Pelastusrenkaita

By Kirsti Ellilä

Avioero, papin virka ja uusi rakkaus – Matleenan elämässä riittää käänteitä!Matleena on teologi ja pappi, joka on asumuserossa ex-miehensä kanssa. Ja hyvästä syystä, mies kun vastustaa naispappeutta henkeen ja vereen. Ja olihan Matleenalla myös yksi jalat ilmaan nostattava ihastus, jolla saattaa olla jotain tekemistä eron kanssa... Mutta nyt Matleenalla on aivan uudenlainen elämä opittavanaan. Miten hoitaa lapsiperheen asioita toisesta kodista käsin? Entä kuinka taistella kirkon tunkkaisia käsityksiä vastaan? Matleena kun soisi kirkon vihkivän myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lisää jännitystä Matleenan elämään tuo myös uusi rakkaus, joka kummastuttaa monia Matleenan läheisiä.Pelastusrenkaita on toinen osa Kirsti Ellilän hauskassa kirkkotrilogiassa, jossa käsitellään painavia asioita kepeällä tavalla.Kirkkotrilogia on kiinnostava romaanisarja eräästä avioliitosta, uskonnosta ja tasa-arvosta. Siinä seurataan teologiaa opiskelleen pariskunnan eroa ja uskon kriisiä tavalla, joka on samaan aikaan kepeä ja syvällinen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728530283

Book preview

Pelastusrenkaita

Copyright ©2010, 2023 Kirsti Ellilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728530283

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Kun avioeroni harkinta-aika oli ohi, Titta antoi eroseminaarin esitteen ja kertoi, että jos hän olisi heti ensimmäisen eronsa jälkeen ymmärtänyt hakeutua eroryhmään, hän olisi todennäköisesti välttynyt monelta murheelta. Mutta hän oli luullut ymmärtävänsä asiat ilman kursseja ja tehnyt siksi samat virheet kahdesti.

– Älä sinä ole yhtä tyhmä, hän neuvoi.

Olin joitakin aikoja sitten muuttanut perheeni luota Umpikujan varrelta puolen kilometrin päähän Allintielle 82-vuotiaan merikapteenin omakotitalon päätyyn vuokralaiseksi. Umpikujasta ojan kautta allikkoon, oli äitini huomauttanut.

Eroon oli ollut monia syitä. Näkyvin oli ehkä yksipuolinen rakastumiseni toiseen mieheen, ortodoksiseen isä Heikkiin, ja sen seurauksena löytynyt oma pappiskutsumukseni.

Auliksen mielestä olin epälooginen, kuten naiset yleensäkin. Isä Heikkihän ei ortodoksina voinut mitenkään hyväksyä naisten pappeutta, joten oli mahdotonta että hän olisi voinut rohkaista minua tällaisessa asiassa.

Tiesin Auliksen edelleen odottavan, että tulisin järkiini ja palaisin takaisin hänen hyväntahtoiseen suojelukseensa. Minä en aikonut suoda hänelle sitä tyydytystä.

Asumuserosta huolimatta kävin päivittäin entisessä kodissani, koska lapset asuivat siellä. Auliksen ollessa virkamatkoilla yövyin vanhassa työhuoneessani. Sitä tapahtui kohtuullisen usein. Yritin pitää huolta siitä, että lasten elämä jatkuisi mahdollisimman normaalina, mikä oli haastavaa, koska perheemme elämä ei avioliiton seesteisinäkään kausina ollut kovin normaalia.

Henrin päätyyn olin päätynyt sillä tavalla, että tyhjillään oleva huoneisto oli kiinnittänyt huomioni eräänä monin tavoin pimeänä marraskuun iltana juostessani karkuteille lähteneen koirani perässä pitkin kylää. Sitä ennen meillä oli Auliksen kanssa ollut yksi noista riidoista, jotka katkeroittivat elämää, vaikka kumpikaan ei huutanut eikä käyttänyt rumia sanoja.

Meidän puheemme vilisivät sellaisia sanoja kuin rukous ja siunaus ja varjelus, mutta lempeällä äänellä lausutut sanat olivat myrkyllisiä vasamia, joita olimme oppineet erehtymättömästi sinkoamaan toistemme herkimmille alueille.

– Rukoilen, että sinäkin saisit nähdä vielä valon, Aulis oli sanonut, kun olin kiskonut eteisessä takkia ylleni niin että sen hihat olivat olleet vähällä ratketa saumoistaan.

– Entä jos sinussa oleva valo onkin pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys! olin viskannut hänelle raamatunlauseen takaisin ja pinkaissut ulos synkeään iltaan.

Apatia oli lopulta löytynyt Henrin pihasta.

Henri oli taputellut sitä, syöttänyt herkkuja ja kehunut hienoksi koiraksi, vaikka Apatia oli juuri kaivellut hänen vaivalla istuttamansa tulppaaninsipulit ylös kukkapenkistä. Olin heti ajatellut, että siinäpä tavattoman miellyttävä herrasmies.

Me olimme jutelleet pitkään. Puheet olivat menneet henkilökohtaisiksi, Henri maailmaa nähneenä ihmisenä oli tuntunut turvalliselta keskustelukumppanilta. Olin toivonut salaa, että voisin jäädä hänen luokseen.

Sen jälkeen olin iltakävelyllä usein kiertänyt Henrin kautta, ja jos hän oli ollut pihassa, olimme vaihtaneet muutaman sanan. Tyhjä talonpääty oli kummitellut mielessäni. Olin alkanut ajatella, että minähän voisin muuttaa sinne.

Kun ajatus oli kerran vallannut mieleni, se ei lähtenyt pois. Ei, vaikka olin käynyt perheen luottopapin puheilla ja kertonut, millaisia kiusauksia minulla oli.

Luottopappi oli kehottanut minua vakaviin itsetutkiskeluihin.

Tein työtä käskettyä, tutkiskelin itseäni. Sen seurauksena lopulta rohkaistuin kysymään Henriltä, ottaisiko hän minut asumaan talonsa päätyyn.

Henri ei olisi välittänyt vuokralaisesta, sillä vuokraisännyyteen liittyi monenlaisia huolia ja vastuita, jotka eivät hänen mielestään olleet missään suhteessa vuokran tuomaan taloudelliseen hyötyyn. Hän tiesi mitä se oli, sillä hän oli vuosikaudet vuokrannut päätyä opiskelijoille, mutta luopunut siitä hulluudesta tultuaan vanhaksi.

Olin vedonnut häneen kertomalla miten asiat olivat. Ääneni oli sortunut ja olin kyynelehtinytkin. Henri heltyi kuunnellessaan murheellista vuodatusta avioelämäni ratkaisemattomista ristiriidoista. Hän kutsui minut sisälle ja tarjosi portviiniä savun värisestä kristallilasista. Hän täytti lasia sitä mukaa kuin se tyhjeni.

Henri kertoi pitävänsä eroani yllätyksenä. Meidän perheemme tunnettiin alueella, ja ihmisillä oli hyvä käsitys Auliksesta. Kerroin, että ero oli minustakin yllättävä juttu ja että minullakin oli enimmäkseen hyvä käsitys Auliksesta, mutta siitä oli ihmeen vähän apua jokapäiväisessä elämässä, joka ei perustu käsityksiin vaan konkreettisiin tekoihin.

Sitten Henri muisti jokin aika sitten otsikoihin nousseen pettäjäpiispan, jolle myös oli tullut avioero korkeasta kirkollisesta asemasta huolimatta, ja sinänsä ikävä tapaus virkisti meitä kumpaakin. Me puhuimme hetken pettäjäpiispasta ja siitä, kuinka papit ovat elämän armoilla niin kuin muutkin ihmiset.

– Minusta se on ihan oikein, Henri sanoi. – Jos Jumala on olemassa, mitä kylläkin epäilen, niin hänellä ei voi olla suosikkeja.

Henrin tarjoama viini oli väkevää ja humahti poskiin. Minusta alkoi heti tuntua paljon paremmalta. Henrikin päätti juoda yhden viskin, ja nieltyään lasin tyhjäksi hän tuli toisiin aatoksiin asunnon vuokraamisen suhteen, ja niinpä me illan päätteeksi teimme asuntoon liittyvän herrasmiessopimuksen. Minun ei tarvitsisi maksaa muuta kuin osuuteni menoista. Jos asunto mielestäni vaatisi remonttia, huolehtisin siitä itse enkä urputtaisi hänelle. Kun Henri pääsisi viimein kaihileikkaukseen, hän voisi ilmoittaa minut hakijaksi, ja mikäli hän ei saisi itse tippoja silmiinsä, minä huolehtisin tiputtamisesta.

Ehdot sopivat minulle.

Kun asuntoasiat oli puhuttu selviksi, Henri ilmoitti mielipiteenään, että enimmäkseen elämä muuttui iän myötä helpommaksi. Hänelläkin oli ollut rouvansa kanssa ongelmia silloin kun he olivat olleet nuorempia. Se johtui Henrin työstä, merikapteeneista kun liikkuu monenlaisia legendoja jotka olivat aiheuttaneet rouvassa mustasukkaisuutta. Monta elämän parasta vuotta oli mennyt riidellessä ja eroa tehdessä. Vasta Henrin jäätyä eläkkeelle he olivat sopeutuneet elämään yhdessä ilman jatkuvia riitoja.

Nyt Henri oli ollut jo pitkään leskenä ja kaipasi vaimoaan, joka oli tehnyt ikävän tempun kuolemalla ensin, vaikka oli ollut Henriä nuorempi. Naisten olisi muutenkin kuulunut elää miehiä pidempään.

Sitten Henri kietoi käsivartensa ympärilleni ja sanoi, että mieheni täytyi olla täydellinen hullu, kun ei kaikin voimin pyrkinyt sopuun minun kanssani. Jos olisin hänen vaimonsa, niin hän kyllä rukoilisi polvillaan minua eikä jonkun muinaisen paimentolaiskansan äkkipikaista Jumalaa.

Henrin kanssa jutellessa ajattelin usein, että ehkä miehet ovat parhaimmillaan ennen murrosikää ja sitten jälleen eläkeläisinä. Silloin heissä on eloisuutta ja leikkisyyttä, eivätkä he ota itseään niin kuolemanvakavasti. Silloin he ehkä myös osaavat parhaiten antaa arvoa elämässään vaikuttaville naisille.

Tutkin Titan antamaa esitettä. Tuntui lohdulliselta huomata avioerojen olevan niin yleisiä, että toiminimi Henkilökohtaisen Harmonian kannatti painattaa monivärisiä esitteitä kalliille, kiiltävälle paperille.

Esitteen naiset olivat laihoja ja ruskettuneita, heillä oli raitoja hiuksissa ja valkoiset hampaat. Miehet nauroivat, he olivat lihaksikkaita ja energisiä. He katsoivat minua julistaen, että todellinen elämä alkaisi nyt.

Tee erostasi miellyttävä oppimiskokemus, löydä uusi positiivinen elämänasenne, otsikossa yllytettiin.

Siihen asti olin pitänyt avioeroa samanlaisena koettelemuksena kuin konkurssi tai vakava sairaus, se piti kestää, koska muutakaan ei voinut. Voisiko olla mahdollista, että ero olisikin uusiutuvien luonnonvarojen kaltainen merkittävä resurssi, jonka varaan voisi rakentaa tulevan elämänsä tunnetalouden?

Katselin esitteen elinvoimaa uhkuvia kasvoja. Oli vaikea uskoa, että noin tarmokkaat, itseriittoiset olennot olivat joskus erehtyneet menemään naimisiin väärien ihmisten kanssa. Mutta ehkä he eivät olleet aina ymmärtäneet elämää ja maailmaa näin syvällisesti kuin nyt. Jälleenrakenna itsesi vertaisryhmän tuella, kannustettiin esitteessä.

Päätin uskoa Tittaa. Eroseminaari oli auttanut tuhansia ihmisiä, miksi ei siis minuakin. Ilmoittauduin ryhmään ja kävin ostamassa kirjan. Luin sen heti läpi ja alleviivasin parhaat kohdat. Sitten soitin Aulikselle, vaikka oli jo myöhä.

– Tässä sanotaan, ettei tarvitse erota ihmisestä, vaan suhteesta, minä sanoin. Olin ihastunut ajatukseen, joka kuulosti kypsältä ja järkevältä, ja samalla helpolta. Piti vain oivaltaa tämä yksinkertainen asia ja sitten pistää se käytäntöön, niin kuin minä oikeastaan jo olin tehnytkin.

– Sinunkin kannattaisi ilmoittautua johonkin eroryhmään ja jälleenrakentaa itsesi vertaisryhmän tuella.

Aulis ei ymmärtänyt mitä höpisin. Hän ei ollut eronnut, vaan minä olin jättänyt perheeni.

Hän oli tietenkin siinä mielessä oikeassa, että minä olin se, joka oli hakenut eroa, mutta mielestäni oli silti liioittelua puhua perheen jättämisestä. Aivan kuin olisin hulttioäiti. Minähän asuin ihan naapurissa ja vietin säntillistä elämää.

– Ehkä eroryhmä voisi auttaa sinuakin kasvamaan ihmisenä, minä selitin.

Hiljaisuus toisessa päässä oli musertava.

– Minä olen ymmärtänyt, että jos ihminen tässä iässä vielä kasvaa, siinä on taustalla jokin vakava sairaus, esimerkiksi kasvuhormonin liikatuotanto, Aulis sanoi. Hän käytti sitä tiettyä sävytöntä ääntä, joka oli varattu erityisille typeryksille silloin kun nämä ovat tehneet jotain yllättävän tyhmää, vaikkei heiltä normaalistikaan paljon odoteta.

– Tuollainen sinä aina olet, minä sanoin. – Ihmiset ympäri maailmaa ovat saaneet avun eroseminaareista, mutta sinä pidät itseäsi niin virheettömänä, ettet usko voivasi oppia heiltä mitään.

Auliksen piti lopettaa puhelu, koska häntä odotettiin jo toisaalla. Hän muistutti minua siitä, että pyykinpesuaine ja vessapaperi olivat melkein loppu eikä pojilla ollut enää juurikaan puhtaita parillisia sukkia alusvaatelaatikoissaan.

Jäin puhelin kädessä tuijottamaan tyhjyyteen.

Aulis oli hyvä mies, niin kaikki sanoivat. Hän oli rehellinen, uskollinen, vastuuntuntoinen, pidetty. En voinut väittää vastaan. Kaikki, jotka ajattelivat Auliksesta tuolla tavalla, olivat oikeassa. Miksi minulla siis oli jälleen olo kuin olisin lentänyt päin näkymätöntä seinää? Miksi ajattelin västäräkkiä, joka kesällä serkun saaressa nökötti rappusilla pieni ruumis väpättäen, merituulen silitellessä sen höyheniä? Verannan ikkunassa oli näkynyt harmaa jälki ja muutama liikuttavan hento höyhen siinä kohtaa mihin lintu oli osunut.

Tajusin tietäväni millä tavalla sen päätä oli jomottanut yllättävän törmäyksen jäljiltä ja miten hämmentynyt se oli ollut huomatessaan, etteivät linnunvaistot olleet osanneet varoittaa ikkunan kaltaisesta näkymättömästä esteestä.

Minäkin olisin Auliksen kanssa tarvinnut vaistoja, joita minulle ei ollut kehittynyt.

2.

Hetkeä ennen messun alkamista, kirkonkellojen jo soidessa, uusi pastori tunnusti, että hänellä oli vaikea paniikkihäiriö eikä hän ollut muistanut ottaa lääkkeitä mukaan.

Tämä oli hänen ensimmäinen seurakuntansa, ja hän oli jo nyt saanut lisänimen Buster mykkäfilmien kuuluisan koomikon mukaan. Kieltämättä heissä oli hiukan samaa näköä.

– Mitä se tarkoittaa? Etkö voikaan saarnata? minä kysyin.

Kirkkoherra oli määrännyt minut paimentamaan uutta työntekijää. Sinussa on, Matleena, äidillistä jämäkkyyttä. Minusta uuden työntekijän sisäänajo olisi voinut olla kirkkoherran tehtävä, mutta hänellä oli aina kiire. Mietin, olisiko minun pitänyt ymmärtää huolehtia siitä, että Buster muistaisi ottaa lääkkeensä.

Mietin huolestuneena mitä tapahtuisi, jos Buster ei pystyisikään saarnaamaan. Pitäisikö minun siinä tapauksessa paikata häntä? Mutta minä en pystyisi saarnaamaan kylmiltään, jokainen pienikin puhe oli aina tuskaisan miettimisen tulosta.

– No niin, menkäähän nyt, seurakunta odottaa jo, vahtimestari patisti, eikä minulla ollut tilaisuutta pohtia paniikkihäiriön tuottamia ongelmia sen tarkemmin.

Minä liturgina menin edellä ja Buster seurasi kannoillani. Pysähdyimme hetkeksi alttarin eteen, ja tunsin seurakuntalaisten katseet selässäni. Suurin kiinnostus kohdistui uuteen pastoriin, vaikka minuakin pidettiin vielä kolmen vuoden jälkeen tulokkaana.

Kanttori täräytti johdantovirren ensitahdit urkuparvelta, ja messu alkoi.

Minun oli vaikea keskittyä, koska jännitin Busterin puolesta. Hän istui paikallaan valppaana ja selkä esimerkillisen suorana. Saarnavirren alkaessa hän riensi ylös saarnatuoliin ehkä hiukan liian aikaisin.

Lukiessaan saarnaa hän piti pitkiä taukoja, koska hänellä oli taipumus mennä riveissä sekaisin. Sitten yksi paperi lipsahti kädestä. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana seurakunta katseli, miten paperi leijaili ilmojen halki alas. Myös Buster seurasi lumoutuneena konseptinsa leijailua. Sieltä täältä kajahteli huolestuneita yskäisyjä.

Vahtimestari oli tilanteen tasalla. Hän sukelsi karkulaisen penkkirivien välistä ja kiikutti sen takaisin.

Buster piti pitkän tauon, jonka aikana hän yritti selvittää konseptiensa oikeaa järjestystä. Hetken näytti pelottavasti siltä, että enemmänkin papereita voisi pudota. Lopulta hän luki saarnansa loppuun piittaamatta järjestyksestä. Viimeiseksi hän luki vahtimestarin tuoman paperin, vaikka sisältönsä puolesta se olisi kuulunut alkupuolelle. Se oli järkevä ratkaisu, eihän kukaan häntä muutenkaan kuunnellut.

– Ehkä kannattaisi ensi kerralla nitoa saarnapaperit yhteen, niin ne pysyvät paremmin oikeassa järjestyksessä, minä huomautin messun jälkeen mahdollisimman ystävällisesti. Buster myönsi auliisti, että idea oli hyvä ja että hän tekisi niin tästä lähtien.

Kirkkokahvilla tunnelma oli helpottuneen riehakas. Kahvihuone täyttyi, kaikki eivät mahtuneet istumaan ja ihmiset jäivät seisoskelemaan pöytien väliin. Vakituisista seurakuntalaisista oli hauskaa, kun uusi pappi oli niin kirjaimellisesti sekoittanut konseptinsa.

Oma mielialani kuitenkin laski, kun kirkkokahvituksista vastanneet emännät ilmoittivat pahvimukiani täyttäessään, että he lopettaisivat kahvitushommat tähän kertaan. En tuntenut naisia hyvin, tiesin vain että he keräsivät rahaa mopokerholle.

– Mikä on syynä tällaiseen päätökseen? kysyin punaposkiselta rouvalta, joka piteli sylissään termoskannua kuin vauvaa.

– No ihan totta, hän puuskahti ikään kuin olisin kysynyt jotain hyvin typerää. Poskien punaiset läiskät näyttivät tykyttävän. – Rajansa kaikella!

Seurakuntalaiset joivat kahvia ja rupattelivat iloisesti. He eivät vielä aavistaneet, että ensi sunnuntaina he joutuisivat lähtemään kirkosta kuivin suin. Kirkkokahvitusten organisoiminen oli langennut minun vastuulleni diakonissan jäätyä sairauslomalle, jonka syy oli hämärän peitossa. Useimmat veikkasivat työuupumusta.

Monet seurakuntalaisista tulivat taputtelemaan Busteria.

– Tässä on hyvä saarnamies, kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, he sanoivat minulle silmää iskien.

Buster oli niin keskittynyt kakun syömiseen, että tuskin tajusi heidän puhuvan hänestä. Hän kertoi olevansa seuraavaksi menossa kastamaan vauvaa. Käskin varmistaa, että mukana olivat oikeat paperit. Busterista oli tullut valitus, kun eräs vauva oli ollut vähällä saada väärän nimen.

Kahvihuone tyhjeni ja emännät alkoivat kerätä roskia. Menin auttamaan ja aloin harjata lattialta kakunmuruja.

– Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin siinä toivossa, että voisin vielä vaikuttaa lopettamispäätökseen.

Emännät vilkaisivat merkitsevästi toisiaan.

– Haluaisin niin saada teidät muuttamaan mielenne, jatkoin anellen.

Toinen emännistä