Kasvaako Ruotsissa Päivänkakkaroita

By Eila K Mäkelä

Onko tuttua?

Onko jotain uutta?

Tiesitkö?

Maalta muutto, perheen perustaminen, työllisyystilanne Suomessa 60- ja 70-luvulla.

Vuosina 1969 ja 1970 Ruotsiin muutti noin 80 000 suomalaista. Niiden joukossa oli kirjan kirjoittaja Eila Kekaraisen perhe.

Tämä kirja kertoo henkilökohtaisesti yhden muuttajan elämästä.

"Eila K. Mäkelä kertoo elämänsä monisäikeisistä vaiheista ennen perheen perustamista ja sitten myöhemmin nuoren perheen muutosta uuteen kotimaahan Ruotsiin. Hän kertoo avoimesti ja pelkistetysti perheen äidin näkökulmasta arjen riemuista ja huolista.

Ruotsinsuomalaisista on puhuttu monella tavalla sekä Suomessa, että Ruotsissa. Suomessa; oman maan hylkäävinä lähtivät kultaa vuolemaan. Ruotsissa; työteliäinä ja hyvin monet viinaan menevinä tappelijoina.

Tässä yhden perheen vaiheita viidenkymmenen vuoden ajalta.

Lue! "

Marita Mäkelä Jansson

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 16, 2020
• ISBN: 9789528090649

Eila K Mäkelä

Olen maalta 8-lapsisesta perheestä. "Synnyin sota-aikana Kyyjärven pitäjän, Saunakylällä Keski-Suomessa, Heikkilän savusaunassa. Olin ja olen perheen neljäs lapsi ja pari vuotta minun jälkeeni syntyi viides ja sota jatkui. Kävihän isä joskus lomalla. Minulla oli lapsena alemmuuskompleksi ja on osittain vieläkin. Tiesin, etten ollut sisaruksiani huonompi tai tyhmempi enkä kai rumempikaan, mutta luulin, että minua pidettiin sellaisena. Luulin että vain kolme ensimmäistä lasta olivat toivottuja ja ne olisivat riittäneet, varsinkin, kun kolmas oli poika. Ja ne olisivatkin riittäneet, jos nykyisillä mitoilla mitataan, mutta minkä luonnolle mahtoi - silloin. " Taustakuvan minusta ja elämäni varhaislapsuudesta saa kirjasta Juuret Heikkilässä ja nuoruusajan vuosista kirjasta Kylä täynnä elämää. Tämä kirja kertoo minusta ja elämästäni aikuisena, vaimona, perheenäitinä, ansiotyöläisenä, opiskelijana, kasvatusäitinä, ystävänä, siirtolaisena ja ruotsinsuomalaisena. Vuodesta 1970 olen asunut ja elänyt Ruotsissa.

Book preview

LUKIJALLE

Nyt olen kirjoittanut omaelämäkerrastani suurimman osan, noin 50 vuotta, tähän kirjaan. Nämä ovat minun henkilökohtaisia muistoja ja kokemuksia. Toisten mukana olleiden mielestä moni tapaus on tuntunut varmaan ihan erilaiselta. Mieheni Osmo, yhteisinä alkuvuosinamme lempinimeltä Osku, on kokenut kanssani monet näistä tapauksista, mutta hän ei ole tuntenut niitä samoin kuin minä. Jokainen elää ja tuntee vain oman kohtansa. Olen kiitollinen siitä, että mieheni on hyväksynyt kirjoittamiseni elämästämme. Kiitän kaikista yhteisistä vuosistamme ja toivon pitkää yhteistä elämän lopputaivalta.

Olen kiitollinen myös lapsistamme ja heidän perheistään. Ne ovat antaneet elämälle tarkoituksen ja sisällön. Kiitos teille!

Sisareni Marita on ollut suurena apuna käsitellessämme tämän kirjan tekstiä ja pohdiskellessamme sitä, miten paljon ruotsin kieli on vaikuttanut ilmaisuihini ja miten suomen kieli on muuttunut näiden vuosikymmenien aikana. Esimerkkinä Maritan huomautus, että olen kirjoittanut baari, kun olen tarkoittanut kahvilaa. Nykyisin baari on sellainen paikka, jota ennen sanottiin kapakaksi tai kuppilaksi. Kiitos Marita!

Poikamme tytär Nora on toteuttanut suunnittelemani kansikuvan. Kiitos Nora! Greta on auttanut tietokoneyhteyksissä. Kiitos Greta!

Haluan omistaa kirjan lapsillemme ja lastenlapsillemme. Toivon kertomani olevan avuksi, kun te Jarmo ja Ann-Sofi sekä lastenlapseni Greta, Max, Cornelia, Nora ja Mia etsitte juurianne ja mietitte eri ympäristöjen vaikutusta kauttamme teidän elämään ja geenien monipuolisuutta ja rikkautta.

Eila-äiti, mummi

ALKUSANAT

On minullakin mielipiteitä, vaikkei kukaan ole niistä suuremmin kertonutkaan. Jos olisin vaikkapa nyrkkeilijä ja lyönyt laillisesti jonkun tajuttomaksi kanveesiin tai jos olisin saanut sellaisen ulkomuodon, jota sanotaan kauniiksi ja vaikkei muuta olisikaan tai jos olisin ollut alkkis ja päässyt Jumalan voimalla nousemaan, niin minusta kerrottaisiin ja kirjoitettaisiin ja minulta kyseltäisiin, mitä mieltä mistäkin olen. Minun perheestäni ja taustastani kerrottaisiin. Ehkä minua ehdotettaisiin kansanedustajaksi. Mutta kun en ole mitään noista edellisistä, ei kukaan ole erikoisen kiinnostunut mielipiteistäni. Ei, koska minussa ei ole mitään mainosarvoa.

Minäpä kerron kysymättä. Nyt, kun sille päälle satuin.

Mikä minä sitten olen?

Olen niin sanottu aivan tavallinen ihminen. Ihminen ihmisten joukossa. Yksi osa massaa, mutta kuitenkin yksilö, erilainen kuin muut ihmismassan osat. Oikeastaan on väärin sanoa, että joku on tavallinen tai epätavallinen, kun ei kahta samanlaista ole. Onhan ihmisellä ominaisuus ja taipumus ajatella, että on yksi ihmismalli ja sellaiseksi pitäisi toistenkin muovaantua.

Synnyin sota-aikana erään pienen pitäjän syrjäisessä kylässä, Keski-Suomessa, yhden mökin, se oli kotini, savusaunassa. Olin ja olen perheen neljäs lapsi ja pari vuotta minun jälkeeni syntyi viides ja sota jatkui. Kävihän isä joskus lomalla. Minulla oli lapsena alemmuuskompleksi ja on osittain vieläkin. Tiesin, etten ollut sisaruksiani huonompi tai tyhmempi enkä kai rumempikaan, mutta luulin, että minua pidettiin sellaisena. Luulin että vain kolme ensimmäistä lasta olivat toivottuja ja ne olisivat riittäneet, varsinkin, kun kolmas oli poika. Ja ne olisivatkin riittäneet, jos nykyisillä mitoilla mitataan, mutta minkä luonnolle mahtoi - silloin.

Aika on opettanut minut ymmärtämään, miksi tunsin, ettei minusta pidetty. Tiedän nyt, että sain kaiken sen rakkauden vanhemmiltani, mitä he niissä olosuhteissa pystyivät antamaan. Rakkauden osoitukset eivät vain tulleet sellaisessa muodossa, mitä lapsi luonnollisesti odottaa ja mikä nykyisin voidaan toteuttaa - rauhan aikana.

Äiti teki kaikkensa; hoiti karjan, teki touko- ja elonkorjuutyöt, teki laidunaidat, hakkasi halkoja ja ajoi ne metsästä kotiin, hakkasi valtiollekin määrätyn määrän, huolehti ruuat ja vaatteet lapsille ja naapureillekin ompeli, teki aikuisten vanhasta lapsille uutta, lapioi lumet, lämmitti huoneet yksin neljän, myöhemmin viiden lapsen kanssa yli neljän vuoden ajan. Vanhin lapsista oli viiden vuoden, kun sota alkoi ja kymmenen kun sota loppui.

Se oli äidinrakkautta. Ei hän muuten olisi jaksanut. Hän rakasti meitä. Millä ajalla hän olisi ennättänyt minua ottamaan syliinsä enää ainakaan sitten, kun oli uusi imetettävä, pikkusisko. Hyvä, kun ennätti hänet imettää. Isot siskot (7- ja 5-vuotiaat) saivat sitten muuten pikkusiskon hoitaa.

Ja isä oli sodassa. Äidillä ainainen pelko siitä, miten siellä käy. Sinne moni jäi. Tänne syrjäkylällekin tuli monelle perheelle viimeinen viesti. Me saimme isän takaisin, kun sota loppui.

Sota-ajan jälkeinen aika oli rakentamisen aikaa. Uuden elämän aikaa. Rakennettiin uutta ja korjattiin vanhaa. Ei vain taloja ja tavaroita, vaan myös ihmisiä ja ihmissuhteita. Oli paljon korjattavaa. Oli rikottuja kaupunkeja ja kyliä, teitä ja siltoja. Oli ruumiillisesti ja henkisesti vammautuneita ihmisiä. Kaikki haluttiin korjata, alkaa alusta. Myös hengellisesti. Monet kiittivät Jumalaa sodan loppumisesta. Monet miehet halusivat pitää rintamalla Jumalalle antamansa lupauksen, samoin naiset, lapset ja vanhukset kotirintamalla: tehdä parannusta elämässään ja antaa johtoasema Jumalalle. Oli niitäkin, jotka olivat katkeria ja syyttivät. Syyttivät itseään, toisiaan ja Jumalaa.

Meitä on ollut kaikenlaisia aina ja on edelleenkin.

Se aika oli myös pula-aikaa. Sota oli tuhonnut ja sotavuosien aikana oli kulutettu melkein kaikki alkutekijöihinsä. Eikä uutta ollut saatavana. Vähitellen alkoi kauppoihin tulla tavaraa. Laadusta ei puheltu. Kaikki kelpasi. Isä alkoi suunnitella uuden talon rakentamista, kun mökki, jossa oli vain tupa ja kamari alkoi käydä pieneksi ja harvaksi. Ei pysynyt talvella lämpimänä. Yöllä jäätyi vesi ämpäriin ja aamulla oli huoneitten nurkat kuurassa. Peitteissä oli lämmin, kun toinen toistaan lämmitti. Kaksi tai kolme nukkui yhdessä sängyssä.

Isä kaivoi innolla uuden talon perustusmontun, mutta ei saanutkaan sementtiä. Talonteko jäi. Montusta ja multakasoista tuli lasten leikkipaikka. Kohta paikat alkoivat nurmettua, puskettua ja metsittyä. Mutta isän elämäninto säilyi. Hän osti lisää peltoja ja maapaloja parempaa rakentamisaikaa odotellessa. Perhekin alkoi taas kasvaa tavallisessa tahdissa muutaman vuoden tauon jälkeen eikä näin ollen rakennussuunnitelmia voinut kokonaan mielestä jättää.

Kun tarvikkeita saatiin, niistä rakennettiin, vaikka myöhemmin jouduttiinkin osittain purkamaan ja korjaamaan. Koko perheen voimalla rakennettiin uusi koti. Ei sille paikalle mihin monttu oli kaivettu, vaan muutaman kilometrin päähän, tien varteen, lähemmäksi palveluja; maitoautoa ja linja-autoyhteyksiä.

Oli hengellinenkin pula-aika. Hengellisen asian kysyntää ja tarvetta oli enemmän kuin tarjontaa. Laatu ei siinäkään kaikistellen ratkaissut, vaan tarve. Maallikkosaarnaajia haluttiin syrjäkylille, kun sieltä ei päästy kirkkoon tai seuroihin. Vaikka matkat olivat pitkät, työalueet laajat, oli monia, jotka kokivat tärkeäksi lähteä tähän hengelliseen rakennustyöhön.

Kotikylällänikin alkoi niin sanottu hengellinen herätys. Vanhempanikin kokivat elämässään sen. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin tällaisellakin tapahtumalla: kääntyä Jumalan puoleen, uskoontulo, parannuksenteko, ratkaisu, uudestisyntyminen, kääntyminen, elämänmuutos, täyskäännös, Jeesukselle elämän antaminen, Jeesuksen vastaanottaminen, antaa Jeesukselle sydämensä, ottaa Jeesus sydämeensä. Nämä yhdessä ja yksittäin tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa.

Hengellisiä tilaisuuksia oli usein. Melkein kaikki kyläläiset vauvoista vanhuksiin kokoontuivat niihin, kuka uteliaisuuttaan, kuka synninhädässään, kuka kutsujan mieliksi. Se asia tuli kokouksissa selväksi, että jokaisen on henkilökohtaisesti ratkaistava suhteensa Jumalaan ja Jeesukseen ja päätettävä itse uskoako vai ei. Oli niitäkin, jotka yrittivät päättää toisten puolesta, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy, sanotaan.

Se usko, mikä isällä ja äidillä oli, se kesti. Se oli todellista sekä sisäisesti että ulkonaisesti, yhtäpitävää sanoissa ja teoissa. Sen mukaista oli lastenkasvatuskin. Oli elämänohjeet, säännöt ja rajat. Olivathan ne olleet ennenkin ja olivat kaikilla siihen aikaan, mutta nyt laitettiin Raamattu niiden pohjaksi. Raamatusta koko yhteiskunnan säännöt on alkujaan otettukin, vaikka sitä ei aina muistetakaan, mutta siitä muistutettiin.

Niin kuin aina on ollut, niin oli silloinkin, että seurakunnan säännöt muotoutuivat seurakuntaa vetävien henkilöiden luonteenpiirteiden mukaan ja kuinka he tulkitsivat Raamattua. He saivat myös ohjeita isompien paikkakuntien seurakunnilta suuntaviivojen vetämiseen. Seurakunta oli se uskovien ryhmä, joka erosi valtion kirkosta ja perusti oman yhteisön. Siihen seurakuntaan otettiin jäseneksi vain ne, jotka tunnustivat olevansa omakohtaisesti uskoon tulleita ja elivät sen mukaisesti. Raamatun sanat: Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu... tuli tutuksi tässä yhteydessä. Elämä oli omantunnon tarkkaa. Piti ottaa vastuu käyttäytymisestään Jumalan edessä, sanottiin. Osittain se meni siihen, että ei annettu vastuuta itselle, vaan toinen vahti toistaan. Piti olla määrätynlainen ihmisten edessä. Siitä yksi esimerkki:

Oli lauantai. Isä tuli iltahämärissä kotiin metsästä ja huomasi, että kirves oli pudonnut reestä tulomatkalla. Hän lähti sitä etsimään, mutta ei löytänyt sitä pimeässä. Velipoika sai tehtäväkseen etsiä se sunnuntaiaamuna. Hän asteli sitten sunnuntaiaamuna kirves olalla kotia kohti, kun yksi kylän isäntä tuli vastaan. Isäntä pysähtyi moittimaan poikaa pyhätyöstä eikä jäänyt kuuntelemaan olisiko pojalla ollut jotain sanottavaa.

Pienoinen kostonhalu piili sen jälkeen velipojan mielessä ja hän odotti tilaisuutta. Se tuli, kun kevät tuli ja sulatti lumet liian nopeasti. Oli sunnuntaiaamu. Velipoika pistäytyi kyseisen isännän taloon. Kylällä oli tapana, että jokainen pistäytyi talossa kuin talossa silloin tällöin. Ihmeteltiin, mikä oli, jos joku ei käynyt pitkään aikaan. No kuinka ollakaan, oli tämä mainittu talon isäntä kantamassa ämpärillä kellarista vettä. Velipoika kysäisi, että miten sen pyhätyön kanssa oikein oli. Siitä sukeutui keskustelu, miten Jeesusta moitittiin sapattina parantamisesta ja opetuslapsia tähkäpäiden katkomisesta. Jeesuksen vastaukseen nojaten eivät kirveenhaku ja veden kellarista otto olleet tuomittavia tekoja.

Vanhempani olivat ahkeria, aina työssä ja touhussa. Sitä he meille lapsillekin opettivat. Isällä oli tapana sanoa, että Suomi ei laiskoja elätä ja että ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole yrittänyt ja pitää yrittää niin kauan, että osaa. Mutta koskaan ei heillä ollut niin kiire, etteivätkö olisi joutaneet auttamaan apua tarvitsevia. Jos joku tuli pyytämään puimaan tai puunpilkkomiseen, joku meiltä lähti, vaikka omat puutkaan eivät olleet pilkottu. Oliko se aina oikeinkaan, kuka tietää.

Tällainen on perustus ja tällaiset rakennusaineet minulle annettiin elämäni rakentamista varten.

¤¤¤

Nyt olen siinä elämäni vaiheessa, jolloin kelaan mielelläni nauhaa taaksepäin. Haluaisin tietää miksi mikin on niin kuin on, mikä on ollut kannattamatonta mikä kannattavaa. jälkiviisaus ainakin on kannattamatonta. Se on tyhmintä viisautta, siis tyhmyyttä. Elämän nauhaa ei voi kelata takaisin. Ei voi. Voi vain muistella.

Nyt haluaisin tietää tarkemmin, sanoisinko syvemmin esimerkiksi omien vanhempieni mielipiteistä ja tunteista eri tilanteissa. Olen herännyt liian myöhään. Vanhempani eivät ole enää kertomassa. Silloin, kun he vielä olivat, en ymmärtänyt kysyä.

Kaikkien on kai käytävä läpi jotenkin samantapaiset elämän vaiheet. On aika, jolloin omat senhetkiset ympyrät ovat niin tärkeät, ettei ole tilaa menneelle. Rakennetaan ja mennään eteenpäin. Niinhän pitääkin olla. Se on luonnon laki. Edessä on aika, jolloin käännytään katsomaan taaksepäin ja etsitään sieltä vastauksia kysymyksiin. Sen vuoksi omistan nämä kirjoittamani ajatukset pääasiassa lapsilleni, jotka ehkä löytävät vastauksen johonkin miksi-kysymykseen, kun niiden aika tulee.

Eila-äiti

Kirjan sisältö

Kevät

Maalle

Kaupunkiin

Talvi

Odotettu kesä

Kahdestaan

Pikvallin juoksutyttö

Uusi elämä

Perhekesä

Yllätys

Seuraava yllätys

Yllätyksiä, yllätyksiä

Lasten kanssa

Miten tästä eteenpäin?

Elämä jatkuu

Tuli kiire …Ruotsiin

Toisenlaista

Seuraava Upplands Väsby

Siirtolaisvälityskotimme

Vauva

Porsasauto

Messmöriä

Kevättä kohti

Uusi siivoojan paikka

Suomeen

Tavallista arkea

Uutta

Odottamatta

Opiskelemaan

Lapsia taloja mökkejä

Kahdestaan uudestaan

Kultahääpäivä 25 vuoden päästä

Muistoja Karjalan matkoilta

Ei meitä ole unohdettu

Äidin tuskaa…

… ja isoäidin iloja

Kevät

Kevät oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Läksyjen lukemisesta ei tahtonut tulla mitään, vaikka koko opiskeluajan yhteenveto, lopputentit olivat edessä. Kahden vuoden aikana oli luokasta tullut melkein kuin toinen koti ja luokkalaisista kuin perheenjäseniä. Kohta se loppuisi. Jokainen lähtisi työelämään, kuka entiseen, kuka uuteen työpaikkaan. Se tuntui vähän haikealta.

Kuka jaksaa lukea läksyjä, kun kevät on kauneimmillaan?

-Jos minä saisin suunnitella koulut ja lukukaudet, suunnittelisin ne aivan toisin, kuin mitä ne nyt ovat, sanoin ovella poistuttuamme luokasta viimeisen oppitunnin jälkeen.

-No miten? Joku porukasta kysyi.

-Niin, ettei ainakaan lopputenttejä näin kauniiksi kevääksi.

-Mutta ei aina ole tällainen kevät. Nyt eivät edes illat ole viileät.

Hienoinen, auringon lämmittämästä maanpinnasta nouseva sumu himmensi auringonpaistetta iltaisin ja nosti samalla maasta kevään tuoksun, mullan tuoksun. Sää oli melkein käsin kosketeltavan pehmeä.

On ollut sellaisia keväitä. Ainakin silloin oli.

Jos joku pinko sellaisena kevätiltana jäi kämpilleen yksin läksyjen ääreen, niin vähän tärähtäneenä häntä pidettiin.

Viisaammaksi katsottiin, jos nämä innokkaat kokoontuivat yhdessä lukemaan jonkun asunnolle tai jonnekin mäenrinteeseen.

Jotkut jättivät tietoisesti kirjansa laukkuun ja lähtivät ilman laukkua ulos. Jotkut taas ottivat kyllä kirjat mukaansa puistoon tai rannalle, mutta eivät aukaisseetkaan niitä. Minä kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon.

Luokkalaiset, 28 tyttöä ja viisi poikaa, olivat kuin itsestään jakautuneet pienempiin ryhmiin tämän kahden vuoden aikana. Mikä yhdisti? Harrastukset, luonteenpiirteet, taustat. Joka tapauksessa oli löydetty kaverit, joiden kanssa symppasi. Kukaan ei ollut yksin. Meidän porukka 3 tyttöä ja yksi poika, löysi toisensa seurakuntien nuortenilloissa. Poika oli nimeltään Osmo, mutta me tytöt annoimme hänelle lempinimen Osku. Meitä yhdisti usko ja siihen kuuluva elämän muoto. Kapakat ja tanssisalit eivät olleet meitä varten. Meitä kiinnosti toistemme seurakuntien tilaisuudet. Olimmehan aikaisemmin olleet kukin siinä karsinassa, johon oli uskonelämässään osunut. Lauantaisin oli nuortenilta melkein joka seurakunnassa. Päivällä sovimme, mihin illalla menemme. Lauantaikin oli työ- ja koulupäivä.

Nuortenillan jälkeen menimme jonkun kotiin porukalla jatkoille, sanottiin. Oli paljon yhteistä tuttua, mutta paljon myös uutta. Ehkä ne monet keskustelut opettivat enemmän kuin sunnuntain saarnat. Arki-iltoina olimme paljon ulkona kartsalla. Se oli keskikaupungin korttelin ympäri kiertämistä, milloin myötä-, milloin vastapäivään. Siellä olivat kaikki nuoret. Sinne piti mennä. Siellä tavattiin tuttuja ja tuntemattomia. Jäätiin joskus keskustelemaan vastaantulevien kanssa ja alettiin tervehtiä tuntemattomiakin muutaman vastaan tulemisen jälkeen.

Joskus lähdimme pyöräilemään, kävelimme rannalle tai lähdimme soutelemaan.

Mitä vähemmän koulupäiviä oli jäljellä, sitä enemmän tuntui olevan keskustelun aiheita. Usein jäin viimeiseksi ainoan ryhmämme pojan kanssa, kun yksi toisensa jälkeen lähti kotiinsa. Hänenkin oli ennätettävä viimeiseen linja-autoon, joka lähti kaupungista lauantaisin kymmenen minuuttia yli puolenyön ja arki-iltoina kaksi tuntia aikaisemmin. Hän saattoi minut asunnolleni.

Oli taas kerran lauantai aamupäivä koulussa. Kenelläkään muulla ryhmässämme ei ollut mahdollisuus lähteä soutelemaan heti koulun jälkeen, kuin Oskulla ja minulla. Päätimme lähteä kahdestaan.

-Otetaan kirjat mukaan, niin tulee yhdessä luettua paremmin, esitin.

-Ja kysellään sitten, mitä on luettu, niin kuin tenttikysymyksiä lopputenttiä varten.

Kirjat unohtuivat rannalle. Me soutelimme, keskustelimme, keinuimme veneessä. Aika kului. Auringon säteet kulkivat jo horisontista veden pintaa pitkin meitä kohti.

-Miltä sinusta tuntuu, kun koulu kohta loppuu? Onko kiva muuttaa maalle taas? kysyi Osku minulta.

-Maalle on kiva muuttaa, mutta kyllähän se tuntuu vähän kummalliselta, kun jokainen lähtee omalle taholleen ja kieltämättä uusi työkin jännittää.

-Minä vaan palaan entiseen työhön ja jään tänne. Ajattelin, että voisitko tulla meille huomenna? Tapaisit minun äidinkin. Sinä olet tavannut vain isän. Meilläkin on vene, voisimme mennä siellä soutelemaan.

Lupauduin ja seuraavana päivänä laitoin itseni muka hienoksi, korkokantakengät jalkaan ja nätti mekko päälle ja retkivaatteet kassiin. Jännitti tavata Oskun äiti.

-Voi miten pitkä ja hoikka tyttö. Taidat olla pitempi kuin Osku, oli hänen kommenttinsa minusta. Mielialani laski samoin kengät. Ne vaihtuivat kohta matalakantaisiksi. Joimme yhdessä kahvit ja sen jälkeen vaihdoimme vaatteet, otimme evästä mukaan ja lähdimme soutelemaan.

Keskustelimme kaikesta, eniten koulusta, tenteistä, opettajista.

-Oletko milloinkaan ajatellut yhteistä tulevaisuutta, sinun ja minun? kysyi hän yhtäkkiä.

Jok’ikinen soluni kangistui. Hengitykseni melkein salpaantui. Menetin aika- ja paikkatajuntani. Ajatukseni siirtyivät ajassa taaksepäin koulua edeltäneeseen aikaan.

Se oli nuori perhe. Vaimo vähän yli kahdenkymmenen, mies vähän vanhempi. Olin heillä apulaisena. Mies tuli usein aamuyöllä kotiin. Humalassa. Silloin se aina alkoi. Pauketta, lyöntejä, miehen huutoja: - huora, saatanan huora! Vaimon ääntä ei kuulunut. Hän vaikeni. Miehensä tähden vai lasten, vai...? Aamulla ei kukaan puhunut mitään. En minäkään. Miksi en puhunut, sitä en tiedä. Mietin sitäkin enemmän. Miksi mies haukkui vaimoaan huoraksi? Eihän hänellä ollut ketään toista miestä. Ei olut ollutkaan. Tämähän oli se ainoa oikea, johon hän 17-vuotiaana neitosena oli rakastunut. Lasta hän oli odottanut vihille mennessään. Siinäkö syy nimittelyyn? Mieshän itse oli se toinen osapuoli, osasyyllinen. Häntä olisi pitänyt haukkua huorintekijäksi. Huorapukiksi.

Silloin päätin, että minua ei haukuta huoraksi. Päätin hakea kouluun, hankkia ammatin, ettei tarvitse olla riippuvainen kenestäkään miehestä, miehen leivästä. Tuskin uskaltaisin koskaan naimisiin mennäkään. Mistä sitä tietää, minkälaisen roikaleen saisi. Tottakai minulla oli tunteet, mutta sammutin ne. Pidin Oskusta, mutta en halunnut näyttää sitä. Yritin pitää häntä vain luokkatoverina, olla hänelle kaveri, hyvä ystävä.

Huonosti olin osannut tunteeni peittää, kun hän nyt uskalsi kosia.

-Miten sinä nyt noin hiljaiseksi menit, hän kysyi. Olen ajatellut sinua paljon ja minulle tuli sellainen tunne, että se pitää nyt sanoa, ennen kuin karkaat ja muutat pois täältä, kun koulu loppuu.

- Kuka sitä nyt yhtäkkiä aatoksensa osaa sanoa? ..... eikä viitsikään. Mutta ei karata, sanoin lopulta. -Pidetään yhteyttä, jatkoin ja katsoin veteen, missä pienet laineet törmäilivät veneen laitaan.

Osku oli päästänyt otteensa airoista vai oliko hän soutanutkaan. Hiljainen virta vain vei venettä. Hän otti käteni käsiinsä. Nostin katseeni. Turvallisuuden tunne virtasi hetkeksi olemukseeni. Hän ei kysynyt enää, mutta katse kysyi ja odotti vastausta, mutta minä en sanonut mitään.

Maalle

Kaupunki oli minulle vain koulunkäyntipaikka, ei asuinpaikka. Kun opiskelee ja asuu, se ei ole mielestäni oikeata asumista.

-Koulun jälkeen en tule ikinä asumaan kaupungissa, ajattelin. En ikinä, päätin.

Muutin Saarijärvelle, jossa nuorempi sisareni Likki (Aulikki) asui. Sain töitä vaatetusliikkeestä. Ensin kesäksi ja mahdollisesti syksyllä työ jatkuisi vakituisena. Viihdyimme yhdessä, sisareni ja minä. Olimmehan olleet läheisimmät kasvukumppanit. Olemme hyvin erilaiset. Hänen rinnallaan tunsin alemmuutta, mutta silti turvallisuutta. Hän oli rohkea, ulospäin suuntautuva, aina iloinen ja porukan keskipiste. Minä taas syrjään vetäytyvä ja porukassa aluksi hiljainen ja seurasin miten toiset toimivat. Odotin, että minut huomattaisiin ilman mitään huomionkiinnittämistemppuja. Vaikka taisi syrjään vetäytyminenkin olla huomion kerjäämistä. Ja olikin.

Viihdyin työssäni. Tunsin että sekä työtoverini että asiakkaani pitivät minusta. Liikkeen johtaja oli vanhahko, lyhyt, mahakas setä. Ajatuksissani hän sai nimen Roope-ankka. Jännitin ja pelkäsin häntä. En tiedä miksi. Hän oli miellyttävä, ei komennellut eikä huutanut alamaisilleen, kuten monella oli tapana. Oli minulla sellaisiakin kokemuksia aikaisemmista työpaikoista. Tämä johtaja, hän antoi tunnustusta työstä, mutta vaati myös. Sain kehuja, milloin ahkeruudesta, milloin miellyttävästä asiakaspalvelusta. Itsetuntoni kasvoi. Toivoin pääseväni vakituiseksi myyjättäreksi.

Luvattiin pitää yhteyttä, Osku ja minä. Minun puoleltani se tarkoitti sitä, että lupasin, että hän saa ottaa yhteyttä minuun. Ajattelin häntä usein. Toivoin hänen kirjoittavan, mutta itse en ajatellut tehdä sitä. Sehän olisi ollut tyrkyttäytymistä. Harmitti jo sekin, että tuli luvattua pitää yhteyttä. Noloa, jos hän ei ollutkaan tosissaan. Jos hän luuli, etten minä välitä hänestä, kun en vastannut vielä.

Tällaisin ajatuksin lähdin taas kerran työpäivän päätyttyä ulos liikkeestä. Höh, siinä hän oli ovella vastassa!

-Tuli ikävä - tai on ollut koko ajan, hän sanoi ja jatkoi: - Olen vuokrannut viikoksi mökin tuolta leirintäalueelta. Ajattelin pitää vähän lomaa ennen INTTIin astumista.

Olin hämmästynyt, yllättynyt ja iloinen hänet nähdessäni. En ollut osannut kuvitellakaan tällaista yllätystä.

Kävelimme asunnolleni. Lähdimme ulos. Kuljimme käsi kädessä pellon ojaa pitkin polulle ja edelleen metsikköön, rantaan. Välillä istuimme ojanpenkalle, kivelle tai kannolle. Keskustelimme. Nauroimme. Oli kesä. Oli lämmin. Ennen puolta yötä hän saattoi minut asunnolleni ja lähti itse hyvänyönsuukon jälkeen mökkiinsä. Olimme yhdessä joka ilta sen viikon ajan.

Lähtöpäivänsä aamuna hän tuli vielä tapaamaan minua kävelläkseen kanssani työpaikalleni.

-Vai on siellä yövieraita, kuului takaamme karjaisu, kun olimme ulko-ovella menossa. - Sitä huonetta ei ole vuokrattu parittelua varten!

Säikähdin. En osannut sanoa mitään ja oli jo kiire töihin. Meillä oli oma maailmamme ja vuokraisännällä omansa.

-Joko kohta saan vastauksen, mitä mieltä olet? Kysäisi Osku kävellessämme.

-Onko tämä kiristystä, kun olet lähdössä armeijaan?

-Ei, vaan ihan tosissani minä. Pitää sinun nyt jotain sanoa!

-Kyllä kai sinä tiedät, mitä ajattelen. Kunhan käyt tuon miesten koulun ensin.

-Voisimmehan me kihloihin mennä jo aikaisemmin, vai?

-Miksei, mutta puhutaan siitä sitten, kun tulen saattamaan sinua sinne armeijaan. Kato kelloa! Mun on juostava.

-Odota! Lähtösuukko!

Työpaikalle päästyäni palautuivat vuokraisännän sanat mieleeni. Minua alkoi suututtaa. Suuttumukseni kasvoi ja kasvoi. Se antoi rohkeutta. Päätin puhua, oikaista asian. Sehän oli törkeä kunnianloukkaus; syyttää, ennen kuin ottaa selvää, miten asianlaita oli. Halusin mahdollisimman pian päästä isännän puheille. En jaksanut odottaa omaa ruokatuntiani, vaan vaihdoin työtoverini kanssa. Halusin päästä äkkiä asian yli, saada totuus esiin.

Isäntä ei ollut kotona. Kerroin emännälle, miten pahoillani olin isännän sanoista. Kerroin poikaystävästäni, hänen mökin vuokraamisestaan, suunnitelmistamme ja sanoin lopuksi, että jos meillä itsellämme ei olisi periaatteita seurustelun suhteen, ei niitä enää tässä iässä voisi opettaa. Opetus on pitänyt tapahtua paljon aikaisemmin. Kotona jo.

Tilanne oli rauhallinen, mutta sen jälkeen oli ahdistavaa asua siinä. Isäntä varoi näyttäytymästä. Kai häpesi. Yritin olla aivan kuin ennenkin, mutta talonväki ei sitä ollut. Aloin sisareni kanssa entistä innokkaammin etsiä suunnittelemaamme yhteistä asuntoa, jossa olisi kummallakin oma huone, yhteinen keittiö tai keittomahdollisuus.

Sain kirjeen Oskulta. Lupasi tulla kohta lomalle. Oli anonut kihlalomaa.

-Olikohan se minun takiani vai vain loman takia, ajattelin. Emmehän me vielä kihlautumisajankohtaa päättäneet.

-Nyt sillä taitaa olla vähän liian kiire, sanoin ääneeni. - Enhän minä nyt vielä ole ajatellut....

-Mitä ajatellut? Kysyi Likki pieni virnistys suupielessä.

-Mennä kihloihin, vastasin.

-Jos tykkäät siitä ja meinaatte naimisiin, niin sen kun vaan menette kihloihin. Kyllä minä menisin, mutta minun kaveri ei kosi.

Nauroimme.

-Niin, emme me naimisiin ennen ensi kesää kuitenkaan. Mutta minulla ei suoraan sanoen ole rahaa sormukseen, eikä solttupojalla senkään vertaa. Vai kuka ne ostaa? En minä tuommoisista asioista tiedä yhtään mitään, kun en milloinkaan ole mennyt kihloihin enkä kenenkään kanssa asiasta puhellut.

-Sinä ostat sille, siis hänelle ja hän sinulle. Tai miten vain. Miten päätätte. Ei siihen kai mitään määrättyä lakia ole. Nykyään, niin kuin ennen, kun miehen piti ostaa morsiamensa hänen vanhemmiltaan.

-Minkähän arvoinen minä olisin? Ei Oskulla olisi varaa ostaakaan. Onkohan se, ei kun hän, ollenkaan ajatellut tuota rahapuolta?

-Se on niin rakastunut, että se elää nykyisin vain rakkaudella, Likki naureskeli.

-Hän kerkesi olla vain kaksi viikkoa töissä koulun jälkeen. Ei niistä rahoista ole paljon jäänyt kodin perustamiseen eikä Suomen armeijan päivärahoilla kovin kiiltäviä sormuksia ostella.

-Väliäkö sillä, vaikka olisi tuohesta. Asiahan siinä on tärkein.

-Varmaan HÄN hoksaa vasta sitten kun tulee, että ei olekaan rahaa eikä sormusta, mutta saipas loman.

Nauroimme, että vedet silmistä valuivat. Oi, oli ihana omistaa sellainen sisar, jonka kanssa pystyi puhumaan vapaasti kaikesta, melkein kaikesta. Sitä en koskaan sanonut, että kadehdin häntä, hänen vapaata, iloista olemustaan. Sillä hetkellä en kadehtinut ketään. Olin onnellinen. Olin rakastunut. Kohta kiiltäisi sormus sormessani yhteisen elämän merkkinä. Miltähän se tuntuukaan. Jokohan hän saa loman ensi pyhäksi? Sekava myllerrys täytti ajatukseni.

-Jos minulla olisi, saisit heti lainaksi. Mutta kun ei ole. Velipojalla varmaankin on. Lähdetään käymään Kallen luona.

Likki oli melkein innokkaampi asian järjestelystä kuin minä. Minähän olin shokissa vai huumassako lie?

Sain elämääni uuden sisällön. En elänyt enää vain itseäni varten. Uudet suunnitelmat alkoivat pyöriä mielessäni. Olin kai entistä iloisempi työpaikallanikin. Iloisuus tuli sisältä, se ei ollut keinotekoista, opeteltua asiakaspalvelukohteliaisuutta, vaan aitoa elämän iloa. Johtajakin mainitsi osanneensa valita oikeat, iloiset myyjättäret liikkeeseensä. Minä kuuluin heihin.

Työpaikalta emme saaneet soittaa yksityispuheluja, mutta meille sai soittaa. Puhumiseen ei kuitenkaan saanut käyttää työaikaa, vaan se aika vähennettiin kahvitauosta tai ruokatunnista.

Opiskeluaikanani olimme tutustuneet seurakunnan nuortenilloissa Leenaan. Hänestä oli tullut hyvä ystävämme. Hän soitti yllättäen kaupungista. Onneksi olin juuri kahvitauolla.

-Kuule, mä sain Oskulta, sun sulhaseltasi kortin. Vai onko se vielä sun sulhanen?

-Joo, tuota... Miten niin? änkytin. Eihän se vielä mikään sulhanen ole, mutta ....

-Niin, minä vain, että eihän teidän välit ole poikki tai ...?

-Hyvin meillä, sanoin. Mietin, miten jatkaisin, kun yhtäkkiä keksin. - Kuule, anteeksi, mutta meidän pitää lopettaa tämä puhelu, kun minä olen jo pitänyt kahvitaukoni. Puhellaan toiste lisää! Niin kuin tiedät, emme saa olla puhelimessa työajalla.

-Niinhän se oli. Hyvä, kun voitte hyvin kumpikin, hän sanoi. Hyvää jatkoa ja sano terveisiä!

-Kiitos samoin, sanoin tökerösti. Kuulemiin!

Ajatuksiin nousi kummituksia. Mielikuvitukseni alkoi luoda kaikenlaisia kuvia. Kysymyksiä nousi esiin. Miksi hän toisille tytöille lähettelee kortteja, jos meinaa minun kanssani kihloihin mennä? Luuleeko, että hyväksyn sen? En varmaankaan rupea jakamaan miestä kenenkään toisen kanssa. Jos pitää toisille kortteja kirjoitella, niin silloin ei tarvitse minulle kirjoitella eikä kihlalomia anoa. Enhän minäkään kirjoittele kenellekään toiselle.

Ajatuksissani raivosin ja entistä kiihkeämmin odotin hänen tuloaan. Odotin siksi, että saisin sanoa suorat sanat.

Sinä iltana sai sisareni taas olla kaatopaikkana, kun minä tyhjensin mustasukkaisuuteni ja pettymykseni raskaita kuormia.

Kihlalomaan mennessä olin ennättänyt rauhoittua sen verran, että pystyin kuuntelemaan hänen selostustaan asiasta ilman, että olisin heittänyt ostamattoman sormuksen menemään. Samoin pystyin itse kertomaan, mitä ajattelin ja pelkäsin. Lauantai, kihlojen ostopäivä meni puhellessa ja viattomasta ystävyydellä lähettämästä Leenan-päivän kortista. Ja meni siinä melkein koko yökin vielä, ennen kuin asiat olivat selvät.

-Mites se sormuksien osto? kysyi hän naurava pilke silmissään.

-Taitavat sormuskauppiaat nukkua, vastasin. Kerkeäähän ne toistekin. Saisit uuden loman taas.

-Minulla on nyt loma ja rahat sitä varten. Ei ruveta kerimään ja purkamaan vaan hommataan huomenna sormukset, vaikka kiven alta. Vaikka onkin pyhä ja kaikki kaupat kiinni. Olen kirjoittanut äidille ja isällekin.

-Mitä he sanoivat?

-No, äiti kirjoitti pitkän kirjeen, niin kuin tavallisesti. Kaikenlaisia ohjeita, kuten voit arvata. Ihmetteli se vähän, miten näin pian kihloihin, että tuliko kiire, siis pakko. Sinähän tiedät, mitä ne sillä tarkoittaa.

-Mitä? karjaisin. Epäilevätkö he, että olemme ottaneet förskottia? Näytetään heille! Ei mennä kihloihin.

-No, joko taas? Eiväthän heidän mielipiteensä saa häiritä meidän suunnitelmiamme. Näkeväthän he aikanaan, että turhaan epäilivät.

-Joo, joo, mutta minua tympäisee tuommoinen, sanoin.

-Kyllä se minuakin ensin masensi, mutta sitten ajattelin, että meidän asiat ovat meidän asioita ja ne ovat niin kuin ovat, vaikka toiset päällänsä seisoisivat ja ajattelisivat kaikki ylösalaisin.

Sunnuntaiaamuna ei Saarijärven kultaseppä saanut loikoa pitkään petillään. Tilasimme hänet tulemaan liikkeeseensä meille kihloja myymään. Liekö hänkin ajatellut, että tulipa noille kiire.

Kiiltävä sormus sormessa, se oli turvallista, mutta samalla pelottavaa.

Kaupunkiin

Kesä alkoi kallistua syksyä kohti. Likki kuuli työpaikallaan vuokrattavasta asunnosta. Se oli omakotitalon yläkerta. Aivan sopiva meille; kaksi huonetta, toisessa huoneessa hella, toisessa peltiuuni. Pääsimme muuttamaan heti. Nuorempi velipoikamme Sauli, joka oli jäänyt lapsuuskotimme isännäksi, toi meille traktorikuormallisen valmiiksi pilkottuja puita. Hän ei varmaan osannut kuvitellakaan, miten paljon se meille merkitsi.

Olimme kiitollisia ja tyytyväisiä. Elämä hymyili meille.

-Tilipäivänä ostetaan verhot uuteen kotiimme, sanoin.

-Kumman tilipäivänä? Likki kysyi.

-Minun huoneeseen minun ja sinun huoneeseen sinun tilipäivänä, vastasin. Minä saan ne siis pari päivää ennen sinua.

-Saat kyllä odottaa, että voimme mennä yhdessä ostamaan.

-No tietenkin. Eihän se nyt niin päivän päälle ole.

Tilipäiväni koitti. Avasin tilipussini kotona. Rahojen ja tilinauhan lisäksi siellä oli lappu. Otin sen ja luin. Siinä sanottiin, että omasta pyynnöstäni olin vapaa toimestani kuukauden viimeisestä päivästä lähtien ja olin suorittanut kaikki tehtäväni työnantajaa täysin tyydyttävällä tavalla ja sovin alalle erittäin hyvin.

Mielialani laski niin alas, kuin se vain voi laskea. Purin huultani estääkseni itkun. Ylihuomisen jälkeen ei siis ole töitä!

-Mitä nyt? kysyi Likki hädissään.

-Katso itse! Ojensin lapun ja purskahdin itkuun.

-Onpa kumma. Sehän vaikutti ihan päinvastaiselta. Johtajahan kehui sinua.

-Niin, en ymmärrä yhtään mitään nyt. Olisihan hän saanut sanoa eikä....

-Minä olen kuullut, että se teidän johtaja on vähän kummallinen ja että se ei tykkää uskovaisista. Tietääkö se, että sinä olet uskovainen?

-En minä sitä erikseen ole sanonut. Enkä ole kenellekään saarnannut. Työni olen yrittänyt tehdä kunnolla. Ei sen pitäisi mikään pahe olla, sen kummemmin kuin uskovaisuuskaan.

-Niinhän sitä luulisi, mutta kaikkien mielestä