Rohkeat punatytöt Tampereella 1918

By Lauri Lepola

1918 Tampereen ja Pirkkalan punaisten naiskaartilaiset olivat nuoria tyttöjä, keski-iältään noin 20 vuotta. Näiden naisten rohkeudesta ja urotöistä on tarkoituksella vaiettu ja niitä on vähätelty. Eliitti on haukkunut punaisia naisia 'ryssänhuoriksi' ja nimitellyt muilla hävyttömyyksillä. Tämän kirjan tarkoituksena on palauttaa heidän ihmisarvonsa.
Kirjassa kerrotaan puolueettomasti punaisten naisten osuudesta kansalaissotaan, miksi he olivat siinä mukana ja miten heitä järjettömästi tapettiin vielä paljon sodan jälkeenkin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 11, 2020
• ISBN: 9789528020998

Lauri Lepola

Lauri kirjoitti 2010 ensimmäisen kirjansa synnyinseudustaan. 'Kylä nimeltä Korvola' -kirjaa kirjoittaessa ja haastatteluja tehdessä hänelle alkoi avautumaan seudun karmeat tapahtumat kansalaissodan aikana. Ensimmäisen kirjan valmistumisen jälkeen Lauri jatkoi aiheen tutkintaa ja on sen jälkeen julkaissut 5 kirjaa kansalaissodan ja jatkosodan aikaisista tapahtumista.

Book preview

Rohkeat punatytöt Tampereella 1918

Alkusana

Kartanot ja kartanoherrat

Kaksi eri maailmaa, säätyläiset ja työväki

Piiat

Palvelijattaret

Pumpulienkelit ja muut tehtaan likat

Torpparihäädöt

Laukon häädöt

Sota tulee Tampereelle

Naiskaartin perustaminen

Aino Maria Autero kertoo liittymisestään punakaartiin

Emma Oksala, Pispalan naiskaartin päällikkö

Pispalan naiskaartin esikuntapäällikkö

Hilma Johanna Koivunen Pispalan ensiapuosaston johtaja.

Pispalan naiskaartin uroteot

Pispalan naiskaartiin kuulunut Tyyne Maria Niemi (os. Lindstet), kertoo elämästään.

Maarian naiskaarti

Onkiniemen taistelu

Kalevankankaan taistelut

Rohkeat sairaanhoitajat

Kaupin sairaala

Suurhyökkäys kolmelta suunnalta

Hyökkäys Näsilinnaan

Näsilinnan valtaus

Runolija Viljo Kajava kirjoitti

Tuntemattoman ruotsalaisen sotaretki 1918.

Kyttälän kaupunginosan valtaus

Taistelu Luterilaisella rukoushuoneella

Eversti Ausfeldin ryhmä Kalevankankaalla

Valkoiset ajetaan Ratinanniemestä

Hyökkäys Kauppakadulle

Teloitus Kauppakadulla

Saarroksesta ulosmurtautuminen

Naiskaartissa Aino Laine kertoo

Kaupungintalon puolustus

Kaupungintaloa puolustamassa Aino Laine kertoo

Tampereen antautuminen

Vankien kokoaminen

Vangittuja naiskaartilaisia ammutaan Pyynikillä

Naisten housut ja lyhyeksi leikatut hiukset

Sairaalamurhat

Reaalilyseon sairaala

Aleksanterin koulun sairaala

Kauniiden naispunakaartilaisten ruumiita Hämeenkadulla

Pispalan kuulustelu ja teloituskeskus

Hämeen lentävät rakuunat

Matti Pispan kertomaa

Lehdistö hyökkää naiskaartilaisia vastaan

Schindlerin lista Tamperelaisittain

Naisvangit

Pohjoismaiden kaikkien aikojen hirvittävin joukkomurha Lahdessa toukokuussa 1918

Hans Kalm

Anton Eonsuu

Niilo Sigell

Eino Svinhufvud

Niilo Lindgren

Lauri Pihkala

Teloitukset Hennalan kasarmeilla Saksalaisen sotilaan kertomana

Punakaartilaisten suhde kirkkoon

Länsivaltojen suhtautuminen Suomen kansalaissotaan

Ruotsin ja ruotsinkielisten suhtautuminen Suomen punakaartiin

Historiallisten tapahtumapaikkojen tarkoituksellinen tuhoaminen

Tampereelta tai Pirkkalasta kotoisin olevat, tai tänne muualta tulleet sodassa kaatuneet punaiset naiset

Teloitetut

Vankiloissa kuolleet

Kuollut vankileiriltä vapauduttuaan

Saarretussa kaupungissa kuolleet

Viiteluettelo

Valmistusmerkinnät

Alkusana

Suomalaisen naisen asema oli vielä 1900-luvun alussa vielä paljon pahempi kuin miesten. Naiset olivat lähes orjan asemassa. Työläisnaisella ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kun mennä piiaksi maaseudulla, tai palvelijoiksi säätyläisperheisiin. Pestin tehtyään työnantaja omisti piian kokonaan ja sai tehdä hänelle mitä vaan ja teki. Vasta sitten kun Tampereelle tuli teollisuutta, sinne töihin päässeiden vapaus vähän koheni. Noin kolmasosalla kaupunkiin muuttaneista nuorista naisista, toi lapsensa mukanaan entisen isäntänsä terveisinä. Vasta tehtaaseen töihin päästyään Tampereen tyttö voi sanoa, työ ja päivä on Vinlaussonnin, mutta yö ja vittu on mun. Kysymys ei ollut mistään epäsäädyllisyydestä, vaan siitä, että työläisnaiset saivat vasta silloin määrätä omasta kehostaan.

Selostan esimerkein tämän kirjan alussa, minkälaisista olosuhteista Tampereen punakaartin naiset tulivat.

Torpparihäädöt olivat yhtenä suurena syynä kansalaissodan syttymiseen. Suomen suurimmat häädöt tehtiin Laukon kartanossa, aivan Tampereen naapurissa. Laukontori alarannassa on saanut nimensä siitä, että kartano toi sinne laivalla myyntiin maalaistuotteitaan. Laukon häädöt vaikuttivat laajasti myös lähikuntiin.

Monet Tampereen naiskaartiin liittyneet nuoret naiset olivat häädettyjen torpparien tyttäriä. Laukosta häädetyn perheen tytär Elsa Rautee on kirjoittanut kokemuksestaan muistelmissaan itse häädön kokeneena ja mitä tapahtui sen jälkeen. Olen liittänyt hänen kertomuksensa kirjaani siksi, että se on mainio historiallinen kertomus joka ei ole kuitenkaan saanut aikaisemmin ansaitsemaansa julkisuutta ja että se selvittää lukijalle varmasti sen, miksi Elsa Rautee lähti punakaartin mukana Vilppulaan.

Teollistumisen myötä perustettiin Tampereellekin työväenyhdistyksiä ja ammattiliittoja. Ensimmäinen suuri uudistus, naisten äänioikeus saatiin voimaan Suomessa 1906 kolmantena koko maailmassa, työväenjärjestöjen vaatimuksesta.

Työväenyhdistykset ympäri maan tekivät työväenkulttuuria. Työväentaloilla oli laulukuoroja, näytelmäkerhoja, puheita, runonlausuntaa, ja lopuksi oli tunti tanssia. Myös voimistelu ja muu urheilu olivat voimakkaasti mukana. Jos työläisnuori halusi jotain harrastaa, hänen oli mentävä säätynsä mukaisiin seuroihin. Omistavalla luokalla ja muulla porvaristolla oli aivan omat piirinsä, eikä niihin ollut tavallisella kansalla asiaa. Näin työläisnuoriso kasvoi kiinni siihen aatteeseen joka sitten johti heidät punakaartiin.

Lähes ainoat viralliset asiakirjat joissa naiskaartilaiset kertovat itsestään ja mitä useimmissa tutkimuksissa on käytetty, ovat valtionrikosoikeuden pöytäkirjat.  Oikeudessa tehdyissä kuulusteluissa naiskaartilaiset kertoivat, etteivät he ole olleet missään eikä tehneet mitään. Kun väitettiin, että hänellä olisi ollut ase, sanottiin ettei hän ollut sillä kertaakaan ampunut ja jos olikin, niin kerran ilmaan. Korkeintaan oltiin ollut puuronkeittäjinä tai sitomassa haavoittuneita. Totta kai näin pyrittiin kertomaan, kun muuten olisi mennyt henki. Mitään muuta todistusarvoa ei näillä pöytäkirjoilla ole kun että niistä saatiin vangin henkilötiedot ja tuomion pituus.

Tampereen naiskaarti on jo aikaisemminkin ollut jollainlailla esillä, mutta tässä kirjassa kerron myös Pispalan naiskaartista ja sen toiminnasta tarkemmin.

Enää ei ole mukana olleita, eikä juuri heidän lapsiaankaan kertomassa meille näistä tapahtumista. Henkilökohtaisia muistelmia kuitenkin on. Pidän niitä ainakin yhtä luotettavina tapahtumien kuvaajana, kun voittajien sotapäiväkirjoja. Kaikissa tallenteissa on tietysti myös mukana näkijän ja kokijan oma suhde tapahtumiin.

Käsittelen tässä kirjassa Tamperetta ja Pirkkalaa yhdessä. Tämä johtuu siitä että vuonna 1918 Pirkkalan itäinen raja kulki Pispalan Rajaportilla ja läntinen raja oli Siuron sillalla. Pispala, Epilä ja Rahola kuuluivat silloin vielä Pirkkalaan, jonka keskus oli Nokia. Koko Tampereen läntinen puolustuslinja oli Pirkkalan puolella Epilässä Ja sinne myös Nokian punakaarti vetäytyi. Kun puhutaan Tampereen valtauksesta, ei näitä kahta paikkakuntaa voi erottaa toisistaan.

On usein väitetty että punakaartilaiset olisivat olleet kommunisteja. Se ei pidä paikkaansa. Ne jotka kuuluivat johonkin puolueeseen, olivat sosialisteja. Kommunismia ei Suomessa vielä silloin ollut olemassakaan. Suomen kommunistisen puolueen perustivat Venäjälle paenneet punakaartilaiset, vasta elokuussa 1918. Kansalaissota oli päättynyt Suomessa jo paljon aikaisemmin.

Monissa naiskaartia koskevissa kirjoituksissa heidät leimataan kelvottomiksi ihmisiksi. Vielä aika uusissakin kirjoissa on lähdetty siitä että naiskaarti olisi ollut jatkoa juoppoudelle, huliganismille ja epäsiveelliselle elämälle. Yhä edelleen pyritään korostamaan heidän sivistymättömyyttään, vaikka tiedetään että he lähes kaikki olivat luku ja kirjoitustaitoisia, eikä suomen senhetkinen yleinen koulutus juuri muuta antanut. Ainoastaan säätyläisten lapsilla oli mahdollisuus parempaan koulutukseen.

Varsinkin pian kansalaissodan jälkeen kirjoitetuissa vapaussodan historioissa naiskaartilaisia nimitellään todella sivistymättömästi. Valkoisten yleisissä puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaisia nimiteltiin hameryssiksi ja ryssänhuoriksi tai muilla hävyttömillä nimityksillä.

Vähitellen olisi myönnettävä että naiskaartiin liittyneillä oli oikeus nousta heitä orjinaan pitäviä säätyläisiä vastaan. Eivät he aseellista kansalaissotaa olleet tekemässä. Kyllä sen muut tekivät, mutta he joutuivat siihen mukaan. Heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Uskoisin että nyt on tullut aika, jolloin voidaan tarkastella puolueettomasti niitä syitä mitkä johtivat naisten punakaartiin liittymiseen, siinä toimimiseen ja mitä heille sitten tapahtui sekä tunnustaa heitä kohtaan tehdyt vääryydet.

Nykyään puhutaan kirkoissakin, aina piispoja myöden anteeksiannosta, tarkoituksella unohdetaan se että ensin on tunnustettava pahat tekonsa ja vasta sitten on mahdollista saada ne anteeksi.

Nokialla 23.7.2013

Lauri Lepola

Kartanot ja kartanoherrat

Etelä-suomessa oli paljon kartanoita. Ne olivat alkujaan kuninkaiden antamia lahjoitusmaita. Kartanoiden päärakennukset olivat yleensä prameita pytinkejä joissa yläluokka vietti makeaa elämää. Kartanon herrat ja rouvat näkivät itsensä alamaisiaan päivänselvästi parempina ihmisinä, joiden kuului johtaa yhteiskuntaa.

Huushollissa pöytäetiketin piti olla moitteeton, mutta kartanon töissä pyyteettä raatavaa palvelusväkeä ei herrasväen tiloissa haluttu nähdä, muuta kuin suorittamassa heille palveluksiaan. Palvelusväki asui, söi ja nukkui eri rakennuksessa, jossain pihan perällä poissa herrasväen silmistä.

Herrasväki asui komeissa kartanoissa.

Kaksi eri maailmaa, säätyläiset ja työväki

Ennen kansalaissotaa luokkaerot olivat käsittämättömän suuret. Asiaa valaisee hyvin muistelmissaan Elsa Rautee, Laukon torpparin tytär, itsekin punakaartilainen:

Varttuneempana äitini joutui suorittamaan torpan veroon kuuluvat naisten työpäivät. Näitä suorittaessaan hän joutui lakaisemaan puutarhaa ja pihaa keväällä, toisinaan suursiivoukseen kartanon sivurakennuksissa, hän oli työssä heinäpellolla, leikkuussa, riihellä ja perunannostossa. Kartanossa pääsi näkemään vilauksen kartanon elämästä ja näki joskus herrasväkeäkin, joista varsinkin naiset olivat kun satukirjojen kuvia. Kun nämä vielä puhuivat kieltä jota hän ei ymmärtänyt, niin tuntui helpolta kuvitella näitä satuolennoiksi. Erikoisesti hän aina ihaili paronittaren käsiä, joita hän kerran joutui katsomaan läheltä paronittaren ojentaessa kätensä tervehdykseen erään vieraan saapuessa. Hän oli siinä lähellä jossakin työasiassa. Ne kädet olivat niin kapeat ja valkoiset että äitini ei ollut nähnyt sellaisia kun lapsilla.

Kerran äitini oli ollut muiden torpantyttöjen mukana perunannostossa. Koko päivän oli sataa tihuuttanut hiljaa, niin että vaatteet tulivat kosteiksi. Tytöt toivoivat että kun ilta tulee niin he pääsevät lämpimään leivintupaan jossa vaatteet kyllä kuivuisivat. Kartanossa oli taksvärkkärien yöpymistä varten rakennettu huone, mutta sinne ei sijoitettu naisia, kun näitä ei ollut kovinkaan montaa yhtä aikaa, heidät majoitettiin tavallisesti kartanon leivintupaan. Tällä kertaa tyttöjen toiveet lämpimään leivintupaan pääsemiseksi eivät toteutuneet. Kartanossa oli juhlat. Perunamaalta tulleet tytöt ohjattiin yöksi vanhaan, hataraan vaunuliiteriin, jonne oli viety olkia. Tytöillä ei ollut mitään lämmintä ateriaa, eväistään he söivät kuivan illallisen ja kääriytyivät kosteine vaatteineen mukanaan olevaan vaippaan, koettaen olkien sisältä löytää lämmintä.

Äitini sattui saamaan nukkumapaikkansa seinän vierestä, jossa olevasta raosta voi seurata liikettä kartanolla ja sen valaistujen ikkunoiden takaa näkyvissä saleissa. Soihduilla valaistuun pihaan ajoivat vaunut toistensa jälkeen joista tuli aina uusia nuoria ihmisiä, jotka iloisesti hälisten menivät kartanoon. Valaistujen ikkunoiden takana liikkui hienosti puettuja naisia ja herroja, jollaisia äitini ei ollut nähnyt kun kuvissa.  Kuului kaunista musiikkia ja naiset ja herrat tanssivat tehden siroja kumarruksia ja niiauksia, se oli kaikki kun satua. Tämän satumaailman näkyihin äitinikin lopulta kylmässä yöpaikassaan nukkui. Aamulla tuntui katkeralta kun muisti yölliset juhlat ja totesi oman vuoteensa. Vaatteet olivat kyllä vähän kuivuneet, mutta mitään lämmintä suuhunpantavaa ei saanut ja kylmään aamuun oli lähdettävä jatkamaan perunannostoa.

Piiat

Piika tarkoittaa entisaikaan kartanoon tai maataloon kotiapulaisiksi ja kaikkiin muihinkin talon töihin palkattua nuorta tyttöä tai naista. Piiaksi lähdettiin tavallisesti noin 15-vuodeniässä.

1800-luvun loppupuolella miesten ja naisten tasa-arvosta ei ollut puhettakaan. Ainoastaan rikkaampien perheiden pojilla oli jonkinlainen mahdollisuus päästä koulutukseen. Saman säädyn tytöille riittivät käsityöt, pianonsoitto ja miehien miellyttäminen, hyvä jos oppivat lukemaan. Tavallisille tytöille riitti työnteon opetteleminen ja katekismuksen ulkoa pänttääminen.

Vanha palkollisasetus (piikalaki) määräsi että mies tai nainen joka oli palkkaa ja elatusta vastaan ruvennut maaseudulla vuosipalvelukseen tai kaupungissa puoleksi vuodeksi, ei kesken kautta voinut jättää työpaikkaansa. Isännällä oli silti oikeus erottaa palkollinen. Palkollinen tarvitsi eroonsa oikeuden päätöksen, käytännössä se oli mahdotonta. Vihattu piikalaki kumottiin vasta 1922.

Suomalaisessa maalaisyhteisössä oli kekri tärkeä päivä. Sato oli korjattu ja alkoi palvelusväen vapaaviikko. Silloin piiat voivat vaihtaa työpaikkaa, tai uusi piika voi pestautua taloon. Kekriviikko oli marraskuun alussa.

Kun palvelija otti piikapäivillä viis markkoo pestirahoo soli ku myyty mulli, sanottiin Parkanossa. Eikä päästy ko ekan mutkan taa, ko isäntä oli jo piian hameen alla, kerrottiin Pirkkalassa. Piika oli täydellinen orja maatalossa, ilman työaikoja. Paitsi että piika teki orjana töitä, hän oli myös seksiorja. Usein isäntä paneskeli piikaansa aina kun mieli teki, eikä piika voinut tehdä asialle mitään. Pois ei voinut lähteä, tai poliisi toi takaisin. Isännällä oli myös oikeus kurittaa piikaansa ja piiskata jos ei ollut isännälle mieliksi. Talon emäntäkään ei mahtanut tilanteessa mitään. Kaikki omaisuus oli isännän nimissä ja jos emäntä pistettiin talosta kävelemään, hän sai lähteä tyhjin käsin. Niinpä emäntäkin saattoi käyttää tilannetta hyväkseen, kun ei itse halunnut lisää lapsia, niin sanoi isännän vongatessa; en mää ny, me piialle. Näin emäntä käytti piikaa ensimmäisenä ehkäisyvälineenään.

Usein piialla oli jo alle kahdenkymmenen yksi tai kaksi, isännän tekemää lasta. Silloin piika naitettiin rengille ja sanottiin että menkää tekemään itsellenne torppa. Ja isäntä osti itselleen uuden piian. Näin isäntä saattoi käyttää useita piikoja elinaikanaan. En ole koskaan tavannut oikeuslaitoksen arkistoissa tietoa, että isäntää olisi syytetty piikansa raiskauksesta.

Kun piialle syntyi lapsi, pappi haukkui hänet huoraksi ja vauvalle tehtiin merkintä kirkonkirjoihin: Haureudesta syntynyt äpärä, tai jotain yhtä hävytöntä. Ja isäntä istui, seuraavana sunnuntaina, kirkon etupenkissä hyvin hartaana kädet ristissä. Pappi kyllä tiesi mikä oli asian kulku.

Suomen ammattijärjestön vuonna 1917 julkaisemassa Työn-Juhla-lehdessä oli Sulho Lepän kirjoittamana, haastattelu entisen piian