Tuiskun talvi

By Teuvo Ruohoranta

Romaani sijoittuu Savon rintaman tapahtumiin kansalaissodassa 1918. Talollisen poika Konsta Palomaa ilmoittautuu Tuisku-hevosineen Mäntyharjun suojeluskunnan kuormastomieheksi, mutta joutuukin vaarallisille partiointiretkille ja ankariin taisteluihin yleten ryhmänjohtajaksi.Vierumäen kylän verisen taistelun jälkeen Konsta pääsee vihdoin Tuiskun ohjaksiin, mutta pakenevat punapäälliköt pakottavat hänet kyytimiehekseen ja sota muuttuu Konstan henkilökohtaiseksi selviytymistaisteluksi, jossa ihmisluonnon raakuus esiintyy kaikessa järjettömyydessään.

Osittain tositapahtumiin perustuva kertomus noudattelee tapahtumien ja paikkojen kuvausten osalta (Mäntyharju, Mouhu, Sysmä, Asikkala, Heinola, Lahti) mahdollisimman tarkasti historilähteitten tietoja, samoin rintamatehtävissä mukana olleiden, myöhemmin valtakunnallisesti tunnetuksi tulleiden henkilöiden osalta (Urho Kekkonen, Kustaa Tapola, Hans Kalm).

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 15, 2017
• ISBN: 9789515688460

Teuvo Ruohoranta

Romaani Tuiskun talvi, BoD 2017 Yhdeksäntoista (19) kesäteatterinäytelmää (Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry:n valvonnassa) Näytelmiä esittänyt n. sata (100) harrastajateatteria. Novelleja ja kertomuksia julkaistu kahdeksassa antologiassa. Palkittuja tekstejä kirjoituskilpailuissa. Salpausselän Kirjailijat ry:n jäsen.

Book preview

Kiitos Kirsti

– rakkaus on myös luovuuden lähde

Koulupoikana kuuntelin naapurissa asuvan sukulaiseni kertomuksia sotaretkestään valkoisten puolella kansalaissodassa talvella 1918. Kertomukset päättyivät aina huhtikuussa tapahtuneeseen Heinolan pitäjän Vierumäen kylän veriseen taisteluun. Tietojen mukaan tämä sukulaiseni joutui kuitenkin punaisten vankien joukkoon Hennalaan, josta vapautui toukokuussa 1918.

Miten ja miksi hän vankileirille joutui, sitä hän ei koskaan kenellekään paljastanut. Oliko se niin traumaattinen kokemus ettei siitä pystynyt puhumaan edes neljänkymmenen vuoden kuluttua?

Minua asia on vaivannut koko elämäni ajan ja tunsin etten pääse siitä irti kuin kirjoittamalla sukulaiseni tarina ja ratkaista mystinen vankileirille joutuminen.

Teuvo Ruohoranta

Sisällysluettelo

Ensimmäinen osa

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Toinen osa

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Ensimmäinen osa

1

Tammikuun lopulla Haukkamäen pihaan ajoi vieras hevonen, reestä nousi kaksi miestä turkeissaan joista toisen Konsta tunnisti Mäntyharjun poliisi Vahlbergiksi, isä-Kustaa tunsi toisenkin ulkonäöltä, muisteli nimeä, mutta ei saanut sitä mieleen.

Vieraat tervehtivät, esittelivät itsensä, ja toisenkin nimi selvisi; Kalle Karppinen. Turkkejaan riisumatta miehet menivät heti asiaansa:

– Ollaan värväämässä väkeä Mäntyharjun suojeluskuntaan.

Katsoivat sitten muurin vieressä istuvaa Konstaa, vilkaisivat myös keittiön ovella seisovaa Johannesta: – Teilläkin tässä kaksi nuorta miestä näyttää olevan.

– Ihanko lain voimalla on ruvettu määräämään taloista nuoria miehiä suojeluskuntaan, Kustaa kysäisi, johon Vahlberg:

– Ei meillä lain voimaa takana ole… vielä, mutta suojeluskuntaa vahvistetaan kaiken varalta koska punaiset ovat saaneet kaarteihinsa huolestuttavan suuren määrän väkeä…

– Sotimaanko tässä nyt sitten ryhdytään? Kustaa keskeytti.

– Ensisijaisesti suojeluskunta on järjestyskaarti jonka tarkoituksena on nimensä mukaisesti suojella ihmisiä punaista aatetta julistavilta kiihkoilijoilta, se muuttuisi sotajoukoksi vasta jos asein käytäisi päälle… muuten, täällä Komunniemellä tiedetään olevan urheilevia riskejä nuoria miehiä, mutta miksei heistä kukaan ole ilmoittautunut suojeluskuntaan?

Miehet silmäsivät taas Konstaa ja Johannesta, mutta Kustaa katsoi asiakseen vastata:

– Tällä pitäjänkulmalla eletään vielä niin vanhanaikaisesti että pyritään sopimaan asiat ensisijaisesti ilman aseita ja pysytellään erossa aseellisista järjestöistäkin koska täällä on ihmisillä vahva usko päällä että joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

Värvärit vähän katsoivat Kustaata että piruiliko se vai puhuiko tosissaan, mutta sitten Vahlberg sivuutti Kustaan sanomiset ja alkoi paasata vakavalla naamalla:

– Kirkonkylän ja Jäniskylän osastoihin on viime aikoina liittynyt miehiä solkenaan, ja siinä joukossa vallitsee suuri isänmaallisuuden henki, ja ollaan sitä mieltä ettei venäläisen sotaväen maasta pois ajaminen ratkaise mitään koska tilalle on astumassa monin verroin vaarallisempi joukko, aseistautunut punakaarti, jonka avulla on tarkoitus saada Suomeen bolseviikkikomento Venäjän tapaan, ja sellainen pitää estää vaikka asein jos muu ei auta!

Konsta ei malttanut olla huomauttamatta värväreille:

– Vielä äsken suojeluskunta oli järjestyskaarti, mutta nyt jo sotajoukko… Värvärit eivät yhtään loukkaantuneet huomautuksesta vaan Kalle Karppinen kehui: – Just, just… juuri tuollaisia nokkelia ja hoksaavia miehiä suojeluskunta riveihinsä tarvitsee!

Värvärit antoivat ohjeet miten ja mihin ilmoittautua jos mieli sellaiseksi kääntyisi ja painottivat ettei aikaa ollut hukattavaksi, väkeä oli saatava nopeasti lisää, sosialisteille ei saanut antaa sellaista kuvaa että voivat häiritä yhteiskunnan rauhaa ja järjestystä miten tahtoivat. Muistuttivat vielä:

– Punakaartilaiset saattavat tulla aseita kyselemään, joten ne on syytä pikaisesti piilottaa tai toimittaa suojeluskunnan käyttöön.

Miesten lähdettyä Riikka-emäntä hätääntyi:

– Sota tästä tulee!

– Ei tämä nyt vielä sellaista tarkoita, Kustaa rauhoitteli.

Tyttäret Emmi ja Sohvi kyselivät Konstalta ja Johannekselta aikoivatko nämä lähteä sinne suojeluskuntaan, mutta kumpikaan ei osannut juuri nyt sitä sanoa. Kustaan mielipide oli:

– Parempi vielä odotella ja harkita, noi värväysmiehet vaikuttivat liian intomielisiltä, eikä sellaisista mielialoista ole koskaan hyvää seurannut.

Haukkamäen Arttu-renki oli häipynyt talosta loppiaisen jälkeen mitään ilmoittamatta ja joku oli sittemmin nähnyt hänet Voikosken asemalla äkseeraamassa punakaartilaisten joukossa rotanhäntäpistimellä varustettu kivääri olallaan. Artun kyllä tiedettiin aikoinaan liittyneen Rievelinjärven takana toimivaan Kuortin työväenyhdistykseen, mutta Kustaalle ja muulle talonväelle oli järkytys että tämä punakaartin touhuihin mukaan lähti, miehen kun ei tiedetty koskaan sosialismista intoilleen. Arttu oli hyvä työmies ja kaikin puolin tunnollinen renki, ja varsinkin Riikka-emäntä ihmetteli kuka oli saanut yllytettyä niin tervejärkisen ihmisen ihan ase kädessä sosialismin hullutusta puolustamaan.

Syksyllä sosialistien julistaman suurlakon aikana Arttu ja Haukkamäen piiat olivat hoitaneet työnsä, eikä karjaa muissakaan Komunniemen taloissa jätetty hoitamatta, ainoastaan päiväläiset olivat jääneet saapumatta töihin ja jotkut rengit poistuneet palvelustaloistaan muutamiksi päiviksi kun Nurmaan kylästä tulleet lakkoagitaattorit olivat käyneet heitä hätyyttämässä.

Samat agitaattorit olivat ilmestyneet myös Haukkamäelle talon piikoja kysellen ja Kustaa oli neuvonut ne pihatupaan mutta katsonut asiakseen ilmoittaa että tuskin ne teidän yllytyksestänne lakkoon ryhtyisivät. Agitaattorit olivat kieltäneet ketään yllyttävänsä, sanoneet vain käyvänsä valistamassa piikoja sosialismin aatteesta. Kustaan kysyttyä piioilta agitaattorien käynnin jälkeen olivatko ne nyt sosialismista humaltuneet, nämä olivat kieltäneet sen yhtään päähän kihahtaneen, sellainen uhkaileva ja komenteleva ja ihmisten tekemisiä määräilevä joukko kun tuntui hyvin vastenmieliseltä.

Kustaalle piiat eivät olleet enempää agitaattorien käynnistä kertoneet, mutta Konstalle ne olivat tottuneet puhumaan asioista avoimesti ja paljastivat agitaattorien kehottaneen ryhtymään lakkoon ja jättämään talon karja hoitamatta. Piiat olivat sanoneet olevan eläinten rääkkäämistä jättää lehmät lypsämättä ja ilman ruokaa, mutta agitaattorit olivat väittäneet porvarien rääkkäävän ihmisiä maksamalla työstä niin pientä palkkaa että nälkä alituiseen suolissa kurnutti.

Paikalla sattumalta ollut sanavalmis ja runsaslihainen Korkeelan piika oli puuttunut siinä vaiheessa puheisiin huomauttamalla olleensa ikänsä piikana ja käskenyt agitaattoreita katsomaan näyttikö hän nälkiintyneeltä. Haukkamäen piiat olivat tirskahtaneet ja agitaattorit mulkaisseet julmasti. Korkeelan piika oli ilmoittanut heillä olevan Komunniemen taloissa lämpimät huoneet, ruokaa riittävästi, sekä vaatteet ja kengät talveksi, mutta jos he lopettaisivat työnteon niin heidät sanottaisiin taloista ylös ja sitten olisi vain nälkä ja vilu, eikä vaatettakaan päälle. Agitaattorit olivat menneet vähän hämilleen ja sanoneet etteivät piiat nyt tainneet oikein ymmärtää sosialismin aatetta. Korkeelan piika oli kysynyt että maksettiinko sosialismin aatteen ymmärtämisestä niin paljon palkkaa että sillä eläisi, vai häviäisikö aatteen ymmärtämisen myötä ihmiseltä nälkä ja vilu ja elettäisiin sillä pyhällä hengellä josta Raamatussa puhuttiin.

Haukkamäen piiat olivat tirskuneet tytön puheille ja siitä agitaattorit olivat suuttuneet ja alkaneet uhkailla että jos ei kannattanut sosialisteja, katsottiin kuuluvan porvaririistäjien puolelle ja siinä voisi henkensä menettää tai ainakin vankilaan joutua sitten kun valta olisi työväellä. Haukkamäen piikoja niiden uhkailut olivat alkaneet itkettää, mutta Korkeelan piika oli sanonut uhmakkaasti että kunhan suutanne soitatte, noussut tuolista, kääntänyt leveän takapuolensa agitaattoreihin päin ja laukaissut kunnon töräyksen, säestäen sanomalla että tuossa minun mielipiteeni jutuillenne. Agitaattorit olivat luikkineet vähin puhein ulos.

Kustaata Korkeelan piian puheet olivat miellyttäneet ja lopputempaus huvittanut niin että oli kauppareissullaan käynyt Riikan leipomien marmelaadileivosten kera kiittelemässä piikaa tämän rohkeista ja viisaista sanoista.

Komunniemen taloissa oli sanomalehdistä tarkoin seurattu syksyn ja alkutalven tapahtumia Suomessa. Joulukuussa tapahtunut itsenäisyysjulistus ei ollut saanut Komunniemen vauraita talollisia riemuitsemaan vaan nostanut mieleen ristiriitaisia ajatuksia koska myönnytyksen tarvittiin Venäjän bolshevikkien vallankumouksen johtaja Lenin. Lehtiuutisissa oli kerrottu suomalaistenkin sosialistien uhoamasta työväen vallankumouksesta, jonka synnyttämä kiihkomielisyys oli saanut jo kesällä työväestön innostumaan ja aiheuttamaan suuria levottomuuksia. Vallankumouksen päälietsojaa Työmies -lehteä tilattiin muutamiin Komunniemen torppiin joista myös talojen rengit ja piiat saivat sitä luettavakseen. Komunniemelle ei työväenyhdistystä ollut perustettu, mutta sellaiset toimivat vajaan peninkulman matkan päässä Rievelinjärven takana Kuortissa, sekä vähän etäänpänä Nurmaalla, ja niihin oli Komunniemen torppareita, renkejä ja piikoja liittynyt.

Komunniemellä sen sijaan toimi aktiivinen nuorisoseura jonka johtokunnassa oli syksyllä levottomuuksien alkaessa ollut puhetta suojeluskunnan osaston perustamisesta yhdessä naapurikylän Enolahden kanssa, mutta se oli kaatunut vanhempien miesten ja varsinkin naisten vastustukseen, jotka perustelivat kantaansa että koska kummassakaan kylässä ei toiminut järjestäytynyttä työväenyhdistystä niin suojeluskunnan osasto saattaisi provosoida toistaiseksi rauhallisia ihmisiä.

Komunniemen nuorisoseura oli ollut pitkään voimissaan ja sen järjestämiin iltamiin olivat aina olleet tervetulleita talollisten lisäksi myös torpparit ja palvelusväki. Iltamissa, kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa vältettiin ottamasta asioihin poliittista kantaa, mutta edellisvuotena nuorisoseuran juhlista alkoi jäädä pois torppareita ja palvelusväkeä, ja tiedettiin että poliittisista syistä, ja varsin hyvin myös tiedettiin mistä komunniemeläisten työläisten yhtäkkinen poliittinen valveutuneisuus oli peräisin.

Nurmaalle ja Voikoskelle linnoitustöihin soluttautuneiden punaisten agitaattorien sanoma oli alkanut kulkea samoissa vallitöissä olleiden komunniemeläisten mukana kylään, ja se sanoma oli hyvin selväkielinen: nuorisoseuran iltamat olivat porvarien juhlia joihin työväestön ei sopinut osallistua. Monet rengit ja piiat moista kieltoa ihmettelivät koska nuorisoseuran juhlissa oli aina niin hauskaa, sai nauraa näytöskappaleille, renkipoika saattoi ostaa puffetista piikatytölle limonaadia ja nisupullaa, ja iltamatanssien jälkeen tyttö ehkä lupasi saattomatkan, ja jos ei ihan aittaansa päästänyt, niin aitan ovella saattoi poika onnistua kinuamaan tytöltä muutaman suukon ja päästä kouraisemaan tämän pehmeitä rintakumpuja, luvalla tai luvatta. Mitään pahempia kahnauksia ei Komunniemen talollisten ja torpparien tai palvelusväen välillä kuitenkaan levottoman syksyn ja alkutalven aikana syntynyt vaikka pari torpparia ja muutamia renkejä kylästä häipyikin liittyäkseen punakaartiin.

Kasvualusta sosialismille Komunniemen kylässä oli heikko, mutta kyllä punainen aate siihenkin pitäjän syrjäiseen kolkkaan oli itämisen merkkejä jättänyt.

2

Muutamia päiviä värväreiden käynnin jälkeen luettiin Mikkelin Sanomista sosialistien ottaneen vallan Suomessa, senaatin jäsenet olivat joutuneet pakenemaan Vaasaan ja maan asioista Helsingissä päätti nyt kansanvaltuuskunta. Haukkamäelle tullut Uusi Suometar sanomalehti ei vallanvaihdon jälkeen enää ilmestynyt, eivätkä muutkaan sosialistien porvarilehdiksi määrittelemät julkaisut.

Komunniemen nuorisoseuran puheenjohtaja Arvid Komu kutsui seuran johtokunnan koolle kotiinsa Ala–Komuun. Kokouksessa ei käsitelty lainkaan nuorisoseuran asioita, ei edes sivuttu, vaan johtokunnan puheenjohtaja esitti ainoana asiana talojen metsästys– ja muiden aseiden pikaista piilottamista. Tietojen mukaan naapurikylissä Enolahdella ja Nurmaalla olivat punakaartilaiset jo aseita taloista keräilleet ja voisivat millä hetkellä tahansa ilmestyä myös Komunniemelle. Johtokunta hyväksyi yksimielisesti ehdotuksen ja päätettiin samana iltana ilmoittaa taloihin joissa aseita tiedettiin olevan, että heti aamulla ne oli piilotettava. Kokouksesta ei tehty pöytäkirjaa, katsottiin se turvallisemmaksi.

Parin päivän kuluttua Haukkamäen pihaan tultiin kahdella hevosella ja rekivällyjen alta nousi neljä miestä kivääreitä olkapäilleen asetellen. Niillä oli punaiset nauhat käsivarsissaan ja talonväki tunnisti heti joukosta Särkän Iivarin, Konsta tunsi toisenkin miehen, nurmaalaisen, oli joskus pitäjällä jääraveissa tavannut. Naisväki hätääntyi, mutta Kustaa rauhoitteli: – Ei tässä ihmisillä hätää ole, aseita ne vaan tulivat etsimään.

Naiset perääntyivät kamariin, Kustaa, Konsta ja Johannes jäivät tupaan.

Punanauhaiset tervehtivät ja jäivät ovensuuhun. Särkän Iivari katsoi asiakseen ilmoittaa hyvin mahtipontisesti:

– Työväestö on ottanut vallan Suomessa! Olemme punakaartista ja meidän tehtävänä on kerätä taloista aseet pois turvallisuussyistä!

– Kyllä Mikkelin Sanomista vallan vaihtumisesta luettiin, Kustaa sanoi rauhallisesti, jatkaen:

– Milläs ansioilla sinä Iivari olet päässyt noin tärkeään tehtävään. Vielä viime talvena hakkasit halkoja meidän metsässä ja keväällä lapioit linnoitusvalleja Voikoskella.

Iivarin ilme kiristyi:

– Se on Kustaa parempi olla viisastelematta. Työväki on nyt päättänyt oikaista muutamia yhteiskunnan vääryyksiä!

Konsta pani merkille Iivarin puhuttelevan isäänsä Kustaaksi, eikä isännäksi kuten aina ennen.

Iivari ilmoitti rehvakkaasti:

– Kaikki Komunniemen talot tarkastetaan ja tyhjennetään aseista, joita tiedetään olevan runsaasti!

– Ei aseita olla koskaan salailtu, mutta olette myöhässä, sillä ne on viety jo aikoja sitten.

– Lahtarikaartiko ne on hakenut?

– Mikä sellainen lahtarikaarti on? Punakaartin kyllä tiedän…

– Suojeluskuntalaiset… nekö aseet hakivat?

– Keitä lienevät olleet, mutta turvallisuussyistä nekin sanoivat vievänsä pyssyt pois.

Nurmaalainen puuttui keskusteluun:

– Koska aseet haettiin?

– Jo viikkoja sitten.

Nurmaalainen katsoi Konstaa ja Johannesta.

– Kyllä siitä viikkoja on aikaa, Konsta vahvisti isänsä puheet.

– Kuulutko sinä itse suojeluskuntaan?

– Kyllä toi Iivari hyvin tietää ettei Komunniemellä ole suojeluskuntaa, eikä naapurikylissä Enolahdella ja Nurmaallakaan, jossa kylläkin toimii työväenyhdistys…

– Parempi olla viisastelematta. Kyllä Komunniemeläisiä tiedetään liittyneen Mäntyharjun suojeluskuntaan.

– Annapa tulla nimiä!

– Ei nimillä ole merkitystä…

– Sinä Iivari kyläläisenä tiedät ettei täältä ole ketään Mäntyharjun suojeluskuntaan lähtenyt, joten oikaisepa kaverisi väärät tiedot!

Iivari avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta nurmaalainen näytti ottaneen joukon johtajan roolin itselleen:

– Onko talosta luovutettu hevosia suojeluskunnan käyttöön? Täällä kuulemma kasvatetaan tämän pitäjänkulman parhaat hevoset…

Kustaa naurahti vaisusti: – Kiitos kehumisista, mutta yhtään hevosta ei ole kenenkään käyttöön luovutettu. Iivariko hevosten hyvyydestä on puhunut? Tietää kyllä mistä puhuu kun on niistä monia valjastanut ja ajanut… Muuten, oletko sinä Iivari meidän Arttu-renkiä tavannut? Kierteleekö sekin kivääriporukan mukana aseita etsimässä, vain onko saanut luonteelleen sopivamman viran…

Nurmaalainen selvästi hermostui Kustaan puheista:

– Meillä on valtuudet ottaa teidän hevosia punakaartin käyttöön…

– Haluaisin nähdä paperin jolla punakaartin on luvattu ryöstää hevosia.

– Hevosten ottaminen ei perustu punakaartin vaan kansanvaltuuskunnan päätökseen… eikä hevosia ryöstetä, niistä jätetään kuitit joita vastaan saa korvauksen kun olot maassa on taas normaalit.

– Olot maassa olivat normaalit, mutta sosialistikiihkoilijat on ne sotkeneet.

– Ei ole normaalia riistää köyhää ja maatonta ihmistä ja itse lihoa ja vaurastua heidän lähes ilmaisen raatamisen kustannuksella…

Väittelyn keskeytti tähän saakka vaiti ollut punanauhainen:

– Tarkastetaan talo ja katsotaan onko kaikki hevoset kotona! Jos isäntä lähtee mukaan näyttämään!

– Iivari kyllä tietää mistä talon hevoset löytyvät, ja tietää niiden lukumääränkin… kaksi tammaa ja ori, sekä tammojen varsat, joista toinen salvamaton orivarsa ja toinen salvettu ruuna.

Punanauhainen ja nurmaalainen katsoivat Iivariin ja tämä nyökkäsi.

Nurmaalainen muistutti vielä Kustaata:

– On sen verran vakava rikos luovuttaa aseita lahtareille… siis suojeluskuntalaisille, että siitä voitaisiin vangita.

– Sanottiin jo ettei tiedetty keitä aseiden hakijat olivat… ja pitäisi sentään todisteita olla ennen kuin vangitsemaan…

– Annetaan sen asian nyt olla, Iivari sanoi, jatkaen vähän ivallisella sävyllä: – Kyllä talossa tiedetään tarkalleen ketkä aseet hakivat… jos niitä yleensä kukaan on hakenut.

Sitten nurmaalainen keksi kysyä:

– Missä on talon piiat, niiltä voidaan varmistaa ne aseiden hakijat.

– Piiat on pihatuvassa, mutta pyytäisin jättämään ulkopuoliset rauhaan ja olemaan uhkailematta nuoria tyttöjä…

– Ei se mitään uhkailua jos aseiden hakijoista kysellään, korjasi nurmaalainen.

– Viime syksynä agitaattorit kävivät yllyttämässä piikoja lakkoon ja ryhtymään sosialismin kannattajiksi ja kun nämä kieltäytyivät, uhkailtiin vangitsemisella ja hengen menolla… Eikö sellainen touhu Iivari sinunkin mielestä ole aika hävettävää?

– Minä en ole sellaisissa porukoissa mukana ollut… mutta piikojen omaa parasta siinä on vain yritetty...

Iivari näytti olevan haluton jatkamaan keskustelua siitä aiheesta ja mistään muustakaan, eikä nurmaalainenkaan enää ehtinyt sanoa mitään kun Iivari kääntyi ovelle päin ja kaikki poistuivat tuvasta hyvästiä sanomatta. Ne jäivät pihaan neuvottelemaan, jossa tiukattiin ja kyseltiin Iivarilta kovasti ja Iivari näytti selittävän niin että kädet viuhtoivat kuin kärpän pyytäjällä. Oltiin varmoja että tulevat vielä takaisin tupaan, mutta eivät tulleet, eivät menneet pihatupaankaan piikoja kuulustelemaan, eikä hevostallia tarkastamaan, vaan pudottivat kiväärit olalta ja asettautuivat rekiin vällyjen alle. Ihmeteltiin etteivät ajaneet tarkastamaan Haukkamäen lähinaapureita Lähtelää ja Rinteelää vaan ajoivat hevoset alas rantaan ja Komunjärven jäälle.

Konsta ja Johannes menivät ulos katsomaan: järven takana hevoset pysähtyivät Ala-Komun pihaan ja miehet menivät sisälle taloon. Pojat kertoivat tuvassa näkemästään ja Riikka– äiti päivitteli: – Mitä tästä nyt oikein seuraa…

– Ei tästä mitään tarvitse seurata… mutta pahempaan pitää tietysti varautua, Kustaa rauhoitteli.

– On se kamalaa kun tutut miehet kulkevat pyssyt selässä rauhallisia ihmisiä ahdistelemassa, sanoi Riikka ja tarkoitti tutuilla juuri Iivaria joka asui vain puolen peninkulman päässä Haukkamäeltä ja oli vuosikaudet talossa päiväläistöissä käynyt. Kustaa tuumaili: – Komeasti ne nykyään ajelevat torpparit ja rengit kirkkoreellä vällyjen alla istuen, puuttuu vain helisevät aisakellot.

Piiat tulivat pihatuvasta vähän peloissaan kyselemään mitä porukkaa se oli ollut ja millä asioilla liikkuneet. Konsta sanoi niiden pyssyjä kyselleen, eikä asiasta puhuttu enempää, piikojen kanssa kun oli aiemmin sovittu mitä vastaavat jos heiltä talon aseista kysytään.

Muutaman tunnin kuluttua Konsta ilmoitti: – Valjastan hevosen ja lähden käymään Korkeelassa… Onko kaupasta mitä tarvis tuoda?

Kustaa ihmetteli: – Eikös vasta huomenna pitänyt mennä… olisi postikin samalla noudettavissa.

– Kyselen kylällä samalla niistä aseiden etsijöistä…

Konsta poikkesi Ala-Komuun jossa Konstan enot Eerikki–isäntä ja Arvid kertoivat punanauhaisten käyneen kyselemässä aseita, ja kun oli sanottu pois annetun, tyytyneet siihen, ajaneet naapuriin Ylä-Komuun ja tovin kuluttua jatkaneet matkaansa Orisalmen sillalle päin kylän muihin taloihin. Arvid oli käynyt Ylä- Komussa varmistamassa aseita niiden sielläkin kyselleen.

Konstan Arvid–eno oli eräs niistä kylän harvoista miehistä joka oli saanut sotilaskoulutuksen Mikkelin Tarkk`ampujapataljoonassa. Koulutuksessa ja myöhemmissä reserviharjoituksissa tapahtuneista sattumuksista Arvid oli kertoillut Konstalle hauskoja juttuja. Eno oli myös kertonut kuuluneensa vuosisadan alussa Venäjän sortokauden seurauksena perustettuun salaperäiseen Voimaliittoon. Salaseuran toiminnasta eno ei koskaan suostunut kovin yksityiskohtaisesti puhumaan, mainitsi vain senaatin lakkauttaneen järjestön suurlakon jälkeen. Arvid esitteli joskus Konstalle hienoa sveitsiläistä Grafton–kivääriä, jonka oli säilyttänyt muistona salaiseen järjestöön kuulumisestaan.

Konsta piti enostaan ja heistä oli tullut kavereita vaikka ikäeroa oli kaksikymmentä vuotta. Arvid oli poikamies ja luonteeltaan iloinen ja hyväntuulinen, aina valmis huumorinviljelyyn sekä poikamaisiin kujeisiin nuorempiensa kanssa, mutta asian paikassa myös toimen mies, hän oli esimerkiksi kehittänyt Komunniemen nuorisoseuran toimintaa niin että se oli huomattu laajalti maakunnassa, tunnustustakin saaden.

Eerikin lapset, kahtakymmentä lähestyvät kaksi tytärtä ja kolmentoista ikäinen poika olivat vähän peloissaan punanauhaisten käynnistä, mutta nuori emäntä ja vanhaemäntä näyttivät suhtautuvan asiaan rauhallisesti.

Konsta oli juuri lähdössä kun tyttäret näkivät tuvan ikkunasta punanauhaisten hevosparin ajavan kujaa pitkin pihaan. Konsta laskeutui takaisin tuvan penkille. Nuoriemäntä siirtyi keittiön ovelle, tyttäret ja poika livahtivat keittiöön ja jäivät kurkistelemaan ovelta, vanhaemäntä ei liikahtanut keinutuolistaan.

Miehet tulivat nyt hyvin uhmakkaasti tupaan, Iivari oli tietysti tunnistanut Haukkamäen hevosen ja katsoi penkillä istuvaa Konstaa epäluuloisesti.

– Mitäs sinä Konsta täällä teet.

– On ollut tapana käydä sukulaistalossa kyläilemässä.

– Eiköhän sinun olisi parasta lähteä kotiisi.

Iivarin puhe oli nyt merkillisen kireää ja käskevää, sellaista Konsta ei muistanut sen koskaan ennen olleen. Eerikkiä se ei pelottanut:

– Ei Konstan kyläilemiseen sinun lupaasi tarvita.

Iivari astui nyt pari askelta ovensuusta eteenpäin hiplaten kivääriään, ei kuitenkaan ottanut sitä olaltaan.

– Porvarien olisi nyt parempi olla soittamatta suutaan enempää kuin on tarvis.

– Ei tietääkseni puhumiseen vielä tässä maassa sosialistien lupaa tarvita, sanoi piisin edessä tulta kohenteleva Arvid.

Iivari astui lähemmäksi Arvidia. – Nyt olisi viimeinen hetki kaivaa talon aseet esille ilman suurempia seuraamuksia.

– Mikäs siinä sitten, Arvid sanoi ja kaikki katsoivat yllättyneinä kun tämä otti uunin päältä verhon takaa Grafton–kiväärin. Temppu sai punanauhaiset laskemaan äkkiä aseet olaltaan ja Iivarin kavahtamaan taaksepäin. Konsta tunnisti heti aseen Voimaliiton muistokivääriksi.

Arvid tökkäsi aseen piipun piisin liekkeihin, tuvassa olevat eivät liikkuneet, joku taisi pidätellä henkeäkin, kunnes tovin kuluttua Arvid veti aseen liekeistä ja iski kiväärin piipun muurin kulmaan sellaisella voimalla että rapingit putoilivat. Ojensi sitten Graftonia Iivarille:

– Ei sillä ihmisiä tapeta.

Iivari ei koskenut aseeseen. Arvid laski sen nojalleen muuria vasten.

– Tämä ei ole nyt ilveilyn paikka, Arvid, Iivari sanoi jo äänensä mahtipontisuuden menettäneenä.

– Siinä on kaikki aseet mitä talossa on. Se jo sanottiin että muut on annettu pois.

– Kas kun et itse lähtenyt aseiden mukana, sotilaskoulutuksen saanut mies.

– Ei tämän ikäinen mies enää lähde sotimaan ja ihmisiä tappamaan, ja sotilaskoulutukseen menin aikoinaan Venäjän keisarin käskystä, enkä suinkaan päästäkseni ryöstämään ja tappamaan naapureitani niin kuin nämä nykyiset sotilaskaartit näyttivät tekevän.

Nyt puuttui puheisiin nurmaalainen: – Tarkoitatko tuolla vihjailullasi kenties punakaarteja?

– En hyväksy mitään kaarteja jotka tappavat naapureitaan ja veljiään.

– Nyt kyllä liioittelet... ei punakaarti sentään mikään tappokaarti ole, vaan se on perustettu auttamaan köyhiä renkejä, torppareita ja muita maattomia pääsemään pois talollisten riiston alta.

Eerikki puuttui keskusteluun: – Ei ainakaan meillä, eikä Komunniemen taloissa yleensäkään, ole ketään riistetty… torpat on annettu pitää ja rengeille ja piioille aina maksettu palkkaa mikä kuuluukin… myös tuolle Iivarille silloin kun on meillä töissä ollut.

Yksi punanauhaisista rupesi nauramaan ääneen: – Eiköhän toimiteta asiamme loppuun ennen kuin isäntä ehtii enempää valehtelemaan.

Iivari astui aivan Arvidin eteen.

– Se on nyt Arvid asia niin että ilmoitat sen yhteisen piilopaikan mihin komunniemeläisten aseet on kätketty.

– Minkä yhteisen piilopaikan?

– Tiedetään että talojen aseet on viety yhteiseen piiloon.

– Kuka sellaista tietoa on levittänyt?

– Sillä ei ole väliä.

– Minä en tiedä sellaisesta piilosta mitään.

– Kyllä sinun pitää sellainen asia tietää kun olet sen järjestelijä.

– En ole järjestellyt yhtään mitään.

– Hyvä on. Sinut Arvid on määrätty vangittavaksi joka tapauksessa.

– Kuka sellaisen määräyksen on antanut?

– Voikosken esikunnasta on sellainen määräys.

– Onko se kirjallisena?

– Minulla on valtuudet.

Ikävuosistaan huolimatta ajatuksenjuoksultaan terävänä pysynyt vanhaemäntä puuttui rohkeasti Iivarin puheisiin: – Kuka sen Voikosken esikunnan on valtuuttanut vangitsemismääräyksiä jakelemaan?

– Tietysti kansanvaltuuskunta... työväen hallitus.

Nyt vanhaemäntä alkoi piruilla: – Koskas Iivari on hallituksen virkamieheksi ylennetty kun vielä viime keväänä lapioit linnoitusvalleja…

– Vanhaemäntä voidaan ottaa samaan kyytiin sinne Voikoskelle niin selviää kenen valtuuksilla tässä liikutaan, alkoi Iivari hermostua.

– Antakaa sentään vanhojen ihmisten olla, kyllä minä lähden, Arvid sanoi.

– Mutta kyllä jonkinlaiset perustelut vangitsemisestani haluan kuulla.

Iivari osoitti muurinkylkeen nojaavaa kivääriä. – Tuossahan ne on. Kyllä minä tiedän tuon kiväärin tarinan. Voikoskella tiedetään sinun maineesi ja siksi sinut on määrätty vangittavaksi yleisen turvallisuuden vuoksi.

– Mitenkä minä kenenkään turvallisuutta uhkaisin?

– Eiköhän jätetä kuulustelut sinne Voikosken miehille… ja ne onkin sellaisia miehiä ettei niille kannata valehdella.

– Ei suinkaan niillä yli kymmenen vuoden takaisilla vanhoilla asioilla ole mitään tekemistä…

Iivari korotti jo ääntään: – Asiat voi olla vanhoja, mutta sinä et ole muuttunut. Olet vieläkin yksi saatanan liuvari!

Arvid ei halunnut hermostuttaa Iivaria enempää vaan ryhtyi pukemaan ulkovaatteita ylleen. Nuoriemäntä kyseli kuinka kauan Arvidia kuulusteltaisiin ja Iivari sanoi että niin kauan kunnes asiat selviävät. Nuoriemäntä vielä hätäili evästä mukaan, mutta Iivari sanoi punakaartin vankinsa ruokkivan.

Eivät ne Arvidia sentään rautoihin laittaneet, ei edes käsiä sitoneet