Totuus teki vapaaksi

By Ritva Kurki and Jorma Hentilä

Totuus teki vapaaksi on kolmiosainen dokumentti jälleenrakennusajan maalaistytöstä, josta tuli kristittyjen homoseksuaalien esitaistelija.
Uskovaisen kodin tyttärellä Ritva Kurjella oli rakkaustarina toisen tytön kanssa. Kirjeisiin ja päiväkirjaan hän purki salaiset tuskat ja ilot. Vasta 60-luvulla Ritva ymmärsi ja hyväksyi olevansa lesbo. Kirjeiden ja päiväkirjojen pohjalta hän kirjoitti nuoruusvuosiensa elämäkerran Puu ei kaatunut.
Nouse, ole kirkas on edelläkävijän raportti taisteluvuosilta 1979-2002. Homoseksuaalisuus oli kirkossa ja useimpien uskovaisten mielessä synti. Moni homo joutui elämään kaksoiselämää. Ritvan päiväkirjamerkinnät kertovat kristillisen piirin, Malkuksen, perustamisesta homoseksuaaleille. Ritvan kasvot ja yksityisyys menivät, kun hän puolusti kristittyjen homojen oikeuksia mediassa, kirkon toimikunnissa ja omassa lähipiirissään. Päiväkirja kertoo kohtaamisista kristillisen elämän eri puolilla: piispoista, rivikristityistä, TV- ja lehtihaastatteluista, ahdistuneiden homojen puheluista.
Kirjan kolmas osio on Setan entisen puheenjohtajan, toimittaja Jorma Hentilän kirjoittama artikkeli. Hentilä tarkastelee Ritvan edelläkävijyyden merkitystä koko sateenkaariväen näkökulmasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 11, 2019
• ISBN: 9789528030584

Ritva Kurki

Diakoni ja sosiaalisihteeri Ritva Kurki (1939-2016) oli uskovaisen kodin kuopus, josta tuli uskovainen lesbo. Vapauttava oivallus rohkaisi häntä julkiseen taisteluun kristittyjen homoseksuaalien puolesta, joita ei hyväksytty kirkossa sellaisina kuin he ovat. Vuodesta 1980 alkaen Ritva puhui rohkeasti seminaareissa, mediassa ja kirkon työryhmissä ja herätti uudelleen henkiin homoseksuaalien kristillisen piirin, Malkuksen.

Book preview

Sisältö

Toimittajan esipuhe

Ritva Kurjen esipuhe

Puu ei kaatunut – eräs kasvutarina

Nouse, ole kirkas! Otteita päiväkirjasta 1979–2002

Jorma Hentilä: Ritva Kurki – edelläkävijä

Toimittajan esipuhe

Ritva soitti vanhemmilleni joskus 80-luvun taitteessa. Hän olisi illalla Lisan kanssa TV-ohjelmassa, jossa puhutaan homoudesta, ja isoisä kannattaisi pitää silloin poissa ruudun äärestä. TV-ohjelmaan pääsy jo sinänsä olisi ollut merkille pantava tapaus, mutta suurempi uutinen perheellemme oli, että Ritva ja Lisa olivat lesboja.

Ensiahdistuksen jälkeen tunsin ylpeyttä Ritva-tädistä, sylikummistani. Vaikutti uljaalta ja rohkealta nousta barrikadeille taistelemaan oikeana pitämänsä asian puolesta.

Ritvan kuoleman jälkeen halusin kunnioittaa hänen muistoaan tavalla tai toisella. Lisa puolestaan etsi jotakuta, joka voisi toimittaa Ritvan kirjoittaman elämäkerran ja päiväkirjat julkaisukuntoon.

Ollako kristitty vai homoseksuaali? Outo kysymys, mutta todellinen tädilleni ja monille ihmisille hänen ympärillään. Hän päätti astua esiin, uhrata aikaansa, vaivaansa ja yksityisyytensä, jotta Suomessa saisi olla kumpaakin yhtaikaa.

Kirjan ensimmäinen osa Puu ei kaatunut on tositarina nuoruusajasta, jolloin Riikkana esiintyvä Ritva oppi tunnistamaan ja tunnustamaan homoseksuaalisuutensa. Kertomus sisältää runsaasti otteita Ritvan päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta. Toimituskunta on tarvittaessa muuttanut nimiä ja pieniä yksityiskohtia kirjassa esiintyvien henkilöiden suojaamiseksi.

Kirjan toinen osa Nouse, ole kirkas! sisältää Ritvan valikoimia päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1979–2002, jolloin hänen julkinen toimintansa oli vilkkaimmillaan. Ensitöikseen Ritva herätti uudestaan henkiin homoseksuaalien kristillisen piirin toiminnan. Piiri sai nimen Malkus ja se toimii edelleen aktiivisesti. Malkuksen asiakirja-arkiston lisäksi tätini kokosi laajan lehtileikekokoelman.

Olen lisännyt joidenkin päiväkirjamerkintöjen yhteyteen selityksiä, jotka toivottavasti auttavat lukijaa hahmottamaan, kuka kukin ja mitä mikin on.

Allekirjoittaneen lisäksi kirjan toimituskuntaan kuuluvat Ritvan puoliso Lisa Byland sekä ystävät teol. yo Leena Seivo ja Setan entinen puheenjohtaja, toimittaja Jorma Hentilä. Hentilä on myös kirjoittanut teokseen epilogin, jossa tarkastelee Ritvan kasvua homojen apostoliksi ja hänen taisteluaan seksuaalisen tasa-arvon puolesta Suomessa ja sen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Oulussa syksyllä 2019

Raija Kurki

"Kiipesin puuhun, korkealle, korkealle suureen

kuuseen. Pääsin maailmani yläpuolelle. Tuuli

huojutti puuta, se pelotti. Ja helpotti.

Puu ei kaatunut, minä en pudonnut. (s. 61) "

Ritva Kurjen esipuhe

Olen syntynyt Antreassa talvisodan syttymisen jälkeisenä yönä. Syntymäpäivinäni on aina muisteltu, miten Viipuria ja Ensoa pommitettiin niin että meilläkin ikkunat helisivät.

Evakkomatkalle lähdin kymmenen päivän ikäisenä siskojen ja äidin sylissä. Lähtöä edeltävänä iltana myöhään setäni antoi minulle hätäkasteen. Toinen evakkomatka alkoi, kun olin neljän ikäinen. Synnynnäinen matkailija elämän merellä siis!

Vakituisen asuinpaikan perheemme sai Hämeestä.

Kasvoin pienessä maalaiskylässä evankelisessa kodissa ja hyvin uskonnollisessa ympäristössä. Kuulin Jumalan sanaa joka viikko kodissani, kylällä, kirkossa, kesäjuhlilla. Isäni Antti Kurki oli maanviljelijä, joka kiersi pitämässä raamattutunteja pienille piireille eri puolilla eteläistä Suomea.

Olen pitänyt itseäni uskovana ihmisenä koko ikäni. Sen lisäksi koin voimakkaan henkilökohtaisen uskonnollisen herätyksen yhdeksäntoistavuotiaana. Se oli vahva kokemus Jumalan läsnäolosta, eikä ole jäänyt ainoaksi elämässäni. Koska Raamattu oli minulle tuttu kirja, tunsin myös sen kielteiset lauseet homoseksuaalisuudesta jo hyvin nuorena.

Minulla on ehkä viisivuotiaasta lähtien muistikuvia, kuinka olin koko olemuksellani ihastunut ja rakastunut tyttöön tai naiseen. Ahmin häntä silmilläni, kuuntelin hänen ääntään korvat hörössä ja ihailin häntä niin suunnattomasti! Näin jälkeenpäin tunnistan ne selviksi rakastumisen merkeiksi, todellisiksi rakkauden tuntemuksiksi viisivuotiaalla.

Koulussa en oikein ymmärtänyt toisten tyttöjen ihastuksia poikiin. Melkeinpä häpesin heidän puolestaan heidän avointa seksuaalisuuttaan, jonka he mielestäni osoittivat jännittyneillä kikatuksilla ja kuiskutuksilla pojista. Päiväkirjaani olen muutaman kerran kirjoittanut 14-vuotiaana: Olenkohan vähän epänormaali, kun pojat eivät kiinnosta minua siinä mielessä kuin muita tyttöjä?

Tulin oikein hyvin toimeen poikien kanssa. Tunsin itseni ihmisenä tasavertaiseksi heidän kanssaan. Joissakin tilanteissa minua loukkasi erilainen kohtelu tyttöjen ja poikien välillä. Muistan hyvin, kuinka isä päästi pojat katsomaan, kun vasikka teurastettiin. Minut hän käski oven taakse, jännittävän tapahtuman ulkopuolelle. Se oli turhaa suojelua, joka loukkasi.

Jännitys ja sähköisyys on aina puuttunut suhteestani poikiin ja miehiin. Siksi minulla on myös ollut varaa olla itsenäinen ja riippumaton heistä. Naisen perinteinen rooli ja kristilliset hyveet, kuten alamaisuus miehelle, miehen ’apuna’ oleminen tai äitiys itsestään selvänä elämäntehtävänä, eivät mitenkään sopineet minulle. En halunnut olla sellainen nainen, mutten halunnut olla myöskään mies. Tämä ristiriita oli minulle pitkän aikaa hämmentävä ja vaikea pala purtavaksi.

Kuusitoistavuotiaana totesin, etten ole kertakaan rakastunut poikaan, ja tunsin itseni tietenkin varsin oudoksi tyttöjoukossa. Kaksi suurta rakkautta toiseen tyttöön minulla silti oli jo ollut.

Tyttöön rakastuminen tapahtui luonnollisesti, itsestään selvästi. Kuin kuka tahansa rakastunut jännitin aamulla, näenkö hänet tänään koulussa ja puhuuko hän minulle jotain. Hänen hymynsä tai sanansa määräsivät päiväni kurjuuden tai ihanuuden. Jokainen, joka on rakkauden kokenut, ymmärtää tämän tunnetilan.

Jostain syystä, lienee johtunut paljosta lukemisesta, tunsin homoseksuaalisuus-sanan. Tiesin sen olevan jotakin hirvittävää, likaista ja saastaista, jota en osannut edes kuvitella. Raamattuni tunsin hyvin ja tiesin, että homoudesta on seurauksena kuolemantuomio ja helvetti. Ratkaisuni silloin oli homouden kieltäminen – siis sen kieltäminen, että hyvät ja lämpimät tunteeni olisivat olleet homoutta. Puhuin rukouksessa Jumalalle, että sinä ainakin tiedät ja näet, että rakastamme toisiamme ja ettei siinä ole mitään pahaa.

Keskikoulun jälkeen kävin kristillisen kansanopiston, kansankorkeakoulun. Opiskelin Suomen Kirkon Seurakuntaopistossa kolme vuotta, ja valmistuin aikanaan sen nuoriso- ja sosiaalialan linjalta diakoniksi. Varsinaisen leipätyöni tein Lomayhtymän sosiaalisihteerinä, jossa toimessa olin lähes kolmekymmentä vuotta.

Olin jo 26-vuotias, kun myönsin itselleni olevani homoseksuaalisesti tunteva nainen, naista rakastava nainen. Sen myöntäminen oli vapauttava kokemus. Tunsin saapuneeni kotiin, eheydyin kokonaiseksi rehelliseksi omaksi minäkseni.

Tämä tapahtui vuonna 1966, jolloin piispojen homoseksuaalisuuttakin käsittelevä lausuntokirjanen Ajankohtainen asia ilmestyi. Lausunnossa homoseksuaalisuus määriteltiin yksiselitteisesti synniksi ja holtittomuudeksi, josta piti vain ryhdistäytyä, pidättyä, katua ja parantua. Lain edessä se oli edelleenkin rikos ja lääketieteen silmissä sairaus. Ja minä kun tunsin itseni niin terveeksi, tasapainoiseksi, onnelliseksi ja eheytyneeksi! Merkillinen sairaus, rikos ja synti. Sairaus, joka parannetaan vankilalla. Rikos, jota psykiatrit yrittävät parantaa sähköshokeilla ym. Synti, joka lähensi minun suhdettani Jumalaan, teki Jumalan rakkauden todelliseksi.

Vaikka edessäni silloin oli useita yksinäisiä vuosia, olin tästä asiasta rauhallinen ja sovussa itseni, Jumalan ja ihmisten kanssa.

Nykyisen elämäntoverini kanssa olimme asuneet yhdessä noin seitsemän vuotta, ennen kuin kuulimme Setasta. 70-luvun lopulla salailumme loppui ja tulimme, kuten sanotaan, ulos kaapista.

Ritva Kurki

Puu ei kaatunut

Kaipaan rakkautta ja toisen ihmisen

läheisyyttä, ja tunteeni kohdistuvat omaan

sukupuoleeni. Tämän ymmärtäminen vei

minulta vuosia, vuosikymmeniä.

Kuvaan tässä kirjassa, kuinka uskovaisen

kodin lapsesta kehittyi uskovainen lesbo.

Päiväkirjamerkintäni kertovat enemmän kuin

muistikuvat.

Riikka oli pieni tyttö sodan jälkeisenä pula-aikana. Isä viljeli maata, äiti hoiti karjaa ja lapsia. Elettiin tavallista maaseudun elämää.

Kotitalo seisoi peltojen keskellä, ja kylän muut viisi taloa piiloutuivat metsien reunoille puitten taa. Isä otti joskus kylän koko lapsilauman kyytiin hevosen kärryille. Se oli Riikalle aina ylpeyden hetki. Hänen mielikuvituksessaan tuo pieni matka pellolle oli kuin kuninkaan kulkue linnan portista liput hulmuten.

Puolen kilometrin päässä mutkitteli hiekkainen maantie. Neljä kertaa päivässä kulki linja-auto, mutta sitä käytettiin vain, kun lähdettiin pidemmille matkoille. Kauppaan, kouluun ja kirkolle kuljettiin hevosella, jalan tai suksilla, koska kirkonkylään oli vain kolme kilometriä.

Riikka nukkui peräkamarissa yhdessä nuoremman veljensä kanssa. Uni ei millään tullut silmään ennen kuin iltarukous oli sanottu ääneen isän, äidin tai vanhemman siskon kanssa. Eihän se uni aina tullut heti silloinkaan. Varmin tapa saada äiti tulemaan vielä kerran vuoteen ääreen oli huutaa kuorossa: Äiti, siunataan, siunataan! Sitä ei lempeä ja rauhallinen äiti voinut lapsilta kieltää.

Perhe kävi usein sunnuntaisin kirkossa. Vielä useammin he menivät iltaseuroihin, seurakuntailtaan tai hartaustilaisuuteen. Näihin kokoonnuttiin vuorotellen kyläläisten kodeissa. Puhujaksi tuli milloin seurakunnan pappi, milloin vieraileva saarnaaja.

Äidin lämpimään syliin nojaten Riikka kuunteli Jumalan sanan julistusta elämänsä alusta lähtien. Raamatullisten sanojen ehtymätön virta kulki hänen lävitseen ja ylitseen, virsien ja laulujen soinnut tuudittivat turvallisuuden tunteeseen, jonka usko ihmiselle antaa.

Tytöistä nuorimpana Riikkaa hellittelivät kaikki, äiti, isä, sisarukset, tädit ja sedät. Suuren perheen rakkaus ja Jumalan turva tukenaan Riikka kasvoi. Iloisena ja huolettomana hän leikeissään tutki ympäristöään ja oppi uutta.

Ennen kouluun menoa Riikan toverina oli naapurin pieni Sinikka, jonka kanssa päiväkaudet kuluivat leppoisissa puuhissa. Leikittiin prinssiä ja prinsessaa, kotia ja koulua loputtomiin.

Koululeikissä oli erityistä hohtoa. Sinikka halusi olla opettaja, koska opettaja saa määräillä. Riikka tyytyi mielellään oppilaan osaan. Sinikan isosisko tuli joskus mukaan leikkiin. Hän tiesi jo, millaista koulussa todella oli. Riikka ihaili häntä niin, että aivan henkeä salpasi.

Kun Sinikan perhe muutti pois kylästä, Riikan leikkitovereiksi jäivät veljet ja kylän pojat. Hyvin hän joukon jatkona selvisi.

Riikalla oli juhlava porukkaan vihkiytymisen tunne silloin, kun he joukolla ryömivät tyhjillään olevaan kanalaan. Lattialla oli vielä oljet ja kanan kuivunutta kakkaa, höyheniä luukkujen reunoissa. Kanoille sahatuista neliskulmaisista aukoista pojat ryömivät viimeiseen mahdolliseen nurkkaan. Riikka perässä.

Siellä kierrettiin sanomalehden repaleesta savukkeita. Tulitikut ilmestyivät jonkun sankarin taskusta. Rutikuivat oljet alla, lautakarsinat ympärillä, vain vaivoin ryömittävät lukuisat aukot ennen ulko-ovea. Porukan johtaja oli valinnut sopivan paikan salaisen tupakoinnin kokeilulle.

Tupakointi oli Riikalle pettymys. Ei se ollut hauskaa.

– Hei, kokeillaanko sitä nyt?

Riikka ei tiennyt mitä. Kysyvä katse kiersi pojasta toiseen. Riikkaan vilkaistiin.

– Tehdään vain.

Eräs pojista alkoi aukoa housujaan. Hän laski ne kinttuihinsa ja pyllisti toisiin päin. Toinen poika oli tulitikkujen kanssa valmiina takapuolen kohdalla. Vallitsi odottava hiljaisuus. Pyllistäjä pinnisteli ja ponnisteli. Jännittynyt huuto:

– Nyt tulee!

Tulitikun kiivas raapaisu, pieraisun tussahdus.

– Lieskahti se!

Näin oli todistettu se kiistelyä aiheuttanut väite, että pieraistessa pyllystä tulee ilmaa, ja ilmavirta panee liekin lepattamaan.

Lukemattomat kerrat kesäisin lapset tulivat uimapaikalta kotiin läpi peltojen, ojan pientareita ja ojia pitkin. Siellä pitkässä heinikossa, kaurapellossa tai pikkuisten lampien rannassa he leikkivät, etsivät aarteita, kahlasivat kaisloja tai osmankäämejä pampuksi. Mielikuvitus lensi. Maisema oli täynnä muuttuvaa tapahtumaa, lapset olivat milloin intiaaneja, milloin karjapaimenia, tai mitä tarve milloinkin vaati. Siellä leikittiin kotia, ja lääkärileikeissä tutustuttiin ihmisen anatomiaan.

Toisinaan nousi kova kilpa siitä, kuka saa hakea hevoset laitumelta. Jos ehti ensimmäisenä aidan ali hevosten hakaan, sai ratsastaa takaisin. Oli siinä kintun vilinää, kun he juoksivat kilpaa. Pojat yleensä voittivat. He tulivat haasta täyttä laukkaa kuin pienet villi-ihmiset, yhtä ruskeina kuin hevosen karva.

Riikka ei ollut pahoillaan häviöstään. Hän pelkäsi hiukan noita isompia hevosia eikä aina saanut juoksuun innokasta hevosta pysymään ojan pohjassa tai aidan vieressä niin, että olisi ylettynyt hyppäämään selkään. Tämä oli vaikein hetki. Ratsastus sujui sitten hyvin, hevonenhan juoksun suoritti. Riikka vain piti harjaksista kiinni, ja paljaat sääret likistivät visusti hevosen kylkiä, joiden liikkeitä hän myötäili kuin olisi ollut pieni ylimääräinen osa juoksevaa hevosta.

Kerran Kari, Heikki ja Riikka istuivat vanhan koivun tukevassa oksanhaarukassa. Naimisiin menon ongelma oli ajankohtainen ja mieltä kiihdyttävä. Sinä ystävyyden huippuhetkenä sinetöitiin noiden kolmen yhteinen avioliitto. Riikka suuteli ensin Karia, joka oli vanhempi ja sitten Heikkiä. He päättivät naimisiin menon merkiksi antaa joka päivä toisilleen aamusuukon ja iltasuukon. Muuta ei osattu naimisissa olosta keksiä. Niinpä kiivettiin puusta alas. Pässi vilisti aitauksesta karkuun, sen perään kaikki kolme säntäsivät. Sen koommin ei naimisissa oloa eikä suudelmia muistettu.

Koulumaailma toi omat kokemuksensa. Riikan elämänpiiri alkoi laajeta, vaikka vapaus kapeni.

Alakoulussa oli vanhempien vierailupäivä. Niin kuin jokainen päivä, sekin aloitettiin hartaudella. Oppilaat seisoivat pulpettien vieressä. Opettaja aloitti rukouksen, oppilaat ristivät kätensä ja kumarsivat pään alas. Uskovaisen kodin lapsena Riikka tiesi hyvin, että nöyryys on kristillinen hyve. Nöyryyden merkiksi pää painettiin alas. Mitä nöyrempi, sitä alemmas. Riikka halusi näyttää nöyrääkin nöyremmältä. Pulpetin reuna jäi jo pään yläpuolelle. Sitten tulikin lattia vastaan. Riikka pyllähti pitkin pituuttaan eikä nolostuneena voinut nousta ylös. Joku vanhemmista lausui huojentavan sanan pyörtymisestä. Hänet nostettiin istumaan pulpettiin. Nolosti päättyi Riikan nöyryydellä ylpeily.

Kun käsityötunnilla tarvittiin olkalaukun virkkaamiseen kaksi rullaa paperinarua, opettaja sanoi hyvissä ajoin oppilaille, että jokaisen pitäisi pyytää vanhempia ostamaan sitä seuraavaksi kerraksi. Riikka unohti kouluasiat jo kauan ennen kuin hän saapui metsän läpi kotipeltojen aukealle. Siellä odottivat monen monet mielenkiintoiset tekemiset.

Opettaja kysyi kahtena päivänä Riikalta, eikö tällä vieläkään ollut paperinarua mukana. Kolmantena opettaja antoi Riikalle rahan käteen ja neuvoi menemään kylän kauppaan mäen päällä. Riikka lähti. Hän ei ollut koskaan käynyt kaupassa yksin. Ujona hän jäi seisomaan oven pieleen. Ihmisiä tuli ja meni. Hämillään Riikka seisoi oven vieressä ja toivoi, ettei kukaan olisi huomannut häntä. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa, hän oli jo jännityksessään unohtanut, mitä varten hänet oli tänne lähetetty. Paniikki kasvoi. Viimein myyjä kääntyi katsomaan Riikkaa, mutta silloin tämä pyörähti ulos ovesta kuin pelästynyt jänis jousten takaisin kouluun. Opettaja kysyi, miksi hänellä ei ollut narua mukana. Riikka sanoi, ettei kaupassa ollut. Seuraavana päivänä opettaja osti Riikalle narua samasta kylän kaupasta.

Vähitellen Riikka tottui kouluun ja kirkonkylän tapoihin. Kaikkiin kahleisiin hän ei heti oppinut. Kun kirpeänä pakkasaamuna suksensauvat nirskahtelivat hangessa ja jäätyneet puunrungot kaikuna vastailivat, Riikka unohtui kokeilemaan kaikua kallion seinämän edessä. Hengityksen huuru teki ihmeellisiä kiekuroita ilmaan. Aladdinin taikalampun Henki siinä kiemurteli kireässä pakkasessa lumen valaisemassa metsässä. Riikka lausui toivomuksiaan huuruiselle Hengelle, ja kaikki toteutui. Vasta kun kirkonkylän talot ilmestyivät puitten välistä, Riikka lisäsi vauhtia suksiin. Taas hän myöhästyisi ensimmäiseltä tunnilta!

Opettaja katsoi silmälasien yli lumista ja hengästynyttä tulijaa, piti pienen tauon ja jatkoi opetusta. Tuo pieni sirpsake, villivarsa ja pyryharakka, liekö ollut kukaan lähettämässä tyttöä kouluun, kun äiti oli navetalla ja isommat lähteneet toiseen kouluun.

Koulun pihalla ei ollut paikkaa peleille. Ikkunat olivat vaarassa, siksi opettajan täytyi kieltää pallopelit toistaiseksi.

Hetken kuluttua opettaja kuuli poikien kiljahdukset ja pallon potkimisen tömähdykset ikkunan alla. Hän säntäsi ulos ja korotti vihastuneena ääntään:

– Minähän juuri kielsin teitä! Mitä tämä nyt on?

– Riikka sanoi, että kyllä pelata saa, vaikka on kielletty, tuli monesta suusta yhtä aikaa, ja kaikki sormet osoittivat Riikan suuntaan. Riikka peuhasi pihan toisella puolella. Hän juoksi luo heti, kun opettaja huusi.

– Miksi sinä menit sellaista pojille sanomaan?

Riikka suuntasi häkeltyneen katseen opettajaan, mutta ei sanonut mitään. Miten hän olisi osannut selittää sen loistavan ajatuskulun, joka hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt. Syyn ja seurauksen laki: Opettaja kielsi pallopelin, ettei ikkunoita olisi särkynyt. Mutta jos ikkunoita ei rikottaisi, kieltoa ei tarvittaisi ja silloinhan tietysti voisi pelata. Riikka oli sanonut pojille:

– Pelatkaa vain, kunhan ette särje ikkunoita.

Liian myöhään hän nyt huomasi, että se oli tyhmästi tehty. Seuraukset olivat toisenlaiset kuin hän oli ajatellut, jos oli ajatellut niitä lainkaan. Mutta näin monilla sanoilla hän ei osannut ajatuksiaan eritellä, siksi hän oli hiljaa ja jäi jälki-istuntoon.

Opettaja tiesi Riikan yksinäisen metsäisen koulutien eikä raaskinut häntä kauan pitää. Päästi heti kohta lähtemään, vaikka ei saanut mitään vastausta siihen, miksi Riikka oli tuon tuhmuuden tehnyt.

Aikuisten seurassa Riikka oli hiljainen ja ujo, mutta ikäistensä parissa hän oli villitty lieskuja, naurava, puhelias ja rohkea. Hän keksi toisille tekemistä ja villitsi ujotkin tytöt mukaan raikuviin leikkeihin. Hän oli suosittu leikkitoveri. Kylän poikien joukossa juostessaan hän oppi temppuja, jotka tekivät hänestä luokan tyttöjen keskuudessa joskus sankarin.

Talvi suli jälleen kerran, tuli kevät, tuli kesä. Pojat ja Riikka pyyhälsivät järven rantaan. Uimaan, uimaan! Pojat jo juostessaan riuhtoivat vaatteita yltään, rannassa vain viimeiset pöksyt pois ja pulskis järveen!

Riikka pysähtyi. Yhtäkkiä hän empi riisuutua alastomaksi ja mennä poikien kanssa veteen. Poikien pärskeet kävivät korkeina, kiljunta nousi ja laski.

– Tule, Riikka, mitä siellä kuhnaat! Tule nyt!

Nopeasti tyttö riisui, polskahti mukaan, ja empiminen unohtui sillä kertaa. Kasvaminen uuteen elämänvaiheeseen oli kuitenkin antanut alkamisen merkkejä.

Kaksitoistavuotiaana Riikka ihastui koulutoveriinsa. Hilkka oli ihana kasvoiltaan, vitsikäs ja rento. Hän ei pelännyt opettajia, uskalsi sanoa vastaan. Välitunneilla Hilkka liehui pienen joukon keskipisteenä, missä sitten sattuikin seisoskelemaan. Hänen vitsikkäät ja rohkeat puheensa nostattivat naurun riehahduksia vähän väliä.

Siinä joukossa myös Riikka nyt seisoi ja ihaili.

Hilkan iho oli vaalea, läpikuultava, nenä suora ja huulet täyteläiset, valkeat hampaat vilkkuivat hänen puhuessaan ja nauraessaan. Hän jutteli mukavia, opetuslapset seurasivat ja nauroivat.

Kerran taas Riikka käveli vieressä, eikä nähnyt muuta kuin tuon ihanan olennon. Hänen oli vaikea irrottaa katsettaan Hilkasta. Lämmin aalto humahti hänen lävitseen. Riikka otti askeleen Hilkkaa kohti, suuteli häntä nopeasti suulle, palasi takaisin sivulle ja jatkoi matkaa hymyillen. Seurue nauroi sitäkin kuin hyvää vitsiä. Odotettiinhan molemmilta vain vitsejä, jekkuja ja juonia. Riikalle se merkitsi kaikkea muuta. Hilkka ei suuttunut, ei näyttänyt vastenmielisyyttä, hymyili vain, ja jatkoi juttua. Riikalle se merkitsi onnea: Hilkka ei työntänyt häntä pois.

Tuota lukuvuotta seurasi Riikalle sydäntä särkevän ikävöinnin kesä. Välimatkat olivat pitkiä, Riikka ei voinut ajatellakaan Hilkan tapaamista kesän aikana. Tieto Hilkan luokalle jäämisestä tuntui lopulliselta erolta.

Eri luokalla, eri planeetalla.

Päivät kuluivat maatalon töissä, joista ei puutetta ollut. Vapaa-aikana Riikka otti osaa urheiluun ja pallopeleihin muun kylänväen mukana suurella innolla.

Hevonen tallissa sai toimia itkun alustana, sen pehmeään kaulaan nojaten Riikka itki suruaan ja ikäväänsä. Hevoselle hän kävi myös monet ilonsa kertomassa. Rauhallinen hevonen otti halaukset tyynesti vastaan. Silmiin katsomista se tosin ei kestänyt, siitä se hermostui hyvin pian ja huiskautti päätään ylös ja taaksepäin niin pitkälle kuin lieka myöten antoi. Muuten Polle oli hyvä kuuntelija ja lohduttaja.

Päiväkirja täyttyi sivu sivun jälkeen huutomerkein vahvistetusta kaipauksesta. Polle ja päiväkirja, siinä Riikan lähimmät ystävät kesällä, nyt kun suhde poikiin oli muuttunut monimutkaisemmaksi.

Sekin kesä päättyi aikanaan ja koulu alkoi eri luokilla Hilkan kanssa.

Torstaina tammikuussa:

"Esittelen nyt itseni sinulle, uusi vihkoni: Nimeni on Riikka, lempinimi koulussa Riku. Meitä on äiti, isä ja viisi lasta. Tai oikeastaan vanhin veli Teppo ja siskot Tuula ja Aira eivät enää ole lapsia. Minusta seuraavaksi vanhempi Aira on minua kuusi vuotta vanhempi. Raimo eli Raikka on nuorin, sitten olen minä. Meillä kotona asuu vielä kaksi tätiä ja setä. Olemme siis melko iso perhe. Olen nyt 13-vuotias ja kamalan pitkä (163 cm). En ole liian laiha enkä oikeastaan liian lihavakaan. Minulla on vaalea tukka. Se on lyhyt, hiukan pitempi kuin nykyinen muotitukka. Otin siihen permanentin ja tytöt sanovat, että se sopii minulle paremmin kuin letit. Silmät ovat harmaat.

Aion nyt matkia Saima Harmajaa ja antaa tälle viholle nimen. Luen nimittäin juuri Saima