Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870–1920

By Veijo Meri

Mitä Suomessa tapahtui ennen vuoden 1917 itsenäistymistä?Kun Suomessa elettiin 1800-luvun loppua, kuuluimme virallisesti Venäjän keisarikuntaan. Teollistuminen oli vahvaa, ja onnekkaimmat onnistuivat luomaan omaisuuksia perustamalla esimerkiksi sahoja. Myös kaupungistuminen oli jo käynnissä, ja esimerkiksi Helsingin Sörnäisiin saapui asukkaita eri puolilta maata. Suomen kieli vakiinnutti asemaansa, vaikka poliittinen ja taloudellinen eliitti puhui edelleen ruotsia ja venäjää.Veijo Meren Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870–1920 on jännittävä katsaus Suomen itsenäisyyttä edeltäviin vuosikymmeniin. Kirjassa käydään politiikan lisäksi läpi esimerkiksi suomalaisten asuinoloja ja teollistumista. Miten Suomesta tuli Suomi? Veijo Meren huikea kirjasarja tutustuttaa lukijan Suomen historiaan, aina kivikaudesta lähtien.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728452349

Book preview

Veijo Meri

Ei tule vaivatta vapaus

Suomi 1870–1920

SAGA Egmont

Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870–1920

Kansikuva: Suomen kartta 1928, yhdistetty toiseen kuvaan.

Organisaatio : Kansalliskirjasto -Doria

Public domain

Kokoelma: Suomen valtiollisia yleiskarttoja

https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201209138061

Kansikuva: Suojeluskunnan ratsuväkeä Rautatientorilla.

CC BY 4.0

Tekijä: Timiriasew Ivan

Ajankohta: 16.03.1919 Paikka: Helsinki, Rautatientori

Kuvan tunniste: N2112

https://www.helsinkikuvia.fi/search/details/?image_id=hkm.HKMS000005:000001js

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1995, 2022 Veijo Meri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728452349

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

»LÄHELLÄ SÄÄKSJÄRVEN KYLÄÄ SYNTYI TAISTELU, SELLAINEN KUIN SE SOTALIIKKEISIIN PEREHTYMÄTTÖMILTÄ SYNTYY.

PALJON AMMUTTIIN, AUKEATA KÄVELTIIN.»

Jääkärikirjailija Sulo-Weikko Pekkola teoksessaan Ihmisten kiusana

ANTTI AHLSTRÖM

Kotkassa aloitti toimintansa 1871 silloin maan suurin kuusiraaminen »Vanha saha». Sen omistivat haminalaiset porvarit ja viipurilainen Hackmanin kauppahuone. Samana vuonna avattiin Vääksyn kapeaan joenuomaan kanava. Se salli suhteellisen isojen alusten ja proomujen kulun Päijänteeltä Vesijärvelle Hollolan pitäjän Lahden kylään. Jo marraskuussa 1869 oli valmistunut Riihimäen–Lahden rata. Pietariin päästiin syyskuussa 1870. Sahatavaralla oli nyt edullinen vientisatama Helsingin Sörnäinen. Päijänteen rantojen tukkipuille syntyi kysyntää. Lahden kartanon omistaja kapteeni August Fellman perusti Lahden Uuden sahan 1874. Siellä toimi jo vanha saha.

Suomen senaatti vuokrasi syksyllä 1871 Kotkasta teollisuustontin norjalaiselle Hans Gutzeitille. Valtio oli saanut omistukseensa Kotkansaaren ja Hovinsaaren, jotka olivat kuuluneet Venäjän valtiolle. Se oli aikanaan perustanut niille 8000 asukkaan varuskuntakaupungin. Krimin sodan aikana se oli ollut jo yli 40 vuotta autiona. Englantilaiset tuhosivat linnoitukset ja irti päässyt tuli rakennukset. Siinä tilassa se nyt oli.

Höyrysahoja perustettiin muidenkin valtavirtojen suuhun, niin Poriin, Ouluun kuin Kemiinkin. Poriin sen tekivät Rosenlew ja Ahlström. Edellisellä oli jo Isonsannan konepaja, joka oli kymmen vuotta vanha, kun tuli sahan vuoro. Sahoilla oli se etu, että niille kertyi paljon jätepuita, rimoja ja liuskoja, joita voitiin polttaa höyrykoneissa. Tuo energia oli melkein ilmaista.

Höyrysahojen rakentaminen sallittiin maassa 1857 ja kaikki tuotannon rajoitukset poistettiin 1861. Sahat saivat sahata niin paljon tukkeja laudoiksi ja lankuiksi ja parruiksi kuin niiden kannatti. Porin Reposaari oli 1870-luvulla Suomen suurin vientisatama. Maan ensimmäisen höyrysahan perustivat kuitenkin oululaiset porvarit Iihin jo 1860. Seuraavalla kymmenellä rakennettiin Ouluun kaksi sahaa, toinen Toppilaan. Kemin Karihaaraan ehtivät jo norjalaiset. 1874 siellä aloitti heidän suuri kaksitoistaraaminen sahansa. Vanhempia sahoja olivat Kemissä oululaisen kauppiaan J.G. Bergbomin Laitakarin saarelle 1861 perustama ja seuraavana vuonna rakennettu Röytän saha.

Kaikki aloittivat samaan aikaan ja kilpailusta tuli kova. Mukaan kiilasivat myös kaiken maailman huijarit, jotka vetivät välistä.

Liikemaailmassa täytyy tajuta yksinkertaiset perusasiat, ennen kuin siellä menestyy. Merikarvialainen Antti Ahlström näyttää osanneen ajatella oikein jo keskenkasvuisena poikana. Hänen isänsä viljeli maatilaansa, mutta myi samalla tervaa ja puutavaraa. Hän lähetti kerran poikansa luovuttamaan lankkuja kuunariin, jonka piti viedä ne Turkuun. Laivuri totesi, että joukossa oli sydänvikaisia ja muutenkin huonoja ja kieltäytyi ottamasta niitä alukseensa. Antti alkoi opettaa laivuria: »Vain ostaja on oikea mies moittimaan tavaraa, ei sen kuljettaja». Varmuuden vuoksi Antti seurasi lastia Turkuun ja meni siellä suoraan ostajan luokse kertomaan, että heillä oli nyt yhteinen ongelma. Ostaja naureskeli ja taputti Anttia olkapäähän ja sanoi, ettei tämän ollut syytä hermostua, kyllä ne lankut hänelle kelpasivat. Sen jälkeen turkulainen näytti Antille kaupunkia ja vei hänet huvilaansa Ruissaloon päivällisille. Ei niin rehellinen ja turmeltumaton nuori mies voinut olla huijari eikä huijarin asiamieskään. Paluumatkalla jouduttiin odottamaan tuulen tyyntymistä Laitakarin takana. Siellä oli joukko kalastajia veneineen samassa puuhassa. Kalastajat olivat viemässä isoja silakkasaaliitaan Turkuun. He päivittelivät huonoja hintoja, joita perillä maksettiin. Antti yllytti heitä tulemaan Karvialle, koska sinne tulivat paraillaan ylämaan lankunsahaajat ja -myyjät ostamaan kalaa heinänteon ja sadonkorjuun kiire-ajaksi. Siellä olivat myyjän markkinat. Kalastajat noudattivat neuvoa. Hyvin kävi.

Antti halusi itse kouluun, mutta vasta äidin ja rovastin painostus taivutti vastahankaisen isän luopumaan hyvästä asiamiehestään ja niin 17-vuotias poika sai 1844 pyrkiä Porin ala-alkeiskouluun. Lähtöhetken kohotukseksi äiti laulatti hänellä virren:

Ole sielun iloinen,

turvaa aina Jeesukseen,

luota sinus Herran pääll’,

vaikk’ mailma vihaa tääll’.

Kärsimään myös totuta

itses mailman kovuutta;

kyllä kaikest’, tuskasta

Herra pian pelastaa.

Vuonna 1864 julkaistuissa Aleksis Kiven Nummisuutareissa Esko laulaa päissään:

»Ole, sielun’, iloinen,

luota sinuas härjän pääl’,

härkä vie sun mäen pääl’».

Vain suositusta virrestä tuollaisia parodioita tehtiin. Tämä oli valoisa ja reipasrytminen turkulaisen tekemä virsi 1600-luvun lopulta.

Ensimmäinen vuosi oli kova, kun Antti osasi vain muutaman irrallisen sanan ruotsia. Kuitenkin hän oli yksi neljästä, jotka pääsivät toiselle luokalle. Luokalleen jäi 15. Hän sai jopa 1,50 ruplan stipendin. Kolmannellekin hän pääsi suoraan, mutta sille hän jäi. Syksyllä 1847 hän otti erotodistuksen. Hän oli 20. Koulutovereiden joukossa oli Fredrik Wilhelm Rosenlew, tuleva suurliikemies, jonka kanssa Ahlström kävi kovan kilpailun Porin ja Kokemäenjoen talousalueen kuninkuudesta.

Antti oppi koulussa riittävän ruotsintaidon ja matematiikkaa, jossa hän oli hyvä. Hän kompuroi koulussa latinassa ja kreikassa.

Antin 14 vuotta vanhempi veli oli nainut Lankosken kylän Uudentalon. Naapurina olevan Isontalon omisti leskiemäntä. Veljensä luona oleillessaan Antti tutustui häneen ja toimi jonkin aikaa Isossatalossa pehtoorina. Oli vuosi 1850. Leskellä oli viisi lasta, vanhin 15 ja nuorin 4. Kun lesken poika lähti syksyllä kouluun Poriin, hän kysyi Antilta, eikö tämäkin lähtisi. – En, Antti vastasi. – Minne sinä sitten menet? – Sinun äitisi kanssa naimisiin, Antti vastasi. Leskirouva oli rakastunut Anttiin. Hän pyysi tämän veljen puhemiehekseen. Tämä innostui kovasti tehtävästä ja teki parhaansa. Hän oli itse nainut varakkaan talon, kiivennyt reittä pitkin isännäksi, niin kuin isoisä aikoinaan. Sillä tavalla suku oli noussut sotilaiden ja kyläräätälien kastista talonpoikaisluokkaan.

Leski oli 38, Antti 23. Paitsi Isoataloa rouva omisti sahan, myllyn, paperitehtaan, jossa oli neljä työmiestä, ja saviastiaverstaan, jossa tekivät ruukkuja ja lautasia kaksi miestä, isä ja poika. Voimanlähteenä oli lähellä oleva Sahakoski. Kolme vuotta aikaisemmin yhden vuoden sahaus oli tuottanut lautoja 4700 ja lankkuja 2600. Varastossa oli käsinsahattuja lautoja lisäksi 2700. Laudasta sai 33 kopeekkaa, lankusta 1,25 ruplaa.

Kun Antti oli toista vuotta isäntänä, paperitehdas tuotti harmaata käärepaperia 1000 riisiä, valkoista käärepaperia ja kartuusi-eli pussipaperia kumpaistakin 100 riisiä. Tuotteet myytiin Porin kauppiaille, mutta myös Raumalle, Kristiinankaupunkiin, Uuteenkaupunkiin, Vaasaan ja Ahvenanmaalle. Raaka-aineena olivat lumput. Työmies sai vuodessa palkkaa 30 ruplaa ja tynnyrin, kaksi viljaa ja silakoita.

Tämmöinen oli moniaalla teollisuuden luonne ja tuotannon määrä, ennen suurta mullistusta.

Antti oli tuonut talouteen vain isänsä antaman hevosen ja 50 ruplaa.

Meni kymmenen vuotta, ennen kuin Antti pääsi liikkeelle. Hän rakensi veljensä kanssa kuunarin, joka sai nimen »Veljekset». Siihen upposi 6800 ruplaa. Ruumaan mahtui sahatavaraa 150 standarttia, noin 700 kuutiometriä. Ensimmäisen lastin alus vei Lyypekkiin, jonka kanssa kauppaa enimmäkseen käytiin vanhasta tottumuksesta. Edestakainen matka vei 80 vuorokautta. Sulien vesien aikana kuunari ehti tehdä kolme tuommoista matkaa. Kolmen, neljän vuoden kuluttua Antti Ahlström omisti kokonaan tai osaksi myös kuunari »Lovisan» ja kaljaasi »Fortunan». Vaimo pani vastaan koko ajan. Hän pelkäsi Antin menettävän kaupoissaan Lankosken ja velkaantuvan. Kun Antti kovetti mielensä ja osti Lyttylästä ison Saarikosken tilan, jossa oli mahtava metsä ja josta tukit oli helppo uittaa Lankoskělle, vaimo sätti perin pohjin Antin, syytti häntä ensimmäisen avioliittonsa lasten perinnön vaarantamisesta. Samanlaisen sapiskan sai myyjäkin kotonaan. Hän tuli hädissään perumaan kaupan. Vaimo vaati sitä. Antti sanoi, että niin vaati hänenkin vaimonsa. Hän antoi myyjälle tehdyn kauppakirjan ja se taskussaan onnellinen mies ajoi takaisin kotiin. Muutaman päivän kuluttua hallayö tuhosi koko Saarikosken sadon. Isäntä ajoi joutuun Lankoskelle ja tarjosi uudelleen tilaansa Ahlströmille. Uutta kauppakirjaa ei kuitenkaan tehty, Antti armahti poloista.

Kauppahinta oli 8000 hopearuplaa. Kaupanpäällisiksi myyjä sai Antilta turkin. Tilan pinta-ala oli 2500 hehtaaria. Sillä oli 24 torppaa, joista tehtiin tilalle 1072 päivätyötä vuodessa. Tuotto oli 81 tynnyriä rukiita ja 23 ohria, hehtolitroina 134 ja 38. »Saarikoski on kultakaivos», totesi Antti Ahlström itse, kun oli ehtinyt kaadattaa sen metsistä järeää puuta ja ansainnut niillä kolmeen kertaan ostohinnan.

Lapsipuolet alkoivat kiivaasti vaatia haltuunsa isänsä perintöä, osuuttaan Ląnkoskesta mutta myös juuri pesään hankitusta Saarikosken tilasta. Antti maksoi heille mutisematta 20 000 ruplaa. Nyt hän oli vapautunut rikastuttamasta vieraita ja aloitti suurliikemiehen uran tosissaan. Oli selvää, että lapsipuolet katkeroituivat myöhemmin ja nostivat käräjäjutun toisenśa jälkeen. He vaativat lisää rahaa.

Antti rakensi uuden tehokkaamman ja yksin omistamansa sahan. Siihen tuli kaksi raamia ja sirkkeli. Kolmantena vuonna 1865 siinä sahattiin jo 828 lautaa päivässä. Vuodessa se käsitteli 20 000 tukkia. Pientä tämä vielä oli. 1870-luvun buumi ei ollut vielä alkanut.

Ahlström katkeroitui 1870 lyypekkiläiseen kauppakumppaniinsa ja tämän tarjoamiin hintoihin ja otti yhteyden Hampuriin, Lontooseen ja Välimeren rannikon kaupunkeihin Malagaan ja Marseille’hin. Saksalaiset ja englantilaiset maksoivat sahatavarasta huonommin kuiń koskaan aikaisemmin. Ahlströmillä oli varvilla valmistumassa entisiä suurempi parkki »Saarikoski». Sillä kannatti viedä lasteja kauaksikin. Tammikuussa 1870 »Lankoski» oli Havannassa Kuubassa. Ahlström kutsui sen sähkösanomalla Helsinkiin. Se purki siellä lastinsa ja purjehti Merikarvialle. Kapteeni siirtyi »Saarikoskeen» ja uusi kapteeni vei »Lankosken» Välimerelle kuljettamaan rahteja. Saarikoski vei puutavaralastin Malagaan. Kapteeni sai tehtäväkseen etsiä sille sieltä ostajan. Kauppaa ei ollut tehty etukäteen. Ahlströmillä ei ollut siellä agenttia. Riskejä oli otettava, sillä »Saarikoski» oli maksanut 157 000 Suomen markkaa. Kun Preussin– Ranskan sota oli syttynyt, Ahlström käski kapteenin ottaa suolalastin ja purjehtia kiireesti johonkin Norjan satamista, ja jos Venäjä sekaantuisi sotaan, myydä laivan. Sodan takia oli Lyypekin satama suljettu. Ahlström ei säästänyt sanojaan, kun kirjoitti siellä olevalle asiamiehelleen: »Saakoon Bismark kaiken tämän pahan tähen Korkeimmalta hyvin ansaitun palkkansa».

Syksyllä 1871 »Lankoski» jäätyi täyden lastinsa kanssa Reposaareen, Porin ulkosatamaan. Siellä se oli kiinni koko talven ja tuotti joka päivä tappiota. Ahlström tarvitsi voimakkaan hinaajan, joka kiskoisi laivat avoveteen ylättäen jäätyneistä rantajäistä. Kaksi vuotta myöhemmin hänellä semmoinen jo oli.

Suomen-ja ruotsinkieliset sanomat saivat kansainvälisessä lennättimissä välillä semmoisen sanamuodon, ettei siitä kokenut kapteenikaan selvää ottanut. Kerran »Saarikoski» joutui odottamaan Malagan satamassa monta viikkoa, ennen kuin sähkeestä sai luetuksi seuraavan tehtävän ja sataman.

Porilainen Rosenlew et Co sai Englannissa paljon paremman hinnan puutavarastaan kuin Ahlström. Kun tämä valitti sitä, englantilainen välittäjä sanoi karskisti, että Ahlströmin oli turha toivoa samanlaisia hintoja, jotka maksettiin Porin höyrysahayhtiölle, ennen kuin hänen tuotteensa olivat tulleet tunnetuiksi Englannissa ja osoittautuneet samanveroisiksi. Rosenlew lajitteli, niin kuin oli tapana, tuotteensa primaan, sekundaan ja tertiaan, kolmeen hinta-ja laatuluokkaan, kun Ahlström vain primaan ja sekundaan. Sekundaan kuului sen verran heikkotasoista tavaraa, ettei siitä kukaan suostunut maksamaan sekundan hintaa. Ahlströmin oli lajiteltava tavaransa huolellisemmin ja tehtävä tarkat luettelot. Ne oli jätettävä välittäjälle jo tammikuussa, niin kuin viipurilaiset ja ruotsalaiset tekivät. Kaupat tehtiin silloin hyvissä ajoin ennen purjehduskauden alkua eivätkä myöhemmin tulleet tarjoukset herättäneet enää kiinnostusta. Ahlström piti härkäpäisesti kiinni kahdesta laatuluokasta. Eikä häntä huvittanut alkuunkaan paperisota. Kesti kauan, ennen kuin hän palkkasi kirjanpitäjän. Hän teki vain merkintöjä muistikirjaansa.

Kolmen paikallisen kauppiaan omistama Porin Isonsannan höyrysaha teki konkurssin. Se pantiin myyntiin konkurssihuutokaupassa. Kauppaan kuului myös 180 000 tukkipuuta ja 2500 standarttia lautoja ja lankkuja. Kauppasumma ei saanut alittaa puolta miljoonaa markkaa. Ahlström koetti saada lainaa Englannista ja tarjosi vakuudeksi kolmea laivaansa, Lankosken omistuksiaan ja Noormarkusta äsken ostamaansa kiinteistöä, rautatehdasta ja sahaa. Englantilaiset kieltäytyivät kuitenkin antamasta rahaa kiinteistöjä vastaan. Valmista tavaraa sen piti olla. Hampuristakaan ei tullut apua. Ahlström myi »Harmonia»-laivansa ja käski myydä sillä hetkellä Norjassa olevan »Saarikosken». Käsirahaa tarvittiin vain 100 000 mk ja sen summan Ahlström kykeni toki itsekin kokoamaan. F.W. Rosenlew havitteli hänkin Isonsannan sahaa. Hän oli konkurssipesän hoitaja ja tiesi siksi muita paremmin sahan arvon. Ahlström päätti siksi huutokaupassa seurata häntä ja vastata hänen huutoihinsa vain vähän ne ylittävillä tarjouksilla. Kesken kaiken Rosenlew lopetti ja lähti pois. Tullinhoitaja Oldenburg oli muutaman kerran tehnyt tarjouksen ja roikkunut mukana. Nyt hän Ahlströmin kummastukseksi jatkoi kilpailua. Ahlström oli luullut sen jo päättyneen. Oldenburg nosti hinnan 800 200 markkaan. Kun tiesi, ettei Oldenburgilla ollut omaa rahaa, Ahlström piti tätä jonkun saamamiehen asiamiehenä, jonka tehtävä oli vain kiskoa hinta mahdollisimman korkealle. Hän ei pystyisi vastaamaan huutoonsa, jolloin Ahlströmin viimeinen huuto jäisi voimaan. Hän ei vastannut Oldenburgin huutoon ja meklari löi vasaransa pöytään. Oldenburg meni ja ojensi tälle valtakirjan, jonka oli antanut hänelle kukas muu kuin kauppaneuvos F. W. Rosenlew. Ahlström alkoi lyödä nyrkeillä vuoroin otsaansa ja polviaan ja päivitteli tyhmyyttään. Näin Rosenlewistä tuli Porin suurin puutavaran viejä. Ahlström jäi kuitenkin hyväksi kakkoseksi.

Vuonna 1871 Ahlströmin Noormarkun sahassa sahattiin 15 592 tukkia, seuraavina Vuosina kunakin 63 029, 84 085, 121 441. Viimeksi mainittuna vuonna tulo oli 423 500 mk. Vuonna 1878 sahattiin Noormarkussa, Kaunissaaressa ja Lankoskella yhteensä 196 000 tukkia, mutta rahaa tuli vain 373 000 mk. Se johtui osaksi siitä, että hän oli joutunut ostamaan 67 500 runkoa. Omat metsät alkoivat jo olla hakattuja. Puun hintakin oli maailmanmarkkinoilla laskenut kanadalaisten tultua mukaan.

Uskomattoman hyvänä vuonna 1873 puutavaran hinta nousi ensin kaksin- ja sitten kolminkertaisiksi. Ahlströmkin kävi Tampereen seudulla saakka ostamassa metsiä myöhään syksyllä seuraavan kesän myyntiä varten. Tulivat kovat syysmyrskyt ja kaatoivat niin paljon puita, että metsänomistajat tarjosivat niitä halvalla vaikka kuinka paljon. Liian tarjonnan vuoksi markkinat romahtivat seuraavana vuonna 1874. Englantilainen agentti kirjoitti Ahlströmille, että markkinat olivat hiljaiset kuin hauta. Sama oli tilanne Saksassa. Konkurssiaalto huuhteli Englantiakin. Ahlströminkin agentti teki vararikon. Kolme laivaa vei tälle paraillaan täyttä lastia, kun Ahlström sai kuulla uutisen. Hän ei saanut siirretyksi niitä omiin nimiinsä, kun oli ehtinyt jättää postin vietäväksi kaupan vahvistavan sopimuksen allekirjoittamanaan. Lastit seilasivat suoraan konkurssipesään. Kahden vuoden kuluttua, kun pesä oli selvitetty, Ahlström sai 10 % niiden arvosta. Hän menetti kymmeniätuhansia markkoja.

Konkurssit väljensivät kummasti tungosta ympärillä. Vuosi 1875 oli kuitenkin vielä kovin vaisu. Kauppa alkoi elpyä vasta 1876. Standartin hinta nousi punnan verran edellisen vuoden alehinnasta. Nousu jatkui seuraavana vuonna. Ahlström myi silloin paljon puutavaraa Ranskaan, jossa kauppa kävi paremmin. Vuosi 1878 oli jopa pahempi kuin katastrofivuosi 1874. Taas oli markkinoilla liikaa tarjontaa. Noormarkun ja Kaunissaaren sahat tuottivat tappiota. Ahlströmin alusta asti prokuristina toiminut kamreeri menetti hermonsa ja erosi tehtävästään. Tilalle valittu firman aikaisempi konttoristi taas kuolla kupsahti, ennen kuin ehti lähteä Turusta Noormarkkuun.

Vaimon kuoltua 1870 Ahlström meni naimisiin sivistyneen 22-vuotiaan kotiopettajattaren kanssa. Kun ensimmäinen vaimo oli ollut häntä 15 vuotta vanhempi, oli toinen 20 vuotta nuorempi. Ahlström osti lisää liikeyrityksiä ja metsiä Kymenlaaksosta saakka. Porvarissäädyn valtiopäivämies hän oli 1877–78. Paljastui, että suomenmielisiä ja -kielisiä oli säädyssä hänen lisäkseen vain kolme tai neljä eivätkä he aina uskaltaneet avata suutaan. Ahlströmin asema oli liikemaailmassa niin vahva, että hän teki sen. Hän esitti seitsenluok-kaisen suomenkielisen valtion lyseon perustamista Poriin. Läänissä ei ollut yhtään suomenkielistä oppikoulua. Ympäröivä maaseutu oli suomenkielinen, Porin kymmenestä kansakoulusta oli vain kaksi ruotsinkielistä. Tilanne oli nurinkurinen. Ruotsinkielisillä oli maassa yhdeksän täysiluokkaista lyseota, mutta suomenkielisillä vain kolme. Säädyssä väitettiin, että Ahlströmin laskuperuste oli väärä, kun hän nojasi väestön kielijakautumaan. Oli laskettava suostuntaveroluetteloista, kuinka monella suomenkielisellä perheellä oli varaa kouluttaa lapsensa ja luoda itselleen korkeamman sivistyksen tarvetta. Se osoittaisi senaatin koulupolitiikan oikeaksi ja oikeudenmukaiseksi. Omia suomenkielisiä koulujaan perustamalla suomenkieliset saattoivat itse osoittaa, kuinka paljon heillä todella oli tuollaisia sivistystarpeita. Ahlström vastasi, että vähävaraisempina he tarvitsivat valtion kustantamia kouluja enemmän kuin varakas ruotsinkielinen porvaristo, jolle omien koulujen perustaminen ja ylläpito ei olisi tuottanut vaikeuksia. Nyt enemmistö kansasta joutui verorahoillaan tukemaan vähemmistön toiskielisiä kouluja ja rahoittamaan pelkästään omin yksityisin varoin omia koulujaan. Oliko tämä oikein? Sääty ei ottanut kantaa koko koulukysymykseen vaan jätti sen senaatin hoidettavaksi. Seuraaville valtiopäiville eivät Porin kauppiaat ja tehtailijat enää Ahlströmiä valinneet. Se tapahtui vasta 1894, 17 vuotta myöhemmin, kun kiisteltiin Tampereen–Porin rautatien linjauksesta. Ahlströmin kielipoliittinen kiihkoilu oli sen verran tympäissyt valitsijamiehiä, väitti Juhani Aho Ahlströmin elämäkerrassa. Pori sai yksityisen suomenkielisen lyseon, josta tehtiin kymmenen vuotta myöhemmin 1889 valtion koulu.

HANS GUTZEIT

Anders Ramsay mainitsee Suomen sahateollisuuden äkillisen nousun johtuneen paljolti Preussin–Ranskan sodasta. Preussin Ranskalta vaatimat sotakorvaukset, 5 miljardia frangia eli 5 miljardia Suomen markkaa, levähtivät Euroopan rahamaailmaan. Toisaalta oli sota tuhonnut niin paljon Ranskan rakennuskantaa, että jälleenrakennus nosti sahatavaran hintaa. Euroopan talous sai voimakkaan piristysruiskeen.

Syksyllä 1869 tuli Suomeen norjalainen Aslak Holmsén, joka paremmin kuin vanhaan sahateollisuutta ankarasti säännöstelevään lainsäädäntöön tottuneet suomalaiset tajusi, mitä mahdollisuuksia esteiden ja rajoitusten poistaminen avasi. Kuka tahansa missä tahansa saattoi ostaa metsiä ja perustaa sahoja. Maanomistajilla oli hyvin hatara käsitys siitä, mikä arvo heidän metsillään oli, kun niillä ei aikaisemmin ollut sanottavaa arvoa ollut. Holmsén näytti epäluotettavalta, niin että epäluotettava Ramsay kieltäytyi myymästä hänelle metsäänsä. Hän neuvoi Holmsénin taloudellisissa vaikeuksissa olevan naapurinsa puheille. Tämä myi metsänsä Holmsénille niin halvalla hinnalla, että kun velkojat olivat nähneet metsät raiskatuiksi ja siitä riemastuneina panivat saatavansa hakuun, ei velallisella ollut kuitenkaan rahaa. Seurasi pakkohuutokauppa.

Vaikka Holmsén oli jo vanha mies eikä osannut suomea eikä tuntenut maata, hän katosi Päijänteen rantojen metsiin arvioimaan niitä. Hän löysi uljaan aarniometsän kuin Herran temppelin, jonka holvit taivaisiin kurkoittuivat. Se sattui olemaan valtion metsä. Holmsén kiirehti Helsinkiin maanviljelystoimikunnan puheenjohtajan paroni von Bornin puheille. Tämä tapahtui 1870. Ramsay väittää, että Holmsén oli tehnyt Norjassa kolme konkurssia eikä hänellä ollut rahaa eikä luottoa missään. Hän teki Suomen valtion kanssa juuri siksi semmoiset kaupat, että se antoi puut, rahoitti kaadon, tukkien kuorimisen, hevospeleillä tapahtuvan kuljetuksen Päijänteen rantaan, uiton Kymijokea pitkin Kotkaan ja lastauksen laivoihin. Tämän jälkeen Holmsénille annettiin kolme kuukautta aikaa maksaa valtiolle kaadetuista puista ja sen kaikista kuluista. Tuo aika riitti. Holmsén myi puut Englantiin käyvällä hinnalla ja maksoi velkansa von Bornin virastoon ja pisti loput rahat taskuunsa.

Anders Ramsay arvelee, että von Born kokeili, missä määrin valtio onnistuisi saamaan hyötyä metsistään. Ensimmäisen kerran se oli nyt myynyt metsäänsä ja saanut siitä selvää rahaa. Se oli jo pienen juhlan arvoinen saavutus.

Sivusta tätä uskomatonta kauppaa seuranneet suomalaiset metsän-ja sahanomistajat jännittivät eniten Kymijoen uiton takia. Joki oli täynnä koskia ja myllyjen ja tehtaiden vesikouruja ja veden virtaus oli hyvin voimakas. Kaikki olivat varmoja siitä, ettei uitto onnistuisi, tukit ruuhkautuisivat jo yläjuoksulle ja jos ruuhka onnistuttaisiin purkamaan, uusi syntyisi jo seuraavaan kivikkoon. Siinä tuhoutuisivat saman tien niin myllyt, tehtaat kuin itse tukitkin, ja vesi nousisi pelloille ja hävittäisi sielläkin rakennuksia ja ainakin sadon, jota seuraisivat sitäkin suuret korvausvaatimukset.

Holmsénille tuo ei ollut mikään pelon aihe. Hänellä oli kokemuksia paljon vähävetisemmistä ja koskisemmista norjalaisista tunturijoistä. Hän teetti Kymijoen koskiin uittokourut, asennutti puomit ohjaamaan tukkeja matalissa ja kivikkoisissa kohdissa. Suomalaiset olivat ällikällä lyötyjä. He olivat kuljettaneet tukkeja hevospeleillä 160–200 km pitkin mäkisiä ja mutkaisia teitä Suomenlahden rantaan eikä kenenkään päähän ollut koskaan syntynyt tuollaista ajatusta. Jos olisi, olisivat toki kaikki joutuin rakentaneet tuollaisia kouruja ja puomeja.

Holmsénin uittopuut olivat Hollannin palkkeja, järeitä kuusitukkeja, jotka oli kokonaan kuorittu ja kahdelta sivulta veistetty. Hollannissa ne sahattiin laudoiksi ja lankuiksi. Sinne viedyillä laudoilla ja lankuilla oli korkea tuontitulli, joten niitä ei kannattanut sinne viedä.

Syksyllä 1870 porhalsi Suomeen norjalainen Lars Bredesen. Ramsay leimaa hänet huolettomaksi elostelijaksi. Hän osteli metsiä Helsingin Seurahuoneen ravintolassa liikkumatta sieltä minnekään. Hän teki hakkuusopimuksia pöydän ympärillä parveilevien metsänomistajien kanssa näiden antamien tietojen perusteella ja maksoi käteisellä. Kun raha loppui, hän niputti sopimukset ja palasi Norjaan ja myi ne W. Gutzeit & Co-nimiselle sahayhtiölle, joka toimi Fredrikstadissa. Sen isännöitsijä ja suurin osakkeenomistaja Hans Gutzeit myi osuutensa firmasta ja osti kaikki nuo sopimukset ja toi ne takaisin Suomeen. Tämä tapahtui keväällä 1871. Hän toi mukanaan 200 norjalaista ja alkoi heti rakentaa Kotkaan suurta höyrysahaa. Hän lähetti myös ostoasiamiehiä Päijänteen rannoille ostamaan lisää metsiä. Niiden hinta oli vielä niin alhainen, etteivät asiamiehet koskaan ruvenneet tinkimään niitä alemmaksi, ja aina he maksoivat heti ja käteisellä. Kauppa kävi.

Ainoan vastuksen Hans Gutzeitille antoivat muut ulkomaiset yrittäjät. Heitä tuli kilvan apajalle. Kova kilpailu nosti puun hintaa Suomessa ja laski valmiin tavaran hintaa maailmalla. Kolmea norjalaista seurasi kaksi hollantilaista. He parturoivat Suomen etelärannikkoa. Ruotsin kuninkaallisen kanslian ylimääräinen virkamies Hjalmar Cassel perusti Lahteen höyrysahan. Hän sai jo lempinimen »Allhärjaren», »Kaiken tuhoaja». Ruotsalaiset tukkukauppiat perustivat Kotkaan oman höyrysahansa. Ruotsalaiset rakensivat myös Reposaaren sahan. Suomalaiset olivat jo ehtineet mukaan. Kenraali paroni Standertskjöldin luoma oli Kotkan Hovisaaren saha. Amiraali Leopold Toppeliuksella oli Koskenkylän ja kapteeni Fredrik Hisingerillä Pernajan saha. Kamreeri Axel Hornborgilla oli pian sahoja pitkin rannikkoa Tammisaaresta Pietariin ja meren takana Liivinmaalla. Mukaan olivat tulleet arvokkaat viipurilaiset toiminimetkin: Hackman, Wahl ja Rosenius & Seseman. Jo liittyivät joukkoon suomalaisniminenkin mies Mustonen ja venäläinen Voronin.

Vuotta ennen muita Gutzeit sai panna käyntiin Kotkan Norjan sahansa, niin kuin oli suunnitellut. Hän oli 35-vuotias, kookas ja hauska mies, joka osasi nauttia elämästä. Hänen isänsä oli saksalainen, joka oli kymmenen vuotta aikaisemmin perustanut Norjan ensimmäisen höyrysahan. Poika Hans toimi ennen Suomeen lähtöään toisen sahan johtajana. Hän juhli uuden sahansa valmistumista ja kutsui kaikki Suomen tuttunsa Kotkaan. Ylimääräinen juna toi heidät Helsingistä Korian asemalle, jossa odottivat hevoset ja vaunut. Kotkaan oli matkaa 40 km. Oli marraskuu ja tie jäässä. Rattaat ravistelivat vieraita, kun pyörät putosivat syviin uurteisiin ja hyppäsivät niistä tasaiselle, jolla taas oli kiviä ja kestokiharoita. Kevyen aamiaisen jälkeen mentiin saharakennukseen, jossa seuruetta odottivat pappi, lukkari ja soittokunta. Kuunneltiin saarna ja laulettiin monta virttä ja rukoiltiin, ennen kaikkea menestystä uudelle sahalle. Herroilla oli frakki ja he palelivat kovasti. Kun Gutzeit antoi merkin, alkoivat yhtaikaa sahan kaikki kaksitoista raamia liikkua ja sirkkelit soida. Sen jälkeen palattiin juhlasaliin, johon oli katettu päivällinen 50 hengelle. Joka toisen tai kolmannen lautasen kohdalla oli pöydässä viiden pullon ryhmä hienoja viinejä. Shamppanja tarjottiin vasta aterian jälkeen ja sitä riitti. Päivällinen, astiasto, tarjoilijat ja soittokunta olivat tulleet samalla junalla kuin arvovieraatkin. Helsingin Seurahuone järjesti kaiken.

Aterian jälkeen pöydät korjattiin pois ja salissa alettiin tanssia. Paikallisia asukkaita ja kaiketi sahan työväkeä, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, tungeksi eteisessä ja avoimilla ovilla. Kun alettiin soittaa polkkaa, Hans Gutzeit haki sieltä tanssiin tytön, joka kyllä koetti panna kovasti vastaan. Kaipa häntä hieno herraseura ujostutti ja pelotti. Toiset herrat seurasivat esimerkkiä. Frakkipukuiset ja jossain määrin päihtyneet herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa, joilla oli päällään arkimekko. Pappi, kruununvouti ja muut Kotkan säätyläiset näkivät ihan uskomattoman näyn ja kun touhu vain jatkui ja sai yhä vapaampia muotoja, heidän joukkonsa alkoi nopeasti harventua. Kun viimeisetkin olivat lähteneet, alkoi varsinainen juhla. Shamppanjapullon korkkien pauke rytmitti tanssimusiikkia sen jälkeen. Kavaljeerit nostivat maljaa tanssipartnerilleen, joka piteli tottumattomin käsin omaa lasiaan ja tarvitsi jonkin määrän houkuttelua ja painostustakin, ennen kuin ymmärsi nostaa lasin huulilleen. Jälkeen päin tytöt kertoivat kilvan, ettei heillä ollut koskaan aikaisemmin ollut niin hauskaa iltaa. Osa vieraista kulkeutui improvisoiduille yösijoilleen, jotka oli tehty heidän palttoistaan ja ties mistä tuoduista sohvatyynyistä. Aamulla odottivat vaunut ja rattaat pihalla ja he joutuivat parin, kolmen tunnin, jos senkään pituisen, torkahduksęn jälkeen syväraiteisen ja kuoppaisen tien ravisteltaviksi. Juna höyrysi jo Korian asemalla. Sen lähtöaika oli etukäteen sovittu.

Hans Gutzeit osasi arvostaa elämän antimia, myös kauneutta ja varsinkin kauniita naisia. Tanskalainen näyttelijätär Magda von Dolcke lumosi hänet, kun hän hiki päässä opiskellulla ruotsillaan esitti roolejaan Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Neiti oli tullut Suomeen keväällä 1871, sattumalta samaan aikaan kuin Gutzeit. Hänellä oli mukanaan äitinsä ja sisarekseen esittelemänsä neiti-ihminen. Kotimatkansa rahoittamiseksi Magda järjesti kevään vaihtuessa kesäksi oman dramaattisen illan. Esitys oli loppuun myyty, mutta salissa oli vain kourallinen yleisöä. Gutzeit oli ostanut kaikki myymättömät liput. Esityksen jälkeen hän järjesti Seurahuoneella hienoimmat juhlansa. Kun joku kysyi siellä neiti Magdalta, aikoiko hän piankin jättää ihailijansa, neiti vastasi: »Noch nicht, ich habe ja gute Zeit und dazu etwas anderes». Nokkela vastaus ja sanaleikki, johon kätkeytyvät molempien hartaimpien palvojien nimet: Gutzeit ja Anders. Ramsay oli värvännyt näytöksen kuoroon ja tanssiryhmään nuoria ylioppilaita, jotka olivat esiintyneet hänen ja Carl Robert Mannerheimin hauskoissa spekseissä.

Gutzeit saattoi neiti Dolcken ja tämän äidin ja sisaren Tukholmaan. Tarkoitus oli viedä heidät heti perille tultua sirkukseen. Laiva kuitenkin myöhästyi sen verran, että sirkuksen esitys oli ehtinyt juuri päättyä ja väki parhaillaan poistui paikalta. Gutzeit meni johtajan puheille ja taivutti tämän paksu lompakko kädessään järjestämään ylimääräisen esityksen vain heille kahdelle, neidille ja itselleen. Äiti ja sisko olivat ilmeisesti osanneet mennä suoraan hotelliin.

Puutavaramarkkinoilla tapahtui kaikkien aikojën romahdus. Ranska oli jälleenrakennettu, sotakorvausmiljardit käytetty ja Skandinavian ja Venäjän satamien kaksin- ja kolminkertaiseksi kasvaneen viennin tulot upotettu uusiin suuriin sahoihin ja metsäostoihin, jotka nekin nielivät paljon enemmän rahaa kuin aikaisemmin kovan kilpailun nostettua hintoja. Kohtalokkainta oli, että Kanadan aarniometsistä saatu puutavara tulvi Euroopan markkinoille. 1876 ja 1877 täytyi kymmenen puntaa aikaisemmin tuonut standartti myydä kuudella punnalla ja vapaasti ostajamaan satamassa. Seurasi konkurssiaalto. Anders Ramsay tapasi sen jälkeen maailmalla Hans Gutzeitin palkattuna ja kiertävänä puutavara-agenttina, tunnetun suomalaisen kartanonomistajan ja sahapatruunan keskisuuren talonpoikaistalon isäntänä ja koko ruljanssin aloittaneen Aslak Holmsénin varattomana ja toimettomana keravalaisena. Axel Hornborgin kerrottiin lähteneen Amerikkaan. Uudet omistajat jatkoivat, mutta kaikki vaikutti arkiselta ja huolellisesti suunnitellulta. Puut käytiin laskemassa tarkkaan metsässä eivätkä huijarit päässeet myymään hakkuuoikeuksia paljaaksi hakatuille ja poltetuille kaskimaille.

ANDERS RAMSAYN PROPSIKAUPAT

Anders Ramsay harmitteli ja päivitteli sitä, ettei aikaisempien vastoinkäymistensä pelottamana ollut mennyt korkeasuhdanteen aikana mukaan puukauppoihin vaan oli arasti tyytynyt myymään länteen vain propseja, kaivospölkkyjä, joilla tuettiin kivihiilikaivosten käytäviä. Ei sekään kyllä mitään nappikauppaa ollut. Ramsay vei 1872 ulos 22 laivalastia kaivospölkkyjä, kahdeksan lastia koivupropseja ja neljä lastia muuta puutavaraa. Lastaus tapahtui Helsingin ulkopuolella Espoon, Sipoon ja Pernajan lahdissa ja vain vähäisessä määrin Sörnäisten satamassa Helsingissä, koska sieltä oli vaikea saada vuoroa, se oli niin työllistetty.

Helsingin Hietalahdessa oli toimintansa lopettanut luujauhotehdas, jossa oli käyttökelpoinen höyrykone. Anders Ramsay sai päähänsä perustaa sinne sahan ja ottaa koneen sen käyttöön. Sahan laitteet hän tilasi kotimaasta, Taalin tehtaalta. Norjalainen Bredesen hankki Ramsaylle ammattimiehet kotimaastaan. Saksasta Ramsay osti höyläkoneita, sillä hän aikoi jalostaa puutavaran tavallista pidemmälle höylä-ja ponttilaudoiksi. Helsinkiä rakennettiin vilkkaasti ja sinne Ramsay ajatteli tuotteensa myydä.

Kesäksi 1873 Ramsay teki Englannin myyntimiehensä kanssa yhtä suuret vientisopimukset kuin edellisenä vuonna. Laivauspaikat olivat samat, hankalat. Puut jouduttiin kuljettamaan veneillä, proomuilla tai lauttoina rahtilaivojen kylkeen. Rannat olivat niin matalat, ettei lastaus käynyt laiturilta. Jo helmikuussa englantilainen kertoi myyneensä kaikki seuraavan kesän propsit. Maaliskuun lopulla hän ilmoitti hintojen olevan jyrkässä nousussa ja pyysi lisäämään toimituksia.

– Ei onnistu, Ramsay ilmoitti hänelle. Puuta ei saanut enää metsistä, kun lumet sulivat. Huhtikuussa agentti kiukutteli kun oli ehtinyt myydä propsit aikaisemmalla vanhalla hinnalla. Uusi oli kaksinkertainen. Kesäkuussa se oli kohonnut kolminkertaiseksi. – Lähettäkää ihmeessä propseja lisää ja paljon! kiljui agentti. Kehotuskirjeitä ja -sähkeitä tuli jonossa. Monet Englannin kivihiilikaivoksista olivat joutuneet lopettaman louhinnan propsien loputtua. Niistä sai nyt vaatia minkälaista hintaa tahansa. Ramsayn ei auttanut tehdä muuta kuin panna miehet pätkimään ja kuorimaan niitä pystymetsästä. – Ihan tuoreetkin kelpaavat, vakuutti englantilainen. Ramsay osti rannikolta kuusikoita ja maksoi työmiehille kaksin-ja kolminkertaisia palkkoja. Rantaan oli lyhyt matka. Propsit heitettiin veteen ja uitettiin laivojen kylkeen ja paiskittiin partaan yli laivaan. Hullin agentti varasi laivoja ja lähetti ne hakemaan lasteja. Joukkoon osui jättiläinen, iso höyrylaiva, johon mahtui 400 standarttia. Se saatiin täyteen viidessä vuorokaudessa, vaikka tiukkaa teki. Ylimeneviltä päiviltä olisi pitänyt maksaa myöhästymissakkoa 100 puntaa. Kun laiva oli moderni ja nopea, se tuli monta päivää ennen määräaikaa eikä rannalla ollut valmiina propsin propsia. Ramsay pani sata miestä sahan, kirveen ja kuorimaraudan kanssa korotetulla palkalla työhön. Osa teki propseja, osa kuljetti ne hevospelillä rantaan, osa uitti ne laivan viereen. Tuoreempia ne eivät olisi voineet olla. Ramsay seisoi itse laivan kannella ja koulitulla amatöörinäyttelijän äänellä huutaen johti ja joudutti lastausta. Ihme tapahtui. Viiden vuorokauden aikana kasvavista kuusista oli saatu 400 standarttia propseja loitolle rannasta ankkuroidun laivan ruumaan. Vasta rantavesien jäätyminen lopetti kesän työt. Englantiin oli mennyt 79 laivalastillista tavaraa. Ramsay ansaitsi 12 000 puntaa eli 300 000 Suomen markkaa.

Seuraavana talvena Ramsay teetti propseja valmiiksi edellisen kesän menekkiä vastaavan määrän. Agentti ei kuitenkaan saanut niitä talvella myydyksi. Hän rauhoitteli Ramsayta ja käski maltillisesti odottaa. Sulista satamistaan olivat norjalaiset ja kanadalaiset rahdanneet koko talven propseja Englantiin, vaikkei heilläkään ollut myyntisopimuksia. Satamat täyttyivät propsipinoista. Tätä ei agentti kertonut, hän vakuutti vain tavaran menevän kaupaksi kaikesta huolimatta. Jos hinnat laskivat, siihen oli varaa. Kaivosten omistajat kiertelivät propsipinoja. Ei heillä ollut kiirettä ostaa. Tavaraa riitti ja jokainen päivä ja uusi lasti pudotti hintaa. Ramsaylla oli jo 60 laivalastillista propseja rannoilla, kun hänen epäilyksensä heräsivät ja hän lopetti metsätyöt. Keväällä selvisi, että agentti oli saanut myydyksi vain kolme tai neljä lastia. Ramsay epäili, että agentti ajoi nyt jonkun toisen etua. Hän otti yhteyden toisiin agentteihin. Nämä kehottivat häntä vuokraamaan itse laivat ja lähettämään lastit. Ramsay teki niin. Puolet propseista, 30 lastia, seilasi Englantiin. Siellä ne pinottiin Cardiffin satamaan. Kysyntää heikensivät kaiken muun lisäksi pitkäaikaiset kaivoslakot. Välittäjistä oli tärkeää vain saada omat kulunsa, kuten varastointimaksut, peittoon. He vaativat lupaa myydä mihin hintaan tahansa. He myivät. Saamillaan tuloilla Ramsay kykeni maksamaan vain lastausmaksut ja rahdit. Työpalkat ja itse propsit sai Ramsay itse maksaa. Seuraavan talven ja kesän hän vietti Pariisissa, kevään Baden-Badenissa, jossa kohensi kuntoaan, vietti vilkasta seuraelämää ja koetti unohtaa. Syksyllä hänelle tilitettiin Helsinkiin loput saatavistaan. Ne riittivät herrasmiehelle tasokkaaseen elämään mannermaalla, kun hän myi vielä osuutensa Hietalahden sahaan. Hän kotiutui Pariisiin ja Roomaan. Lontoo toi mieleen ikäviä muistoja ja Helsingissä ei ehtinyt tehdä muuta kuin väistellä entisiä liiketuttavia ja velkojia.

Puutavara myytiin länteen. Venäjä ei tarvinnut Suomen puuta. Sillä oli maailman suurimmat metsät. Suomen kokonaisviennistä oli 1800-luvun lopulla 40–45 % puutavaraa. Venäjälle vietiin paperia, kankaita, nahkajalkineita, posliinia, lasia ja konepajateollisuuden tuotteita. Se oli tullitonta vientiä. 1880-luvulla määrätyt tullimaksut olivat paljon alhaisemmat kuin länsimaiden tuotteilla. Suomalaisilla oli kilpailuetu.

Englantiin tapahtuvan voinviennin takia valtio rupesi järjestämään talvimerenkulkua. Maanviljelyksen painopiste oli siirtynyt karjatalouteen. Siihen olivat hallavuodet johtaneet. Katse suuntautui Hangon satamaan. Se oli pisimpään sulana. Ensimmäinen valtion jaansärkijä Murtaja hankittiin Ruotsista keväällä 1890 Helsinkiin. Turku sai paljon tehokkaamman Sammon 1898. Se ostettiin Englannista. Hankoon ostettiin sieltä Tarmo vasta 1906. Myös maan rautatieverkko, ne radat jotka johtivat pohjoisesta etelään, palveli lännen vientiä. Valtio sai tulonsa melkein yksinomaan tullimaksuista. Vienti salli tuonnin ja sitä valtio pääsi rokottamaan, yhtä hyvin lännestä kuin idästä tulevaa.

BRITANNIAN KONSULI

Englanti perusti konsulaattinsa Helsinkiin Ruotsin aloitteesta. Se tapahtui heti Krimin sodan jälkeen 1857. Ruotsilla ja Englannilla oli yhteisiä etuja Suomen suunnalla, ja sodan aikana niillä oli ollut sen verran yhteisiä hankkeita, että Englannin laivasto oli saanut käyttää Gotlannin eteläkärkeä tukikohtanaan. Ruotsista oli levitetty Venäjän vastaista propagandaa Suomeen, tosin sikäläisten suomalaisten toimesta. Heidän aktiivisuuttaan ei ollut millään tavalla rajoitettu ja valvottu. Suomalaiset eivät kuitenkaan olleet tunteneet erikoista sympatiaa englantilaisia kohtaan ja he olivat taistelleet venäläisten rinnalla heitä vastaan. Englanti oli toivonut muuta. Sen hallitus ei sen jälkeen pitänyt järkevänä tehdä eroa suomalaisten ja venäläisten välillä. Suomi oli kiinteä osa Venäjää ja sai olla. Merisota Itämerellä ja sen syvissä lahdissa tulisi olemaan paljon helpompaa, kun ei tarvinnut ottaa huomioon suomalaisten erikoisasemaa.

Englannilla oli konsuli Viipurissa ja he suunnittelivat varakonsulaatin perustamista Poriin. Ne olivat Englannin ja Suomen keskinäisen kaupan tärkeimmät satamat Suomessa. Helsinkiin kuitenkin uusi konsuli nimitettiin. Hänen piti olla Consul of Finland. Suomen ministerivaltiosihteeri hätääntyi Pietarissa ja pyysi, että Finland vaihdettaisiin Helsingforsiksi. Se ei kuulostaisi yhtä mahtavalta ja herättäisi venäläisissä epäilyksiä. He epäilivät helposti, että suomalaisilla oli kauaskantoisia poliittisia hankkeita tekeillä.

Ruotsalaisten tarkoitus oli lisätä Venäjän valvontaa. Tässä tarkoituksessa Ranska oli jo perustanut konsulaatin Helsinkiin. Ruotsi aikoi tehdä sen ensitilassa. Englantilaiset olivat haluttomia, mutta aktivoituivat, kun eivät olleet onnistuneet hankkimaan tietoja venäläisten Kaskisiin rakentamista rannikkolinnakkeista.

Ensimmäinen Englannin Helsingin konsuli teki tarkastusmatkan pitkin Suomen etelärannikkoa 1863, vaikka hänen toiminta-alueensa rajoittui idässä Loviisaan. Hänen tehtäviinsä kuului myös kerätä koko Suomen kaupan ja maatalouden tilastot, niin että käytännössä hän oli Suomen konsuli. Hänen raporteillaan ei kuitenkaan ollut sanottavaa merkitystä. Suomi-kuva ei juuri selkeytynyt. Britannian ulkoministeri luuli konsulin pitkän tarkastusmatkan tapahtuneen Norjan Finnmarkenin rannikolla.

Seuraava konsuli William Campbell jatkoi edeltäjänsä kenttätutkimuksia. Hän selosti mahdollisimman yksityiskohtaisesti Viaporin tykkien sijoitusta ja Suomenlahden rannikon muiden linnakkeiden tilaa ja Crichtonin laivatelakalla Turussa rakenteilla olevien venäläisten keveiden sotalaivojen määrää ja suunnitteilla olevan Suomen asevelvollisen armeijan vahvuutta. Hän kirjoitti raportissaan vakituisen väen ja reservin vahvuuden nousevan 130 000 mieheen.

Englantilaiset tekivät 1885 kaksi operaatiosuunnitelmaa. Maihinnousu tehtäisiin joko Koivistolle tai Viipuriin. Suomalaisten ei odotettu antavan minkäänlaista apua. Siksi oli pelkkää rahantuhlausta pitää konsulaattia Helsingissä. Se lakkautettiin samana vuonna. Toinenkin syy oli. Campbell oli sekaantunut erinäisiin