Pieni pala taivasta: Äiti ja poika

By Hanna Ikonen

SuomiLOVE-ohjelmasta tuttu Hanna Ikonen taustoittaa koukuttavalla tavalla ja elävästi ohjelman tallennukseen johtaneita traagisia elämäntapahtumiaan. Kirja on äidin ja pojan selviytymistarina aviomiehen ja isän äkillisestä menetyksestä.

Hanna lupasi televisiolähetyksessä, että "vielä minä kirjoitan kirjan tästä kaikesta". Kirja on nyt valmis ja se julkaistaan upeana ja värikkäänä kovakantisena teoksena.

Hanna Ikonen:
"Tämä matkani vie lukijan ajatuksiini ja tuntemuksiini elämäni raskaimmassa käännekohdassa. Se on eräänlainen kasvun ja selviytymisen tarina, joka on vieläkin kesken. Matka jatkuu nyt eteenpäin positiivisuuden sävyttämänä. Ajattelen myös, että tarinani kirjoittaminen on kokemus, joka kuuluu matkaani ja se auttaa lopullisesti käsittelemään nämä kipeät ja vaikeat asiat.

Tarinallani haluan olla esimerkki siitä, että raskaistakin asioista voi selvitä, ja niiden kanssa voi oppia elämään. Aukaisen matkaani kirjoittamalla kokemani tuskan ja selviytymismatkani juuri sellaisena kuin olen sen ja tuntemukseni siinä hetkessä kokenut. Suuri salainen toiveeni onkin, että joku teistä lukijoista saa voimaa kirjoituksestani ja uskoa, että vaikeista asioista voi selviytyä ja niiden kanssa voi elää. Musiikki matkaa kirjassani mukana."

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 15, 2019
• ISBN: 9789528006411

Hanna Ikonen

Menetin seitsemän vuotta sitten silloisen aviomieheni sydänkohtaukseen 37-vuotiaana. Näin päättyi melkein 20 vuoden yhteiselo. Häntä ei valitettavasti voitu pelastaa ja tapahtuma päättyi ikävästi. Siitä alkoikin elämäni vaikein aika, jolloin kävin läpi elämäni rankimman koulun. Se opetti, kasvatti ja lopuksi vahvisti minua todella paljon. Hyvin tarinaani ja koettelemuksia avaa SuomiLOVE-sarjan jakso, jossa olen rakkaan poikani kanssa mukana. Se toi elämääni hyviä asioita, vaikka siinä käsiteltiin rankkoja kokemuksiamme. Kuvauspäivän jälkeen päätin kirjoittaa kirjan tarinastamme ja selviytymisestä. Näin syntyivät, Pieni pala taivasta ja Pieni pala taivasta runoina -kirjat. TV-esiintymiseni saivat jatkoa, kun olin mukana Tähän aikaan ensi vuonna -ohjelmassa, joka seurasi vuoden kirjoitusprojektiani.

Book preview

2. painos (eKirja)

© Hanna Ikonen 2017

E-kirjan taitto sekä kustannustoimitus: Henna Eklund, Hennaksi

Alkuperäisen kirjan taitto ja kansien suunnittelu: Reima Orvasto, Grafiro

Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD - Books on Demand, Norderstedt, Saksa

Kuvat: Hanna Ikosen perhealbumi

Kansikuva: Juho Tauriainen, Studio Salama

Asusteet: Sinikaarre Oy

ISBN: 978-952-80-0641-1 (ekirja)

Sisällysluettelo

Kiitos 3

Johdanto 4

Syksyinen aamu 6

Hyvästely 8

Kotiin 9

Tyhjä kotiinpaluu 10

Mökkitie 11

Sisälle tyhjyyteen 12

Tyhjyys 13

Ovikello 14

Käytännön järjestelyt 15

Kuolinkellot 16

Jäähyväiset kappelissa 17

Viimeiset sanat 18

Kirjekuori 19

Kirje 20

Kappeli 21

Missä muruseni on? 22

Hautajaiset 23

Kirkko 24

Siunaaminen 25

Hautausmaa 26

Isi, hyvää matkaa 27

Muistotilaisuus 28

Hautajaisten jälkeinen aika 29

Tuli 30

Viimeinen laulu 31

Pakomatka 32

Murtuminen 33

Terveyskeskus 34

Terapia 35

Lääkäri 36

Käynnit 36

Paniikkikohtaukset ja arkielämä 37

Vaatekaappi 39

Toivo 40

Bile-Hanna 42

Pakomatka 43

Erillään 44

Syvä kuilu 45

Herääminen 46

Henry ja minä 48

Vanha talo 50

Vanhan talon tuho 52

Ystävän huoli 53

Henryn muutto 54

Henryn ja minun ilta 56

SuomiLOVE 58

Jouluaatto 61

Hautakivi 62

Joulukynttilä 63

Lepää rauhassa 64

Illan odotus 65

Jakson ulostulo 66

Viesti Artulta 67

Tavastia 68

Tänä päivänä 70

Mitä minä teen tänä päivänä? 71

Tutustuminen itseeni 73

Ihmisenä kasvaminen 75

Lopuksi 78

Tuulimylly 79

Kiitos

Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana tukemassa minua ja tätä projektia.

Nämä mainitsemani ihmiset ja yritykset ovat olleet mukana matkassani, kukin omalla panoksellaan ja kukin omalla ihanalla tavallaan.

Sillä, miten se on tapahtunut, ei ole merkitystä, vaan olen kaikille kiitollinen. Jos kirjoittaisin kaikki haluamani kiitokset ja niihin liittyvät ajatukset tähän, tästä kirjastani tulisi 10000-sivuinen.

Henry Raatikainen

Jarmo Ikonen

Syssi Turunen

Sinikaarre Oy

Sinikka Matilda Hotakainen

Hanna-Riikka Sipola

Studio Salama

Juho Tauriainen

Hennaksi

Henna Eklund

Grafiro

Reima Orvasto

Suomen Ensiturva

Kimmo oli ihan paras hänellä parhaat ystä-vät oli. Kaiki pitivät hänestä niin minäkin tein. Hän oli iskäni kaveri mutta ei mys-

kään ainoa mutta silti kaveri. hänen

perheensä häntä rakasti niin paljon.

Vaika hän lähtikin pois meidän luotamme

hän silti meidät näkee. Hyvästi

Kimmo. Me ikävöime sinua.

Kimmo Raatikaiselle

Ville Alatalo 9 v.

Johdanto

Mitä minä tunsin? Tunsin suunnatonta tyhjyyttä. Kädessäni lepäsi muovipussi. Tuohon muovipussiin oli kylmästi ja ennalta arvaamattomasti paiskattu koko minun elämäni, ihan koko elämäni. Tällä koko elämälläni tarkoitan kaikkea, tuota tuttua, turvallista ja rakasta elämääni.

Muovipussi kädessäni seisoin järkyttyneenä ja ajatukset sekaisin sairaalan päivystyksessä. En muista tarkemmin paikkaa, missä siellä. Äänet, jotka kaikuivat käytävällä, kaikuvat vieläkin selvästi muistoissani. En saa niitä pois mielestäni, vaan kuulen selvästi pyörien kitinät, hätäiset huudot ja sydänkoneen napseen. Minua puistattaa. Ihmiset vain vilisivät verkkokalvoillani. Silmien edessä oli usvaa ja minä seisoin paikallani. Niin seisoi minun elämänikin. Miksi minäkään liikkuisin?

Tuossa muovipussissa oli rakkaan aviomieheni Kimmon henkilökohtaisia tavaroita. Siinä oli kaikki, mitä minulla oli hänestä sillä hetkellä. Tuntui kylmältä. Lompakko, puhelin ja vaatteita. En vielä tuolloin tiennyt tai edes aavistanut, että minulla on enemmän.

Tämä matkani vie lukijan ajatuksiini ja tuntemuksiini elämäni raskaimmassa käännekohdassa. Se on eräänlainen kasvun ja selviytymisen tarina, joka on vieläkin kesken. Matka jatkuu nyt eteenpäin positiivisuuden sävyttämänä. Ajattelen myös, että tarinani kirjoittaminen on kokemus, joka kuuluu matkaani ja se auttaa lopullisesti käsittelemään nämä kipeät ja vaikeat asiat.

Vaikka se voi kuulostaa karulta, alussa mainitsemani muovipussi on minulle tällä hetkellä kaunis muisto tuhansien muistojeni joukossa. En olisi alussa uskonut kirjoittavani ja ajattelevani, että tämä raskas tapahtuma on kasvattanut minua ihmisenä ja voin sen asian kanssa elää. En menneisyydessä, vaan tässä ja nyt. Kauniit muistot matkassani kuljen eteenpäin ja rakennan elämääni entistä vahvempana ihmisenä.

Tarinallani haluan olla esimerkki siitä, että raskaistakin asioista voi selvitä, ja niiden kanssa voi oppia elämään. Aukaisen matkaani kirjoittamalla kokemani tuskan ja selviytymismatkani juuri sellaisena kuin olen sen ja tuntemukseni siinä hetkessä kokenut. Suuri salainen toiveeni onkin, että joku teistä lukijoista saa voimaa kirjoituksestani ja uskoa, että vaikeista asioista voi selviytyä ja niiden kanssa voi elämä. Musiikki matkaa kirjassani mukana. Selviytymistarinani voimakkain laulu on ollut Arttu Wiskarin Mökkitie. Miksi? Sen kerron myöhemmin.

Syksyinen aamu

Mieheni kuoli yhtäkkisesti sydänkohtaukseen syyskuun syksyisenä aamuna vuonna 2010. Siihen päättyi melkein 20 vuotta kestänyt yhteinen matkamme. Tuona sydämeeni ikuiset jäljet piirtäneenä syyskuisena yönä olin yövuorossa valvomassa muiden hyvinvointia. Poikamme Henry oli kotona isänsä kanssa. Hän oli tuolloin 15-vuotias. Henry on ainut lapsemme. Hän on kertonut minulle jälkeenpäin isän illalla valitelleen niskasärkyä ja huonovointisuutta. Nämä asiat olen kuullut Henry-poikani kertomana vasta puoli vuotta sitten, koska emme ole viiteen vuoteen pystyneet puhumaan menetyksestämme. Emme pystyneet puhumaan kuolemasta, emmekä siihen liittyvistä asioista.

Kerron myöhemmin minun ja Henryn välisestä lukosta, jonka suru muodosti välillemme. Tämä lukko ei ollut paha, vaan se yritti suojella meitä toisiltamme. Pelkäsimme näyttää surua toisillemme. Pelkäsimme pahentavamme toistemme tuskaa. Surimme, kaksi toisilleen rakasta ihmistä; yksin ja erillään, omalla tavallamme. Onneksi olemme jälkeen löytäneet toisemme.

Palataanpa tuohon kohtalokkaaseen syyskuiseen yöhön. Olin siis yövuorossa. Yö oli kääntynyt jo aamuyön tunneille. Puhelimeni soi ja siellä oli poikamme Henry. En ikinä unohda tätä puhelua. Henrystä huokui suunnaton hätä ja avuttomuus, kun hän kertoi minulle, että isillä on jokin kohtaus ja hätä. Ambulanssi oli jo tuolloin hälytetty matkaan. Kuulen vieläkin mielessäni tuon Henryn tuskaisuuden ja sen, kuinka paljon tunteita ja pelkoa tuossa rakkaassa pojassamme on tuolloin ollut.

Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka suuri hätä tällä äidilleen soittaneella pikkupojalla oli sisällään. Hätä oli valtava. Henry kertoi minulle isin itse soittaneen ambulanssin ja kuvaili minulle isin oireita. Oireet kuullessani tajusin asian vakavuuden. Muistan, kuinka mieleeni nousivat kauhukuvat sydänkohtauksesta. Annoin pelonsekaisin tuntein Henrylle toimintaohjeita, miten hän voisi isin oloa helpottaa. Muistan, kuinka rauhoittelin mielessäni itseäni, ikään kuin suojellakseni Henryä. Pelonsekaisessa kaaosolotilassa annoin itsestäni ulos tyynen, rauhallisen ja asiantuntevan äänen poikani Henryn vuoksi. Tein niin vain rauhoitellakseni häntä, vähentäen hänen stressiään. Mahdollistin näin hänelle olon, jonka hän voisi välittää rakkaaseen mieheeni, rauhoittaen, tyynnyttäen.

Isi. Tuo sana sisälsi äärettömän rakkauden ja pelon avuttoman pojan äänessä. Tätä nimitystä Henry harvemmin käytti isästään. Vaikka olin pelonsekaisissa tunnelmissa, sain jostakin ihmeellisen vahvuuden ja pysyin kasassa puhelun ajan.

Puhelun loputtua soitin heti työnantajalleni Sinikalle. Muistan, kuinka en löytänyt ensin numeroa ja minua pyörrytti. Itkin sisäistä itkua, hätääni ja huusin mielessäni, että tämä ei voi olla totta. En osaa vieläkään kuvailla tai selittää sitä olotilaa, mikä minulla oli tuolloin. Jokin ääni sisälläni sanoi, että: Nyt on Hanna hätä! Minulle tuli pakonomainen tarve lähteä kohti sairaalaa. Onneksi Sinikka vastasi heti puhelimeen. Sovimme, että hän tulee viipymättä paikalle. Minä pääsisin matkaan, rakkaani vierelle ja tukemaan häntä.

Rakkaani vierelle – niin ainakin luulin. Matkalla sairaalaan soitin äidilleni. Pyysin häntä tulemaan paikalle, luokseni. En vielä tuolloin tiennyt, kuinka huonosti asiat olivat. Jokin automaattinen taho sisälläni sai minut toimimaan tällä tavalla. Olin säästötoiminnolla.

Saapuessani sairaalan pihaan näin jo kaukaa Kimmoa sairaalaan kuljettaneen ambulanssin. Ambulanssin henkilökunnassa oli minulle entuudestaan tuttuja ihmisiä työelämästäni. Juoksin ambulanssin luokse. Samalla äänet päässäni huusivat kilpaa, että: Ei ole mitään hätää, Hanna. Kohta juttelet Kimmon kanssa, ja kaikki on hyvin.

Ambulanssin kuljettaja huomasi minut. Vaihdoimme nopeasti katseita, ja juuri tuo katse oli se katse, jota en unohda ikinä. Katse oli täynnä epätoivoa, sääliä, surua ja myötätuntoa minua kohtaan. Tämä oli se hetki, kun ensimmäisen kerran tajusin oikeasti tilanteen vakavuuden.

Minulle kerrottiin, että tilanne on todella paha. Kimmoa elvytettiin elvytyshuoneessa. "Mitä! Kaikki oli illalla hyvin, kun lähdin töihin.