Sau-Herra

By Hannele Pokka

Lapin varakkain mies, kauppias Gabriel Savukoski päättää tehdä pojastaan oikean herran, joten hän lähettää Kalebin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Raha avaa opiskelijapojalle ovet kaupungin ravintoloihin, ja kohta kaikki, jopa Eino Leino ja muut intellektuellit, haluavat hänen kanssaan samaan pöytään. Isä on tosin sanonut, ettei illassa saa kulua poroa enempää. Kaleb käyttää suhteitaan lappilaisten asioitten ajamiseen ja auttaa ensimmäisen maailmansodan aikana sotavankeja pakoon. Keminkyläläisestä pojasta tulee kaikkien tuntema Sau-Herra, monissa liemissä keitetty legenda ja tärkeä lappilaisvaikuttaja.Viihdyttävä elämäkerta kertoo Savukosken (1879-1929) vaiheista ja sekoittaa kiehtovaan tositarinaan ripauksen fiktiota. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726970807

Book preview

Henkilöitä

Sau-Herra

Kaleb Gabriel Savukoski, Savukosken kunnan perustaja, klassikko, Rooman kävijä, itsenäisyysmies ja linnan vanki ym.

s. 1879 Keminkylässä (nykyinen Savukoski), k. 1929 Savukoskella

Herran Tiina

Kristiina, o.s. Alatalo, Sau-Herran puoliso vuodesta 1916

s. 1895 Nousun kylässä Savukoskella k. 1977 Ylimenon talossa Savukoskella

Herralan Lapset

Kyllikki s. 1913, k. 1931

Kerttu s. 1916, k. 1931

Kalevi s. 1920, k. 1943

Kalervo s. 1926, k. 1994

Kirsti s. 1927, k. 1940

Otto Leinonen

tukkipomo, johon Kristiina rakastui.

Suoma

Kristiinan tytär

s. 1933

Sau-Kaaperi, Gabriel Savukoski (Halonen)

Sau-Herran isä, suvun omaisuuden luoja, Lapin rikkain mies, Lapin kuningas

s. 1826, k. 1896

Susanna

edellisen puoliso

s. 1836, k. 1917

Sau-Junno (Johan Erland)

Sau-Herran veli

s. 1863, k. 1911

Sau-Aleksi (Lorentz, Erland Aleksander)

Sau-Herran veli

s. 1866, k. 1926

Anna

Sau-Herran isosisko

s. 1876, k. 1900

Mosku (Aleksanteri Hihnavaara)

Sau-Herran serkku, poromies, joka kulki omia polkujaan.

s. 1882, k. 1938

Arvi Järventaus

pappi ja kirjailija, Sau-Herran ystävä ja linnanvangin vapauttaja.

s. 1883, k. 1939

Eino Leino

runoilija, Sau-Heřran ystävä

s. 1878, k. 1926

Jahvetti Moilanen (Frans Johan Myyryläinen)

tukkipomo, punakaartilainen, joka pakeni Venäjälle

ja koulutettiin punaupseeriksi. Läskikapinan johtaja, joka ei antanut tappaa Sau-Herraa.

s. 1881, ammuttiin Petroskoissa Stalinin puhdistuksissa 1938

Samuli Paulaharju

Lapin kuvaaja ja kansanperinteen tallettaja. Sau-Herran ystävä.

s. 1875, k. 1944

Hugo Rikhard Sandberg

Ukko Samperi, Lapin leivän isä, Kemi-yhtiön metsäpäällikkö ja Sau-Herran ystävä.

s. 1849, k. 1930

Eugen Schauman

aktivisti, Sau-Herran osakuntatoveri, mies, joka ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä.

s. 1875, k. 1904

Kurt Martti Wallenius

kenraali, Koillisen rintaman komentaja ja Pohjois-Vienan ja Petsamon retkien komentaja, Lapin rajavartioston komentaja ja rajakomendantti v. 1918-1921. Sau-Herran ystävä ja hänen vanhimman poikansa kummi.

s. 1893, k. 1984

Hella Avuolijoki

kirjailija ja poliitikko, Sau-Herran ylioppilasaikojen ihastus

s. 1886, k. 1954

1. Luku

1910

Vifti

K un Lapin yö oli vaalea ja Vasatunturin laki paistoi punaisena, Sau-Herra lähti taas käymään Helsingissä. Hän oli painunut suoraan rautatieasemalta nimikkosaunaansa. Maija, joka oli ollut saunottajana jo silloin, kun Herra nuorena ylioppilaana oli tutustunut pääkaupungin elämään ja myös saunoihin, oli tokaissut, että ihmeen kauan Herra on siellä susien ja karhujen keskellä taas viihtynyt ja toivottanut tervetulleeksi ihmisten ilmoille.

Maija oli lyönyt lujat löylyt, saippuoinut, harjannut ja kaivanut lopuksi vasitusta kaapista tietyn vaatekerran. Tuntui miellyttävältä riisua kotikutoinen sarkapuku ja vetää ylleen verkainen frakki, joka istui hyvin. Hauskaa oli myös kiinnittää kova kaulus paitaan ja solmia siihen valkoinen rusetti. Oli somaa ottaa matkalaukusta puhdas nenäliina ja pistää se kevyesti rutistaen sydämen puoleiseen taskuun. Jäkälöityneestä miehestä oli tullut käden käänteessä herra, jolle Kämpin ovenvartijan sopi asiaankuuluvasti kumartaa.

Juhlatunnelmaa lisäsi pistäytyminen tutussa parturituvassa, jossa lämmin lemu tuoksahti vastaan.

– Klippas och rakas som vanligt, tiedusteli lipeväkielinen parturimestari asiakkaaltaan tämän asettuessa mukavaan asentoon korkeaselusteiseen tuoliin. Parturimestarille asiakas oli tuttu jo vuosien takaa.

– Ja tack, mutisi mies. Poreilevan saippuan vaahto lämmitti poskea, terävä veitsi välkähteli kirkkaasti sähkölampun valossa, hipiää siveltiin niin suloisesti, että melkein nukutti.

– Ska de vara lite pyder. Näppärät sormet pöllyttivät jauhetta sileälle lujalle leualle ja poskelle hyvänhajuisella jäniksennahkaisella harjalla. Kun kaikki vihdoin oli valmista, asiakas silmäsi peilistä melko välinpitämättömän näköisenä ulkonäköään ja kiitti. Vieressä seisova parturi ihaili asiakkaansa kylmän viileää suhtautumista ulkonäköönsä, joka parturin mielestä oli asianomaiselle hyvin edullinen. Maksaessaan mies antoi parturille ylimääräisen setelin hyvin suoritetusta työstä, mikä sai parturimestarin kumartamaan melkein luokaksi asti.

– Herr Savukoski är alltid välkommen.

Parturimestari jäi ovelle kumartelemaan ja katsomaan, kun mies lähti kävelemään keskikaupungille. Jonkin matkan päässä hän sytytti sikarin. Parturi katseli melkein ihaillen miehen menoa. Mikäpä oli miehen kävellessä. Ikää tuskin enempää kuin kolmekymmentä. Komea ja rikas mies. Asui nykyään jossakin Lapissa kotitilallaan. Parturilla, joka oli Tukholmasta kotoisin, ei ollut käsitystä Lapista. Joka tapauksessa se oli hyvin kaukana ja siellä asui alkeellisia ja sivistymättömiä ihmisiä paitsi tämä herra Savukoski. Hän oli herrasmies.

Sanoma Lapin kuninkaan saapumisesta ennätti parahiksi kiertää kaupungin niin, ettei Sau-Herran tarvinnut istua iltaa yksinään. Jo Esplanadia kävellessään Sau-Herra hätkähti ja hidasti reipasta kulkuaan, sillä takaa alkoi kuulua kovaäänistä lausuntaa. Ihmiset kääntyivät katsomaan. Takaa kuului Eino Leinon basso:

Siin’ on Lappi lankoinensa,

Peräpohja poikinensa

Sinne päin porot menevi,

latvoin lakkapäät petäjät

Rutjankoskehen kovahan.

Herra jäi odottamaan kunnes ystävä tavoitti hänet. Leinon pyöreä olemus herätti hymyä ohikulkijoissa. Mies oli kuin runon ruhtinas ainakin kiirehtiessään lyhyillä jaloillaan ystävänsä luo viitta hulmuten ja keppi heiluen. Hattukin oli erikoisen hieno. Leino oli ostanut sen Berliinistä. Herra hymyili, vaikka samalla loi huolekkaan katseen ystäväänsä. Sodankylän itäreunalle saakka, Sau-Herran Keminkylään oli kiirinyt tieto, että Runon ruhtinas ilta toisensa perään viihtyi Esplanadi-kappelin kosteiden pöytien ääressä. Vaikka oli vasta iltapäivä, ystävän katse kiilsi ja askel oli hieman epävarma. Sau-Herra kätteli pitkään ystäväänsä ja yhdessä vilkkaasti jutellen he astuivat Kämpin ovesta, jota ovimestari piti auki tervehtien tuttavallisesti molempia herroja. Kohta riensi hovimestari vieraita vastaan.

– Hyvää päivää ja tervetuloa. Saanko ohjata herrat pöytään.

Sau-Herralla oli nimikkopöytänsä Kämpissä, jonka Leino kadulla lausumassaan runossa oli nimittänyt Rutjankoskeksi. Sau-Herra ei ystävänsä runoilusta pahastunut. Kuvasihan runo vain Leinon kirkkaana leikkaavaa järkeä. – Sinnepäin porot menevi, latvoin lakkapää petäjät. Leino tiesi Herran taksan. Se oli ilta ja poro ja arvasi myös, että Herra oli juuri myynyt metsää ja hänellä oli taatusti näitä käyttövaroja mukanaan, joita siis tuhlattaisiin ainakin yhden poron hinnan verran. Paitsi Rutjankoskea Sau-Herran nimikkopöydällä Kämpissä oli toinenkin toveripiirissä annettu nimi: Munkkikunnan pöytä, koska siinä viihtyvä seurue piti erityisesti munkkilikööristä.

Herra oli sivistynyt mies. Ja sivistyshän vaatii jatkuvaa hiontaa. Muuten se tylsistyy kuin veitsi. Missäpä muualla Herra saattoi älynsä lahjoja teroittaa kuin hyvien ystävien seurassa pääkaupungissa, jossa suuriruhtinaskunnan älymystö oli, eli ja vaikutti.

Uteliaita ja hilpeitä ystäviä kertyi Herran ympärille kuten aina, kun tiedettiin hänen oleskelevan Helsingissä. Tuusulan taiteilijayhdyskunnasta Jean Sibelius ja Pekka Halonen olivat muutenkin paikalla. Sanoivat tulleensa haistelemaan pääkaupungin tunnelmia. L. Onerva tuli, mutta myöhemmin illalla hakeakseen Leinon kotiin. Hänen ja runoilija Leinon ympärillä leijui skandaalin ja perinteisten arvojen rikkojien aura, mikä lisäsi molempien kiinnostavuutta pääkaupunkilaisten silmissä. Oli lehtimies Eino Voionmaa ja Paavo Virkkunen. Kun oli aluksi otettu tuutingit ja tehty tilaukset, päästiin vaihtamaan kuulumisia.

Huonosti olivat isänmaan asiat. Uusi kenraalikuverööri Seyn oli osoittautunut ennen suurlakkovuotta surmatun, vihatun kenraalikuvernööri Bobrikovin hengenheimolaiseksi. Suomalaisia virastoja tyhjennetään suomalaisista virkamiehistä. Tilalle nimitetään venäläisiä. Koululaitosta venäläistetään vauhdilla. Lehtiä lakkautetaan. Sensuuri on ottanut vapaasta lehdistöstä ylivallan, valittivat lehtimiehet. – Teidätkö on nujerrettu? ihmetteli Herra. – Ei koskaan, vakuuttivat toiset.

– Sitähän minäkin, sanoi Herra.

– Milloinka se sinun oma kuningaskuntasi oikein perustetaan? kysyi puolestaan Sibelius Sau-Herralta.

– Johan siitä on vuosia, kun tässä pöydässä sovimme, että sinulle perustetaan oma kunta sinne kotoperällesi ja rupeat sen johtajaksi. Keminkyläkö siitä piti tulla, muisteli Sibelius sikariaan poltellen. – Nimi tulee olemaan Savukoski niin kuin minullakin, tokaisi Sau-Herra. – Aion hoitaa kotoperän itsenäiseksi kunnaksi ja seurakunnaksi ensi tilassa. Jo tällä matkalla aion tavata senaattoreita ja asian valmistelijoita, vakuutti Sau-Herra.

Illan mittaan tulevalle itsenäiselle Savukosken kunnalle nostettiin monta maljaa. Ystävät olivat sitä mieltä, että Lapin kuninkaalla pitää olla omat läänityksensä.

Illan vanhetessa havaittiin, että keskustelut olivat kesken. Niitä päätettiin jatkaa toisessa ravintolassa. Vossikassa huomattiin, että Leinon hattu oli jäänyt Kämpiin. Toverit lähtivät noutamaan ja toivat sen nauraen kukkakimpulla varustettuna runoilijalle takaisin. Sau-Herra ei sanonut mitään vaan nojasi pieni hymy huulillaan vaunun istuimen selykseen.

Runebergin patsaalla Esplanadin puistoissa parveili paljon joutilasta väkeä, miehiä ja naisia kulki hitaasti käsikkäin. Valkoisia ylioppilaslakkeja näkyi useita. Neitosilla oli kesäleningit yllään.

Sau-Herra katseli mielissään kaupunkinäkymää. Monipäiväisen matkanteon jälkeen oli mukava seurata katuvilinää, ihailla hyvin puettuja ihmisiä. Kun pohjoisessa vasta kevät teki tuloaan, Helsingissä alkukesä oli jo kukkeimmillaan.

Ilta oli kuitenkin pohjoiseen verrattuna hämärä. Sadat lamput kuin kiiltomadot valaisivat kesäyötä. Sau-Herra enemmänkin vaistosi kuin näki, miten kadun varrella heitä silmäili moni viekoitteleva silmäpari.

– Mikäpä sinulla, akattomalla miehellä, kiusasivat toiset, kun näkivät tummakulmaisen naisen kohottavan kätensä Sau-Herralle tervehdykseen.

– Tunnetkos tuon tytön, utelivat toiset.

– Sen täytisestäkö minä kaikki Helsingin naiset tuntisin? Sau-Herra tokaisi, mutta oli selvästi mielissään siitä, että naiset häntä katselivat.

Jo vain passasi katsella. Kolmissakymmenissä olevalla Sau-Herralla oli solakka olemus ja hyvä ryhti. Tukka oli kammattu tarkasti otsalta ohimoille. Kasvot, joita koristivat pienet viikset, olivat tavattoman ilmeikkäät. Käytöksestä näki, että mies oli nuoresta iästään huolimatta nähnyt jo maailmaa. Katse oli valpas ja älykäs. Hän puhui rauhallisesti, mutta hänen elävä tyylinsä kertoa maailman tapahtumista, lukemistaan kirjoista tai tapaamistaan henkilöistä vangitsi kuulijat.

Taiteilijaystäviinsä verrattuna mies vaikutti harkitsevalta ja viileältä. Virkamieheltä hän ei näyttänyt, vielä vähemmän maanviljelijältä, joka hän sanoi nykyään olevansa. Mies ei tuntunut sopivan mihinkään säätyyn, mutta hänen älynsä ja sivistyksensä tekivät hänestä sopivan seurustelemaan kenen tahansa kanssa.

Sau-Herra nojasi vossikan istuimen selkänojaan ja kuunteli kun kavion kapse kaikui Helsingin illassa. Mies tunsi olonsa kevyeksi. Huomenna hänen oli määrä tavata senaatin kirkollisasian toimikunnan puheenjohtaja, joka oli tunnettu raittiusmies ja opiskelutoveri yliopistovuosilta. Mutta se olisi vasta huomenna.

Ilta oli nuori ja vifti vasta alullaan.

2. Luku

1890

Jau-Kaaperi

K eminkylää Sodankylän Sompion kairan itälaidalla ei olisi kannattanut kutsua kyläksi. Vain puolenkymmentä taloa kyyristeli Kemijoen törmällä. Yksi talo oli kuitenkin komea. Monine aittoineen ja ulkorakennuksineen se erottui muista. Sellaista ei ollut toista koko Koilliskairassa. Mutta pytinki olikin Sau-Kaaperin, Gabriel Savukosken, koko Lapin kuulun pohatan, rikkaan kauppamiehen.

Kaaperin pihalle köyhän mökkiläisen oli tänä heinäkuun aamuna pitänyt vääntyä Värriöltä saakka. Oli tultu, kun on pakko. Värriölläkin tiedettiin, että ison Kaaperin talosta sai jauhoja hengen pitimiksi. Talossa oli aina ruokaa ja isäntä, joka ei koskaan kieltänyt apua hädänalaiselta. Värriön ukolla oli mukanaan seitsenvuotias poikansa, joka ensimmäistä kertaa elämässään oli päässyt mettäperältä katselemaan laajempia näkymiä, vaikkei pojan mielestä Keminkylä kotikylästä paljon poikennut lukuun ottamatta Kaaperin taloa.

Yhdessä on laskettu veneellä tulemaan Värriöjokea kohti kylää. Matka oli ollut kevyt tulla. Toisin olisi, kun lähdettäisiin takaisin sauvomaan vastavirtaan.

Piiat olivat käskeneet Värriön ukkoa odottamaan. Isäntä tulisi jahka ennättäisi.

Ukko ja poika istuivat suuren pirtin ovensuupenkille.

Silmät ymmyrkäisenä lakki syvälle silmille vedettynä pikkupoika katseli isänsä vieressä elämää Kaaperin talossa. Että yhdessä talossa voi olla näin paljon ihmisiä. Ja pirttikin oli niin suuri, että heidän Värriön mökkinsä mahtuisi yhteen pirtin loukkoon. Kotona tavallisesti olivat he, lapset ja äiti. Isä kävi Norjassa hankkimassa kalastamalla rahaa. Muutoin rahaa ei olisi ollut lainkaan, sillä tienestit Keminkylässä olivat harvassa. Nyt oli tosin ruvettu hakkaamaan metsiä, mikä oli tuonut pitäjään paljon irtonaista väkeä, jätkiä. Isäkin oli ollut metsätöissä, mutta kovin paljon tilipussista ei riittänyt kotiin asti. Syötävä oli savotallakin ja tukkikämpillä syötiin sitä, mitä yhtiö myi. Hartsuherroilla, yhtiön palkkaamilla kauppiailla, oli yhtiön määräämät hinnat.

Talvi oli ollut ankara. Monesta mökistä oli kannettu vainajia riiheen odottamaan kuljetusta usean päivämatkan päässä olevan pitäjän keskuksen, Sodankylän, kirkkomaalle. Leipäviljaa tarvittiin heilläkin. Sen pikkupoika ymmärsi, sillä äiti ja pikkuveikot olivat talven aikana käyneet kovin kalvakoiksi.

Odoteltiin. Talossa oli juuri murkinan laitto meneillään. Isä oli tullessa sanonut, että Kaaperin talossa on työmiehiä parikymmentä. Pari piikaa kantoi korvakopalla leipiä pirtin pitkään pöytään. Perään tuotiin suuri piimäsaavi. Leivät ladottiin pöytään. Piimä kaadettiin kaksikorvaisiin puukippoihin. Suuria olivat kipot, jos kohta leivätkin olivat pojan silmissä tavattoman isoja. Tuohon piimäkuppiin mahtuu varmaan isokin pää, poika mietti ja painautui ujona isänsä viereen. Nälkäkin oli, mutta ei auttanut muu kuin istua siivosti ja odottaa.

Sitten vasta pojalla olikin katselemista, kun väki istuutui syömään. Parilla talon työmiehistä oli aikamiehen parta. Sillä välin kun toinen joi piimäkupista, toinen lipoi huulillaan piimää parrastaan. Välillä puraistiin leipää.

Kun oli syöty, alkoi taas työnteko. Isäntä jakoi työmääräykset rengeilleen: Kuusi-Mikko menee tekemään ämpäreitä, Kesä-Lahti Jussi rekiä, Laku-Pekka korjaamaan kelkkoja, Vuolu-Erkki joelle inan kanssa lohihommiin. Niin jatkui työnjako kunnes kaikille on määrätty omat hommansa.

Kuusi-Mikko kuitenkin tuumasi, että pitäisi saada ennen töihin lähtöä tupakkaa. Sau-Kaaperi otti pienen saunavihdallisen venäjänlehtiä ja sanoi, että tästä saat. Pojan suu aukeni hämmästyksestä ammolleen, kun näki, että Mikko pisti puoli vastallista suuhunsa ja ryhtyi niitä pureskelemaan.

Värriöläisetkin seurasivat arkana talon väkeä pihamaalle. Pihamaa oli suuri ja lakea. Pihapiiriin kuului useita aittoja ja makasiineja, talli, navetta ja tupia. Värriön ukko käveli sen tavaramakasiinin eteen, josta hän on ennenkin jauhonsa saanut. Poika tormasi juoksemaan ympäri kartanoa kunnes ladon nurkalla näki toisen samanikäisen pojannassikan ja meni tämän kanssa juttelemaan. Ukko istahti makasiinin rappusille silmäilemään talon väen kiireitä. Ei auttanut mennä sanomaan, joko olisi minun vuoroni. Köyhän piti olla nöyrä.

Laku-Pekka viivytteli kartanolla ja nakkasi jonkun leikkisän sutkauksen isännälle. Laku-Pekka olikin melkein talon väkeä. Itse kasvanut huutolaispoikana Kaaperissa ja nainut Kaaperin sisaren tyttären, Juntti-Aapon Maria Matildan Moskuvaaran suuresta talosta keskellä Luiron ja Kitisen välistä kairaa.

– Pörrökö sie olet, ko methän haluat, kuului Kaaperi sanelevan. Värriön ukko arveli Laku-Pekan puhuvan isännälle aikeistaan rakentaa talo Hihnavaaraan Keminkylän ja Martinkylän puoliväliin ja muuttaa perheineen asumaan sinne. Joku oli siitä jo Värriölläkin tiennyt. Pekka ei enää jäänyt isännälle vastaamaan, vaan kulki toimekkaana töihinsä.

Vihdoin talon isäntä huomasi värriöläiset ja heidän odottamisensa palkittiin. Heille annettiin säkki jauhoja Kaaperin suuresta aitasta. Paluumatka Värriön kairaan voi alkaa.

S au-Kaaperi seisahtui hetkeksi pihamaalle ja katseli valtakuntaansa. Työn touhussa oli koko väki. Kaaperi itse saattoi rauhassa jäädä odottelemaan torniolaisen kauppatuttavansa saapumista.

Ikää miehellä oli alun seitsemättäkymmentä vuotta, mutta ryhti oli suora kuin nuorella miehellä. Silmät olivat tutkiskelevat ja kasvonpiirteet hienot. Puheissaan mies oli hiljainen, mutta pinnan alla eli intohimoinen kauppiasluonne.

Kaaperi, Gabriel Joosepinpoika Halonen oli syntynyt vuonna 1826 Keminkylässä. Kaaperi oli kuuluisien Halosten sukua, jotka olivat asuttaneet Kemijärven Halosentörmän ja joiden poikia sitten siirtyi myös Kemijokea ylös Savukoskelle. Ehkä muuttajia eniten viehätti kylän kohdalla ryöppyävä Kemijoki, joka ylempänä viisihaaraisena sormena aloitti pitkän yli viisataakilometrisen juoksunsa kohti merta. Juuri Keminkylän kohdalla joki teki laajan mutkan jättäen kainaloonsa hyviä niittymaan paikkoja. Kainalon yläpäässä yhtyvät Kemijokeen Värriö- ja Tenniöjoet muodostaen näin koilliseen kairaan tulijoille luonnolliset kulkutiet.

Lähes kaksisataa vuotta aikaisemmin ensimmäinen Savukosken Halonen, Matti Paavonpoika, oli ottanut vaimokseen aikaisemmin Värriölle siirtyneen Heikki Värriön tyttären Riitan. Matti Paavonpojalla oli ollut kaksi poikaa, Paavo ja Matti. Matti muutti Kuolajärvelle eli nykyiseen Sallaan, mutta Paavo jäi Savukoskelle. Paavo Matinpoika Halosesta polveutui Kaaperin suku.

Kaaperin elämä ei alkanut onnekkaasti. Hän aloitti pojan elämänsä huutolaisena. Huutolaispojasta Kaaperi nousi lahjakkuutensa, tavattoman sitkeytensä ja työteliäisyytensä avulla Lapin varakkaimmaksi mieheksi. Näin ollen ei ollut ihme, että Kaaperi piti kotitalonsa nimeä itselleen sopivampana kuin jotain kaukaista Halosta. Savukoski sukunimen olla pitää. Niin hän oli päättänyt ja aikoi hoitaa nimenmuutoksen virkaherrojen kanssa ensi tilassa, mihin saattoi kulua toki vuosi, kaksikin, sillä virkamiehet asuivat Keminkylästä kaukana, eikä asialla oikeastaan ollut kiirettä. Jouti hoitaa sitten, kun tähdellisemmiltä töiltä ennätti.

Pettuleipää heinäniityllä äitinsä kanssa syödessään Kaaperi oli ennustanut petun järsimisen lähitulevaisuudessa loppuvan. Siihen aikaan taloissa lauantaisin jaettiin viikottaista käyttöä varten voinokare. Sen sai syödä tai säästää. Kaaperi-poika möi osuutensa. Penni penniltä kertyi pääoma. Ja kun pääomaa oli ja liikemiesvaistot olivat verissä, Kaaperi saattoi aloittaa ostamisen ja myymisen jännittävät seikkailut. Jos lisäksi oli omaa tarmoa ja kykyä riittämiin, voi pakottaa puolelleen myös onnen. Ja sen nuori Kaaperi tekikin.

Vuosi vuodelta laajenivat hänen kaupalliset toimensa. Maakunnassa nimi tuli tunnetuksi. Kaaperi osti sukulaisilta Keminkylän komeimmalta törmältä vanhan kotitalonsa itselleen ja ryhtyi viljelemään sitä. Vuosisadan kääntyessä viimeiselle kymmenelleen Kaaperilla oli tilallaan 6 hevosta ja 30 lehmää, mikä oli tavaton määrä tuohon aikaan Lapin kylissä.

Hänen pororaitonsa jutasivat aina Ruijaan, Vienan Kemiin ja Arkangeliin saakka. Sinne ne vetivät maakunnan voit ja turkikset. Sieltä ne taas toivat jauhoa, suolaa, sokeria, kahvia ja tupakkaa. Kaaperin varastot ja myyntimakasiinit kohosivat monilla seuduilla. Syksyn tullessa Kaaperin kaupparengit lähtivät viemään voita Norjaan. Liikuttiin 12–15 poron raidolla. Vakituisena voin välittäjänä Norjassa Kaaperilla oli Eliaan Petterinä tunnettu kauppamies. Kun Norjan reissulta oli palattu Keminkylään, reet lastattiin heti täyteen poronlihaa ja lintuja. Raitoon vaihdettiin uudet härjät ja tavarakuorma lähti kulkemaan Sodankylän kautta Rovaniemelle. Rovaniemen reissun jälkeen matka suuntautui Venäjälle Knäsöön Valkeanmeren äärelle hakemaan jauhoja.

Ruhtinaanlahden perässä Valkeameren äärellä sijaitseva Knäsön kirkonkylä oli koko Kantalahden-Karjalan ja myös Sompion Lapin viljakaupan keskus. Keski-Venäjältä Vienanjokea myöten Arkangeliin laskettu vilja kuljetettiin sinne laivoja ja lotjia käyttäen. Useilla Kuolajärven kauppiailla oli varastoja ja makasiineja Knäsössä. Niin oli myös Sau-Kaaperilla.

Kannanlahden Karjalassa asui venäläisten ja vienalaisten ohella paljon suomalaisia. Keskinen Lappi oli jo vuosisatoja etsinyt yhteytensä muuhun maailmaan idän suunnalta. Kuolan Kannanlahti entisen Turjan niemimaan kainalossa samoin kuin Äänislahti ja Vienanlahti syvälle Sisä-Venäjälle yltävine yhteyksineen olivat yhtä lailla tärkeitä yhteyksiä kuin Pohjanlahti tai Jäämeri.

Koillis-Lapin ja Kantalahden-Karjalan välisillä reiteillä oli ollut kaikkina aikoina vilkasta liikettä sekä rauhan että riidan merkeissä. Jo saamelaiskaudella ennen 1700- lukua tunsivat Kuolajärven, Keminkylän, Alaperän, Vihtalan ja Termusniemen lappalaiset koilliset kumppaninsa Hirvasjärvellä, Akkalassa ja Juonnissa, ellei muuten niin porovarkaina.

Rinnan suomalaisasutuksen kipusi karjalaisasutus Riipinä- ja Kannanjokien korkeudelle ja työnsi kolttia tunturiin. Väliin jäänyt ja kauas Yliperälle yltänyt Euroopan laajin metsäerämaa jäi kaikkien kuljettavaksi. Sellaisena se säilyi vielä sittenkin, kun kolme vuosikymmentä Suomen kansakunnaksi korottamisen jälkeen hakattiin rajalinja Venäjän ja Suomen välille maamme autonomian osoittamiseksi.

Vaikka Venäjän hallitus oli yrittänyt jopa häätää rajan taakse asettuneita suomalaisia, uskalikot eivät totelleet, vaan rohkeasti jäivät ja poisajettuinakin palasivat takaisin paikoilleen. Näin oli syntynyt suomalais-vienalaisia sekayhdyskuntia eri puolille Kantalahden-Karjalaa. Niitä oli Juonnissa, Akkalassa, Saseikassa, Hiipinässä, Kantalahdessa, Hetesovassa, Knäsössä, Tuntsalla ja Roudassa. Mielessään Kaaperi näki jo Kannanlahden suomalais-karjalaiset kylät vahvoina kauppakeskuksina, jotka tarjoaisivat koko koilliselle Lapille työtä ja toimeentuloa. Ei vielä minun, mutta poikieni aikaan, Kaaperi kaavaili.

Nuortiin etelästä laskevan Hirvasjoen latvoilla sijaitsi vielä Hirvasjärven kylä. Se oli puhtaasti kolttalappalaisten asuttama. Kyläpäällikkönä oli Jaurun Mitri, jonka kanssa Kaaperilla oli myös hyvät välit.

Mutta eivät ennättäneet Kaaperin kaupparaidot pysähtyä vielä itärajan taakse suuntautuneeseen retkeen. Ennen talvikelien loppumista oli tehtävä reissu Rovaniemen markkinoille. Ja jos keliä vain riitti, Rovaniemen jälkeen lähdettiin vielä Norjaan Reisivuonoon, josta tuotiin pääasiassa kuivattua kalaa.

Kaaperin tuhantinen poroelo palki laajoilla kairoilla. Hän oli ostanut metsää ja tiloja. Hänen kirstussaan oli kruunuja, markkoja ja ruplia. Sau-Kaaperista oli tullut Lapin rikkain mies.

Siinä menee Lapin kuningas ja Sompion keisari, vanhan miehen silmät siristyvät, kun hän muisteli, millaisia mainesanoja hän oli kuullut ihmisten takanaan esittävän. Puhukoot. Kaaperia puheet eivät vaivanneet.

Emäntänä Kaaperilla oli Susanna, miestään kymmenen vuotta nuorempi topakka nainen, joka oli tottunut hoitamaan suuren talon emännyyttä. Nyt jo yli kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa aikana he olivat saaneet kaikkiaan yhdeksän lasta, mutta heistä vain neljä oli elossa. Pojastaan Junnosta Kaaperi toivoi liiketoimiensa jatkajaa. Aleksi taas teki mielellään työtä pellolla ja porometsällä.

Nuorimman lapsensa, Gabriel Kalebin, Kaaperi ja Susanna saivat vanhoilla päivillään. Kaaperi oli silloin jo yli viidenkymmenen ja Susanna häntä kymmenen vuotta nuorempi. Tytär Anna oli kolme vuotta Kalebia vanhempi. Siinä missä nuorimmaiset kisailivat keskenään, vanhimmat pojat elivät jo aikuisen miehen elämää. Junno oli mennyt naimisiin Onnelan Elsan kanssa. Tytön isä on Kaaperin vanhoja tuttavia Sodankylän kiřkonkylästä. Aleksi oli jo jonkin aikaa tehnyt tämän tästä asiaa poiketakseen Mathleinin Kustun isossa talossa Kiurujärvessä. Talossa oli kaksikymmentävuotias tytär nimeltä Jenny.

Kaaleppi oli jo lapsena erikoinen miehenalku. Poika ei viihtynyt metsässä eikä vainioilla niin kuin vanhemmat veljensä. Sillä on mettäveret hukassa, säälittelivät piiat, sillä korpiperän asukkaille taito pärjätä kiveliöissä vaikka karhun kanssa yksinään oli ensiarvoisen tärkeää. Sen sijaan että olisi lähtenyt miesten mukana poroerotukseen niin kuin kylän muut pojat, Kaleb tutki isänsä saamia kirjeitä, vaikka ei osannut vielä edes lukea. Hän oli kiinnostunut yksinkertaisista laskutoimituksista, joita isä kamarissaan teki pitääkseen liiketoimintansa hyvässä järjestyksessä.

Kaaperi katseli nuorintaan ja hänen sydämensä lämpeni. Tästä pojastaan hän tekisi herran.

S usanna, Kaaperin talon emäntä kiirehti pihalta karjallakaan katsomaan, olivatko piiat muistaneet juottaa vasikat. Lehmät olivat muiden kylän lehmien kanssa metsässä. Susanna vilkaisi huolekkaasti korkeiden kuusten lomaan katoavalle polulle. Tuota pitkin lehmät olivat aamulla paimenten mukana lähteneet vaeltamaan. Kokemuksesta emäntä tiesi, että lehmät jäisivät joen varressa oleville metsäniityille syömään ja lepäämään. Elokuussa sienien aikaan lehmät olivat kuin porot. Nekin olivat hulluina sieniin ja saattoivat kulkea metsässä kilometrikaupalla. Silloin oli paimenella kova työ saada karja palaamaan takaisin lypsylle. Emäntä kuulosteli, joko kuuluisi Kielon, johtajalehmän kellon ääni. Mutta metsästä kuuluu vain pikkulintujen tirskumista. Kunhan ei karhu ole laukottanut lehmiä suon silmäkkeeseen.

Karhun pelko oli erämaan ihmisissä lujassa. Karhuja on aina kylien lähipiirissä. Toisinaan karhu oli saattanut hätyyttää kylän lehmiä. Viimekertaisesta tapauksesta oli kuitenkin jo aikaa useampi vuosi. Lehmälauman paimenen tuli pitää isoa ääntä, sillä tavallisesti karhu kaikkosi, kun se kuuli ihmisen äänen.

Karhulla riitti ruokamaita. Oli muurahaisenpesiä, marjoja, hirven- ja poronvasoja. Sen sijaan ihmisen kohdalla tilanne on toinen. Kaaperin talossa ei nähty puutetta, mutta muiden kairan asukkaiden kohdalla vuosi ei ollut häävi. Alkukesä oli ollut kylmä ja kesäkuun hallat olivat vahingoittaneet marjasatoa. Hillaa oli jängille tulossa niukasti. Vaikka metsänviljaa kairoissa oli tavallisesti yllin kyllin, joskus sattui, että metsänriista vältteli ihmistä. Niin oli käynyt viime vuosina. Toiset syyttivät liiallista pyyntiä, mutta Susannan mielestä korpiperällä ei koskaan pystytty pyytämällä riistaa hävittämään. Tosiasia kuitenkin oli, että tulevana talvena monessa Sodankylän talossa syötäisiin olkileipää tai pettua. Susanna-emäntä huokasi ja käveli karjapihalta kartanolle takaisin.

Heinäntekoaika olisi pian käsillä. Ensin tehtäisiin heinät etäisimmiltä jänkäniityiltä. Niittomiehet kaataisivat luokoa viikatteillaan. Sitten olisi lasten ja vaimoväen vuoro haravoida luoko keoiksi, antaa heinän kuivua päiväpaahteessa, hajottaa keot ja haravoida uudestaan. Jänkäniityiltä ei heinää voitu kerätä pois hevosella, sillä hevoskuorman kuljettaminen suonsilmäkkeiden ohi ei olisi onnistunut. Sellaisilta niityiltä heinä piti tuoda sapilailla, eräänlaisilla paareilla, joita piti kantaa molemmistä päistä tai vedättää poroilla. Kaaperin tilaan kuului monta kymmentä ladonalaa, joista talven mittaan sopi hevospelillä siirtää heinät kotilatoon. Oli myös paljon kosteita rantaniittyjä, joita tulva ravitsi ja lannoitti keväisin. Ne kasvoivat rehevää heinää ja kortetta, joka rasahtaen kaatui niittomiehen viikatteen alla.

Kaaperin talossa ovet olivat aina auki vieraalle. Keneltäkään talon isäntä ei kieltänyt apuaan. Saman periaatteen Kaaperi oli opettanut vaimolleen. Susannasta lähimmäisenrakkaus kuului jo kristinopin periaatteisiin, mutta rikkaat olivat eri maata. Sen Susanna oli huomannut, kun oli Kaaperin mukana päässyt käymään Sodankylässä, Rovaniemellä ja pari kertaa Torniossa asti. Mitä rikkaampi talo, sen tylympi emäntä, oli Susanna päätellyt seuratessaan, miten miehen liikekumppaneina olevat Tornion porvarit toimivat.

Kertaakaan ei Susanna ollut tarvinnut katua sitä, että suostui Kaaperin emännäksi. Tämä lempeäluonteinen mies oli hyvä isä ja puoliso. Oli kuin miehessä olisi ollut kaksi luontoa: se toinen oli kauppamies, joka laski ja punnitsi, millaisen hyödyn saisi. Se toinen oli aviomies ja hänen neljän elossa olevan lapsensa isä, joka hiljaisella, sävyisellä äänellä puhutteli perhettään.

Yhdeksän lasta Susanna oli synnyttänyt Kaaperille. Susanna, Maria, Kaisa, Briitta, Eeva. Niin monta lasta, josta jäi vain nimi Sodankylän kirkonkirjoihin ja risti hautausmaalle. Mikä oli naisen osa? Synnyttää lapsia ja haudata niitä? Susanna hätkähti ajatuksissaan ja vilkaisi syyllisyydentuntoisesti ympärilleen.

Oliko hän sanonut kysymyksen ääneen? Oliko joku kuullut? Mitähän siitä ajateltaisiin, että Ison Kaaperin emäntä huokaili joutavia keskellä kiireistä työpäivää.

Emännän kulmat kääntyivät ryppyyn. Niin se kuitenkin oli. Lapsen kuolemaan ei erämaakylissä jaksettu suhtautua kovin vakavasti. Lapset kuolivat niin helposti. Lapsia kuitenkin syntyi aina perheeseen niin paljon, että joku niistä jäi elämään. Niin ajattelivat käytännölliset sompiolaiset.

Nainenkin kuoli herkästi: lapsivuoteeseen tai heikkouteen, keuhkotautiin tai poltetautiin.