Ritari ja Tähtisilmä - unelma onnesta: 300 rakkauskirjettä vuosilta 1943 - 47

By Rauno Haapaniemi and Ritva Haapaniemi

Gunhild ja Kalevi Haapaniemen romanttinen kirjeenvaihto vuosilta 1943-47.
Nuoret tutustuvat ja rakastuvat kirjeiden kautta sota-aikana ja ryhtyvät rauhan tultua rakentamaan elämäänsä. Rakkaus kantaa eteenpäin. Kirjeissä välittyy aikalaiskuva ainutlaatuisesti, rintaman, Helsingin, Heinolan ja Riihimäen seuduilla. Ennen kaikkea kirjeistä syntyy kertomus siitä, miten ajatus paremmasta huomisesta kannustaa eteenpäin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 14, 2022
• ISBN: 9789528032519

Rauno Haapaniemi

Rauno Haapaniemi, luokanopettaja, uusien oppimisvälineiden pedagoginen kouluttaja ja tietokirjailija. Blogi: Yhteisöllinen pedagogia http://kasvatusyhteisot.blogspot.com/

Book preview

Sisältö

Lukijalle

Esipuhe

1. Guni ja Kale

2. Vuosi 1943 (kirjeet 1 – 13)

3. Vuosi 1944 (kirjeet 14 – 103)

4. Vuosi 1945 (kirjeet 104 – 164)

5. Vuosi 1946 (kirjeet 165 – 253)

6. Vuosi 1947 (kirjeet 254 – 302)

LUKIJALLE

Ritva:

Pari päivää vanhempiemme hääpäivän (27.3.1948) jälkeen veljeni Rauno lähetti minulle katkelman isän kirjeestä äidille. Paitsi että nyt oli vuosi 2020. Ja tuosta hääpäivästä oli kulunut 72 vuotta. En ollut aikaisemmin oikeastaan ollut kovinkaan kiinnostunut vanhempiemme kirjeistä, vaikka hyvin tiesin niiden olemassaolosta. Ajattelin, että ne ovat heidän yksityisiä kirjeitään, ovat heidän kahden välisiä, eikä niitä ole soveliasta toisten tutkia.

Luettuani saamani otteen kerroin Raunolle, että haluan tutustua tuohon mieheen. Kirje kosketti minua syvästi, liikuttikin. Kuka mies puhuu noin kauniisti rakastetulleen? Haluan oppia tuntemaan hänet.

Nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tulevat vanhempani. Olin oppinut tuntemaan heidät isänä ja äitinä. Nyt opin tuntemaan kaksi ihmistä. Pääsin lähelle heidän sielunelämäänsä, kuin myös aivan toisenlaista aikaa, mitä nyt elämme.

Tuntui kuin elämäni olisi saanut viitekehyksen. Tämän kirjeenvaihdon jälkeen kahden nuoren rakastavaisen elämä muuttui perhe–elämäksi. Unelma omasta kodista toteutui. Synnyin Leppävaaraan Kirvuntielle. Synnyin Rakkaudesta.

Nyt kun itse jo olen äiti ja isoäiti, sain katsoa taaksepäin aikaan, jolloin en vielä ollut syntynyt. Monet kirjeet sisältävät viittauksia lapsuuteni tärkeisiin ihmisiin, he muodostivat ikään kuin laajennetun perheen, he olivat kasvuympäristöni.

Isovanhemmat, sedät, täti, eno. Ähtäri monine sukulaistaloineen oli joka kesä odotettu kokemus. Elettiin vielä aikaa, kun lehmät haettiin niityltä lypsylle, kun karitsoja sai silittää ja aina paistoi aurinko. Vaasan saaristossa oleva äidin vanhempien mökki ympäristöineen tarjosi lapselle unohtumattomia elämyksiä.

Meri, kalastusreissut, ukonilmat.

Näitä kirjeitä puhtaaksi kirjoittaessani olen ollut hyvinkin syvissä vesissä. Olen itkenyt ja nauranut. Tämä on ollut suurenmoinen matka. Matka, jolle tuskin yksin olisin koskaan lähtenyt. Onneksi veljeni on ollut hyvä matkatoveri. Yhdessä olemme tämän erikoisen ja yllättävästi vastaan tulleen tien kulkeneet.

Olen tuntenut aivan uudenlaista kiitollisuutta vanhempiani kohtaan. Ja kaikkia heitä, jotka loivat elämäni ympäristön. Kaikki he ovat jo Taivaan puolella.

Tuikkikoot isälle rakkaat tähdet heille kaikille! Ja aivan erityisesti Ritarille ja hänen Tähtisilmälleen!

Toivon antoisia hetkiä kaikille, jotka saavat tämän kirjan käteensä!

Tässä katkelma siitä isän kirjeestä, joka sai minut liikkeelle:

Oma Lemmikkini!

Kepeinä lumihiutaleina leijailevat erään Straussin valssin sävelet ilmassa saaden ajatukseni jälleen lentämään Sinun luoksesi, Tähtisilmäni luokse.

Hiljaa, ajatuksissani sivelen pehmeitä kutrejasi tuntien niiden hyväilevän kosketuksen sormissani. Tunnen ihanan pehmeyden poskillani.

……………...

Tiedätkö, miltä näytit, kun viimeksi näin Sinut? Tarkoitan tuota silmänräpäystä ennen oven sulkeutumista välillämme. Darling, sieluani vihlaisi, kun näin suurten silmiesi katseen. Jotakin niin pohjattoman kaunista ja samalla niin suurta hellyyttä ja haikeutta en ole nähnyt koskaan. En koko elämässäni. Tuo katse tunki mieleeni ja minä muistan sen vielä kuollessanikin.

Rauno:

Korona–virus muutti elämäämme. Muutos on myös mahdollisuus. Minullakin, eläkeläisenä, olivat viimeiset vähäiset työt loppuneet ja kotimme oli suljettu vierailta. Hiljaista oli. Tuntui, että jotain pitäisi tehdä. Isän ja äidin mittava kirjeenvaihto vuosilta 1943–47 oli päätynyt vuosia sitten minulle, kauniiseen kenkälaatikkoon, kaapin päälle. Otin laatikon nyt esille ja ajattelin katsella, että kaikki on järjestyksessä. Ehkäpä ne pitäisi vihdoin kirjoittaa puhtaaksi?

Pian käsiini osui ensimmäinen pysähdyttävä kirje: Kepeinä lumihiutaleina leijailevat erään Straussin valssin sävelet ilmassa… Mitä ihmettä? Kirjeiden tunteikkuus ja taitava kerronta tulivat heti kovin lähelle minua. Tulin valtavan uteliaaksi. Millaisia olivat nuoret vanhempani, he joita en koskaan tuntenut?

Miten sota–aikoina ja heti sen jälkeen tunnettiin ja elettiin? Ja ennen kaikkea:

Millaisia tunteita ja vaiheita vanhempani kokivat rakentaessaan suhdettaan ja tulevaisuuttaan? Kirjeistä rakentui tarina, joka tuntui odottaneen sopivaa hetkeä tullakseen jaetuksi. Melkein kadehdin tuota aikaa, jolloin kirjeet ovat olleet tärkeä yhdysside ihmisten välillä. Lähetin Ritvalle tuon edellä mainitun näytteen.

Pian sovimme, että nämähän kirjoitetaan puhtaaksi. Huomasin vähitellen, että kirjeistä muodostuu järjestyksessä luettuna kokonaisuus, jonka sisällä on useita tarinoita. Seuraava ajatus olikin, että tästä tulee kirja, moniulotteinen kertomus, vanhemmillemme ja koko sodan jälkeiselle sukupolvelle niin tärkeistä vuosista.

Kirjeistä piirtyy kaunis rakkaustarina, mutta niitä voi lukea myös kuvauksena aikansa ihmisten ja yhteiskunnan toiminnasta. Itseäni liikuttaa paljon se, miten rakkaus on pelastanut isämme niin, että hänelle on sotakokemuksista huolimatta jäänyt uskoa parempaan tulevaisuuteen. Nuorille on ollut tärkeää toipua sodan kaaoksesta ja tuntea, että elämässä voi saada aikaan jotain hyvää.

On tuntunut, että kirjeitä ei ole varjeltu vuosikymmeniä vain siksi, että ne lopulta unohtuisivat, hävitettäisiin. Jotain siitä, mitä me lapset vieläkin saamme kirjeistä vanhemmiltamme, toivomme välittyvän myös muille lukijoille.

Olemme sisarukset Ritva ja Rauno Haapaniemi, kummatkin eläkkeellä olevia opettajia ja kirjailijoita.

Esipuhe

Vuonna 1921 syntyi Suomessa kaksi lasta kahden kuukauden välein. Poika, joka syntyi Töysässä, sai nimekseen Kalevi. Tyttö, joka syntyi Vaasassa, sai nimekseen Gunhild. Suomi oli ollut itsenäinen melkein neljä vuotta.

Tämä on tarina siitä, kuinka nämä kaksi ihmistä kulkivat kohti toisiaan ja vihdoin kohtasivat. Tämä on heidän rakkaustarinansa. Samalla se on myös tarina Suomesta, sen ajan myrskyissä ja tyvenessä. Samalla se on sukua niin monen ihmisen elämän tarinalle, heidän, jotka elivät nuoruutensa sotien ja jälleenrakennuksen aikaan. Heidän kaikkien, jotka odottivat kotiin omaisiaan. Ja kaikkien heidän, jotka jatkuvasti kaipasivat kotiin missä olivatkin. Tämä tarina on myös heille, joiden kaipaus ei koskaan täyttynyt.

Vanhempiemme kirjeenvaihto on ikään kuin ollut aina olemassa. Se on kulkenut huolella niputettuna heidän mukanaan muutosta muuttoon, ja me lapset olemme aina tienneet sen olemassaolosta kirjoituspöydän tietyssä laatikossa. Koskaan emme kuitenkaan nähneet heidän kirjeitään lukevan, eikä niiden sisällöstä meille juuri kerrottu. Sen sijaan me aina tiesimme missä ne ovat, ja jonkinlaisen suuren salaperäisyyden ympäröimänä isä silloin tällöin näytti, että täällä ne ovat. Kirjeet olivat heille tärkeä muisto. Uskomme, että kirjeitä säilytettiin myös jälkipolville.

Näitä kirjeitä puhtaaksi kirjoitettaessa on korona–aika. Moni onkin sanonut, että tämä aika on kuin olisi sota–aika, poikkeusoloineen. Erikoisia aikoja eletään myös näissä kirjeissä. Kirjeet, vaikka ovatkin äärettömän henkilökohtaisia, kertovat myös jostain sellaisesta, mikä kaikissa ihmissieluissa elää läpi aikojen:

Paremman kaipauksesta, taisteluista, unelmista ja rakkaudesta. Kaiken epävarmuuden keskelläkin nuorilla oli tarve haaveilla, rakastua ja suunnitella hyvää elämää, kuten nuorilla aina on.

He, jotka muistavat Gunin ja Kalen, löytävät kirjeistä täydemmän ihmiskuvan.

Tämä aika, jolloin he elivät nuoruuttaan, vaikutti varmaankin syvästi heidän persoonallisuuksiinsa. Muille kirjeet antavat mahdollisuuden eläytyä Suomen murrosajan vuosiin tavalla, joka historian kirjoista ei välity. Tämä kaikki on kertomisen arvoista.

Kirjeistä voi lukea monta mahdollista tarinaa:

Niistä välittyy melko epätodennäköisen parin rakkaustarina. Maaseudun juuret omaava, varuskunnassa kasvanut poika, ja jo omillaan Helsingissä asuva, suomenruotsalaisen perheen kaupunkilaistyttö alkavat sattuman kautta kirjeenvaihdon, tapaavat ja rakastuvat. Alkaa tutustuminen sota–ajan epävarmoissa oloissa, lähinnä kirjeenvaihdon sekä harvojen tapaamisten ja puhelinsoittojen myötä. Rauhan tultua kirjeenvaihto jatkuu, rakkaus syvenee, haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta. Kirjeet ovat usein syvällisiä, etenkin isä kertoo itsestään avoimesti kaiken. Sodan keskellä ja sodasta toipuvalle rakkaus on hoitava tunne.

Kirjeenvaihto kuvaa myös, miten sota–aikana ja heti sen jälkeen elettiin. Kaiken epävarmuuden keskellä halutaan myös iloita arjesta ja pohtia tulevaa. Sota–ajan kirjeiden aiheita rajoittaa sen ajan sensuuri.

Isän kirjeistä kuvastuu nuoren, ajattelevan idealistin maailmantuska ja oman arvomaailman vaikea alistaminen sodan logiikalle ja tarpeellisuudelle. Rakkaus palauttaa uskon tulevaisuuteen. Isä kuvailee myös sodasta palaamisen ja normaalielämään siirtymisen vaikeutta ja sodan traumoista toipumista. Erikoista on hänen tulevaisuuden suunnitelmiensa sulkeutuminen, koska hän oli Saksan asevoimissa palvelleita vapaaehtoisia. Sankareista tulikin rauhan tultua vaiettuja ja osin syrjittyjä. Se on katkeraa, ja isä suunnittelee jopa maasta lähtöä. Kirjeissä kuvataan paljon myös rintamamiehille perustetun Niinisalon Internaatin, eli Valtion Sisäoppilaitoksen elämää. Isä on viimeisten interpartojen joukossa suorittamassa lukion kokonaan vuodessa. Internaatin elämä piirtyy kirjeissä varsin värikkäänäkin. Perheen perustaminen on toiveissa, mutta sodan jälkeen isä, kuten iso joukko nuoria miehiä on tyhjän päällä, ilman koulutusta, työpaikkaa ja asuntoa. Isäkin joutuu ottamaan kiinni sota–aikana menetetyt vuodet, jotta voisi pyytää rakastamansa naisen kättä Äiti on uuden ajan nuori nainen. Hän asuu sisarensa kanssa Helsingissä opiskellen yo–merkonomiksi Kauppakoulussa ja on valmistuttuaan itsellinen virkanainen. Taloudellinen riippumattomuus ei tuolloin ollut naisille kovin yleistä. Äidin perhe asuu Heinolassa. Ankeinakin aikoina syödään ravintolassa, kuunnellaan musiikkia, käydään elokuvissa ja tavataan paljon ystäviä, vaikkapa lettukesteissä. Pommituksia koetaan. Silti nuoret haluavat poikkeusoloissakin juhlia ja pitää hauskaa, arjen keventämiseksi. Ystäviä on paljon, rakentuu kuva kaupunkilaisten nuorten sosiaalisesta elämästä. Äidin kirjeistä kuvastuu aluksi sota–aikana määrätty varovaisuus, kun moni mies kaatuu tai invalidisoituu.

Toisaalta romantiikan nälkä tuntuu olevan vallitsevana sen ajan nuorten elämässä.

Jälleenrakentamisen aikana Suomen arjessa on paljon eroavaisuuksia tähän päivään. Pulaa oli paljosta, jopa kammastakin, koska muun muassa sellainen pitää järjestää suhteiden avulla. Elintarvikortteja vaihdellaan. Huvit ja juhlat (usein ilmeisen kosteatkin) ovat hyvin mieluisia nuorten elämässä, kun niitä voidaan taas ajatella. Elokuvat, musiikki ja kirjat ovat tärkeitä ja niistä puhutaan paljon. Huoneenvuokralautakunta rajoittaa asumista, perheettömien pitää asua huoneessa alivuokralaisina.

Mutta ennen kaikkea, tämä on vanhempiemme rakkaustarina. Näissä kirjeissä on heidän elämänsä aarre.

Emme ole jättäneet mitään pois. Kirjeet on kirjoitettu puhtaaksi niiden alkuperäisessä muodossa. Järjestys määräytyy niiden kirjoituspäivästä, ei välttämättä siitä, milloin ne ovat saapuneet. Sitähän emme ole voineet selvittääkään. Kirjeiden lisäksi on myös valokuvia tältä ajalta. Heille niin kovin tärkeitä.

Olemme tehneet muutamia selvennyksiä ja merkintöjä. Lisätty teksti on kursiivilla. Kirjan kansien kuvituksena on mukana isän ensimmäinen ja äidin viimeinen kirje. Kiitämme Petri Inkistä kauniista kannesta sekä taitosta

Sipoossa ja Helsingissä Juhannuksena 2020

Rauno Haapaniemi & Ritva Haapaniemi

1. Guni ja Kale

Äidin vanhemmat, suomenruotsalaiset siirtolaiset Arvid ja Ester (joka oli toisen polven siirtolainen) tutustuivat Amerikassa Gardnerin kaupungissa Massachusetts’in osavaltiossa ja menivät sitten siellä naimisiin. Molempien suvut olivat kotoisin Vaasan seuduilta. Avioiduttuaan he muuttivat ensin New Yorkiin liikealan töihin. Kun Ester odotti Gunhildia, pariskunta muutti Suomeen, molempien sukujen kotiseudulle Vaasaan. Ester oli syntynyt USA:ssa, eikä puhunut lainkaan suomea, englantia ja ruotsia kylläkin. Gunhild oli kolmen kuukauden ikäinen, kun perhe muutti Jaakkimaan Lahdenpohjan kauppalaan, Laatokan rannalle Karjalaan. Perheen isä Arvid Nordman oli siirtynyt Laatokan Puun palvelukseen hoitamaan muun muassa kirjeenvaihtoa ja rahaliikennettä, prokuristina. Arvidhan oli käynyt kauppakoulun ennen Amerikkaan lähtöään.

Parin vuoden päästä perheeseen syntyi toinen tytär, Ruth, ja vielä muutaman vuoden kuluttua poika, Folke.

Lapset kävivät koulua Lahdenpohjassa ja myöhemmin Heinolassa, kun Laatokan Puun toiminnot sodan seurauksena siirrettiin sinne. Arvid–isä toimikin eläkkeelle siirtymiseen asti konsernin konttoripäällikkönä (kontorchef), myöhemmin Helsingissä. Suomenruotsalaisina (ja Amerikasta muuttaneina) he olivat vähän outolintuja karjalaisten keskuudessa. Tästä äiti joskus mainitsikin, mutta kaiken kaikkiaan aika Karjalan kunnailla oli kuitenkin huoletonta ja mukavaa.

Heinolassa äiti kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1940. Vähän myöhemmin hän lähti Helsinkiin opiskelemaan siskonsa Ruthin eli Rudin kanssa Kauppakouluun, josta valmistui ylioppilasmerkonomiksi, kuten silloinen termi kuului. Kirjeenvaihto isän kanssa alkoi opiskeluaikoina.

Perheessä oli aina ollut kotiapulainen, ja naimisiin mennessään äiti ei ollut tottunut ruuanlaittoon eikä oikeastaan muuhunkaan huushollaukseen.

Itsenäisenä naisena Helsingissä opiskellessaan ja työssä käydessään hän kävi aina ulkona syömässä. Alivuokralaisasunnoissa oli kokkaaminen varmaan muutenkin hankalaa.

Gunhild–äitimme asui kirjeenvaihdon aikana yhdessä sisarensa Ruthin kanssa useammassakin alivuokralaisasunnossa, välillä vuokrasivat ihan oman asunnon.

Äiti kertoi, että heillä oli usein tupa täynnä ystäviä ja grammari soi. Nuorten kokoontumispaikkoja kun ei juuri ollut. Tätä aikaa äiti muisteli aina lämmöllä ja veitikkamainen hymy suupielessä. Elämää varjostivat toisaalta Helsingin pommitukset, epätietoisuus ystävien tilanteesta rintamalla, kuten sieltä tulleet suruviestitkin.

Valmistuttuaan äiti meni töihin ensin siskonsa kanssa HOK:n pääkonttoriin, ja sittemmin Valtion Viljavarastoon, johtajan sihteeriksi. Tässä työssä hän jatkoi aina esikoisensa syntymään asti. Sen jälkeen hän ryhtyi kotiäidiksi kuten niin monet muutkin sen ajan naiset. Aika kului Leppävaarassa pientalon kaksiossa uuneja lämmitellen ja lapsia hoidellen ja jokapäiväisiä taloustöitä tehden. Töitä riitti. Myöhemmin perhe muutti keskustaan, SOK:n pääkonttorin taloon.

Gunhildin perheessä tyttöjenkin kouluttautumista pidettiin luonnollisena ja äiti itsekin piti tärkeänä sitä, että hänellä oli ammatti. Hän tahtoi kuitenkin itse hoitaa lapsensa.

Tässä viitekehyksessä alkaa Kalevin ja Gunhildin rakkaustarina kirjeisiin kirjoitettuna. Se on varmasti omalta osaltaan auttanut heitä kumpaakin selviämään näissä epätavallisissa olosuhteissa, joita nykyään on todella vaikea kuvitella.

Äidin osoitteet kirjeenvaihdon aikana:

Vanhempien koti Kirkkokatu 7 Heinola (Talossa on nyt päiväkoti)

Helsinki (asuminen oli säännösteltyä, perheettömien tuli asua alivuokralaisasunnoissa)

18.10. –43 lähtien Keskuskatu 8 b 7 / Ins. Taija

noin 4.6. –44 lähtien (oma vuokra–asunto) Mannerheimintie 29 b 23

noin 12.9. –44 lähtien Fredrikinkatu 71 A 12

noin 4.12. –44 lähtien Fredrikinkatu 34 as 5

noin toukokuu –45 Minervankatu 11 b 11

Isä, Kalevi, syntyi ähtäriläisiin sukuihin kuuluneiden Otto Haapaniemen ja Fannyn, omaa sukua Mäenpää, toisena lapsena. Kaikkiaan perheeseen syntyi neljä poikaa, Ahti, Kalevi, Kalervo ja Aarno. Ähtäriläisyys säilyi isän henkisenä kotina. Ähtärissä käytiin ihan joka kesä ja myöhemmin hankittiin oma mökki Haapaniemen talon lähistöltä. Päästyään varhain eläkkeelle isä ja äiti hankkivat vielä kodikseen kesämökin lähettyviltä Rekaman talon Peränteeltä Haapaniemen tieltä. Siellä he asuivat seitsemän vuotta.

Isän lapsuudessa perhe liikkui työn perässä. Otto oli käynyt maatalouskoulun jälkeen Vaasassa kauppakoulun ja ollut työharjoittelussa Ruotsissa.

Haapaniemen talo jaettiin muiden sisarusten kesken, kun Otto luopui osuudestaan. Isä syntyi 13.9.1921 Töysässä Tuurin kylässä, missä Otto–isä toimi Kallenkosken sahan hoitajana, oltuaan sitä ennen osuuskaupan hoitajana Killinkoskella ja Haukiputaalla. Sen jälkeen Otto perusti kaupan Längelmäelle vuonna 1922. Lama–aika vei kaupan kuitenkin konkurssiin jo vuonna 1924.

Perhe muutti Viitasaarelle, jossa Otto toimi kahdella eri sahalla työnjohtajana ja toisena sahanhoitajana. Tätä työtä jatkui vuoteen 1928. Pula–aika vei taas molemmat työpaikat ja Otto, valkoisten puolella taistellut vapaussodan ryhmänjohtaja, päätti siirtyä varmaan työpaikkaan armeijan palvelukseen. Tämä työura alkoi Mikkelissä marraskuussa 1929 alikersanttina. Kaupallisen koulutuksensa ja kokemuksensa vuoksi hän toimi urallaan pääsääntöisesti kuormastoaliupseerina jääden sotilasmestarina eläkkeelle. Keväällä 1934 perhe muutti Riihimäen varuskuntaan. Riihimäellä isä sitten vietti loput nuoruudestaan. Isä ehti lukion ensimmäiselle luokalle, kun Talvisota keskeytti koulunkäynnin joulukuun alussa –39. Isä palveli nuoren ikänsä vuoksi armeijan koulutuskeskuksessa eikä ollut rintamapalveluksessa. Syksyllä 1940 koulu alkoi uudestaan. Isä toimi vartion ja hetken aikaa myös lippukunnan johtajana partiossa. Hänet valittiin koulunsa Riihimäen Yhteislyseon toverikunnan puheenjohtajaksi ja Ratavarren koulujen yhteistyöelimen puheenjohtajaksi.

Kevättalvella 1941 isän koulutoveri pyysi hänet mukaansa Hyvinkäälle kokoukseen. Tilaisuus oli poliittinen ja siellä jaettiin hakukaavakkeita miehille, jotka olisivat kiinnostuneita lähtemään Saksaan sotilaskoulutukseen kahdeksi vuodeksi. Isä täytti kaavakkeen ja sai kutsun. Koulu jäi taas kesken.

Ulkoministeriö järjesti yhteensä noin 1200:n miehen värväyksen Waffen SS:n Wiking divisioonaan poliittisen tilanteen takia ilman julkisuutta, kulisseissa.

Saksassa koulutus oli kovaa. Jatkosodan alettua Suomessa joukko joutui jäämään Saksaan ja lähetettiin itärintamalle. Kaukaasian taistelut olivat raskaita ja tappioita tuli paljon. Isä toimi mm. taistelulähettinä ja tulkkina. Kotiutus Suomeen tapahtui keväällä 1943. Saksan kokemus oli ilmeisesti hyvin merkittävä. (Vapaaehtoispataljoonan yhdistystoiminnasta muodostui isälle myöhemmin tärkeä harrastus. Isä oli Veljesapu ry:n pitkäaikaisin puheenjohtaja.

Omia ei jätetty, vaikka oli aikoja, ja toisinaan on edelleenkin, jolloin vapaaehtoiset eivät saaneet ansionsa mukaista ymmärrystä). Lyhyen loman jälkeen isä määrättiin Reserviupseerikouluun Niinisaloon (RUK kurssi 57). Isän sota jatkui sen jälkeen Rynnäkkötykkipataljoonassa lähettiupseerina ja vaununjohtajana Kannaksella ja Lapin sodassa.

Isän ja äidin tiet yhtyivät todellisen sattuman kautta. Isän petikaveri RUK:ssa oli Antero Haalama, joka silloin seurusteli Rudin eli Ruth Nordmannin, äidin nuoremman siskon kanssa. Siskokset asuivat yhdessä Helsingissä ja opiskelivat Kauppakoulussa. Antero antoi isälle äidin osoitteen, luvan saatuaan tietenkin.

Näin alkanut kirjeenvaihto jatkui vuosia, siihen saakka, kunnes molemmat asuivat Helsingissä, jo kihloissa ollen.

Kirjeenvaihdon lisäksi oli tietenkin tapaamisia ja yllättävän paljon puhelinsoittoja jopa rintamaoloista. Sodan päätyttyä isän piti hankkia koulutus, työpaikka ja asunto, jotta voisi kunniallisesti pyytää äidin kättä. Tämä ei ollutkaan aivan helppoa, koska Saksan vapaaehtoisista oli tullut poliittisesti ei–toivottu ryhmä. Isä ei päässyt tämän vuoksi armeijan palvelukseen eikä poliisikouluun, suureksi pettymyksekseen. Isä palasikin vielä Niinisaloon, nyt Valtion Sisäoppilaitokseen eli Internaattiin interparraksi, suorittamaan lukion, alusta lähtien. Lukio suoritettiin siellä noin vuodessa, kolmessa kolmen kuukauden jaksossa, joiden välillä oli lomaa. Isä piti Internaatin viimeisessä päättöjuhlassa oppilaskunnan edustajan puheen keväällä 1947.

Ylioppilaaksi isä kirjoitti kotonaan Riihimäen lyseosta ja muutti Helsinkiin, josta sai pian töitä SOK:n tehtailta työntutkijaharjoittelijana. Kisällitutkinnon jälkeen isä toimi ensin työntutkijana Vaatetustehtaalla, sitten apulaisjohtajana ja johtajana eläkkeelle siirtymiseensä asti. Hän oli kehittämässä SOK:n vaatetuotantoa monipuolisemmaksi ja myös joutui sen viime töikseen ajamaan alas.

Isän osoitteet kirjeenvaihdon aikana:

Koti: Riihimäki, Varuskunta

RUK, Niinisalo 43 – 44

Kenttäpostia 44 – 45

Internaatti, Niinisalo 46 – 47

Helsinki – 47 kesä

Isän sota–ajan joukko–osastot:

Jatkosota: 5.6.1941 – 2.6.1943 1./FFB (Saksa ja itärintama)

Jatkosota: 3.6.1943 – 8.7.1943 Vuoroloma

Jatkosota: 9.7.1943 – 21.12.1943 UK (kurssi 57)

Jatkosota: 22.12.1943 – 30.10.1944 1./Ryn.Tyk.P

Lapin sota: 31.10.1943 – 4.12.1944 E/Ps.P

2. Vuosi 1943 (kirjeet 1 – 13)

Kirjeenvaihto alkaa tästä. Isä on Niinisalossa reserviupseerikoulussa, äiti opiskelee siskonsa kanssa Helsingissä Kauppakoulussa. Tapaninpäivän ensitapaaminen on kohtalokas.

Kirje 1. ...olen täysin käytettävissänne.

18.10. –43

Parahin Neiti Nordman!

Pyydän älkää hermostuko, vaan istukaa mieluummin mukavasti nojatuoliin, etsikää radiosta rauhoittavaa musiikkia, sytyttäkää savuke – jos poltatte – ja ryhtykää vasta sitten lukemaan tätä kirjettä. Olen yleensä melko rauhallinen mies, joten ette varmaankaan saa mitään hermotykytystä. Noin, nyt voimme aloittaa.

Olen Antero Haalamon petikaveri ja muutenkin hänen hyvä ystävänsä; häneltä sain osoitteenne. Pyydän, älkää olko minulle kovin vihainen, vaan säästäkää se korvapuusti, jonka ajattelette minulle antaa, ensitapaamiseemme saakka. Jos nyt yleensä milloinkaan näemme toisiamme. No, mutta sehän ei kuulu tähän.

Katsokaas, ajattelen näin: Kirjoittaa jonkun aivan ventovieraan ihmisen kanssa, vaihtaa hänen kanssaan mielipiteitä. Silloinhan hänestä muodostuu jonkinlainen kuva, tuollainen melko hämärä, johon aina joka kirjeen jälkeen muodostuu uutta. Täten saattaa aina elää pienessä jännityksessä, ja odottaa ikään kuin tapaamista, jotta näkisi hänet ja saisi selvyyden asiasta.

Vaikka minulla onkin näin peräti diplomaattinen käsiala, niin en kuitenkaan tiedä Teistä enempää kuin Te minustakaan. Ehkä on paikallaan, että hieman selostan ulottuvaisuuksiani, 178 cm pitkä, n. 66 kg painoa...ei, en voi sulattaa tällaista luetteloa, se on niin peräti kuivaa kirjoitettavaa ja minä olen lisäksi hieman laiskakin siihen. Pistän pikku kuvan mukaan. Jos haluatte vielä jotakin tietää, niin olen täysin käytettävissänne.

Tämä kuva on n.s. taktinen veto, jos ette minulle vastaa, kuten luulen, niin palautattehan ainakin kirjeeni, että saan kuvani takaisin; täten saankin jo selville, onko tämä kyhäelmä Teidät tavoittanut. – Also, es grüßt Sie recht herzlich, und wünsche ich, dass Sie bald antworten.

os.14 7/0506 (0506 = 1./RUK )

Kalevi Haapaniemi,

ups. opp.

Kirje 2. ...älkää toki luulko minua aivan omalaatuiseksi ihmiseksi,

(Äidin ihan ensimmäiset kirjeet eivät ole säilyneet.)

28.10.–43

Servus, neiti Guni!

Ich danke Ihnen für Ihnen recht schönen Brief, den ich gerade vor einen halbes Stunde bekommen habe, kuin myöskin kaunein kiitokseni kuvastanne. Mutta – älkää toki luulko minua aivan omalaatuiseksi ihmiseksi, vaikka näin omituisesti aloinkin, sillä en tosiaan osaa kutsua Teitä muulla nimellä, niin sointuva kuin nimenne onkin. Sanon aina Anterollekin, kun puhumme teistä: Guni. Suokaa siis minulle se vapaus.

Kuulkaahan, Guni, mainitsitte yhdeksi syyksi, miksi vastasitte, olevanne äärimmäisen utelias, mutta ikävä kyllä en voi tyydyttää uteliaisuuttanne, kun en tiedä oikein, mitä haluaisitte tietää. Olitte sen peräti hienosti jättänyt mainitsematta. Olen siinäkin suhteessa yhä käytettävissänne.

Tupakan poltosta. Naiset saavat polttaa määrättyyn rajaan saakka. Minun veljelläni on vaimo, ja hän myöskin poltti, mutta…hm...syystä, jonka voin mainita Teille myöhemmin, hän ei enää polta.

Rakas lankonne kirjailee myös tässä vieressäni, joten minun on kai turha lähettää hänen terveisiään tässä mukana; saatte ne varmasti kuulla sisareltannekin. Antero muuten haluaa pitää minua peräti tyhjentävässä tietämättömyydessä, sillä hän ei kerro Teistä juuri mitään. Olisin hyvin iloinen pienestäkin vihjeestä, josta tunnistaisin Teidät, jos joskus sattuisimme vastakkain. Kun nimittäin Antero väittää kuvanne olevan hyvin vähän näköisenne. Onko Teillä muuten niin herttainen tapa vastata kuvaan kuvalla aina. No, kokeilen kun pääsemme jälleen kämpille; olemme nim. tällä haavaa metsätöissä aika kaukana Niinisalosta.

Ilmapiiri boksissamme muuttuu yhä romanttisemmaksi, joten minun lienee parasta lopettaa, etten erehtyisi vain aiheesta.

Pojat laulavat juuri moniäänisesti: Gute Nacht…, öljylampun liekki muuttuu yhä pienemmäksi, hämäryys verhoaa kaiken. – Joten, Hyv´ yötä, Guni.

Monin terveisin

Kalevi Haapaniemi

Kirje 3. En tiedä, miksi tällä lailla, niin sanoakseni, uskoudun Teille

6.11.–43

N: ti Nordman!

Pyydän älkää ottako tätä miksikään tunkeilevaisuus yritykseksi, sillä kämpässämme on siksi romanttinen tunnelma ja minä niin alakuloisella tuulella, että minun suorastaan täytyy jollekin ihmiselle kirjoittaa.

Katsokaas, on hetkiä ihmiselämässä, jolloin muistuvat jotkin surulliset muistot taistelukentiltä mieleen, ja silloin täytyy kirjoittaa, jotta en rupeaisi vallan murjottamaan. Esimerkiksi tuollaiset karmivat muistot Kaukasuksella, jolloin tunsi niin peräti hyvin oman pienuutensa maailman myrskyssä. Tunsi, kuinka kaukana oli kotomaasta ja niin yksinäinen.

Tällaista tunnelmaa täydensivät vielä sateinen, syksyinen yö, hyvän toverin kaatuminen ja seikat, joita tavallinen ihminen ei ymmärrä kaikeksi onneksi.

Tällainen tunnelmallinen laulu, joka nytkin kämpässämme kaikuu, kamiinan jotenkin herpaiseva lämpö, puolipimeys, ne vaikuttavat sotilaaseen pakostakin hieman kummallisesti. Tuskin löytyy yhtään poikaa boksistamme, joka ei nytkään muistelisi jotakin muuta kuin pitkiä vartiotunteja räiskyvän tähtikirkkaan Suomemme taivaan alla. – En tiedä, miksi tällä lailla, niin sanoakseni, uskoudun Teille, se on vain tunne, jonka vaikutuksesta toimin.

Voittehan niin helposti heittää tämän paperikoriin, jos Teitä haluttaa, ja lohduttautua sillä, että enhän minä ole sitä näkemässä. Eikö?

Älkää loukkaantuko, sillä olen pohjaltani melko suorapuheinen mies ja sanon sanottavanikin siten. Luulen, että ymmärrätte kyllä minua, vaikka olenkin 22 vuotta vanha.

Pistän mukaan kenttäpostimerkin, jos haluatte vastata, muussa tapauksessa saatte täyden valtuuden käyttää sitä johonkin toiseen kirjeeseen.

Hieman sekavin tuntein Teidän

Kalevi Haapaniemi

Kirje 4. Sisimmässäni väreilevät kiitoksen äänet,

14.11.–43

Restaurant Linnun laulu

Servus Guni!

Imeskellessäni piippuani ravintola Linnun Laulun ehkä vähemmän hauskassa 5–hengen pöydässä, yritän turhaan keksiä sitä toistaiseksi salassa pysynyttä sanaa, jolla pystyisin ilmaisemaan sieluni syvimmät tunteet kirjeenne johdosta.

Sisimmässäni väreilevät kiitoksen äänet, mutta hieman kankeana kielenkäytöltäni, en pysty sitä täysin tulkitsemaan. Jos istuisitte tässä vastassani, tietäisin, miten menettelisin. Tuijottaisin teräksen harmailla silmilläni Teitä hetkisen (katseestani voisitte lukea rintamasotilaan avomielisen kiitoksen) ja puristaen teitä kädestä lausuisin vain: Kiitos!

No, petikaverini Antero keskeytti jälleen minun runoratsuni juoksun, lausumalla peräti ylihienoja ajatuksia piippuni savupilvistä, vaikka kopassa kärisee aitoa hollantilaista. Ihme kyllä!

Ai, mutta Guni, unohdin vallan, että ehdotit Sinun–kauppoja. Yllättävän hauskaa Guni! Terve vaan! Olen – Kale. Tietenkin juomme joskus, kun yhteen yhymme, oikein sinunmaljat vanhaan tyyliin: mieluummin shampanjassa.

–––

Nyt on ne valtaisat illalliset tässä välillä syöty, joten voit hyvin arvata, miksi aivoni eivät työskentele täydellä vauhdilla enää. Antero ei jaksanut edes savukettaan yksin sytyttää.

Siitä kirjeestäsi vielä. Joko Sinulla on harvinaisen selvä ajatuskyky, tai sitten olit uhrannut hieman aikaa kirjeeseesi; mutta älä yritäkään narrata minua, et Sinä ole sitä unisena kirjoittanut; eikä tietääkseni Tosca pysty aivotoimintaa kiihdyttämään, niin miellyttävää kuin sen haju onkin. Pahus, piippuni sammui, kun oikein syvennyin Toscan tuoksuihin!!!

Nyt tapahtui jotain hyvin surullista, saimme juuri kuulla, että talon lehmä on mennyt umpeen, emmekä niin muodoin saa maitoa korvikkeeseemme. Tämä vei kokonaan minun kirjoitus haluni. Muutamme kuppilaa, kun Anterokin tuli niin vakavaksi.

Erittäin lämpimin terveisin, eikä yhtään unisena:

Kale

Lupasin kokeilla kuvalla. Bild um Bild. Nicht wahr?

Huom. pituus 178. ikä 22 v ja n. 2kk 16 t.

Kirjeen sivuun on kirjoitettu lisäyksiä:

Guni, mahdoinko mainita, että omaat vielä hyvän annoksen naisellista kiusoitteluhalua. Miksikäs se niin erikoisen hyvä on, että Antero tulee pian kaupunkiin. No, olen sotilas, enkä kysele, mutta olis se vaan eri kiva tietää.

Toisella puolella on Anteron terveiset:

Rakas Käly!

Terveisiä Sinulle ja hoida Rudia naisellisella huolenpidolla. Pakkaappa muutama Adlon matkalaukkuusi, sillä hetki lähestyy. Terv. A–ro

Kirje 5. Kortti

Hei, Guni!

16.XI. –43

Kun kerran Antero on soittanut, niin minä kirjoitan ja lähetän mitä ihanimmat talviset terveiset täältä Hattulastamme. Huom! On iltalomailta. Ja vaikka nuhaa on aivan tarpeeksi, niin on mukavaa katsella talvista maisemaa, kun en ole vitiä tässä 2 vuoteen nähnyt.

– Olinkin yöharjoituksessa, siis hieman unisena terv.

Kale

Kirje 6. ...Sinä olit sen erikoisen tarkasti ajatellut.

24.11. –43

Ollos tervehditty jälleen, Guni!

Lämpimimmät kiitokseni sydämeni syvimmästä Sinulle kirjeestäsi ja erittäinkin fotosta. Hauskaa, että tunnustat Bild um Bild tyylin. Valitettavasti minulla ei ole enää mitään mukanani, mutta jahka pääsen kotiin, niin kokeilen jälleen. Mitä luulet, nicht wahr?

Valitettavasti olen aika huonossa kirjoituskunnossa, sillä tänään palveluksessa tunsin äkkiä talviyön pimeyden tähtitaivaineen ympärilläni ja pakit kolahti kauniisti taivasta kohden.

Tosin meillä oli ollut pieni jv–iloittelu ensin mutta nyt yritän kuitenkin Klubi– 77:n voimalla saada Sinulle kokoon muutamia hieroglyfejä. Ei se sen vakavampaa ollut.

Tänään on ilmeisesti syntymäpäiväsi. Parhaimmat onnitteluni + Anteron.

Skoolaan vesimukilla kunniaksesi.

Also, prosit! Voithan kumota jonkin pikarillisen meitäkin muistellen. Eikö, Guni?

Kuulehan, ei se sanontani ollut miehistä itserakkautta. Se on erehdys. Vaan, miehistä ajattelutapaa. Onhan tunnettua, etteivät naiset käytä aivojaan niin paljon kuin miehet. Hehän ovat välittömämpiä. He tuntevat tai vaistoavat asian, miksi he siis sitä ajattelisivat, kun osuvat muutenkin oikeaan.

Ehkä siinä olit ajatellut tarkasti silloin, mitä kirjoittaisit, sanonta oli ehkä tuottanut Sinulle hiukkasen vaikeutta, ja siksi Sinä olit sen erikoisen tarkasti ajatellut. Sen vuoksi se pisti silmääni, ja lausuin olettamukseni.

Osuinko ehkä väärään?!? En suinkaan halua väittää, että naisella olisi homehtuneet aivot, mutta niin terveesti he eivät käytä kuin miehet, vai mitäs arvelet.

Nyt tietenkin sanot, että olen himoselittäjä, mutta täällä ei saa selittää, ei yhtään mitään.

Einverstanden, oder nicht.

Ja sitten Tosca. Olletikaan en väittänyt sitä hajuveden tuoksuksi, vaan tarkoitin puuteria, ja sitä se tuoksu kyllä muistutti. Muuten, älä pahastu, minulle on väitetty, että 4711–tuotteet ovat parempia kuin Flora Fennica. No, enhän ole spesialisti, ettei tätä tarvitse vakavasti ottaa, voin olla hieman –– kiusoittelunhaluinen. Jos muuten kaikki tytöt tietäisivät, miten hauskan säväyksen tällainen patentti tekee miehiin, niin he noudattaisivat sitä kaikki. – Et mielestäni ole ollut yhtään ilkeä, vaikka käytät suoria sanoja, teenhän niin itsekin. Jos kuitenkin haluat yrittää jotain parannusta, niin lupaan kaikki miehiset kykyni käyttöön – minussa pitäisi kuulemma olla kouluttajan ominaisuuksiakin?

Kuule, älä vaan keikahda nyt, älä vielä paranna sitä kiusoitteluhaluasi, sillä minusta on hauskaa tällainen aivovoimistelu, ei kuitenkaan se saa mennä liian pitkälle, sillä sitten minä jo sitä vihaan, vaikka näytänkin ulospäin melko tyyneltä ja hiljaiselta.

Teen mielelläni paljon kauniimman sukupuolen hyväksi, mutta ikäväkseni en ole nyt onnistunut tehtävässäni. Kysyessäni Anterolta jostakin uudestaan hän vaikenee kuin muuri ja hymyilee vain hyvin salaperäisin meduusan ilmein. Kyllä mä olen täysi toope tässä asiassa. En tiedä siitä yhtään mitään. – Kuten siinä suudelmassakin. Jos hän on maininnut, että olisin punastunut, niin hän on sen itse lähettänyt silloin. Mutta jos hän on maininnut sen minun lähettämäkseni (en todellakaan tiedä asiasta) niin hm...pidä pois. – En pidä suutelemista syntinä. – Katsos, muutamia vuosia sitten, kun veljeni kävi kadettikoulua, hän yritti istuttaa minuun tapoja – ja siihen kai kuuluu, ettei heti 3:nessa kirjeessä sovi lähettää tytölle suukkoa, muuten olisin sen jo kaiketi tehnytkin. Summa summarum:

yritän, toki, ollakseni miehisesti ylpeä, luulen ainakin olevani hituisen Gentlemanni, joten voit nauraa tälle kirjeelle niin paljon kuin Sinua huvittaa.

Ymmärrän vinkin!

Für heute Servus! Klo on 21.30. on pian hiljaisuus. Siis hyvää yötä, Guni! – Ja ollakseni vanhanhanaikainen: sormenpäitäsi suudellen.

Mit recht innigen Grüssen

Kale.

P.S. Odotan kirjettäsi hyvin jännittyneenä.

Petikaverini: ikiomalle pikku tytölle kunnioittava tervehdykseni!

Kirje 7. ...ei se ole minusta peräti optimistista idealismiani vienyt.

29.11. –43

Hei Guni!

Kirjoitin tässä juuri pari kirjettä ja minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun täytyisi Sinullekin vielä jotakin raapustaa, vaikka en voi aavistaakaan mitä kirjoittaisin, lisäksi on hiljaisuuskin aivan pian, ettei ole paljon aikaakaan. Mutta, älä pahastu, pidän Sinua ikään kuin vanhana Toverina, jolle voi kirjoittaa koska vain haluttaa. Tämä ehkä johtuu siitä, että olemme Anteron kanssa niin paljon teistä molemmista keskustelleet ja hänen kanssaan olemme melkein veljeksiä, jos nyt niin saa sanoa.

Antero taitaa juuri olla teidän luonanne, ja hänellä on tietenkin hauskaa; ymmärrän kyllä rakastuneita miehiä, sillä onhan minullakin ollut koulupoika ihanteeni ja ihailuni. Mutta sitä saattaa ihminen viisastua muutamissa asioissa aika paljon kahdessa vuodessa, kun joutuu elämään kovaa elämää. Ei silti, ei se ole minusta peräti optimistista idealismiani vienyt. Enkä toivoakseni sitä koskaan kadotakaan. Toivoakseni saamme joskus keskustella näistä asioista, sillä, kuten oletan, osaat Sinä keskustella aika mielenkiintoisesti asioista, jotka miehiäkin kiinnostavat.

No, tässä oli iltahartaus välissä, ja kadotin sen vähäisenkin juonen pätkän, ja olen nyt aivan nolla, kun en ole saanut kirjettäsi, josta voisin taas saivarrella.

Mikäpä muukaan auttaa kuin poika petille. Toivoakseni näen edes jotain untakin, enhän ole sellaisia nähnyt pariin vuoteen.

Also, schlaf gut! Angenehme Ruhe!

Es grüßt Dich recht herzlich

Kale

Kirje 8. ...vaikka tärkeintä on…

11 aamua eli 9.12.–43

Servus Gun!

Lämpimät kiitokset kirjeestäsi, jonka ilokseni vihdoin sain, uskoin jo vahvasti, että se oli matkalla hukkunut, koska Antero mainitsi kirjeen saatuaan, että te olitte kirjoittaneet yhtäaikaa, ja hän sai postinsa jo aikaa sitten. No, tällä kertaa välttyivät Suomen postimestarit vielä melko ikävästä paikasta.

Ja sitten se kritiikki, tilanteen arvostelu kirjeesi nojalla. Vihollinen käyttää maukkaita aseita vedoten vatsaamme ja moraaliimme, yrittäen saada meidät loikkaamaan yli.

Omat joukot pannareilla vahvistettuna torjuneet kaikki läpimurtoyritykset ja ovat hyvin syöneinä siirtymässä hyökkäykseen. Mutta suo anteeksi, eihän tämä enää taktiikkaa ollutkaan. Ne oli, kuten arvasit perjantaina. Ja junailin operointini niin kehnosti, kuin vain yleensä voidaan. – Toivottavasti tämä ei kuitenkaan vaikuta sodan lopputulokseen, jossa suhteessa olen jo määritellyt aikoja sitten kantani.

Oletpa tainnut lukea aika heikosti viime kirjeeni (tai et ole saanut siitä selvää).

Enhän minä muistaakseni maininnut mitään aivoista, enkä fiksuusasteikosta.

Selostin vain heidän ajattelutapaansa. Kuten muistanet ei aivojen koolla ole paljonkaan tekemistä fiksuuden tms. kanssa. Rakennehan ja kuinka hienosyiset ne ovat, ovat tärkeintä. Huom. Minulla on verrattain pieni pää, N:o 55 ½.

Naisissa voi olla fiksujakin, vaikka tärkeintä on...luulenpa, että jätän tämän aiheen, siksi kunnes tapaamme, muuten yrität jälleen hämätä minua jotenkin.

Sisaresi jäi sitten minulle ikuisen kiitollisuuden velkaa, sillä olen suorittanut hänen antamansa tehtävän; eikä Antero aavista mitään! Hän ei ole lukenut kysyttyä opusta. Aikoo sen kyllä hankkia.

– Voin kyllä aavistaa, miksi Ruth tätä kysyi. Muistutapas Ruthia, että tulen hänen ikuista kiitollisuuttaan käyttämään joskus hyväkseni.

En ole oikein tajunnut minkälaista pajunköyttä Antero on siellä ollessaan yrittänyt syöttää. Mutta sikäli kuin pystyn arvostelemaan ihmisiä ja väitän sitä hieman osaavani, ei Antero ole syöttänyt pajunköyttä. Näin hänen myrtyneen naamansa, kun hän tuli tänne, ja luulin jo että rajalla oli jotain tapahtunut, mutta hänen sanansa Ruthista selvittivät minulle täysin selvästi tilanteen.

Parantumattomasti rakastunut! Ei Sinun kyllä tarvitse tästä Anteroa kiusata.

Hän sai jopa minun oloni tuntumaan peräti onnettomaksi kertoessaan. Käsitän häntä kyllä, sillä tällä iällä ja ehkä rintamakauhujen vaikutuksesta, haluaa jo hieman niin sanotusti vakiintua, eikä enää lennellä kukasta kukkaan. Tästä aiheesta voisin jälleen vaikka tutkielman kirjoittaa, mutta hauskempi tästäkin olisi jutella, vallankin Sinun kanssasi, saisimmepa todeta, kuinka terveesti Suomen nuoriso ajattelee.

Eiköhän tämä tarinointi jo riitäkin, jos vielä jatkaisin, saisin odottaa vastausta pari viikkoa.

Also, innige Grüße schenkt Dir Kale

J.K. Anterolta rakkaat terveiset Ruthille

Kirje 9. "...teit minut suorastaan uteliaaksi.

Äidin ensimmäinen säilynyt kirje

Helsinki 14/12 –43

Hei Kale!

Ajattelin tässä vielä kirjoitella muutaman rivin ennen joululomalle lähtöä. Ihanaa, nim. kotiin pääseminen. Aion nukkua ja taas nukkua, ja tietysti syödä, oikein sanan varsinaisessa merkityksessä. En toistaiseksi hoida linjojani niin kuin Ruth tekee! Auta ja varjele, jos hän näkisi mitä olen kirjoittanut. Saisin taas takuulla tuntea heikommuuteni. Sisarellani on nääs tunnetusti hyvät voimat, minkä Antero varmasti vahvistaa todeksi! Ai niin, Ruthista puheen ollen, hän lupasi Sinulle ylimääräisen halauksen. Tiedät kyllä miksi!

Kuules, teit minut suorastaan uteliaaksi viime kirjeessäsi. Sanoit, että naisissa voi (hm!) olla fiksujakin, vaikka tärkeintä on –––––– niin mikä? Olen yrittänyt miettiä, mikä tämä tärkein voisi olla, mutta tuloksetta. Niin, olet todellakin herättänyt uteliaisuuteni! Toivottavasti saan vielä joskus selityksen asiaan.

Muuten, Anteroa koskien toteamuksesi parantumattomasti rakastunut pitää paikkansa aivan täydelleen, mutta en ymmärrä miksi hänen tarvitsee näyttää mustunutta naamaa sentähden. Päinvastoin rakastuneet ihmiset säteilevät jo kilometrin päähän! Mystillinen tapaus, mutta parempi olla sekaantumatta toisten asioihin.

Meillä on huomenna kauppaopin koe. Olen niin täynnä shekkejä, vekseleitä ja velkakirjoja, että ensi yönä näen varmasti kauhu–unia niistä. Huokaisen helpotuksesta ensi lauantaina, sillä silloin lähtee loistojuna Heinolaan klo. 12.25.

Silmäni ovat jo puolitangossa, joten on kai aika lopetella. Suo nyt anteeksi kirjeen lyhyys, mutta olen todella hirveän uninen!

Sydämellisin terveisin

Guni

Kirje 10. "Kysyit mikä mielestäni on naisessa tärkeintä

Ei yhtään aamulla? 19.12.–43

Servus Guni!

Kiitos Sinulle jälleen kauniista kirjeestäsi, vaikkakin niissä on yksi paha piirre.

Ne nimittäin viipyvät aina kauemmin matkalla. Tämänkin sain vasta tänään, siis kaksi