojen viertämisestä. Myös vaatteisiin, käsivarsiin ja kasvoihin tarttui kaikkialle nokea, niin että miehet alkoivat illansuussa näyttää oudoilta murjaaneilta. Välillä täytyi käydä juomassa piimää tai vettä. Kun aurinko alkoi olla jo lähellä laskuaan, isäntä sanoi:

– Mänepäs sinä, Aino, panemaan jo sauna lämpiämään.

– Pitäsipä ne jo ne lehmätkii lypsee, kun ne on jo varmaannii olleet jo monta tuntii kesannossa oottamassa.

– Ka mäne sitten sinäkii lypsylle, minä yritän pitee silmällä, jottei mehtä palasi…ja kyllä myökii jo ruvetaan lopettelemaan tältä päivältä…vaan kyllä siihen vielä ainakii pari tuntia mänöö, ennen ku saahaan tuli sammumaan…ja sitten huomenna tullaan jatkamaan.

Kun Kaatravaaran kaski oli saatu vierretyksi, täytyi aloittaa heti juhannukselta heinänteko. Talon karjanrehu kasvoi pääosin Petransuolla, jota halkoi luhtarantainen Petranpuro. Heinää ei kannattanut kasvattaa pellossa. Karjan oli tyydyttävä vain piennar- ja luonnonheinään sekä lehdeksiin, ja vieläpä joskus jäkäläänkin. Piennarheinääkään ei juuri annettu muille eläimille kuin hevoselle. Lehmille syötettiin vihvilää ja muita sarakasveja. Lampaat saivat tyytyä vain lehdeksiin, joita ne kyllä mielellään pureskelivatkin.

Pelto oli tarkoitettu tärkeämpien kasvien kuin karjanrehun viljelyyn. Siinä kasvatettiin ihmisten ruokaa: ohraa, naurista ja perunaa sekä kessua, joka oli yhtä välttämätön nautintoaine kuin viinakin.

Käytyään saunassa huuhtomassa kaskenvierrennässä tarttuneet noet ja pölyt Antti Huhtanen sanoi iltasta syödessään:

– Huomenna sitten alotetaan heinänteko, Ensin pitää saaha pielekseen nuo piennartakutja lehtikerput hoasialle…myö ruvetaan Reitun kanssa niittämään.

– No mitäs minä sitten tien? Pekka kysyi vähän pettyneenä, koska hänkin olisi halunnut tarttua viikatteeseen kuten toisetkin miehet.

– No sinä soat lähtee Ainon kanssa tuohon piha-aholle tekemään lehtikerppuja ja panna ne hoasialle…sinä hakkoot lepät nurin ja Aino taittaa kerput…Tiina alkaa haravoia heinii luokoloille…

Kun viikon kuluttua piennarheinä oli pieleksessä ja kerput haasialla, Antti sanoi:

– Huomenna lähetään Petransuolle heinäntekoon.

– Ka ne lähtöö, ketkä lähtöö vaan jonkun on jäätävä kotimieheksikii, kun onhan ne lehmätkii lypsettävä, emäntä sanoi.

– No toinen naisista lähtee heinäntekoon, toinen jää pihatöille, Antti sanoi

– No tulisitko sinä, Aino, yksin toimeen pihassa, jos minä lähtisin sinne Petrsansuolle vai mänisitkö sinä sinne?

– Kyllä minä mieluummin lähtisin sinne heinälle.

– No minä jään sitten pihaan…mitenkäs kaavan työ olisittta siellä yhteen syssyyn?

– Ka viikkohan siellä on aina ennennii oltu, eikähän sinne jaksa pitemmäksi aekoo evästäkään kantoo vaan on välillä tultava hakemaan uutta.

– No minä oottelen teitä tulevaksi sitten viikon peästä

Aamulla aikaisin heinämiehet valmistautuivat niitylle lähtöön. Mukaan oli otettava viikatteet, haravat, heinähanko sekä eväät. Emäntä oli pannut suureen tuohikonttiin leipää, voita kuivattua lihaa ja kalaa sekä puurojauhoja sekä suolaa. Sitten lähdettiin taipaleelle. Isäntä pani suuren tuohikontin selkäänsä, Aino kantoi piimäleiliä ja pataa, jolla puuroa keitettiin, pojat kantoivat viikatteita haravaa, heinähankoa ja Pekalla oli myös onkimistarvikkeet sekä purkillinen onkimatoja siltä varalta, että purosta saisi myös tuoretta kalaa.

Petransuolle oli Kaatravaarasta matkaa seitsemästä kahdeksaan virstaa; tarkkaanhan sitä ei voinut sanoa, koska se oli vain hukanhännällä mitattua korpitaivalta, niin kuin vanhalla kansalla oli tapana sanoa epämääräisestä matkan pituudesta. Aluksi käveltiin kivikkoista ahon rinnettä alas vaaralta. Sitten polku alkoi mutkitella ruskeana nauhana kuivia käpykankaita pitkin. Välillä se pujahti synkkään korpinotkoon, jossa oli päivälläkin hämärää, kun tiheäoksaiset kuuset estivät auringonsäteiden valaisun kuin katto. Välillä avautui eteen vetinen suo, jossa rahkasammal vajosi syvälle pohjamutiin pieksunanturan alla. Sammakot loikkivat piiloon koloihnsa vaeltajien tieltä, samoin pujahtivat myös sisiliskot vikkelästi varvikon kätköihin. Matkaajien ympärillä pörräsivät kärpäset ja paarmat, jotka vähän väliä iskivät kiinni paljaaseen ihoon. Pahimpia olivat itikat ja mäkärät, jotka yrittivät imeä verta kaikkialta. Ahneina ne tunkeutuivat silmiin ja korviin ja muuannekin, jossa iho oli ohkaisinta.

Aino tarkkaili kahlatessaan suota ympärilleen, tulisiko sinne lakkoja. Muutamissa mättäissä hän havaitsi lakansuppuja, jotka alkoivat kehittyä muuraimiksi saaden jo vähän punaista väriä. Parin kolmen viikon kuluttua päästään kypsillä lakoilla herkuttelemaan, jos ei tule pahaa hallaa, hän itsekseen ajatteli.

Jossakin metsän katveessa käkikin yritti vielä kukahdella viimeisiä kertojaan. Mutta se sai aikaan vain lyhyttä, käheää kurahtelua, joka muistutti tukehtumaisillaan olevan ihmisen yskimistä.

– Käelle on jo tarttunna ohranvihne kurkkuun, Antti sanoi, kun käki yritti kukkua.

Aamupäivä oli jo pitkällä, kun heinämiehet tulivat Petransuolle. Niitty oli puronvarsisuota ja luhtaa. Siinä kasvoi vihvilää ja muuta suoheinää, jota ei kutsuttu muuksi kuin heinäksi. Sen suon reunassa kohosi korkea hiekkaharju. Sen rinteessä oli aukkopaikassa säryslaudoista tehty laavu, heinämiesten asunto, jonka avoimen etuseinän edessä oli tulisija nuotiota varten. Nuotiolla keitettiin puuroa tai kalarokkaa, jos satuttiin saamaan tuoretta kalaa. Siinä myös voitiin halstrata kaloja. Siinä poltettiin koko yön tulta. Koska yöt olivat viileitä, nuotio oli välttämätön lämmönlähde. Se piti myös itikat loitolla, joten se takasi jokseenkin rauhallisen yöunen, kun vain joku muisti lisätä puita tuleen. Laavu oli välttämätön nukkumista varten, mutta se suojasi myös sateelta, jos vettä alkoi joskus tulla kaatamalla.

Kun työkalut ja eväät oli tuotu laavulle, isäntä sanoi Pekalle:

– Sytytäs sinä nuotio, niin Aino soapi heti keittee puuroo…syyvään puolinen ennen niiton alottamista. Myö aletaan Reitun kanssa nyt varttoo viikatteita.

Pekka sai pian nuotion palamaan pilkottuaan ensin vähän puita ja veistettyään tervaskannosta lastuja sytykkeeksi. Sitten hän teki tuoreesta koivunvesasta keitinselän, jonka tyvipään kiinnitti maahan nuotion viereen. Aino nouti suon laidassa olevasta lähteestä vettä pataan, ripusti padan keitinselän nokkaan ja siirsi sitä nuotion päälle ja alkoi keittää puuroa. Ruokaa odotellessaan Pekka etsi ohkaisen ja suoran koivunvesan onkivavaksi ja laittoi onkensa kuntoon illan varalle.

Kun ruispuuro oli valmis, siihen pantiin voisilmä keskelle ja sitä alettiin syödä lusikalla suoraan padasta,

Syötyään miehet polttivat piipullisen kessua. Sitten isäntä sanoi:

– Lähetäänpäs, Reittu, myö niittämään, Aino ja Pekka saavat alkaa haravoija heiniä luo'olle.

Kaikki kyllä osasivat tehdä tehtävänsä, kun Aino ja Pekkakin olivat olleet jo monena kesänä Petrasuolla. He ottivat työkalunsa ja alkoivat haravoida niitettyä ruohoa kareille. Kun luoko oli kuivunut auringonpaisteessa päältäpäin, he käänsivät haravalla kareen pari kolme kertaa, että se kuivuisi tasaisesti.

Isäntä ja Reittu niittivät heinää hartiavoimin. Terävä viikate puri ruohoa tehokkaasti. Korsien katketessa kuului surahtava ääni, kun terä suihki rytmikkäästi edestakaisin. Työ oli raskasta ja se rasitti kovasti selkää. Koko ajan hiki virtasi miesten otsalla ja selässä. Välillä piti istahtaa lepäämään ja polttaa piipullinen sekä liipata viikatetta.

Kun päivä kallistui iltaan, isäntä sanoi Ainolle ja Pekalle:

– Alakakeehan työ haravoija jo heinii ruvolle.

– Eipä nämä oo vielä kuivii, Aino sanoi.

– Niin vaen, jos yöllä sataa, niin ne pahasti kastuu.

Kun heinät olivat ruo'olla, Antti sanoi:

– Nyt lähetään purasemaan iltasta. Sitten saapi Pekka ruveta hakkoomaan halakoja yötä varten. Myö lähetään Reitun kanssa vielä niittämään iltarupeeman ajaksi.

– No eikös se Reittu voisi hakata ne puut, niin minä voisin lähtee ongelle, Pekka sanoi.

– Ka mäne sinä sitten kalalle, kun ei tässä vielä oo tulenpalavoo kiirettä.

Kun oli syöty, Antti lähti niittämään, Reittu alkoi hakata halkoja ja Aino tiskata puuropataa ja lusikoita. Pekka otti onkensa ja matonsa ja kiiruhti suurin toivein Petranpuron varteen. Puro sai alkunsa pienestä lammesta. Pekka käveli puronvartta yöspäin sinne, missä lampi oli. Tultuaan sen rantaan hän pudotti madon koukkkuun, sylkäisi onkeen ja luki onkimiehen luvun:

Anna Antti ahvenia,

Pekka pieniä kaloja,

Heikki hevosen kokosia,

Jussi julman suuria!

Antti kuuli Pekan pyynnön, koska heti kun hän oli heittänyt ongen veteen, alkoi koho pomppia veden pinnalla, ja samasssa oli kala kiinni. Hetkessä hän veti ylös parikymmentä kyrmyniskaista ahventa. Siihen sitten kalansyönti loppui yhtä äkisti, kuin oli alkanutkin. Vaikka Pekka vaihtoi paikkaakin monta kertaa ja matoa koukkuun, ei hän enää saanut yhtään kalaa. Tyytyväisenä hän kuitenkin pujotti saamansa kalat vitsaan ja lähti laavulle. Vihellellen hän palasi saaliineen nuotiolle, jonka Reittu oli jo sytyttänyt, ja isäkin oli jo tullut.

– Katohan, kun sait isoja ahvenia, taisi olla hyvä syönti, isä sanoi.

– No olihan tuo kotvan aikoo, mutta sitten se loppui äkisti niin kuin kananlento…paistetaankos nämä tänä iltana?

– Paistetaan, paistetaan, jotteivät märkäne, isä sanoi.

– No minä lähen sitten näitä puhkasemaan. Tuletko Reittu kaveriksi?

– Saatanhan tuota tullakii, niin päästään nopeemmin syömään.

Saatuaan kalat peratuiksi pojat toivat ne nuotiolle. Siellä jokainen pisti kalansa pitkään tikkuun, ripotteli suolaa sisään ja alkoi paistaa niitä nuotion hohteessa. Kun kalat kypsyivät, syötiin maukas ilta-ateria. Sitten olikin aika mennä levolle raskaan päivätyön jälkeen. Reittu lisäsi puita nuotioon ja kaikki kävivät makuulle: Aino ja Pekka keskelle, Reittu ja isä reunoille. Uni ei väsymyksestä huolimatta tahtonut tulla heti. Muutama itikka inisi häiritsevästi korvanjuuressa, mutta eniten unen tuloa häiritsivät heidän omat ajatuksensa.

Isännän mieltä painoi vastuu perheen toimeentulosta ja perheen asioiden hoidosta. Heinänteko oli tärkeä työ, jonka onnistuminen oli mitä suurimmassa määrin riippuvainen sääolosuhteista. Jos nyt alkaisi sataa, heinäsadosta tulisi huonoa, ja sen vuoksi karjaa olisi vaikea saada terveenä talven yli, mutta vielä suurempi huolenaihe oli halla. Ruis alkaisi heilimöidä lähiaikoina. Jos sitä kohtaisi halla, sillä olisi ikävät seuraukset. Pettuleipä ei väistyisi eivätkä velat ja verot tulisi maksetuiksi.

Reittu tuijotti kauan tulen liekkeihin. Hänen mieleensä tulvi koko ajan kuvia Korpivaaran kisoista ja Annasta. Tämän kauniit kasvot muistuivat elävinä jälleen hänen mieleensä. Välillä vuorostaan hiipi hänen mieleensä epävarmuus siitä, välittikö tyttö vähääkään hänestä vai oliko tämä vain hänen kuvitteluaan, että Anna oli puristanut rohkaisevasti hänen kättään. Varmaankin sellaisella tytöllä oli monta ottajaa: sen hän oli itsekin Korpivaarassa talvella huomannut.

Myös Aino oli levoton. Korpivaaran tansseista lähtien hänen mielensä oli täyttänyt odotus uudesta tapaamisesta Kallen kanssa. Kalle oli niin mahdottoman komea ja oli silloin talvella niin ystävällinen häntä kohtaan, niin että saattoi uskoa tämän olevan hänestä kiinnostunut. Jospa vain tulisi pian tilaisuus tavata Kalle uudelleen. Siihen haaveeseen hän nukahti.

Pekka puolestaan unelmoi suurista kaloista ja siitä, että voisi viettää mahdollisimmn paljon aikaa kalastuksen parissa. Varsinkin onkiminen oli hänestä hauskaa ja jännittävää. Aina kun ongenkoho alkoi pomppia veden pinnalla kalan näykkiessä syöttiä, hänen koko olemuksensa jännittyi. Muutaman ohi kiitävän hetken oli niin latautunut tunnelma, jossa hän oli joka solullaan mukana: nielisikö kala syötin, kestäisikö siima ja nousisiko vedestä se Jussin antama julman suuri. Hän haaveili suurista kaloista niin kauan, että nuotio alkoi jo hiipua. Kakki toiset olivat jo nukahtaneet ajat sitten. Varovasti Pekka nousi, etteivät toiset heräisi, ja lisäsäsi puita nuotioon. Hänen mielessään häivähti ajatus, lähteäkö koettamaan vielä onkea. Mutta kun hän tajusi, että aamulla oli edessä raskas työpäivä, laskeutui hän varovasti makuupaikalleen. Kotvasen kuluttua hän vaipui uneen ja jälleen suurten ahventen pariin.

Aamulla isäntä heräsi varhain ja alkoi liipata viikatettaan. Puron varrella sorsaemo kärähteli poikasilleen varoittaen niitä niityllä liitelevästä haukasta. Siihen heräsi Aino, ja myös pojat kömpivät ylös puoleksi unessa. Nuorille ihmisille uni oli ollut liian lyhyt. Mutta pakko oli nousta, vakka se olikin vaikeaa. Heti ylös noustua murkinoitiin ja sitten alkoi ankara työ. Ennen niitylle lähtöä isäntä vielä evästi Ainoa ja Pekkaa sanomalla:

– Levittäkääs ensin ne ruvot karhelle ja heti kun se heinä on kuivaa, niin rupeette silloin haravoimaan nitä kokoon ruvolle ja kantamaan sapilailla pielespohjan viereen.

Sitten isäntä ja Reittu alkoivat niittää uutta luokoa, jota Pekka ja Aino alkoivat haravoida karhelle sen jälkeen, kun olivat levittäneet edellisiltana kootut ruvot. Näin työ jatkui pitkälle aamupäivään. Kun sitten edellisen päivän heinä oli kuivunut tarpeeksi, Aino ja Pekka alkoivat haravoida sitä kokoon, ja sitten he alkoivat kantaa sapilaillla rukoihin koottuja heiniä vanhan pielespohjan viereen. Niitty oli epätasaista. Siellä täällä oli vetisiä suonsilmäkkeitä, joihin jalka saattoi upota kokonaan. Tämän vuoksi kantajien täytyi liiikkua varovasti, ettei vajonnut suohon. Varsinkin heiniä sapilailla kannettaessa takana kulkevan oli oltava erityisen varovainen, kun ei kunnolla nähnyt eteensä.

Ainon ja Pekan kantaessa toista rukoa takana kulkeva Aino kompastui polkaistuaan pieneen suonsilmäkkeeseen sillä seurauksella, että ruko kaatui. Pekka ärähti harmistuneena:

– Mitä sinä kuntturoit, kahtosit vähän eteesi, nyt saahaan tehä tämä ruko uuvestaan.

– No kanna sinä sitten täältä takapuolelta, niin katotaan, luonnistaako se sinulta paremmin.

– Vaan etpä sinä jaksasi etupuolelta kantaa kuitenkaan, kun paino tuloo sapilaihen etupäähän ja kun sinä oot tuommonen keskenkasvunen rääpäle.

– No kierrä sinä sitten nuo suonsilimäkkeet, jottei tarvihe joka rukoo tehä kahteen kertaan, Aino sanoi tuohtuneena ja alkoi koota heiniä sapilaille.

Tämän jälkeen henienkanto jatkui kommelluksitta. Kun kaikki kuiva heinä tuli pielespohjan viereen, isäntä tuli sitä pielestämään. Reittu jatkoi yksin niittämistä. Isäntä sanoi Ainolle:

– Mäne sinä keittämään jo puuroo, myö pannaan Pekan kanssa nämä heinät pielekseen ja sitten tullaan puoliselle.

Kun puolinen oli syöty, työ jatkui entiseen tapaan. Näin kului seitsemän päivää. Sen jälkeen heinämiehet lähtivät kotiin saunomaan ja uusia eväitä noutamaan. Seuraavana päivänä he palasivat jälleen Petransuolle, ja jälleen viikon siellä työskenneltyään kävivät uudet eväät. Näin meni keskikesä, ja sen kuluessa Kaatravaaran kaikki heinät tulivat pielekseen.

Antti Huhtanen seurasi koko kesän huolestuneena ruishalmettaan, joka sijaitsi Kaatravaaran läheisyydessä talon omalla maalla. Tämän kasken sadosta riippuisi se, syötäisiinkö tulevana talvena Huhtasen huushollissa puhdasta ruista vai pettuleipää. Alkukesällä satotoiveet näyttivät hyviltä. Ruis oli talvehtinut hyvin ja lähti keväällä oivallisesti kasvamaan. Korsi oli vahvaa ja pitkää, tähkät suuria. Kaikki riippui nyt vain kukinnan onnistumisesta.

Koko kesän säät olivat suosineet rukiinviljelijää. Alkukesästä oli satanutkin riittävästi. Mutta sitten, kun tuli heilimöinnin aika, ilmat viilenivät ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Kun kerran heinämiehet tulivat hakemaan evästä Kaatravaarasta, ilma oli aurinkoinen mutta iltaa kohden se alkoi viilentyä ja tuuli muuttui purevaksi. Silloin Antti Huhtanen alkoi huolestuneena hokea:

– Nyt se saatanan halla taitaa viijä meijän rukiin, kun tuuloo kylymästi pohjosesta.

– No eihän se tuulella halla tule, Stiina sanoi.

– Ka eihän se tule tuulella, vain ku se pohjonen yöksi tyyntyy, etkö tuota jo oo oppinna.

– Vain jospa se tuulensuunta vielä muuttusi, Reittu sanoi.

– No sitä minä en usko, kun on jo niin kylymeekii.

Kun aurinko illalla laski, tuuli lakkasi ja tuli aivan tyyntä. Antti tuli yhä huolestuneemmaksi eikä yöllä saanut nukutuksi silmäntäyttä. Vasta vähän ennen auringonnousua hän torkahti. Kun hän sitten heräsi heti auringon noustua, hän meni ulos ja huomasi, että ruohikko oli kuurassa. Pahalla päällä hän tuli tupaan ja alkoi kiroilla:

– Perkeleen halla…se saatana tuloo justiin silloin, kun ruis heilimöi ja on arimmillaan…ei tästä elämästä tule helevettiäkään, kun ei niistäkään verosta ja velosta pääse ikinä eroon.

– Elä hyvä mies kiroo, ei se sillä parane, voisit sinäkii joskus panna kätesi ristii ja rukoilla, emäntä sanoi.

– No silläkö se sitten paranis, isäntä sanoi ja alkoi vetää päällyshousuja jalkaansa.

Niin kävi jälleen Kaatravaarassa halla vierailulla. Toiveet runsaasta sadosta romahtivat. Sitä vain ei voitu ennalta arvata, miten suurta tuhoa sinä kesänä halla oli saanut aikaan.

Keväällä kylvetty ohra kasvoi Kaatravaaran kaskessa tavalliseen tapaan. Se tuleentui niin nopeasti, että heti heinänteon jälkeen aloitettiin sen leikkuu. Korret leikattiin sirpillä poikki ja sodottiin lyhteisiin. Lyhteistä tehtiin kuhilaita, joilla vilja kuivui puitavaksi. Kun koko ohrahuhta oli leikattu, aloitettiin puinti. Reittu ja Aino ajoivat lyhteet reellä riihelle. Isä ja Pekka ahtoivat ne riihen parsille kuivumaan. Kun ahos oli parsilla, riihtä alettiin lämmittää. Lämmitys kesti kaksi päivää. Sen jälkeen vilja oli niin kuivaa, että puinti voitiin aloittaa.

Isäntä alkoi puida ohraa Reitun kanssa. Lyhteet pudotettiin lattialle tasaiseksi matoksi kahteen riviin niin, että tähkäpuolet tulivat vastakkain. Sen jälkeen hakattiin jyvät irti tähkistä riusalla. Samalla irtosivat jyvistä myös vihneet. Työ oli hyvin pölyistä ja nokista. Pöly ja noki tunkeutuivat silmiin ja nenään ja vaatteiden sisälle. Kohta puijat näyttivät mustilta kuin nuohoojat. Riihessä oli tukahduttavan kuumaa. Kurkku tuntui karhealta, silmiä kirveli ja samoin ihoa, kun paidan alle tunkeutui vihneitä. Kun kaikki lyhteet tulivat puiduiksi, jyvät täytyi vielä puhdistaa akanoista ja pölystä, ennen kuin ne pantiin säkkeihin. Se tapahtui viskaamalla jyvät yli riihen lattian. Tällöin painavat jyvät lensivät toiselle seinustalle, mutta akanat, ruumenet ja pöly putosivat keskelle lattiaa. Kun puhtaat jyvät oli pussissa, ahdettiin riihi uudelleen ja pantiin taas lämpiämään. Näin toistuivat samat toimet toisenkin ahoksen puinnissa.

Kun ensimmäinen ahos oli puitu, emäntä alkoi välittömästi jauhaa ohranjyviä käsikivillä, jotka oli sijoitettu tuvan porstuaan. Näistä jauhoista hän teki ohrarieskaa ja paistoi sen uunissa. Sinä iltana oli Kaatravaarassa juhlan tuntua, kun syötiin sellaista leipää, jossa ei ollut pettua seassa. Vaikka ohraleipä oli karkeaa, koska jyvät oli jauhettu kuorineen, maistui rieska pitkästä aikaa oikealta leivältä.

Kun ohranjyvät olivat säkissä, alkoi rukiinleikkuu. Korsi oli pitkää ja sitä oli tiheässä, mutta tähkät olivat keveitä. Niissä oli vähän jyviä, ja nekin pieniä kuin kirpun kynnet. Se merkitsi heikkoa ruissatoa ja puutetta talvella. Kuhilaita tuli kyllä halmeelle yhtä tiheään kuin hyvinäkin vuosina, mutta eihän olki kelvannut ihmisravinnoksi. Murheellisin mielin Kaatravaaran väki leikkasi hallan turmelemaa viljaa.

Kun kaskessa ruiskuhilaat kuivuivat, alkoi puinti. Kun ensimmäinen ahos saatiin puiduksi, voitiin todella todeta, että rukiin sato oli jälleen tosi heikko. Sillä ei maksettaisi velkoja; hyvä jos verot voitaisiin maksaa ja saataisiin siemen omasta takaa uuteen kylvöön.

Elonleikkuun lomassa Kaatravaaran emäntä ja Aino poimivat ja kuivasivat mustikoita talven varalle. Ne tiedettiin hyväksi lääkkeeksi nuhakuumeeseen. Kun miehet saivat puiduksi ruista niin paljon, että jyviä oli kertynyt kaskenkylvöön tarvittava määrä, isäntä sanoi eräänä aamuna murkinan jälkeen:

– Nyt pannaan uusi ahos kuivumaan ja huomenna lähetään rukiinkylvöön.

Niinpä Reittu ja Aino alkoivat ajaa hevosella ja reellä ruislyhteitä riiheen isännän ja Pekan ahtaessa riihtä. Kun lyhteet olivat riihen parsilla, riihi pantiin jälleen lämpiämään. Sen jälkeen isäntä sanoi Reitulle:

– Katotaas nyt, onko se kaskiaatra kunnossa vai pitääkö sitä korjata.

Niin isä ja poika menivät aatraa kunnostamaan. Kun se oli valmis, isä sanoi:

– Viijään tämä jo valamiiksi heti kasken reunaan.

Kun uusi aamu valkeni, isäntä sanoi murkinan syötyäään pojille:

– Pankaas, pojat, hevonen valjaisiin reen eteen ja ottakaa siihen riihestä siemenjyvät ja ajatte ne kaskelle.

– No mihin kohtaan siellä? Pekka kysyi.

– Ka siihen, mistä viertäminen alotettiin, isäntä sanoi, otti kylvövakan olalleen ja lähti edeltäpäin kävelemään kesällä vierretylle kaskelle.

Kun pojat toivat siemenrukiin sovittuun paikkaan, isäntä täytti vakan jyvillä ja alkoi kylvää kyyhötellä. Hyvän kasvuonnen takaamiseksi hän heitti ensimmäisen kourallisen jyviä vanhaan tapaan kasken ulkopuolelle ja sanoi loitsusanat:

– Siinä on Ukolle!

Sen jälkeen isäntä alkoi kylvää kaskea ja pojat kyntivät siemenet aatralla tuhkaan. Kahdessa päivässä kaski oli kylvetty ja voitiin jatkaa puintia.

Kun kaikki Kaatravaaran vilja oli puitu, niin voitiin todeta, että rukiista tuli heikko sato. Se sai isännän manaamaan:

– Kylläpä taas meni hupiin… eihän tästä siemenen jäläkeen paljon mitää jää, kun otetaan vielä veroon mänevä osa, niin jotta ei siinä auta muu, kun panna toas leipään puoleksi pettuu.

– No olihan se hyvä, kun tuli otrasta sentään kohtalainen sato, Reittu sanoi.

– Ka tulihan se otrasta. Siitä vaan nyt on ensin erotettava ensi vuoden siemen ja loppu syyvään ja osa myyvään.

Puinnin loputtua isäntä valjasti hevosen kesäreen eteen ja lastasi siihen veroviljan ja myytävän ohran sekä nipun kuivia vasikan ja lampaan vuotia ja sen lisäksi talvella kaadetun hirven taljan. Vuodat hän aikoi myydä hyvästä hinnasta kirkonkylän nahkurille.

Matka kirkolle kulki ratsutietä pitkin, joten rattailla sitä ei olisi voinut ajaa, vaikka sellaiset olisi olleetkin. Ratsutietä oli Kouvonkosken ruukille asti, ja siitä alkoi maantie Pielisen kirkolle. Kaatrajoki täytyi ylittää Nurmirannassa lossilla. Lossin virkaa piti kelolautta, jonka kuljettamiseen kyläläiset olivat palkanneet lossarin. Kun Antti ajoi hevosensa Nurmirantaan, lossi oli vastarannalla, jossa oli myös lossarin mökki. Antti sai kotvasen huhuilla: Lossari, hoi! ennen kuin tämä kuuli huudon ja toi lautan joen yli. Lautta oli niin pitkä, että hevonen mahtui siihen rekineen valjaista riisumatta.

– Kaatravaaran isäntä on näemmä lähtennä kirkolle,

– Kirkolle…kirkolle piti lähtee, kun on se veronmaksuaika.

– Niissähän sitä nyt on maksamista, kun tuli toas kuulemma huono vuosi.

– Huono tuli, huono tuli toas…ei taija meikämanne enää hyvää vuotta nähäkään. Vaan otahan tuosta ryyppy, Antti sanoi, kun oli kaivanut taskustaan pienen pullon.

– Kiitos vaan, lossari sanoi ja ryyppäsi, sitten hän jatkoi: hyvää viinoo oot polttanna, vaan mitenkähän käypi tämän viinan kanssa, kun nyt on alettu huhuilla, jotta sen poltto kielletään reten.

– Mitä? Jottako kiellettäsiin kokonaan polttamasta viinoo?

– Kokonaan, kokonaan.

– No se tuo ei liene totta, jotta talonpojan ainoo ilonaihe meinattasiin kieltee…eihän siitä elämästä sitten mitää tule.

– Noo kyllä ne on sitä ihan totena hoastanna.

Hämmentyneenä Antti lähti jatkamaan matkaansa.

Kirkolla Antti vei viljansa pitäjän makasiiniin. Siellä veroruis merkittiin kirjoihin maksetuksi. Ohrasta hän sai rahaa. Makasiinilta Antti ajoi tutun nahkurin verstaalle suurin toivein ja kysyi mestarilta:

– Ostatko vuotia ja hirventaljan?

– Ka kyllähän minä oon vielä ostanna?

– No mitäs maksat vasikan- ja lampaan vuojista?

– No niitä tuloo nyt niin paljon, jotta ei niistä oo vara paljon maksoo vaan tuosta hirventaljasta saat paremman hinnan.

Kun nahkuri sanoi vuotien hinnan, Antti yritti tinkiä hntaa ylöspäin siitä, mitä nahkuri lupasi, ja sanoi:

– Nosta nyt vähän vuotien hintoo, jotta jäis niistä etes vähän nylkemis- ja rahtipalakkoo.

– Van kun minunnii pitäsi leivässä pysyy ja vielä penskatkii elättee, niin en pysty enempee maksamaan.

Niin Antti joutui myymään nahkansa paljon halvemmalla, kuin oli luullut niistä saavansa.

Vuoden 1859 maakauppa-asetus muutti kaupankäynnin uudelle tolalle myös Pielisen Karjalassa. Nyt ei tarvinnut enää lähteä ostamaan suolaa Oulusta tai Valkeanmeren rannalta. Jo 1860-luvun alussa avasivat muutamat kauppiaat myymälänsä Pielisen kirkonkylään. Ensimmäisiä heistä oli Ville Arponen, ja hänen myymäläänsä Antti Huhtanen asteli niin kuin jo muutaman kerran aikaisemminkin.

– Päivää, hän sanoi sisälle astuttuaan.

– Hyvää päivää, Kaatravaaran isäntä, kauppias vastasi kohteliaaseen tapaansa, kun oli kysymyksessä ison talon isäntä. - Mitäs isännälle sais olla?

– Lamppuöljyy lähin ostamaan, kun alakaa jo illat pimentyy, Antti sanoi ja ojensi kauppiaalle öljypullon täytettäväksi.

Täytettyään pullon kauppias kysyi:

– Entä mitä muuta saisi olla?

– Ka suoloo koko talven varalle.

– Entäpä sitten?

– Eipä nyt oo muuta mielessä.

– Mutta emännällehän voitasiin panna kahvii viemisiksi?

Antin mielessä jysähti: vaan sehän saattas olla hyvä tuuma…kun Tiina marmattaa aina viinanjuonnista, niin eiköhän se sitten alkaisi paremmin suvaita viinaryypyn ottamista, kun saisi itse kahvia.

– No jospa sitten sitä kahvii…

– No paljonko pannaan? Kilo vai kaksi?

– No kilo riittäköön.

– Ja tietysti sokerii.

– Ka eihän sitä muuten voi juuva, kun se on niin karvasta.

– No jokos teillä on kahvirännäli, jotta saapi pavut paahetuksi?

– No mikäs se semmonen on?

– No se on tämmönen pannun tapanen, sisälle vaan pannaan pavut ja rännäli hellalle ja sitten tuosta kammesta pyöritetään, jotta ne tasasesti paahtuu eivätkä pala.

– No pitänöö se sitten ostoo, jos ei paljon maksa.

– Ja sittenhän olis hyvä olla kahvipannukii, jos ei oo entistä ja sitten vielä morttelikii, jossa sais pavut survottuu.

– Ka ei oo kumpookaa, vaan mitäs ne maksasi?

Kuultuaan hinnan Antti kävi mietteliääksi ja kotvasen punnittuaan tokaisi:

– Kalliita ovat, varsinnii tuo pannu.

– Niin, vaan nehän kestää ikuisesti, kun ne on kerran ostanna…eikähän tuommonen summa missään tunnu niin ison talon isännän pussissa.

– Kyllä se tuntuu, kun tulot eivät riitä kunnolla veronmaksuun…ja hallakii toas verotti niin ankarasti.

– No tehhäänkös kaupat, jos minä tingin vähän tuosta pannun hinnasta?

Antti mietti vielä hetken: hän ajatteli, että tällä kaupalla hän saisi Stiinan tyytyväiseksi ja sanoi:

– No olkoon sovittu.

Kun pitäjän kirkolta oli matkaa Kaatravaaraan kolmisen peninkulmaa, Antti jäi yöksi kestikievariin, jottei hevonen liikaa rasittuisi vetäessään rekeä raskaalla kesäkelillä. Illalla hän haasteli muiden syrjäkylien miesten kanssa. Kaikilla tuntui olevan sama huoli: kuinka selvittäisiin tulevasta talvesta, kun vuodentulo jäi huonoksi.

Aamulla varhain Antti sonnustautui kotimatkalle.

Kun isäntä lähti kirkonkylään asioilleen, emäntä sanoi Ainolle:

– Nyt lähetään puolukkamehtään.

– No sehän oesikii mukavoo hommoo, kun on näin hyvä ilimakii…minnepäin lähetään?

– No Pekka sano, jotta tuolla Mäntykankaalla on paljon marjoja, kun se oli kuleksinu sielläpäin mehtuulla.

– No lähetään sitten sinne.

Kun naiset tulivat kyseiselle paikalle, he huomasivat tyytyväisinä, että siellä oli puolukoita punaisena mattona kaikkialla.

– No ei se Pekka turhoo kehunna…tästähän myö saahaan koko talven marjat eikä oo pitkä matka pihaan kantoo.

Ahkerasti äiti ja tytär alkoivat poimia kypsiä, punaisia marjoja. Puolen päivän maissa he tulivat kantamuksineen kotiin puoliselle. Syötyään he levittivät nurmikolle hurstin ja, kun oli navakka tuuli, sen avulla he alkoivat siivota marjoja. He nostivat tuohiseen panemansa marjat korkealle päänsä päälle ja tiputtivat ne hitaasti hurstille, ja tuuli vei kevyet roskat mukanaan. Puhtaat marjat he survoivat puukorvoon. Sitten olikin jo ilta käsillä ja Stiina sanoi:

– Huomenna kun kerätään vielä saman verran puolukoita, niin ne riittää koko talaveksi.

– No mitäs myö tehään sen jälkeen?

– Ka sitten kerätään sienii ja suolataan niitä talven varalle, kun niitäkii näyttää olevan mielin määrin, varsinnii karvalaukkuja ja maiteroisii…

Isännän tultua kirkolta Kaatravaarassa oli puolisen aika. Pojat olivat saaneet aamulla verkoista runsaasti kalaa. Suuri osa saaliista oli siikaa muttta myös ahvenia ja haukia oli paljon. Siiat ja hauet pantiin suolaan, mutta ahvenista emäntä keitti tukevan kalakeiton. Kun isäntä astui sisään, emäntä kantoi keittopadan pöytään ja sanoi:

– Ja nyt syömään joka sorkka…mitäs sinne kirkolle kuuluu?

– No sitähän ne vaan valittaa kaikki, jotta on kova aika eikä raha riitä…vaan kun kahtoo, millaisssa kartanoissa ne kirkonkyläläisetkii elää, niin ei luulisi olevan puutetta mistää, isäntä sanoi.

Antti Huhtanen oli taas kotiin tultuaan todennut omien rakennustensa kehnon kunnon verratessaan niitä kirkonkylän taloihin.

– Sitten ne vielä horisoo, jotta viinanpoltto kielletään kokonaan, vaan mitenkäs ne voipi sen kieltee, kun talonpojilla on laki puolellaan!

– No minustahan se oesi hyvä asii…jäisihän sitä sitten enemmän ruista leipään, emäntä sanoi.

– Ka niin, vaan kun imeinen ei elä yksin leivästä…pitää sitä elämässä välillä olla jotain ilonaihettakii, isäntä