Kaikesta Osallinen: Ihmisyyden ja elämän persoonallista olemusta etsimässä

By Joonas Riikonen

Kristillisen uskon näkökulmasta kaiken keskuksessa näyttäisi olevan rakkaus, mutta mitä rakkaus lopulta on? Yhtäältä rakkaus on Jumalan perimmäinen olemus ja ihmeellinen paradoksi. Toisaalta rakkaus on ihmisen syvin tarve ja yksilön persoonallisen kasvun välttämätön edellytys. Inhimillisyys, haavoittuvuus ja keskeneräisyys eivät ole epäpyhyyttä, vaan aidon rakkauden edellytyksiä, jotka kuuluvat tosi ihmisyyteen. Rakkaus ei pelkisty ulkoisiin normeihin tai tekoihin eikä tiedollisesti omaksuttavaan totuuteen. Sen sijaan rakkaus on läpikotaisin persoonallista ja siksi sen syvin olemus kumpuaa luovuudesta, vapaudesta ja vuorovaikutuksesta. Rakkaus on ennen muuta osallisuutta, joka tulee todeksi kohtaamisen ja suhteessa olemisen kautta. Rakkauden - ja kaiken todellisen elämän - ytimessä on rakastava persoona.

Kaikesta Osallinen on perinteiset teologiset raja-aidat ylittävä, kokonaisvaltaisesti inhimillistä elämää tarkasteleva teologinen puheenvuoro syvällisemmän ja kokonaisvaltaisemman kristillisen ihmis- ja jumalakäsityksen puolesta. Ihmisenä oleminen maailmassa jäsentyy parhaiten persoonallisen ulottuvuuden kautta: koko todellisuus on pohjimmiltaan persoonallinen, minkä vuoksi inhimillinen elämä on olemukseltaan dialoginen ja vuorovaikutuksellinen kokonaisuus. Kirjan teologisena lähtökohtana on ajatus, että ihminen on luotu kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi, mikä toimii kaiken teologisen reflektoinnin perustavanlaatuisena lähtökohtana. Kirja pakottaa kohtaamaan omat ennakkoluulot, valmiina opitut vastaukset sekä tunnistamaan oman ajattelun lähtökohdat ja kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet. Sen pääasiallisena tarkoituksena on saada lukija pohtimaan ihmiselämän perustavia kysymyksiä uusista näkökulmista.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 10, 2018
• ISBN: 9789523309883

Joonas Riikonen

Teologian maisteri (TM) Joonas Riikonen on teologian alan väitöskirjaa tekevä jatko-opiskelija Joensuusta. Väitöskirja tarkastelee kristillisen ihmiskäsityksen ja häpeän välistä suhdetta. Harrastaa aktiivisesti tietokirjojen lukemista, filosofisia keskusteluja sekä urheilua.

Book preview

Riikonen

1 JOHDANTO

Elämän ydintä etsimässä – johdatus aiheeseen

Kristinuskon vaikutuksesta on historian aikana syntynyt valtava määrä kirjallisuutta, kevyestä hengellisestä lukemistosta alkaen aina raskaisiin dogmatiikan yleisesityksiin asti. Erilaisia kristinuskon tulkintoja ja tarkastelunäkökulmia on runsaasti.

Jotkut koettavat muodostaa tyhjentävää selitystä maailman metafyysisestä luonteesta ja pyrkivät rakentamaan monimutkaisia filosofisia teorioita tai teologisia oppijärjestelmiä Jumalasta, ihmisestä ja todellisuudesta. Puolestaan toiset väittävät perimmäisen todellisuuden (Jumalan) olevan niin käsittämätön ja salattu, ettei siihen liittyviin kysymyksiin kannata edes syventyä, sillä emme kuitenkaan voisi löytää vastauksia niihin. Mielestäni molemmissa päättelytavoissa mennään helposti harhaan. Rationaaliset dogmit ja älylliset hyveet saattavat olla ihmiselle tietoteoreettisesti mielekkäitä konstruktioita, mutta niiden todellinen arvo inhimillisen elämän näkökulmasta on hyvin rajallinen. Toinen ääripää vaikuttaa vuorostaan liian helpolta yritykseltä paeta elämän epävarmuutta ja suuria kysymyksiä moniulotteisen todellisuuden edessä.

Kristillinen teologia on kohdannut historiansa aikana useita haasteita ja ajattelutapoja. Yksi merkittävin muutos kristillisen ajattelun kannalta tapahtui Immanuel Kantin filosofian aikaansaaman tietoteoreettisen muutoksen myötä 1800-luvulla, jolloin klassinen metafysiikka joutui voimakkaan kritiikin kohteeksi. Klassinen metafysiikka sisälsi ajatuksen todellisuuden kokonaisuudesta, joka on objektiivisesti rakentunut ja ihmisjärjen tavoitettavissa. Se mahdollisti todellisuuden tarkastelun objektiivisena ja loogisena kokonaisuutena, jonka yhtenä dimensiona oli hyvyys. Hyvyys katsottiin perustuvan olevaisen rakenteeseen, minkä vuoksi olevaisen tuntemus nähtiin samalla antavan tietoa objektiivisesta moraalisesta todellisuudesta. Ihmisolemuksen toteuttaminen edellyttää näin ollen tietoa siitä, mitä ihminen objektiivisesti on.

Klassisessa metafysiikassa korostettiin intellektiä¹ ohi tahdon, minkä vuoksi yleisesti ajateltiin, että ihminen toimii oikein, kun hän vain oppii tuntemaan olevaisen objektiivisen rakenteen. Vasta myöhäiskeskiajalla nominalistien (mm. Duns Scotus, William Ockham) myötä käsitys järjen kyvyn ensisijaisuudesta murtui ja ajateltiin, ettei tahto ole väistämättä sidottu intellektin osoittamaan hyvään, vaan ihminen voi tiedostamansa hyvän sijasta tahtoa myös pahaa. Kanttilainen tietoteoria hallitsi filosofista ajattelua 1800-luvulta lähtien, jolloin teologia alkoi irtautua metafysiikasta. Kanttilaisen tietoteorian mukaan ihmisellä ei ole kykyä tavoittaa empiirisesti havainnon kohteena olevan olion olemusta ja objektiivista rakennetta. Tämä johti siihen käsitykseen, että teologian tarkoituksena ei ole esittää propositionaalisia eli tosiasiallisia väitteitä todellisuudesta luonnontieteiden tavoin. Myös klassinen etiikka, jonka mukaan objektiivisesta hyvästä voidaan saada tietoa ymmärryksen avulla, joutui kritiikin kohteeksi.²

Sekä klassisessa että modernissa filosofis-teologisessa ajattelussa on omat hyvät ja huonot puolensa. Esimerkiksi klassinen metafysiikka sisälsi liian kapea-alaisen ymmärryksen ihmisen ja moraalin olemuksesta. Klassisen metafysiikan ydinongelma selittyy pitkälti sen yksipuolisella tietoteorialla, joka ei tee oikeutta ihmismielen subjektiiviselle ja konstruoivalle luonteelle. Siksi klassiseen metafysiikkaan sitoutunut kristillinen dogmatiikka epäonnistuu: dogman lauseet perustuvat objektivoivalle, metafyysiselle kielelle, eivätkä siten koskaan tavoita kristillisen uskon ydintä, joka on luonteeltaan henkistä ja persoonallista.

Kantin näkemys tietoteorian luonteesta vaikuttaa uskottavammalta sen suhteen, että ihminen ei koskaan voi tarkastella todellisuutta täysin objektiivisesti, vaan mukana on aina oman mielemme rakenteet, joiden kautta tulkitsemme (aktiivisesti) todellisuutta. Jälkikanttilainen tietoteoria on kuitenkin johtanut ihmismielestä riippumattoman metafyysisen – kuten teologisen ja moraalisen kielen viittaaman – todellisuuden kieltämiseen. On itsestäänselvyys, ettei ihminen voi koskaan tarkastella todellisuutta täysin subjektiivisen mielensä ulkopuolelta, mikä implikoi jo sitä, että perimmäinen todellisuus on väistämättä mukana ihmisessä ja toisin päin. Ei varmasti ole sattumaa, että 1800-luvulla Kantin tietoteorian myötä kiinnostus todellisuutta konstruoivaa ihmismieltä kohtaan kasvoi, minkä seurauksena useat ihmismieltä tutkivat tieteenalat saivat alkunsa. Yhtenä merkittävimpänä uutena tieteenalana voidaan pitää psykologiaa. Psykologiset teoriat ovat vaikuttaneet teologisessa kontekstissa erityisesti pastoraalipsykologian³ syntymiseen 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.

Pastoraalipsykologia on teologian ala, joka pyrkii ottamaan huomioon kirkon uskontradition, ihmisen ja yhteiskunnan todellisuuden sekä psykologisen näkökulman ihmiseen. On syytä huomata, että tämän kirjan lähestymistapa on monessa mielessä nimenomaan pastoraalipsykologinen. Läpi kirjan korostan sitä pastoraalipsykologista näkökantaa, että Raamattu, hengellinen todellisuus ja uskon totuudet eivät ole ymmärrettävissä tai omaksuttavissa ilman kontekstisidonnaisuutta ja ihmistenvälistä suhdetasoa. Mielestäni psykologinen (syvyyspsykologinen, psykodynaaminen) tietämys ihmisestä sisältää ulottuvuuksia, joita systemaattinen teologia ei voi sivuuttaa.

Kristillinen itseymmärrys lähtee väistämättä liikkeelle ihmisestä, sillä emme pääse subjektiivisen todellisuutemme ulkopuolelle muutoin kuin itsetietoisuutemme kautta. Psykologiset teoriat ihmismielen rakenteista laajentavat huomattavasti ymmärrystämme ihmisenä olemisesta. Esimerkiksi kehitys- ja sosiaalipsykologinen tietämys minuuden kehityksestä, ihmissuhteiden merkityksestä ja niiden vuorovaikutuksellisesta luonteesta, on avannut kokonaisvaltaisemman tulkintahorisontin ymmärtää inhimillistä elämää ja yksilön suhdetta transsendenttiin. Siksi psykologia on välttämätön aputiede teologialle.

On syytä tunnistaa myös se, ettei ihminen pelkisty ainoastaan teologiseen tai psykologiseen todellisuuteen, kuten käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen huomauttaa tästä sielunhoidon kontekstissa:

Ihmistä voidaan siis tarkastella metodisesti psykologisesta tai teologisesta näkökulmasta ja tavoittaa silloin jotain olennaista ihmisenä olemisesta. Kumpikaan tieteenala ei sen sijaan voi väittää pystyvänsä sanomaan kaikkea olennaista ihmisenä olemisesta. Ihmistä ei voida ontologisesti redusoida sen enempää teologiaan kuin psykologiaankaan. Sielunhoidon kannalta tämä merkitsee, ettei esimerkiksi eksistentiaalisia ja moraalisia kysymyksiä voida lähestyä vain joko niiden emotionaalisesta alkuperästä tai tarkastella vain uskonnollisina ilmiöinä. Ne ovat samanaikaisesti molempia.⁴

Kristillinen ajattelu hyödyntää (pastoraali)psykologista lähestymistapaa useimmiten vain sielunhoidon teorioita ja käytänteitä muodostaessaan. Pidän tätä rajoittuneisuutta hyvin ongelmallisena ja väitänkin, että sielunhoidon teorioiden ihmiskäsitys sisältää huomattavasti kokonaisvaltaisemman ja realistisemman kuvan inhimillisestä olemassaolosta kuin se (opillinen) kokonaisteologia, jonka varaan ihmis- ja jumalakäsitys sekä hengellisyyden harjoittaminen ovat länsimaisessa kristillisessä seurakuntakulttuurissa rakentuneet.

On myös mielekästä olettaa, että kristillinen ihmiskäsitys tulkitsee kokonaisvaltaisimmin ihmistä fyysisenä, sosiaalisena, psyykkisenä ja hengellisenä olentona.⁵ Mielestäni juuri kristillinen ihmiskäsitys voi tarjota kokonaisvaltaisimman ymmärryksen ihmisestä psykofyysis-hengellisenä kokonaisuutena. Uskon, että Jumalan rakkauden valossa voimme hyvin erityisellä tavalla nähdä ihmiselämän merkityksellisenä ja ihmisen ainutlaatuisena ja arvokkaana persoonallisena olentona.⁶ Ihminen ei ole redusoitavissa tasalaatuiseen ykseyteen eikä dualistisesti kahteen toisiinsa sovittamattomaan osatekijään. Sen sijaan ihminen muodostuu useasta toisiinsa palautumattomasta ulottuvuudesta, jotka kuitenkin toteutuvat vain keskinäisessä yhteistoiminnassaan ja muodostavat siten dynaamisen kokonaisuuden.⁷ Koska ihmisyksilön ainutlaatuisuus ja arvo tulevat selvimmin esille ihmisen psyykkis-hengellisessä ulottuvuudessa, lähestyn tämän kirjan eri aihe-alueita jatkuvasti pastoraalipsykologisesta perspektiivistä käsin.

Kristilliset uskontulkinnat eivät ole mielestäni antaneet riittävässä määrin tilaa monelle tärkeälle ihmisyyden piirteelle, varsinkaan keskeneräisyydelle, joka on jatkuvasti läsnä kaikessa inhimillisessä olemisessamme. Inhimilliselle keskeneräisyydelle ei ole riittävästi tilaa myöskään muissa uskonnoissa, koulussa, työpaikalla, ystävien kesken tai edes perheen parissa. Kukin omalla tavallaan – kuten media, politiikka, urheilu ja viihde – suorastaan halveksuvat inhimillistä keskeneräisyyttä. Olemme oppineet kätkemään keskeneräisyytemme, sillä keskeneräisyydellä ei pärjätä koulussa, työpaikalla, seurakunnassa, politiikassa, urheilussa tai median edessä eikä sille useinkaan ole tilaa ystävien tai edes perheen keskuudessa.

Yhtenä aikomuksenani on kääntää tämä totuus päälaelleen: keskeneräisyys on meidän suurin vahvuutemme, sillä juuri se mahdollistaa rakkauden vastaanottamisen sekä siihen perustuvan yhteyden syntymisen. Keskeneräisyys mahdollistaa omaksi persoonaksi tulemisen ja ihmiselämän vivahteikkaan syvyyden kokemisen. Inhimillinen keskeneräisyys ei siis ole jotain, mistä tulisi päästä eroon. Se on persoonallisen olemassaolon ydintä, yksilöllisen kasvun edellytys, luovuuden lähtökohta ja todellisen rakkauden mahdollistaja. Emme voi myöskään pitää päämääriä tärkeämpinä kuin itse matkaa, sillä muutoin keskeneräisyys menettäisi merkityksensä ja siitä tulisi välttämätön paha, josta vain pitäisi päästä eroon mahdollisimman nopeasti. Matkan varrella tärkeintä on kuitenkin kasvu, joka on mahdollista vain keskeneräisenä. Keskeneräisyys on välttämätön edellytys aidolle luovuudelle eli uuden syntymiselle (kasvulle) ja matkan jatkumiselle.

Ihmiskäsityksen rajoittuneisuus on siis mielestäni ollut yksi suurimmista klassiseen teologiaan kuuluvista ongelmista. Ihmiskäsitys heijastaa aina myös jumalakuvaamme eli sitä, millaisena koemme ja näemme ikuisen Sinän, sillä ne ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään.⁸ Siksi klassisen teologian ongelmat koskevat niin ikään kristillisen jumalakäsityksen luonnetta. Yksi tämän kirjan perustavista lähtökohdista onkin se, että mitä enemmän ymmärrämme ihmistä psykofyysis-hengellisenä (ja henkisenä) kokonaisuutena, sitä enemmän hengellisyys rakentaa ja tukee myös ihmisen yksilöllisen minuuden kehitystä ja psyykkistä hyvinvointia.

Puolestaan modernin teologian yhtenä suurimpana ongelmana näen sen jyrkän kriittisyyden kaikkea metafysiikkaa kohtaan. Miten teologia⁹ voisi lopulta olla uskottavaa, jos se ei ole ankkuroitunut perimmäiseen ontologiseen todellisuuteen? Eikö juuri kristillisen ajattelun avulla pyritä ymmärtämään inhimillisen olemassaolon syvintä olemusta? Teologinen ajattelu menettää lopulta sen todellisen vaikuttavuutensa ja merkityksensä, jos sitä harjoitetaan irrallaan metafysiikasta.

Mielestäni kristillisen teologian täytyy vastata johdonmukaisella tavalla ihmiselämän perustavimpiin ja syvimpiin kysymyksiin, jotta se täyttäisi itseymmärryksensä mukaisen syvyysluonteensa. Nähdäkseni kristillisen teologian vahvuus on parhaimmillaan siinä, että se kykenee ottamaan huomioon koko todellisuuden kokonaisvaltaisella ja ymmärrettävällä tavalla. Se tarjoaa transsendentin perustan, merkityksen ja arvon inhimilliselle olemassaololle. Teologista reflektointia ei tule – eikä voi – erottaa metafysiikasta ja perimmäisistä kysymyksistä. Teologian tarkoituksena ei suinkaan ole ylläpitää oppirakennelmia ja metafyysisiä oletuksia niiden itsensä vuoksi. Teologialla on merkitystä vain suhteessa sen aikaansaamaan käytännön todellisuuteen. Siksi teorian (theoria) täytyy muodostua käytännön (praxis) eli inhimillisen elämäntodellisuuden pohjalta, jotta sillä olisi todellista merkitystä inhimillisen elämän kannalta. Puolestaan käytäntöä (praxis) ohjaa käsitys perimmäisestä todellisuudesta (theoria), joka pohjimmiltaan on mitä käytännöllisin asia, sillä juuri siinä me elämme tavalla tai toisella.

Yksi keskeinen teesini on, että teologiassa on kadotettu perimmäisten kysymysten syvällinen pohdinta ja sen myötä kokonaisvaltainen ymmärrys ihmisestä ja suhteestamme transsendenttiin todellisuuteen. Olevan perimmäistä luonnetta koskevien kysymysten tarkastelu ei ole puutteellista vain nykyajan teologiassa, vaan sama ongelma näyttäisi yleisesti koskevan meitä jokaista. Itse asiassa olemme kadottaneet perimmäisen kysymyksen. Mutta mikä on ensimmäinen, perimmäinen tai tärkein kysymys, jonka voimme filosofisesti esittää? Tähän voidaan ehdottaa esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miksi on olemassa jotain sen sijaan, ettei olisi olemassa mitään? Mitä on olemassaolo ja todellisuus? Mikä on ihminen? Onko Jumala olemassa? Mitä on (moraalinen) hyvä? Erityisesti nykyajan ihminen pohtii, mikä on elämän tarkoitus tai päämäärä? Kysymys elämän päämäärästä on jokseenkin ongelmallinen sen sisältämän teleologisen lähtökohdan vuoksi. Ensinnäkin tarkoitan tällä sitä, että kysymys elämän tarkoituksesta saattaa jo lähtökohtaisesti implikoida sitä, että elämällä olisi jokin ennalta tarkasti määritelty tarkoitus. Siten elämä saattaa pelkistyä vain jonkin yleisen tai tietyn individualistisen päämäärän tai tarkoituksen tavoitteluksi.

Toisaalta jos väitämme, että elämän tarkoitus on elää hyvin tai saavuttaa onnellisuus, saatamme antaa elämälle (ja ihmiselle) välineellisen arvon. Annamme ikään kuin arvon jollekin elämää itseään suuremmalle. Tarkat määritelmät hyvästä elämästä tai onnellisuudesta saattavat vain vieraannuttaa meitä elämän moniulotteisesta todellisuudesta. Ihmiselämän hahmottaminen tällä tavoin on problemaattista myös moraalin näkökulmasta. Filosofi Sami Pihlströmin mukaan ei ole liioiteltua väittää, että moraali – motivoituminen toimintaan nimenomaan moraalin itsensä vuoksi – on elämässämme, meidän kaikkien elämässä, hukassa. Moraalisessa mielessä elämämme näyttää olevan hämärtynyttä ja fragmentoitunutta.¹⁰

Elämään kuuluvat varmasti erilaiset päämäärät ja tavoitteet, mutta nähdäkseni mitään elämää itseään suurempaa päämäärää ei voida esittää ilman, että ainutkertainen elämämme välineellistyisi. Myös hengellisestä uskonelämästä saattaa tulla pelkästään väline, jolla pelastutaan helvetin kauhuista ikuiseen elämään. Tästä näkökulmasta inhimilliseen olemassaoloon kuuluva itseisarvo kuitenkin hämärtyy. Samalla elämän ihmeellisyys ja paradoksaalisuus hälvenevät. Ikuinen elämä on juuri sitä matkalla oloa, joka tapahtuu tässä ja nyt. Ihminen on perillä juuri silloin, kun hän todella on matkalla.

Kenties lopulta kaikista tärkein filosofinen ja teologinen kysymys on: Mitä on elämä? Mielestäni ei sinänsä ole merkitystä, onko juuri tämä kysymys kaikista tärkein.¹¹ Näyttäisi kuitenkin siltä, että oikein ymmärrettynä kysymys elämän perimmäisestä luonteesta johdattaa meitä kohti ihmisenä olemisen ydintä. Elämän itsensä pohdinta on samaan aikaan teoreettinen ja hyvin käytännöllinen aihe. Se pakottaa pohtimaan sekä henkilökohtaista elämäämme, että yleisesti ihmisenä olemista. Emme voi erottaa niitä toisistaan, sillä ne ovat kietoutuneet toisiinsa. Käytännössä voimme jatkuvasti havaita elämämme tapahtumia ja niihin viitaten todeta, että tämä on elämää. Voimme jatkuvasti tehdä elämästämme havaintoja, sillä elämään sisältyy kaikki todellisuutemme tapahtumat, mutta emme välttämättä koskaan pohdi sen syvintä olemusta. Etenkin kokemuksen tasolla saatamme tuntea, ettemme todella elä omassa elämässämme. Ehkäpä juuri siksi sorrumme moneen turhuuteen ja haitallisiin mutta voimakkaita tunnekokemuksia aikaansaaviin asioihin, sillä niin kovasti kaipaamme jotain todellista ja syvempää elämää. Tuskin kukaan kieltää sitä, että moni asia maailmassamme on pahasti pielessä ja nimenomaan ihmisenä oleminen on hyvin problemaattista tässä maailmassa. Siitä näkyvinä oireina ovat muun muassa ahdistus, masennus, elämän tarkoituksettomuuden kokeminen, köyhyys, väkivalta, häpeä, välinpitämättömyys, itsekkyys, epäterve narsismi, ahneus ja pahuus. Eikä tässä ole läheskään kaikki.

Ihminen on joka tapauksessa kovin hukassa itseltään. Ongelmiemme alkusyiden selvittäminen ei ole kovin yksinkertaista, mutta yksi lähtökohta voisi olla se, että ihminen elää paljolti todellisen elämän ulkopuolella. Olemme vieraantuneet sellaisesta suhteessa olemisesta, johon meidät on luotu elämään. Näin palaamme takaisin elämää itseään koskevaan pohdintaan: mikä on se elämän ydin, jossa meidät on tarkoitettu elämään? Tietysti on aina mahdollista väittää, ettei ihmiselämällä ole sen ihmeellisempää ydintä. Kuitenkin juuri näin väittäessään yksilö pakoilee oman elämänsä perustuksien tutkailemista. Etenkin teologisesti on lähdettävä siitä oletuksesta, että elämää voidaan hahmottaa suuremman kokonaisuuden kautta. Kysymys on siis vähintään yhtä tärkeä kuin vaikeakin. Kysymyksen avulla on ennen muuta tarkoitus syventyä pohtimaan inhimillisen elämäntodellisuuden ydintä.

Kysymyksellä mitä on elämä? en siis pyri tavoittamaan sellaista deskriptiivistä määrittelyä, joka vain kuvailee sitä, mitä ihmiselämä reaalisesti tai potentiaalisesti sisältää. Pikemminkin tarkoitukseni on kysyä ja pohtia ihmisenä olemisen ja elämän syvyysulottuvuutta. Mikä on ihmiselämän perimmäinen olemus? Millaisen elämän kautta ihminen kykenee löytämään yksilöllisen identiteettinsä ja kokonaisvaltaisen hyvinvointinsa ihmisenä?

Yksi perustavista lähtöoletuksistani on, että kun lähdemme liikkeelle elämän itsensä perimmäisestä luonteesta ja sen syvyysulottuvuudesta, voimme ymmärtää myös aidosti merkityksellisellä tavalla kysymykset ihmisestä, Jumalasta, todellisuudesta, olemassaolosta ja hyvästä. Ihminen, joka on fyysisesti elossa, elää biologisessa mielessä, mutta missä määrin hän elää filosofisessa tai teologisessa mielessä? Teologinen ajattelu näyttäisi olevan niin teorian kuin käytännönkin tasolla hukassa nimenomaan siksi, että siitä puuttuu syvä käsitys metafyysisen todellisuuden tärkeimmästä luonteesta, sen moraalisesta ytimestä, joka kiteytyy kysymykseen inhimillisen elämän luonteesta.

Moraalin ytimessä on lopulta kysymys, mitä on (hyvä) elämä? Kysymys elämän perimmäisestä luonteesta on alisteinen ihmiskäsitykselle ja rinnasteinen jumalakäsitykselle. Teologisesti tämä on todella tärkeä kysymys, sillä Uuden testamentin käsitteistö pyörii vahvasti elämän ympärillä, kuten apostoli Johanneksen kirjoittamana käy ilmi: Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo (Joh. 1:4). Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden (Joh. 10:10). Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää (Joh. 5:12). Jeesus jopa rinnastaa itsensä elämään: Minä olen tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6). Teologisesti katsoen tärkein kysymys näyttäisi olevan, että mitä on se elämä, jota ihminen on luotu elämään, ja jota Jeesus itse edusti?

Kristillisessä uskossa on kyse juuri elämästä, sen alkulähteestä ja siitä, kuinka ihmiseksi tullut Jumala ilmentää elämän syvintä olemusta. Siksi emme voi sivuuttaa kysymystä elämän luonteesta; pikemminkin juuri siitä meidän on lähdettävä liikkeelle. Elämällä ei ole mitään sen itsensä ulkopuolella olevaa päämäärää tai tarkoitusta, vaan kuten Eino Kaila kirjoittaa, elämä on kätketty siihen itseensä ja on läsnä sen joka hetkessä.¹² Tähän salaperäiseen ja syvälliseen toteamukseen kiteytyy myös oma lähtökohtani, joka avautuu läpi kirjan eksistenssifilosofisen, häpeäteologisen ja pastoraalipsykologisen tulkintahorisontin kautta.

Uuskanttilaisen suuntauksen myötä moderniin teologiseen ajatteluun on vaikuttanut etenkin liberaaliprotestantismi, jonka yhtenä lähtökohtana oli hylätä triniteettioppi (kolminaisuusoppi) sen metafyysisen luonteensa vuoksi. Toisin sanoen valistuksen jälkeinen metafysiikan kritiikki johti siihen, että teologian lähtökohtana ei enää ollut Jumalan kolmiyhteinen olemus. Kuitenkin on aina ajateltu, ettei Jumala ole vain pelastaja vaan myös luoja, hyvyys ja itse Elämä.¹³ Jotta voisimme teologisesti ymmärtää ihmisyyden ja elämän syvintä luonnetta, täytyy meidän lähteä liikkeelle itse Elämästä, jota Jumalan trinitaarinen eli kolmiyhteinen olemus ilmentää.

Tämä kirja on ensisijaisesti suunnattu kristillistä uskoa tunnustaville, sillä kirjan viitekehys on selvästi kristillinen ja hengellinen. Erityisesti kirja on suunnattu niille, jotka aktiivisesti pohdiskelevat suhdettaan hengelliseen todellisuuteen ja kaipaavat syvempää, kokonaisvaltaisempaa hengellistä näkökulmaa ihmisenä olemiseen. Kirjan sujuva ymmärtäminen edellyttää kristillisen viitekehyksen ja Raamatun tuntemusta, mutta niiden puute ei ole este kirjan ydinajatusten oivaltamiselle. Niinpä kirja soveltuu myös kaikille kristillisestä uskosta, ihmisyydestä ja elämän suurista kysymyksistä kiinnostuneille, sillä kokonaisuutena kirja tarjoaa varsin yleistajuista (vaikkakin monin tavoin haastavaa) pohdintaa ihmiselämän perusteemoista sisältäen jonkin verran teologista tai tieteellistä erikoissanastoa. Hartaana toiveenani on, että tämä kirja voisi johdattaa myös monen kristilliseen uskoon perehtymättömän tai ennakkoluuloisesti suhtautuvan ihmisen kiinnostumaan hengellisyydestä – tai elämästä yleensä – aivan uudella tavalla.

Kirjan tarkoituksena ei ole täyttää tieteellisen tekstin kriteerejä vaan olla pohdiskeleva, henkilökohtaisia näkökulmiani ilmentävä, jäsennelty kokonaisuus. Tästä huolimatta kirja sisältää myös tieteellisen tekstin piirteitä, kuten eksakteja (teologis-filosofisia) ilmauksia, selkeän rakenteen ja analyyttisen käsittelytavan eikä siksi ole esimerkiksi pamfletin tyyppinen kärkäs mielipidekirjoitus. Lisäksi osa kirjassa lainatuista teoksista on selvästi tieteellisiä julkaisuja. Niinpä kirjan luonne on myös vahvasti tietoa välittävä ja erityisesti ymmärrystä lisäävä – sen persoonallisista ja omaperäisistä piirteistään huolimatta.

Kirjan sisältö jakautuu johdantoluvun lisäksi viiteen päälukuun. Tämän johdantoluvun kahdessa alaluvussa pohdiskelen vielä lisää rakkauden (ja koko todellisuuden) paradoksaalisuutta ja käsittelen lyhyesti raamatuntulkintaa sekä siihen liittyviä ongelmia. Elämän paradoksaalisuus on yksi kantavista teemoista läpi koko kirjan, joten siihen on syytä perehtyä heti alkuun. Raamatuntulkintaa on puolestaan syytä käsitellä jo sen itsensä vuoksi. Kristillinen itseymmärrys alkaa aina siitä, miten tulkitsemme Raamatun asemaa ja sen ydinsanomaa.

Luvussa kaksi tarkastelen ihmisen olemassaolon alkuperää ja ihmisenä olemista monin tavoin rikkoutuneessa suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja itseen. Keskiössä on ihminen kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi (imago Dei) luotuna olentona. Kuvailen ihmiselämän syvimpiä ongelmia kuten syyllisyyttä ja eksistentiaalista ahdistusta niin teologisesta kuin arkisen ihmiselämän näkökulmasta. Luvun lopuksi tarkastelen lyhyesti inhimillisiä tunteita, sillä niiden merkitys ihmisenä olemisen kannalta on niin valtava, ettei niitä voida sivuuttaa tässä kirjassa kuten ei käytännön elämässäkään. Kolmannessa luvussa tarkastelen kristillisen (moraali)lain sisältöä sekä kristillisen uskon ydinsanoman eli evankeliumin syvintä olemusta. Keskeisiä kysymyksiä ovat: mitä Kristuksen ristinkuolema ja evankeliumi merkitsevät ja miten Jumalan ehdoton rakkaus tulisi ymmärtää? Luvun loppupuolella esitän klassisesta tulkinnasta poikkeavan, häpeäteologisen näkökulman Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä. Häpeän tematiikka onkin yksi tämän kirjan läpikantavista aiheista.

Neljäs pääluku käsittelee aluksi ihmiselämän syvintä eksistentiaalista ongelmaa eli kärsimystä. Pohdiskelen inhimillisen kärsimyksen luonnetta ja pyrin tarjoamaan joitain yksittäisiä näkökulmia kärsimyksen problematiikkaan. Tämän jälkeen syvennytään rakkauden olemukseen ja hengellisen elämän ytimeen. Miten voimme ymmärtää rakkautta ja hengellistä elämää paremmin? Mikä on rakkauden ja uskon välinen suhde yksilön perspektiivistä?

Viidennen luvun aluksi pohdiskelen ihmiseksi tulemista: kuinka rakastava persoona, tosi ihmisyys ja ihmisen jumalankuvaisuus jäsentävät ja selittävät ihmisenä olemista? Pääpaino on ihmisessä, Jumalan kuvaksi luotuna olentona. Erittelen ihmisen mielensisäisen jumalakuvan kahteen kategoriaan, vääristyneeseen ja aidosti rakastavaan jumalakuvaan. Viidennen luvun lopussa käsitellään inkarnaation olemuksen syvyysulottuvuutta, joka on kiinteästi yhteydessä siihen, miten ymmärrämme Jumalan olemuksellisena rakkautena.

Kuudennessa pääluvussa tarkastelen käytännönläheisemmin ihmisyyteen kuuluvaa yhteisöllisyyttä. Mitä on vapaus ja mikä on kohtaamisen, vuorovaikutuksen ja seurakunnan luonne ja merkitys? Tässä luvussa tuon esille oman visioni seurakunnasta, jossa jumalallinen rakkaus tulee todeksi juuri keskinäisessä yhteydessämme. Kirjan lopuksi pyrin hahmottelemaan elämää narratiivisen tulkinnan avulla, sillä ihmiselämä tulee parhaiten ymmärretyksi kertomuksien kautta. Ihmiselämän narratiivisuuden teologisena viitekehyksenä on Jumalan kolmiyhteinen olemus. Inhimillisen olemassaolon ymmärtäminen teologisesti edellyttää lähtökohdakseen käsityksen kolmiyhteisestä Jumalasta. Tämä aksiooma on myös tämän kirjan tärkein teologinen peruslähtökohta, jonka pohjalta kaiken muun inhimillisen todellisuuden tulkitseminen jäsentyy.

Läpi kirjan pyrin siihen, että teksti menisi suoraan asiaan, jotta kirjan kokonaistekstimäärä pysyisi suhteellisen lyhyenä.¹⁴ Siksi en voi välttyä useilta pelkistyksiltä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä paremmin lukija lähtökohtaisesti tuntee Raamattua, teologiaa ja pastoraalipsykologiaa, sitä helpompaa tämän kirjan lukeminen on. Joka tapauksessa tärkeintä on pitää mielessä se, mistä Paavalikin kirjoitti ensimmäisessä kirjeessään tessalonikalaisille: mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää (1. Tess. 5:21).

Rakkauden paradoksi

Kristillisen uskon monimuotoisuus ei ole koskaan hälventänyt sen perussanomaa, joka epäilemättä on sanomaa rakkaudesta. Ihmisarvon, lähimmäisenrakkauden ja Jumalan rakkaudellisen olemuksen erilaiset painotukset ovat aina olleet kristillisen uskon luovuttamatonta ydintä. Tätä on turha lähteä kiistämään.

Kuitenkin tästä ongelmat vasta alkavat, sillä rakkautta on tulkittu kristillisessä perinteessä monella eri tavalla, minkä vuoksi rakkaus ei ole kovinkaan yksiselitteinen käsite edes kristinuskon kontekstissa. Nykyisin rakkaus-käsitteen alle saa mahtumaan (myös teologisesti) melkein mitä tahansa. Sen merkityssisältö onkin laimentunut etenkin arkikäytössä huomattavasti. Toisaalta rakkauden sisältö on jotain sellaista, joka ei taivu pelkän teorian tai periaatteen muotoon. Siksi sitä on vaikea saada käsitteellisesti ja rationaalisesti haltuun, mutta ehkä niin ei ole tarkoituskaan. Ehkäpä rakkaus on jotain, jota ei ole tarkoituskaan saada teoreettisesti haltuun, vaan antaa sen hallita kaikkea muuta. Siksi tärkein lähtökohta rakkauden ymmärtämiseksi on kenties sen paradoksaalisen luonteen tajuaminen sekä tietysti se, että rakkaus on ennen muuta elämän perimmäinen olemus.

Rakkaus ei ole pelkästään tiedollinen asia, vaan se on paljon kokonaisvaltaisempi ja laajempi todellisuutta määrittävä tekijä kuin mitä sanat pystyvät kertomaan. Tarkoituksenani on ymmärtää tätä kristillinen uskon pyhintä salaisuutta eli rakkautta sen olemuksellisesta paradoksaalisuudesta käsin ja selvittää, miten se kietoutuu ihmisyyteen, kärsimykseen, elämään sekä siihen Jumalan suureen kertomukseen, jonka teologisena kulminaatiopisteenä on Jeesus Kristus. Vasta sitten, kun tulkitsemme kristillistä uskoa Jumalan rakkauden ja hänen trinitaarisen (kolmiyhteisen) olemuksensa näkökulmasta, voimme oivaltaa syvemmin elämää, ihmisyyttä sekä suhdettamme perimmäiseen todellisuuteen. Tämä kuitenkin edellyttää Jumalan rakkaudellisen ja kolmiyhteisen olemuksen asettamista teologisen tarkastelun keskipisteeksi.

Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti nostaa esille elämämme syvimmät ongelmat ja ristiriidat. Jonkun on puhuttava niistä asioista, joista muut tuntuvat vaikenevan, jotta valheellisen jämähtäneisyyden sijaan voisimme elää ihmisen arvoista elämää. Jonkun on uskallettava mennä ajattelussaan pintaa syvemmälle, elämän ja olemassaolon ytimeen. Juuri tämä kirja on syntynyt matkalla kohti sitä ydintä, jossa olen joutunut kohtaamaan kysymykset elämän, ihmisyyden ja olemassaolon perustavimmasta luonteesta. Kykymme ajatella itsenäisinä yksilöinä, on yksi olemuksemme tärkeimmistä ulottuvuuksista, mutta vieläkään se ei tunnu olevan kovinkaan arvostettua.

Ajattelun sijaan nykyajan länsimaista ihmistä luonnehtii pyrkimys nauttia elämästä, toteuttaa itseään ja elää sellaisessa vapaudessa, jossa mahdollisuuksia on loputtomasti. Ihmiset elävät omaa elämäänsä, yrittäen tulla nähdyiksi ja tykätyiksi. Ihminen saattaa elää itseriittoisessa vapauden illuusiossa, vaikka pohjimmiltaan häntä ohjaa (tiedostamaton) pyrkimys löytää itsensä ja rakentaa yksilöllistä identiteettiään. Nykyajan länsimainen ihminen elää jälkimodernin aikakauden synnyttämässä individualistisessa kulttuurissa, joka on tuonut ihmiselle valtavasti lisää vapautta, itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia toteuttaa omia unelmiaan – ainakin näennäisesti. Ihminen on vapautunut myös kirkon auktoriteetista ja yhteiskunnan holhouksesta ennennäkemättömällä tavalla.

Jälkimodernin aikakauden ihmisen keskeisiksi arvoiksi ovat tulleet yksilöllisyyttä ja ihmisen ainutlaatuisuutta painottavat teemat ja arvot, kuten vapaus, itsenäisyys, aitous, luovuus ja oman persoonan toteuttaminen. Näen tämän muutoksen sinänsä positiivisena ja välttämättömänä osana ihmisyyden luonnollista kehityskulkua. Yksilöllisyyden emansipaation myötä ihminen on voinut vapautua myös niistä kristillisistä käytänteistä ja käsityksistä, jotka ovat ylläpitäneet vapautta ja itseilmaisua rajoittavaa autoritaarista suhdetta valtioon, kirkkoon, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Kirkko on kautta historian tehnyt paljon hyvää kansansivistyksen ja moraaliopetuksen saralla, mutta samalla se on myös tukahduttanut yksilöllisyyttä, vapautta sekä itseilmaisua ja ollut näin ylläpitämässä kahlitsevaa häpeää tuottavia yhteiskunnallisia rakenteita.

Länsimaisen kulttuurin muutoksen myötä ihminen on kehittynyt psyykkisesti, sosiaalisesti, älyllisesti, henkisesti ja kulttuurisesti siinä määrin, että ainutlaatuisesti kokevaksi yksilöksi kasvaminen on tullut mahdolliseksi. Tämän vapautumisprosessin myötä voimme heijastaa paljon syvemmin Jumalan kuvankaltaisuutta, esimerkiksi vapauden, aitouden ja luovuuden osalta.¹⁵ Muutos on merkinnyt erillisen minuuden syntymistä ja esille tulemista: lähtökohtaisesti ihmisyksilö on voitu ensimmäistä kertaa nähdä ainutlaatuisena persoonana, joka on itseisarvoinen yksilö omine tunteineen, kokemuksineen ja elämän vaiheineen.¹⁶ Kehityskulun varjopuolena on kuitenkin ollut se, ettei yhteiskunta eikä mikään yksittäinen taho tai instituutio ole kyennyt kunnolla ymmärtämään ja tukemaan jälkimodernin aikakauden yksilön (henkistä) kasvua.

Länsimainen ihminen ei löydä identiteettiään markkinatalouden ja individualistisen aikakauden vapaudesta, sillä raha, valta, sosiaalinen status tai itseriittoisuus eivät kykene tyydyttämään ihmisen syvimpiä tarpeita. Jos maailma rakentuisi pelkästään kapitalistisen markkinatalouden ja jälkimodernin aikakauden implisiittiselle ihmiskäsitykselle, ei keskeneräisyydelle tai oman psyykeen rajoitteiden (ja myös henkisten mahdollisuuksien) ymmärtämiselle ja kohtaamiselle jäisi paljoakaan tilaa. Tällöin myös aito henkinen kasvu ja identiteetin syvempi kehkeytyminen estyisivät. Ongelman ydin on siinä, että ihminen pyrkii tyydyttämään syvimmät tarpeensa (kuten nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tai aidon vapauden ja merkityksen kokemisen) jollain sellaisilla asioilla, jotka eivät todellisuudessa kosketa ihmisen syvintä olemusta.

Myös nykyajan kristilliseltä seurakunnalta on puuttunut sellainen teologinen viitekehys, jonka turvin ihminen voisi kasvaa kohti sellaista kypsää ihmisyyttä, jonka ytimessä olisivat vastuun kantaminen, dialogisuus ja keskeneräisen minuuden arvostaminen. Syvän ymmärryksen puuttuessa yksilön vapaus, aitous ja itsenäisyys ovatkin todellisuudessa muuttuneet myös moraalittomuudeksi, mielettömyydeksi, ahneudeksi, itseriittoisuudeksi, identiteettiongelmiksi sekä kykenemättömyydeksi käsitellä omaa pahaa oloa.

Kyse on lopulta ymmärryksestä – tai pikemminkin sen puutteesta. Mielestäni emme ole ymmärtäneet ihmisyyttämme riittävän syvällisesti, etenkään sen psyykkistä, henkistä ja hengellistä ulottuvuutta. Sen mukana myös käsitys elämän luovuttamattomasta ja perimmäisestä ytimestä on hukassa. On helppoa olla samaa mieltä uskontopsykologi Owe Wikströmin kanssa:

Ei tarvita mukautuvuutta vaan pohdiskelua, totuutta etsivää kriittistä silmää, tämän totuuden ääneen lausumista selkeästi, varsinkin jos totuus on epämukava. On olennaisempaa harjaannuttaa uhmaansa kuin lihaksiaan. Siinä vaiheessa, kun emme enää ole uhmakkaista päädymme kaiken tuhoavaan välinpitämättömyyteen. – – Nyt jos koskaan ihmisen on harjoitettava kykyään vastustaa. Emme kypsy vain siksi, että seuraamme aikaamme" – vietteleviä sanoja – tai huolestuneena vahdimme nykyajan päähänpistoja.¹⁷

Tarvitaan siis rohkeaa, elämän syviin kysymyksiin porautuvaa vuoropuhelua. Tämän kirjan ensisijainen tarkoitus ei ole olla apologeettinen (kristillistä uskoa rationaalisesti puolustava) teos. Sen sijaan teksti on luonteeltaan merkittävässä määrin uutta luovaa, sillä se sisältää omaan ajatteluuni ja johtopäätöksiini perustuvaa konstruktiivista teologiaa ja uskonnonfilosofista pohdintaa.

Tämän kirjan tarkoituksena on ennen muuta tarjota uusia ja kokonaisvaltaisempia näkökulmia inhimilliseen elämään kristillisen todellisuuskäsityksen viitekehyksessä. Keskeisiä kysymyksiä ovat: Mitä on (Jumalan) rakkaus? Millainen olento ihminen on pohjimmiltaan? Mitä kristillinen uskonelämä on käytännössä? Miten kristillisen uskon ydinsanoma tulisi ymmärtää? Mikä on todellisuuden perimmäinen luonne? En niinkään pyri tarjoamaan valmiita vastauksia näihin kysymyksiin. Sen sijaan haluan tarjota lukijalle uusia näkökulmia ja välineitä hahmottaa, jäsentää ja sanoittaa inhimillisen todellisuuden eri puolia.

Kristillinen ajattelu sisältää vahvan painotuksen sanalle usko, joka käsitteenä jättää tilaa hyvinkin erilaisille tulkinnoille ja korostuksille. Kristillinen horisontti elämään ei kuitenkaan avaudu, ellemme ensin ymmärrä uskon todellisuutta rakkauden kautta. Usko ja rakkaus eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia. Pikemminkin päinvastoin, usko on rakkauden todellisuudessa elämistä, sen jatkuvaa todeksi tulemista.

Esimerkiksi teologian tohtori Kari Kopperi kirjoittaa kirjassaan Ristin rakkaus (2015), että jos kirkko ei ole rakkauden yhteisö, jotakin olennaista on kadonnut. Siksi Kopperin mukaan tarvitaan teologiaa, joka "nousee inhimillisestä kokemuksesta ja joka johtaa yhteiseen kokemiseen, tekemiseen ja jakamiseen. Pohdittaessa seurakunnan perustehtävää on kysyttävä, mitä kristillinen usko tarkoittaa suomalaisessa todellisuudessa tänään. Ollaanko kirkossa joidenkin sellaisten perinteiden vankeja, jotka estävät näkemästä olennaisen? Ollaanko valmiita ilmaisemaan teologiaa merkityksellisesti ja ymmärrettävällä tavalla? Tarvitaan kontekstuaalista teologiaa eli teologiaa, joka ottaa ihmisten todelliset ongelmat ja kysymykset vakavasti. Kirkon täytyy mennä ihmisten keskelle, etsiä vastauksia heidän todellisiin ongelmiinsa.¹⁸

Kristillisen yhteisön luonne profiloituu nimenomaan rakkauden yhteisöksi, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Rakkauden yhteisönä kristillisen seurakunnan tulisi ilmentää sitä todellisuutta, jota se edustaa. Se vuorostaan edellyttää syvää ymmärrystä rakkauden ja inhimillisen todellisuuden luonteesta. Yksi filosofisista lähtökohdistani on, että todellisuuteemme vaikuttuvat tekijät näyttäisivät muodostavan tietynlaisen loogisen kokonaisuuden, jota voidaan hahmottaa todellisuuden (Jumalan) perimmäisestä luonteesta käsin. Siten myös rakkauden ymmärtäminen edellyttää Jumalan sekä ihmisen – ja koko meitä ympäröivän todellisuuden – kokonaisvaltaista hahmottamista. Pyrkimykseni ei kuitenkaan ole luoda jotain kaiken teoriaa, joka tarjoaisi lopullisia vastauksia olemassaoloa koskeviin kysymyksiin.

Pikemminkin tarkoitukseni on ymmärtää todellisuuden perusolemusta siten, että rakkaus ja inhimillinen elämä kaikessa syvyydessään voisivat tulla enemmän todeksi. Kokonaisvaltaisemman ymmärryksen avulla pyrin paradoksaalisesti varman tietämisen tai kaiken selittämisen sijaan nostamaan esille inhimillisen elämän ihmeellisyyden, arvoituksellisuuden, käsittämättömyyden ja moninaisuuden. Juuri elämän ihmeellisyyden, arvoituksellisuuden ja moniulotteisuuden kieltäminen tekee teologiasta pelkkää teoriaa, joka vieraannuttaa meitä inhimillisen elämämme todellisuudesta. Sen sijaan kristillinen usko kutsuu meitä yhdessä kohtaamaan elämän epävarmuuden, keskeneräisyyden ja selittämättömyyden, kuten myös sen kiehtovan ihmeellisyyden, syvyyden ja moninaisuuden.

Monille saattaa helposti piirtyä kristillisyydestä sellainen kuva, joka jää vain etäiseksi teoreettiseksi konstruktioksi. Kuitenkin pohjimmiltaan ihminen kaipaa jotain syvempää, jotain sellaista, mikä koskettaa häntä niin emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin hengellisestikin.¹⁹ Kristillisen uskon ydin eli rakkaus on ennen muuta todellisuuden kokemuksellinen, persoonallisesti kohdattava ulottuvuus. Jos kiellämme todellisuuden persoonallisen luonteen, emme nähdäkseni ole ymmärtäneet vielä paljoakaan rakkauden (inhimillisen olemassaolon) syvimmästä olemuksesta. Argumentointini keskiössä ei siis ole tietäminen vaan ymmärtäminen. Ainoastaan ymmärtäminen antaa asioille merkityksiä ja mahdollisuuden luoda jotain uutta ja hyvää. Ymmärtäminen tekee oikeutta ihmismielen salatulle, luovalle ja henkiselle ulottuvuudelle.

Kuten aiemmin nostin jo esille, yksi koko ajatteluani läpäisevä mutta osittain implisiittinen teesini on, että yleinen kristillinen (opillinen) teologia on vieraantunut pastoraalipsykologisesti orientoituneen sielunhoidon teologiasta ja ihmiskäsityksestä. Tämä vaikuttaa erityisesti siihen, miten tulkitsemme kristillisen rakkauden olemusta. Täytyy siis esittää seuraava kysymys: onko kristillisten yhteisöjen kohdalla muotoutunut sellainen epäsuhta, että teologiset tulkinnat ja ymmärrys ihmisyydestä ovat merkittävässä määrin epäsymmetrisessä suhteessa muun kristillisen rakkauskäsityksen, ihmiskäsityksen ja käytännön kanssa? Onko teologinen ajattelumme irrallaan inhimillisen elämän todellisuudesta?²⁰

Nähdäkseni sielunhoidon modernissa ihmiskäsityksessä ja (pastoraali)teologiassa otetaan huomioon ne ihmisyyden osa-alueet, joiden puuttuminen kristillisten yhteisöjen kokonaisteologisesta ajattelusta on rajoittanut syvän yhteisöllisyyden ja rakkauden todeksi tulemista. Nykyiset sielunhoidon teoriat korostavat suhdetta ja aitoa kohtaamista. Niinpä ne implikoivat ihmisyyden kokonaisvaltaisesti huomioonottavaa jumalakuvaa, joka vaikuttaa poikkeavan merkittävästi siitä naiivista ja autoritaarisesta jumalakuvasta, joka yleisesti näyttäisi varjostavan kristillisiä yhteisöjä. Tästä syystä viittaankin useaan otteeseen sielunhoidon teologiasta ja ihmiskäsityksestä nouseviin tulkintoihin. Läpi kirjan kantava teologinen ajatteluni on sielunhoidon teologian ja pastoraalipsykologisen ajattelutavan läpäisemä. Mielestäni seurakunnan olemus on pohjimmiltaan sielunhoidollinen.

Kristillisen maailmankatsomuksen voima on sen rationaalisuuden läpäisevässä (muttei kieltävässä) luonteessa. Paradoksaalisen luonteensa ansiosta kukaan ei voi tehdä Jumalan olemassaoloa (persoonallista todellisuutta) tyhjäksi rationaalisen argumentoinnin avulla. Siksi kristillinen teologia ei mielestäni tarjoa niinkään valmiita vastauksia, vaan se antaa välineitä ymmärtää ihmiselämän kokonaisuutta sekä virikkeitä suurten kysymysten pohdiskeluun. Hengellinen todellisuus saattaa ihmisen kosketuksiin hänen omien tunteidensa, ajatustensa, tekojensa ja omien syvimpien tarpeidensa kanssa. Hengellisyys kutsuu meitä yhdessä pohtimaan elämän ihmeellisyyttä, joka ei tyhjene teologisiin selitysmalleihin, vaan ihmeellisyys kertoo todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Pohjimmiltaan kristillisen uskon ydinsanoman torjuminen tarkoittaisi lähes samaa kuin rakkauden sekä hyväksyvän vuorovaikutuksen merkityksen ja elämän ihmeellisyyden kieltämistä. Asianmukaisesti ymmärrettynä kristillinen usko ei jää pelkäksi