Suurta olla pieni kansa: itsenäinen Suomi 1920–1940

By Veijo Meri

Kiehtova katsaus vasta itsenäistyneen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin.Vuodet 1920–1940 olivat Suomessa suurten muutosten aikaa. 1920-luvulla Suomi oli vasta itsenäistynyt ja etsi tapaansa olla valtio valtioiden joukossa. 1920-luvulla elettiin vauhdikasta nousukautta, kunnes vuosikymmenen lopussa myös suomalaiset kohtasivat ennennäkemätön laman. 1930-luvulla Euroopan ylle nousi puolestaan sodan uhka, joka lopulta ulotti lonkeronsa aina syrjäiseen Suomeen saakka. Veijo Meren Suurta olla pieni kansa : itsenäinen Suomi 1920–1940 paneutuu kiinnostaviin vuosiin Suomen historiassa. Se perkaa esimerkiksi Risto Rytin merkitystä Suomen Pankin johtajana, analysoi ruotsin ja suomen kielen asemaa yliopistomaailmassa ja kertoo toisen maailmansodan tapahtumista suomalaisten näkökulmasta. Miten Suomesta tuli Suomi? Veijo Meren huikea kirjasarja tutustuttaa lukijan Suomen historiaan, aina kivikaudesta lähtien.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728452332

Book preview

Veijo Meri

Suurta olla pieni kansa

Itsenäinen Suomi 1920–1940

SAGA Egmont

Suurta olla pieni kansa: itsenäinen Suomi 1920–1940

Cover Image: Kansallispukuiset naiset kalliolla

CC BY 4.0

Organisation: Museovirasto

Collection / Kokoelma: Kansatieteen kuvakokoelma

Photographer / Kuvaaja: Poutvaara, Matti

Location / Paikka: Airisto

https://finna.fi/Record/museovirasto.4727B1B38D3B9015C3DF7DB649753E0A

Changes: colour modification, combining with other images

Other images: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1996, 2022 Veijo Meri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728452332

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

»KYLLÄ SE ON SAATANAA,

ETTÄ KANSA ON PIENI.»

Suomen Tukholman lähettiläs,

valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi

tutussa seurassa 1938

SUOMEN SUURIN TALONPOIKA

Kyösti Kallion isän sukunimi oli Kontio. Se oli alkuun myös Kyöstin, kirkonkirjoissa Gustafin, nimi. Kahdenkymmenen iässä hän oli Kalliokangas ja kirjoitti virallisiin papereihin etunimekseen Gustafin. Kansakoulun päästötodistuksessa hänen nimensä oli Kustu Kallio ja Raahen oppikoulussa Kustaa Kallio. Lähipiiri kutsui häntä Kustiksi ja Kujuksi.

Isänkodissa oli 21–22 lehmää, renki ja kaksi tai kolme piikaa. Se oli varakas, ei rikas talo. Se oli Kalajokilaaksossa, jossa körttiläiset ja laestadiolaiset elivät rinnakkain ja virittivät kenttään omat jännitteensä. Mielenkäynniltään nämä pohjoispohjalaiset erottuvat selvästi eteläpohjalaisista. Heidän radikalisminsa aikataulu oli 1930-luvulla toinen kuin lapualaisilla ja heidän motiivinsa olivat sävyltään vasemmistolaisia. Pulaliikkeen nousu ja Nivalan konikapina sattuivat samaan aikaan kuin lapualaisten toivottoman myöhästynyt jälkijättöinen Mäntsälän kapina. Nivalan ja sen naapuripitäjien liikehdintään liittyivät etelässä Loimaan seudun ja Viipurin puolen pientalonpojat. Lapualaisten lähentely-yritykset pulamiesliike torjui jyrkästi.

Eteläpohjalainen maakauppias, kirjailija ja lehtimies Santeri Alkio oli tasavaltalainen ja demokraatti eikä haikaillut suuren johtajan perään ja etsinyt maalle diktaattoria niin kuin jotkut lapualaisista. Maalaisliiton puoluejohtajana Alkio säilytti hyvin aikaisemman peruslinjansa. Pohjois-Pohjanmaalta hän sai luontevalla tavalla adjutantikseen ja linjansa jatkajaksi Kyösti Kallion. Ison isännän Kalliosta tekivät hänen sukunsa maanomistusjärjestelyt ja tilanostot heti kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Vuonna 1895, kun hän oli 22, isän serkku, rikas naimaton neiti-ihminen Anttuuna Kangas, osti Kyöstin, kasvattinsa, tulevaisuutta ajatellen Nivalan kirkonkylästä Kruununvoudin Heikkilän ja sen sivutilan Mehtälän. Näin syntyi Nivalan suurin yksityinen maaomaisuus. Heikkilän hinta oli 14 000 mk. Sen Anttuuna maksoi käteisenä heti kun kauppa oli solmittu. Irtaimesta hän maksoi erikseen 20 000 mk. Siihen kuului kaksi hevosta, kymmenen lehmää ja sonni. Heikkilän tilan kahdeksan renkiä ja neljä piikaa siirtyivät samalla uuden isännän palvelukseen. Lyseolaisen Herra Kyösti Mikonpoika Kallion omistukseen siirtyi suoraan rukiinkylvöineen ja muine etuineen Mehtälän tila. Sen hinnan 6 000 mk maksoi Anttuuna Kangas käteisenä senkin.

Heikkilässä oli maata 460 hehtaaria, joista 45 peltoa, Mehtälässä 176 hehtaaria, joista peltoa 10 hehtaaria. Kumpaisellakin tilalla oli helposti pelloksi kuivattavia isoja soita.

Syksyllä 1903 Anttuuna myi Kyösti Kalliolle ja tämän sisarelle Jennylle, jonka oli adoptoinut, Heikkilän. Kun Jenny meni 1911 naimisiin Kyöstin puolison Kaisan veljen Heikki Nivalan kanssa, Kyösti osti heille oman maatilan ja lunasti sillä tavalla Jennyn osuuden Heikkilästä.

Osittain viljeltyä lisämaata Kallio osti 1898 ja 1918. Jälkimmäisestä hän jätti itselleen 60 hehtaaria savipohjaista suota pelloksi kuokittavaksi ja myi muun pois. Metsiä hän osteli kaiken aikaa, vielä presidenttinäkin, jolloin hän sijoitti liikenevän osan palkastaan talonpojan pankkiin eli metsään, niin kuin hänellä oli tapana sanoa. Jo 1910-luvun lopulla hän rupesi järjestelemään kuudelle lapselleen kullekin omaa tulevaa maaomaisuutta. Pojista Kalervo tuotti hänelle yllätyksen, kun ilmoitti rupeavansa kuvanveistäjäksi ja jättävänsä perintömaan muille.

Kallio ei kyennyt olemaan hetkeäkään jouten. Hänen oli koko ajan tehtävä jotain. Se oli ihan pakkomielle. Loppuvuosina häntä eivät pystyneet pysäyttämään lääkärienkään kiellot. Kallio oli itse salvoksen nurkalla kirvesmiehenä, kun rakensi Heikkilään uuden päärakennuksen 1897. Vuonna 1904 hän teetti kahdeksantoista hevosen tallin ja 1909 navetan, johon mahtui 106 lehmää.

Kahdenkymmenen vuoden aikana hän raivautti suosta peltoa 100 hehtaaria. 1930-luvulla hänellä oli sitä 250 hehtaaria. Nivalan ensimmäisen traktorin hän osti 1921.

1920-luvulla Kallio oli jäädä puolueessaan kahden muun kunnianhimoisen miehen, Relanderin ja Sunilan, varjoon. Kannaksen ja Kymenlaakson karjalaiset kannattivat omaa miestään, Viipurin läänin maaherraa, eloisaa ja vilkasta maailmanmiestä Lauri Kristian Relanderia. Ståhlbergin jälkeen tämä kaikkien yllätykseksi valittiin tasavallan presidentiksi. Kannattajiensa kanssa Relanderilla oli sen verran yhteistä, että hän oli innokas kanankasvattaja ja omisti kasvihuoneita. Tällä harrastuslinjalla käväisi Kalliokin, kun alkoi kasvattaa kaneja. Näyttävämpi oli Kallion hevosharrastus. Hän ajoi 1920-luvulla itse hevostaan ravikilpailuissa, myös Helsingissä Oulunkylän radalla. Hevosensa hän kengitti itse ja myös lopetti ne, minkä oikea hevosmies tekee.

Kun Kallio kirjoitti Helsingistä kotiin, että tuli käymään tai lomalle, hänen työvaatteensa, housut, paita, pusero, arkihattu ja saappaat vietiin paketissa etukäteen Ylistaron asemalle, niin että kansanedustaja, ministeri, pääministeri tai eduskunnan puhemies saattoi heti junasta laskeuduttuaan pukeutua niihin. Hän ei mennyt suoraan Heikkilään vaan sivutilalle Mehtälään ja alkoi siellä huhkia töitä. Mielellään hän meni ensin lampolaan paiskimaan talviset lannat ulos.

»Mehtän pitää aina olla tiine», oli yksi Kallion mielilauseista. Siksi sitä piti ojittaa ja hoitaa hyvin. Pelloksi kelpaamattomalle nevalle sai sillä tavalla kasvamaan hyötymetsän.

Ennen vuoden 1931 presidentinvaalia kannattajat nimittivät Kallion Suomen suurimmaksi talonpojaksi. Siitä saman puolueen presidentti Relander suuttui. Kulissien takana Relander suihki joka suuntaan, että hänkin oli vielä käytettävissä. Kukaan ei tuon kuultuaan edes viitsinyt vilkaista taivaalle pyhää yksinkertaisuutta myötäilläkseen. Suomen pankin johtokunnan jäsenen Kyösti Kallion maatilat eivät suinkaan olleet mallikelpoisessa tai edes kohtalaisen hyvässä kunnossa, Relander huomautti. Hän tunsi Etelä-Suomen, Laatokan Karjalan ja Kannaksen mallitiloja ja korkeimman maataloustutkimuksen ja -opetuksen koetilat ja laitokset ja tiesi hyvin, mitkä normit mallitilan täytyi täyttää. Oli Nivalan naapureillakin yhtä ja toista huomautettavaa Kyösti Kallion tilanhoidosta. Täytyy muistaa, ettei hän niitä itse hoitanut.

Nuorena Kallio oli innokas nuoriseuran jäsen ja paikallisen nuorisoseuran esimies. Jo alkuun katkennut oppikoulunkäynti oli riittänyt antamaan hänelle erikoisaseman. Hän lauloi seuran kuorossa bassoa, kirjoitti runoja. Runoilua hän jatkoi elämänsä loppuun saakka. Ne olivat mitallisia loppusoinnullisia mieltä ylentäviä ja kasvattavia tekstejä, joita kävi mahtipontisesti seuran tilaisuuksissa lausuminen.

Vielä poliitikkona hän sateen yllättäessä keräsi puoleen sataan nousevan heinäväkensä latoon ja alkoi siellä johtaa yhteislaulua, jota jatkui yhtä kauan kuin sadetta.

Haapavedellä ja Haapajärvellä innostuttiin kovasti hiihtämisestä. Sieltä saatiin maan ensimmäiset hiihtokuninkaat. Sikäläiset pitkät tasamaansukset tulivat yleiseen käyttöön. Koko maa tunsi nuo »haapaveteläiset». Kalliokin osallistui suuriin Oulun hiihtoihin. 31 osanottajan joukossa hänen sijoituksensa oli 24. Sai hänkin toki palkintonsa. Se oli 5 mk. Matka oli 30 km ja Kallion aika 2 tuntia, 37 minuuttia ja kahdeksan ja puoli sekuntia. Niin kuin Relander pelasi Kalliokin tennistä. Se oli statuslaji. Mannerheim ja pyylevä Eljas Erkko pelasivat golfia. Se oli anglosaksinen laji. Polkupyörällä Kallio kiersi pitämässä vaalipuheita kotiseudullaan vielä 1936. Se saattoi silloin olla jo populismia. Paikalliset maanviljelijät olivat luoneet pulamiesten liikkeen ja kironneet niin monta kertaa Suomen Pankin ja sen johtajat, jotka eivät suostuneet alentamaan korkoja ja suosittelemaan moratorioita eli pakkohuutokauppojen lykkäämistä, että pankinjohtaja Kallion oli viisasta tulla seurataloille, ei autolla eikä hevoskyydillä vaan jokamiehen poljettavalla kulkurattaalla.

SUUREN TALON POIKA

Rytin tilalla Satakunnassa Huittisten pitäjässä Loimijoen rannalla oli maata yli 400 hehtaaria, joista peltoa 100 hehtaaria. Lehmiä oli 50. Ennen kuin Risto Rytin isä osti tuon tilan, hänen sukunimensä oli Mauriala. Hän oli kotoisin Maurialan tilalta ja kylästä. Risto Rytin äiti oli talon tytär, omaa sukua Junttila. Hän piti kovaa kuria. Lapsia piiskattiin lähimetsässä, etteivät palkolliset ja lähinaapurit sitä näkisi. Heidät sidottiin kiinni puuhun. Joskus koko talonväki joutui kulkemaan ovesta, jonka takana seisoi emäntä. Hän löi jokaista vuorollaan. Se oli perinnäistä isäntävallan käyttöä. Siihen ei nähtävästi isäntä kyennyt, kun emännän täytyi se tehdä.

Lapsia perheessä oli seitsemän, joista kolme oli tyttöjä. Risto Heikki oli lapsista ikäjärjestyksessä kolmas. Vain hänet ja siskot koulutettiin ylioppilaiksi, hänet hyväpäisyyensä, herkkyytensä, epäkäytännöllisyytensä ja lempilapsen asemansa takia, tytöt taas siksi, että he kykenisivät elättämään itsensä maailmalla. Tilallisen vakaan aseman hankkiminen kolmelle kotiin jäävälle pojalle näytti tämän järjestelyn jälkeen mahdolliselta. Rytin emäntä oli ylpeä ihminen, joka tahtoi taata lapsilleen säädynmukaisen ja mielellään sitä korkeamman aseman. Tässä hän ei tullut pettymään. Tytötkin menestyivät hyvin akateemisessa maailmassa. Ratkaisu oli edistyksellinen, moderni, varsinkin kun maakunnan talollisia pidettiin hyvin konservatiivisena vanhasuomalaisen puolueen kantajoukkona. Rytit kuuluivat poliittisesti nuorsuomalaisiin.

Risto oli äitinsä silmäterä. Tämä ei helpolla luovuttanut häntä maailmalle. Äidin pyynnöstä läheisen kansanopiston johtaja suostui antamaan pojalle yksityisopetusta. Ylipitkin kotiläksyin ja harvoin tentein poika kävi läpi kansakoulun kurssin ja oppi sen ohi paljon muuta. Käväisy kansakoulun kolmannella luokalla kesti vain muutaman viikon. Koulun järjestäjät olivat kirjoittaneet Riston nimen mustalle taululle muiden heidän mielestään häiriötä tuottaneiden oppilaiden nimien joukkoon. Kun äiti sai kuulla tästä, hän tuli koululle, haukkui hyvin tuntemansa opettajataren ja otti Riston pois koulusta.

Kansanopiston johtaja osasi hänkin olla vaativainen. Sattui kerran ihan odottamatonta. Risto ei osannut kotiläksyään. Hän tunnusti olleensa Paimen-Kallen kanssa niin uutterasti kelkkamäessä, että ei ollut ehtinyt oppia läksyään. Opettaja lähetti hänet oikopäätä kotiin. Tämä hylkäys oli tehokkaampi kuin mikään fyysinen rangaistus. Pojan hätääntyminen ja ahdistus oli niin pelottavan näköistä, että opettaja piti seuraavan kuulustelun ajan häntä sylissään. Toista kertaa ei Risto velvollisuuksiaan laiminlyönyt, kertoi opettaja myöhemmin. Risto suhtautui opettajaansa presidenttivuosinakin kunnioittavasti ja piti tapanaan kirjoittaa tälle ajatuksistaan ja tekemisistään ja tavoitteistaan, niin kuin olisi vielä tenttinyt tälle saamaansa läksyä. Hän kutsui myös vanhan miehen linnaan vieraakseen toteamaan, kuinka pitkälle tämän antama alkuopetus oli hänet saattanut. Risto Ryti kävi koko kansakoulukurssin ja oppikoulun ensimmäisen luokan läpi kolmessa vuodessa ja siirtyi 10-vuotiaana Porin lyseon toiselle luokalle. Lyseon hän kävi loppuun vuosi ja luokka tahtiin. Syksyllä 1906 hän aloitti 17-vuotiaana opiskelun Helsingin yliopistossa. Hän luki lakia. Oppikirjat ja opettajat olivat ruotsinkielisiä. Suomenkielisen lakikielen hänkin joutui opettelemaan erikseen, viimeistään valmistuttuaan. Oikeustutkinnon hän suoritti 1909 täytettyään kaksikymmentä vuotta. Lakitieteen kandidaatti hänestä tuli 12.12.1914.

Nuori Ryti oli bjatti, elegantti maailmanmies ja niin läpeensä kaupunkilainen, että häntä oli vaikea uskoa talonpojan pojaksi. Hänellä oli knalli, damaskit, käsineet, kävelykeppi ja kapea askel, kun hän liikkui Rauman kapeilla kaduilla. Siihen kaupunkiin hän asettui asianajajaksi. Nuorsuomalaiset nuoret-yhdistys valitsi hänet puheenjohtajakseen. Edwin Johan Hildegard Flinck, Viipurissa syntynyt kapteenin poika, joka 1928 suomensi nimensä Linkomieheksi, piti häntä niin ylimielisenä ja kylmänä, ettei häneen voinut kiintyä. Rytiltä puuttui sydän. Hän oli äitinsä poika. Hän ei mieltynyt kehenkään eikä hän tuntenut myötätuntoa sen paremmin erehtyneitä kuin erehtymättömiäkään kohtaan. He olivat yhtä vieraita, toiset tekojensa ja toiset tekojen puutteen takia. Yhdistyksen kokouksissa Ryti ei koskaan pyytänyt puheenvuoroa eikä käyttänyt sellaista puheenjohtajana. Hän puhui, kun tuli hänen vuoronsa. Ei hän koskaan kirjoittanut muistelmiakaan. Kovasti ja nopeasti hän teki töitä eikä juuri koskaan virheitä. Häntä pidettiin ylilahjakkaana tai nerona.

Valtiorikosoikeuden jäseneksi Ryti komennettiin muiden juristien tavoin keväällä 1918. Hän vaati ja kannatti ankaria rangaistuksia. Hän luki lakia niin kuin se oli kirjoitettu. Häneltä ei riittänyt ymmärtämystä niillekään, jotka joukkoliike ja massahysteria ja tovereiden painostus ja uhkailu olivat vieneet mukaan punakapinaan. Hän oli tuomitsemassa rikollisia tekoja eikä hyväksymässä jaloja päämääriä tai luonteen heikkoutta. On kyllä muistettava, että kevään 1917 maatalouslakkojen aikana Huittisissa tapahtui kaikkialle maahan uutisoitu poikkeuksellisen vakava kahakka meijerin puolustajien ja sitä sulkemaan hyökkäävän lakkolaisjoukon välillä. Isännät ja heidän poikansa turvautuivat taskuaseisiin ja saivat sillä tavalla hyökkääjien rynnäkön torjutuksi ja heidät hajaantumaan. Kahdeksan heistä haavoittui. Kaksi Risto Rytin veljeä oli puolustamassa meijeriään ja sen työrauhaa. Yksi hänen veljistään kaatui vuoden 1918 sodassa valkoisen armeijan sotilaana. Marraskuussa 1917 Mommilan kahakassa Ryti oli vuotta aikaisemmin puolisokseen tulleen Gerdan, omaa sukua Serlachiuksen, kanssa joutunut tulitaistelussa ja murha-aallossa moninkertaiseen kuolemanvaaraan. Maanviljelysneuvos Alfred Kordelin, jonka lakimies hän oli, murhattiin silloin.

Rytin ankaruus ja leppymättömyys ei ollut kevään ja kesän 1918 vihan ja kiihkon tartuntaa. Myöhemmin kansanedustajana hän johdonmukaisesti vastusti armahduslakeja, joita keskustapuolueet pitivät taloudellisesti ja sisäpoliittisesti välttämättöminä. Rytin puoluetoveri sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin, kun aktiivisesti ajoi noita armahduksia. Vangitut kapinalliset eivät olleet osoittaneet katumusta vaan kasvattivat vihaansa, perusteli Ryti asennettaan, joka oli niin tinkimätön, että monet hänen aateveljistään oudoksuivat sitä.

»Ryti oli julmin armahdusten vastustaja», kirjoitti vaikutelmille altis sosialidemokraatti Väinö Voionmaa ennen presidentinvaalia 1925. 36-vuotias Ryti oli niissä hyvin varteenotettava ehdokas. Siitä huolimatta sosialidemokraatit päättivät äänestää Rytiä. Painokkaimmin sitä vaativat puolueen pankkivaltuusmiehet Väinö Tanner ja Wäinö Wuolijoki. Rytistä oli tullut Suomen pankin pääjohtaja 1923 ja nuo kaksi herraa olivat voineet läheltä seurata hänen työskentelyään ja kuulla hänen perustelunsa ja linjavetonsa. He eivät voineet olla ylistämättä hänen pätevyyttään.

Ei Ryti maan pankkitoimen ja talouselämän säätelijänä armoa antanut ja sääliä tuntenut 1930-luvun lamavuosinakaan. Utopistisia suunnitelmia tehneet ylisuurten lainojen ottajat ja rahansa tuottamattomiin hankkeisiin menettäneet tyhmeliinit olivat syypäitä omaan kohtaloonsa. Hyväuskoiset sukulaiset, naapurit ja muut takaajat, jotka maksukyvyttömyys vei konkurssiin, olivat heidän kanssarikollisiaan. Ei heidän hätänsä sitä paitsi valtiolle kuulunut. Kansan oli aika oppia markkinatalouden lait. Samaa saarnasi omilleen Suomen pankin johtokunnan jäsen Kyösti Kalliokin, joka oli lojaali pääjohtajalle ja tämän tiukalle kultakantaan sidotun vahvan markan politiikalle. Kannattajien kauhistelusta huolimatta Kallio esitti samoja tylyjä perusoppeja kuin Ryti. Suomen Pankissa Kallio oli kuitenkin turvassa kasvamassa korkoa korolle, kuten Rytikin. Kun Svinhufvud oli lopulta yhteisvoimin saatu taktikoitua sivuun, tuli heidän vuoronsa. Kumpaisestakin tehtiin presidentti.

Kovan taistelun Kallio joutui käymään jo 1920-luvun alussa ajaessaan läpi maattoman väestön asutuslain »Lex Kallion». Jos jälkimaailma hänestä jotain muistaa, niin tuon lain ja hänen komean äkkikuolemansa Helsingin rautatieasemalla joulukuussa 1940.

LEX KALLIO

Torppareiden itsenäistäminen ei Kalliolle riittänyt. Enemmän kuin laki auttoi heitä inflaatio, joka pudotti markan yhdenteentoista osaan arvostaan. Kallio jätti eduskunnalle esityksen laiksi valtion mailla olevien vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi. Samaan aikaan valmisteltiin maatalousministeriössä apulaismaatalousministeri Eero Hahlin johdolla lakia tilattoman väestön maanhankinnasta. Kun Kalliosta tuli uudelleen maatalousministeri 9.4.1921, hän keräsi kaikki aloitteet yhteen ja otti asiat hoitaakseen. Toukokuussa hän kertoi Alkiolle, että aikoi saada suuren maareformin eduskuntakäsittelyyn jo syksyllä. Hahl oli jättänyt kokonaan pois tai ohittanut kruununmaiden asutuksen. Kallio pyrki valtion omaisuuden yksityistämiseen. Maannälkä piti tyydyttää valtion mailla niin paljon kuin mahdollista ja vasta sen jälkeen sai kajota talonpoikien omaisuuteen. »En usko korpien tulevan sitä tietä asutuiksi, että asutushallitus rakentaa ensin tiet jonnekin ja kaivaa sinne ojat… Jotain vanhollisempaa kansan omaan uskoon ja käytännön järkeen perustuvampaa tapaa on noudatettava.»

Asutuslaki kulki vuodesta 1921 nimellä Lex Kallio. Sen mukaan tilattomalle väestölle, jota maalaisista oli puolet, oli ensin lohkottava valtion ja seurakuntien ja vapaaehtoisilla kaupoilla yksityisiltä, yhtiöiltä, osuuskunnilta ja yhdistyksiltä ostettua maata. Jos tuo ei ollut mahdollista, valtio ja kunnat saivat pakkolunastaa maata asutustarkoituksiin tiloilta, joilla sitä oli yli 200 hehtaaria, jos omistaja ei itse asunut tilalla. Jos asui, alaraja olisi ollut Oulun läänissä 600 ja muualla Suomessa 500 hehtaaria. Pienempiinkin tiloihin voitiin kajota, jos niillä keinoteltiin tai niitä hoidettiin huonosti. Lunastushinta olisi ollut maan viiden edellisen vuoden keskihinta. Valtio olisi maksanut omistajalle rahaa viiteen tuhanteen markkaan saakka, loput olisivat olleet valtion obligaatioita.

Lex Pulkkinen koski puutavarayhtiöiden lainvastaisesti hankkimia metsiä ja maita ja valtion metsien asuttamista. Ilmiselvästi maanviljelijät halusivat saada haltuunsa suurten metsäyhtiöiden metsiä. Kepulikonsteilla ja hirvittävällä alihinnalla olivat yhtiöt niitä vuosikymmeniä ostelleet, viinankin avulla, toki myös ihan kunniallisesti. Olihan yhtiöillä varaa tarjota myös korkeampaa hintaa kuin yksityiset talonpojat.

Porvaripuolueissa tajuttiin, että maaseudun liikaväestö oli syytä kiinnittää maahan, luoda siitä maareformilla itsenäinen pienviljelijäluokka. Kokoomus oli ajanut tuollaista reformia jo toistakymmentä vuotta. Suuri osa punakaartin rivimiehistä oli kuulunut tilattomaan maaseutuväestöön. Oliko sen radikalismi sammutettavissa tuolla tavalla? Se tultaisiin näkemään. Maalaisliitto saisi ehkä uusista verrattomalla kiihkolla omaan työhön tarttuvista viljelijöistä uskollisimman kannattajakunnan.

Ruotsalainen kansanpuolue vastusti niin Lex Kalliota kuin Lex Pulkkistakin. Osa sen kannattajista piti niitä bolševismina. Paitsi että ne loukkasivat kapitalistista omistusoikeutta, ne uhkasivat muuttaa maaseudun kielisuhteita, levittää suomenkielistä asutusta ruotsinkielisiin pitäjiin. Kokoomuskin piti Lex Kalliota kypsymättömänä ja koetti estää lain viemisen eduskuntaan. Kerrottiin, että sisäministeri Ritavuoren murhaaja Tandefelt oli ensin aikonut ampua Kallion.

Myös suurviljelijöiden järjestö Maataloustuottajien Keskusliitto asettui vastarintaan. Jyrkkä kokoomuslainen Artturi Hiidenheimo piti lakia tarpeettomana. Kuitenkin piiriliitot, joilta Keskusliitto pyysi lausunnon, kannattivat niin selvästi Lex Kalliota, että Keskusliiton oli pakko antaa periksi.

Sosialidemokraatit ja maalaisliitto kannattivat lakiehdotuksia. Varsinainen taistelu käytiin 1922. Maalaisliiton puoluekokouksessa huhtikuussa Kallio puhui niin hyvin, että moni silmä kostui. Kallio huomasi sen itsekin ja ihmetteli. Hän kyseli toisilta, mitä oli tapahtunut. Alkio oli haltioissaan. Hän kirjoitti: »Mies tunsi saavutetun työn iloa. Mikä ihmeellinen sattuma, että maalaisliitolle piti joutua juuri talonpoika toteuttamaan tätä suurta, maalaisliiton kannalta ensiluokkaista asiaa! Jumalan tahto!»

Lähetekeskustelussa Kallio kävi kovimman väittelyn kokoomuksen Juhani Arajärven kanssa. Arajärvi väitti lain saaneen luokkaluonteen, kun se vapautti varsinaisen talonpoikaismaan pakkolunastuksesta. Kallion argumentti oli, että kun laille ei ollut saatu kaikkien porvaripuolueiden kannatusta, mitä oli odotettu, hallituksen oli ollut pakko tehdä siitä sellainen, että vasemmisto saattoi sen hyväksyä. Ei kai sosialidemokraateillakaan ollut mitään sitä vastaan, että suurtilojen maihin kajottiin.

Ei maalaisliiton eduskuntaryhmäkään lakiesitystä ihan sellaisenaan hyväksynyt. Se nosti äänestämällä rappio- ja keinottelutilojen 200 hehtaarin alarajan 300 hehtaariin.

»Se on laki joka muistetaan aina eikä se jäljittele minkään muun maan agraarilakeja vaan on ihan kotitekoinen. Diplomaatit on pyydelleet sen tekstiä lähettääkseen sen kotimaahansa. Suuren kohun takia se tietysti kiinnostaa heitä. »

Kallio oli ylpeä ja iloinen. Hän väitti lähteneensä mukaan politiikkaan vain saadakseen tuollaisen lain aikaan. Hän ylpeili silläkin, ettei ollut antanut periksi, vaikka presidentti, pääministeri, oikeusministeri ja kaksi muuta ministeriä olivat painostaneet häntä lykkäämään lain uuden eduskunnan käsiteltäväksi.

Oikeisto-oppositio päätti äänestää lain yli vaalien. Se kykeni estämään sen julistamisen kiireelliseksi. Kokoomuksen puoluekokouksessa maatalousekspertti Kyösti Haataja, joka oli kerännyt tilastoja jo edellisellä vuosikymmenellä Paasikivelle, Kairamolle ja Hannes Gebhardille, kun he kirjoittivat maanvuokralakiehdotusta kokoomukselle tai vanhasuomalaiselle puolueelle, jos tarkkoja ollaan, kummasteli sitä, ettei Lex Kalliota ollut annettu komitean tehtäväksi. Kallio mahtaili, että hän oli tehnyt sen ilman komitean apua. Entinen senaattori Louhivuori väitti kokoomuksen luopuvan porvarillisista periaatteistaan, jos se hyväksyi pakkolunastuksen.

Sosialidemokraatitkin tuskastuivat, kun asian käsittely lykkäsi eduskunnan istuntokauden päätöksen joulukuusta kesäkuuhun. Eduskuntaryhmä päätti äänin 22–16, että valtiopäivät oli päätettävä viimeistään 3.6.1922. Lex Kallion käsittely sai keskeytyä, jos ei tulokseen ennen sitä päästäisi.

Oikeiston 41 kansanedustajaa äänesti 2.6. lain yli vaalien seuraavaan syksyyn. Niin kävi myös Lex Pulkkiselle. Kansa saisi äänestää vaaleissa myös näistä kahdesta poikkeuslaista.

Maalaisliitto voitti eduskuntavaaleissa. Asutuslait keräsivät jo ääniä tilattomilta, jotka havittelivat tilallisiksi. Santeri Alkio ei ollut asettunut ehdokkaaksi. Kallio oli nyt puolueensa kiistaton johtohahmo, koko kansan tuntema ja kinaama poliitikko. Hänestä tehtiin pääministeri. Maalaisliitto sai 45 kansanedustajaa. Asutuslait lisäsivät roimasti myös oppositiopuolueiden kannatusta: kokoomus sai 7 lisäpaikkaa ja ruotsinkieliset kaksi. Edistys romahti kokonaan. Se menetti 11 paikkaa. Sille jäi vain 15. Se oli nyt pienpuolue. Sosialidemokraatit menettivät 27 paikkaa uudelleen henkiin herätetylle äärivasemmistolaiselle, moni sanoi kommunistiselle, sosialistiselle työväenpuolueelle. Se vastusti jyrkästi Lex Kalliota. Se oli sosialismin vastainen, kun vahvisti yksityiskapitalismia.

Lex Kallio hyväksyttiin eduskunnassa äänin 135–61. Päivä oli 14.10.1922. Se sai äänistä kaksikolmasosaa. Sosialistinen työväenpuolue teki äkkikäännöksen ja antoi kannatuksensa laille, jonka se oli siihen asti kironnut. Lain takana olivat myös sosialidemokraatit, maalaisliitto ja edistys.

Presidentti Ståhlberg antoi hallituksen muodostamisen Kyösti Kallion tehtäväksi. Puolueen eduskuntaryhmässä karjalainen Albin Manner ehdotti tehtävään karjalaista Lauri Kristian Relanderia. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kannattaa häntä, kun Kallio haukkui tuoreeltaan hänet. Joka tapauksessa puolueen sisällä piili jo Viipurin ryhmä, jolla oli onni myötä, sillä Relanderista tehtiin seuraava presidentti 1925. Karjalan lukuisat maalaisliittolaiset olivat järestään pienviljelijöitä ja pitivät Kalliota suurtilallisena ja heidän etujensa ajajana, liian oikeistolaisena. Relanderilla oli sitä paitsi hyvät välit kaikkiin, myös vasemmistolaisiin. Hän oli kovin mukava mies, joka miellytti monia. Ei haitannut sekään, että hänellä oli hieno ruotsinkielinen rouva, jolla oli pitkät rotusääret. Tämä oli kenraali Östermanin sisar. Hyvin kaunis ja Relanderin kovasti rakastama oli perheen kesäasuntokin Pamppusaari Viipurin liepeillä.

Kallio katsoi, ettei hänellä ollut presidentinvaalissa mahdollisuuksia pakkolunastuslakinsa takia. Oikeisto ei häntä äänestäisi. Hän kannatti Rytiä sen jälkeen kun Ståhlberg oli torjunut ehdokkuutensa. Ryti oli hänen mielestään »vaitelias, juristi ja tiivis». Maalaisliiton valitsijamiesten salaisessa äänestyksessä Relander sai ylivoimaisen kannatuksen ja varsinainen intrigööri Juho Niukkanen lähti myymään häntä muille puolueille. Kun kokoomuskin tuli Relanderin taakse, tämä voitti kolmannessa äänestyksessä Rytin äänin 172–109.

SUOJELUSKUNNAT

Vuonna 1920 päättynyt inflaatio oli jättänyt markan arvosta jäljelle vain yhdennentoista osan. Se vei säästöt ja maksoi isotkin velat. Mallikelpoisesti eli säästäen elänyt keskiluokka joutui kokemaan kovia, kuin edellistä tuhoisampi sota olisi pyyhkäissyt yli maan. Virkamiesten palkat jäivät pahasti jälkeen. Sekin radikalisoi keskiluokkaa ja vahvisti oikeistosuuntausta. Keskustavoittoiset hallitukset, joiden väliin mahtui varsinainen ihme, puhtaasti sosialidemokrattinen Tannerin hallitus, syyllistettiin. Ne leimattiin vain kannattajiensa etujen ajajiksi. Niistä hyötyivät vain maanviljelijät ja työläiset. Oikeiston katkeruus ja viha kohdistuivat erityisesti edistyspuolueeseen, joka oli sivistyneen keskiluokan ja kaupunkilaisten puolue. Sen edustus hallituksissa oli ja tuli olemaan vahva ja ensimmäinen tasavallan presidentti kuului siihen. Sen kellokkaita haukuttiin lipilaareiksi ja patkuleiksi. Hallitusten asema oli järkyttämätön siksi, että eduskunnan ylivoimaisesti suurin puolue sosialidemokraatit tukivat sitä. Oikeiston ja sen idolin kenraali Mannerheimin ja hänen lähimpien miestensä vahvin tuki ja orgaani olivat suojeluskunnat. Niiden itsenäisyyttä puolustettiin siksi kaikin keinoin. Hallitukset yrittivät saada ne valvontaansa. Taistelusta tuli pitkä ja raskas ja se vaati Ståhlbergilta kovia otteita, mitä häneltä ei ollut osattu odottaa. Häneltä ammuttiin sisäministeri, Heikki Ritavuori, alkuaan Rydman, ja hänet itse muilutettiin lapualaisvuosina, pakkokyydittiin lähelle itärajaa. Hänen vanhatkin syntinsä palautettiin jatkuvasti ihmisten mieleen. Hän oli suhtautunut kielteisesti jääkäriliikkeeseen ja väittänyt, että siihen sekaantuneet syyllistyivät valtiopetokseen. Häntä pilkattiin ja hänen henkeään uhattiin.

Suojeluskuntakriisi alkoi Hufvudstadsbladetissa 9.6. 1921 julkaistusta artikkelista. Helposti tunnistettavissa olevaa nimimerkkiä käyttäen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö kenraalimajuri Paul von Gerich kirjoitti hallituksen edistyspuolueeseen kuuluvan ulkoministerin Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikkaa vastaan. Holstin teki mieli viedä Suomi Puolan havittelemaan Puolan, Suomen ja kolmen Baltian maan puolustusliittoon, joka oli tähdätty Venäjää vastaan. Ajoivatko suojeluskunnat jo omaa ulkopolitiikkaa, eikö niille pelkkä sisäpolitiikka riittänyt? Von Gerich kirjoitti:

»Täytyykö Suomen todella nousta uppoavaan laivaan?» Holstin seikkailupolitiikka liittyi Ranskan hankkeisiin. Se oli luomassa Venäjän ja Saksan väliin liittokuntaa Romaniasta Jäämerelle. Sen voimakkain valtio oli Puola, joka itse kuvitteli olevansa Italiaan verrattavissa oleva toisen luokan suurvalta. Ranska tahtoi tuon liittokunnan avulla pitää Saksan kurissa. Reunavaltiot näkivät taas Venäjässä varsinaisen vihollisensa.

Ranskan, Italian, Puolan ja Romanian hallitukset esittivät vastalauseensa Suomen hallitukselle von Gerichin artikkelin takia.

Suomen sotaministeri määräsi suojeluskuntain ylipäällikön eversti Georg von Essenin erottamaan von Gerichin. Von Essen kieltäytyi tekemästä sitä, antoi von Gerichille kuitenkin huomautuksen sopimattomasta käyttäytymisestä. Ståhlberg otti jyrkän kannan ja määräsi suojeluskuntain väliakaiseksi päälliköksi armeijan pääesikunnan päällikön kenraalimajuri Karl Bergin. Tähän kohdistui heti kentältä äärimmäisen kova paine. Suomen kadettiklubin johtokunta erotti Bergin klubista ja yksimielinen päätös ilmoitettiin heti Bergille. Hufvudstadbladet kirjoitti, etteivät suojeluskuntalaiset tulisi pitämään Bergiä ylipäällikkönään. Suomenkieliset oikeistolehdet kirjoittivat, että hallitus turvautui sortokauden menettelytapoihin. Von Essen kävi suojeluskuntain esikunnassa repimässä Bergin allekirjoittaman päiväkäskyn, jolla tämä erotti von Gerichin. Päiväkäskyä ei ollut vielä julkaistu. Von Essen sanoi olevansa edelleen suojeluskuntain ylipäällikkö ja toimisi sellaisena, kunnes saisi käteensä presidentin sotilaskäskyn, joka vapautti hänet tehtävästä. Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tuo sotilaskäsky löysi hänet. Kai Donner kirjoitti Suunta-lehdessään, että sotaministeri Onni Hämäläinen oli osoittanut pelkuruutta Viipuria vallattaessa. Hän oli ollut silloin sotilasarvoltaan kapteeni. Jouduttuaan punaisten vangiksi, hän oli luvannut pysyä erossa taistelusta, jos punaiset vapauttivat hänet. He vapauttivat. Koiviston nimismiehenä kohta tämän jälkeen Hämäläinen oli vapauttanut valkoisten ottamia punaisia vankeja. Artikkelin takia ministeri Hämäläinen nosti kunnialoukkausyytteen, mutta ymmärsi erota hallituksesta, ennen kuin oikeus totesi, ettei Kai Donner ja Suunta olleet syyllistyneet herjaukseen.

Berg teki kaksi päivää virkaa hoidettuaan itsemurhan. »Otin vastaan nimityksen vakaumuksessa, että sillä palvelen isänmaatani… Valkoisen asian puolesta olen aina taistellut. On katkeraa, jos menettelytapaan nähden nyt olen erehtynyt. Älkää kuitenkaan tuomitko minua väärin. Minussa poistuu maailmasta kunnian mies.»

Seuraavana päivänä 23.6.1921 kokoontunut suojeluskuntain yleinen edustajakokous vaati von Essenin takaisin johtoon. Hallitus ei esittänyt asiaa presidentille. Sen verran se antoi periksi, että suostui siirtämään suojeluskuntain johdon sotaministeriöltä sotavoimien ylipäällikölle eli tasavallan presidentille. Suojeluskuntalaisten mielestä tilanne muuttui entistä pahemmaksi. Presidentin tehtäväksi tuli nyt nimittää suojeluskuntain ylipäällikkö, yliesikunnan esikuntapäällikkö ja osastopäälliköt.

Yleinen edustajakokous ehdotti nyt Mannerheimin nimittämistä ylipäälliköksi. Hän suostui, mutta Ståhlberg ei. Yleiskokous ehdotti Suomen entistä Yhdysvaltain lähettilästä A.H. Saastamoista. Hän kieltäytyi. Ståhlberg määräsi tehtävään uuden sotaministerin kenraalimajuri Bruno Jalanderin suositteleman ensimmäisen kenttätykistörykmentin komentajan jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmbergin. Ruotsinkieliset protestoivat. Heidän mielestään paikka kuului ehdottomasti ruotsinkielisille. Von Essenkään ei suomea osannut ja suuttui, jos hänelle siitä puhuttiin. Malmbergin nimityksen tultua tunnetuksi järjestettiin illalla presidentinlinnan edessä vihellyskonsertti. Presidentin kertoi linnanväki olleen silloin jo nukkumassa. Rouva Ståhlberg oli kylvyssä eikä kuullut mitään.

Malmberg oli sen verran taitava tai laiska ja osasi kriisin tullen kadota niin hyvin tavoittamattomiin, että hän selviytyi pahoista tilanteista. Toista ylipäällikköä ei koskaan ollut pakko tai syytä suojeluskunnille etsiä, sillä Malmberg piti paikkansa loppuun eli syksyyn 1944, jolloin suojeluskunnat voittajavaltojen valvontakomission määräyksestä fasistisena tai sensukuisena järjestönä oli pakko lakkauttaa. Malmberg pysyi tehtävässään 23 vuotta. Niin kuin kenraalit K. M. Wallenius ja Taavetti Laatikainen sotien aikana Malmberg meni pariksi vuorokaudeksi jonnekin huvilalle tai johonkin rantasaunaan juomaan ja tuli sitten pari päivää toivuttuaan takaisin ihmisten ilmoille. Pahin myräkkä oli silloin jo tavallisesti ohi.

Kesällä 1922 Helsingin suojeluskuntapiiri yritti saada Paul von Gerichin takaisin piiripäälliköksi. Vuoden 1923 alussa piirin edustajakokous ehdotti sitä. Koko suojeluskunta-aate ja vuoden 1918 valkoisen Suomen henkinen perintö oli vaarassa. Bertel Gripenberg kirjoitti taas hurjan runon Ståhlbergia ja vasemmistolaisia vastaan. Oikeistolehdet syyttivät kilvan Malmbergia ja suojeluskuntain yliesikunnan miehiä. Heille maksoi valtio palkan. Kaikki muu toimi yksityisin lahjoitusvaroin, ja suojeluskuntalaiset, joita oli 80 000–90 000, maksoivat itse matkansa ja muut menonsa, kun kävivät harjoituksissa ja ampumaradalla. Malmberg ja kumppanit olivat syytösten mukaan Ståhlbergin systeemin miehiä, nöyriä, tahdottomia käskyläisiä. Oman etunsa takia he olivat valmiit uhraamaan vapaussodan saavutukset. He olivat puoliksi punikkeja. Malmbergin äidin punaisuus oli tunnettu tosiasia. Tämä tarmokas nainen oli suomenkielinen kaunokirjailija ja herätti radikalismillaan huomiota Englannissakin, jonne varhaisen avioeronsa jälkeen oli pysyvästi muuttanut. Malmberg ja Öhqvist olivat eronneiden vanhempien lapsia, mikä oli hyvin harvinaista tuohon aikaan.

Malmbergin Tuusulan toverit, lääkäri Väinö Linden ja runoilija Eino Leino, olivat painostaneet Malmbergia ryhtymään suojeluskuntien ylipäälliköksi. Linden oli vaatinut muuttamaan suojeluskunnat koko kansan järjestöksi häivyttämällä niistä valkoisen armeijan ideologian. Malmberg poistikin sen ohjelmasta tärkeimpänä pidetyn pykälän, jonka mukaan suojeluskunnat vaalivat vapaussodan perintöä ja takasivat sen savutusten pysyvyyden. Malmberg piti tärkeänä kouluttaa suojeluskunnat tehokkain ampuma- ja kenttäharjoituksin, omin päällystökouluin ja kurssein ja luomalla niille oman tykistön ja varustamalla ne omilla konetuliaseilla kykeneviksi torjumaan ulkopuolista vihollista osana tasavallan puolustusvoimia. Grandellin ja Airon uusi liikekannalle-panojärjestelmä teki suojeluskunnista mobilisaation perustan ja toteuttamisportaan 1930-luvulla. Silloin oli jo saumaa vaikea nähdä. Mannerheim syyttikin kerran Airoa suojeluskuntajärjestön tuhoajaksi. Se ei ollut pelkkä vitsi.

Järjestön ja puoluekentän oppositio vaati Malmbergin ja tämän apulaisen jääkärieversti Per Wilhelm Zilliacuksen eroa.

Malmbergia tuki Suojeluskuntalainen-lehden päätoimittaja maisteri Elmo Kaila, joka niin kuin Zilliacus oli hyvin aktiivinen taustahahmo. Hän oli ollut vuodesta 1914 johtamassa jääkäriliikkeen salaista Suomen organisaatiota ja myöhemmin Venäjälle suunnattua maanalaista toimintaa. Kailalla oli suhteita maalaisliittoon. Siihen kuuluvia Pohjanmaan suojeluskuntalaisia rasitti järjestönsä johdon ruotsinkielisyys ja »ryssäläinen» tausta. Maalaisliiton arvovaltaisin lehti Ilkka julkaisi Kailan artikkelin, jossa hän mainitsi ensi kerran Suomen meksikolaisen ilmapiirin ja vastuuttomuuden. Mäntsälän kapinan aikana tuota vertausta käytti jo kansainvälinen lehdistökin.

» Ennenkuin suuri suojeluskunta ryhtyy antamaan uhkavaatimuksen muotoon puettuja käskyjä esimiehilleen mikä yksinpä Meksikossakin kieltämättä olisi melko epäsotilaallista – täytyy olettaa olevan kysymyksen elämästä ja kuolemasta, toisin sanoen että kenraalimajuri Paul von Gerichin nimittämisestä piiripäälliköksi riippuu vähintäin Helsingin suojeluskunnan olemassaolo, niin ehkäpä koko Helsingin, kukaties koko Suomen säilyminen. »

Elmo Kaila näki suomalaisen julkisen ja tietysti myös yksityisen keskustelun ja ajattelun onton