Hilan runot

By Hilaria Vesikivi

Hilan runot on kokoelmateos, joka sisältää runot aikeisemmin julkaisemistani teoksista: Kesä kuparihäkissä, Askelia aurinkoruuduissa, Lintusiniset ja Joulurunot.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 19, 2015
• ISBN: 9789523181083

Hilaria Vesikivi

Hilaria Vesikivi on Salmissa syntynyt eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja, joka on julkaissut neljä runoteosta omakustanteena.

Book preview

Joulurunot

KESÄ KUPARIHÄKISSÄ

1984

Tässä ovat minun maailmani rajat,

tässä kuparihäkissä,

jonka rakensit pala palalta,

kesä kesältä.

Valmista tuli.

Mutta sinä itse lähdit pois. Miksi?

Rakensit mökin kuparihäkkiin,

jotta säästyisimme salamalta.

Miksi itse jouduit lähtemään pois?

Ei salamaa,

vain hiljaisia vesipisaroita –

ja sinä olit poissa.

Ihana aamu,

sanoisit sinä,

tulehan katsomaan.

Vesi tyyni, pääskyt syöttöpuuhissa,

järvellä ei vielä ketään.

Ihana aamu,

sanoisit sinä,

jos eläisit.

Nyt tuherran itkua pihassa

ja katselen yksinäni aamua,

jonka kauneus tekee kipeää.

Yhdessä yössä

kaikki muuttui,

koko maailma romahti

ja minä menin kappaleiksi,

joiden kokoamiseen

minulla ei ole voimia vielä.

Olen kuin juureton kasvi.

Mistä löytyisivät juuret,

mistä maa, jossa kasvaa,

Miten paljon onnea ja surua

mahtuu muutamaa ihmiselämän minuuttiin.

Sen koin minä kesäkuun yössä.

Pisara, lämmin pisara onnea

ja sitten suuri murhe,

musta, käsittämätön.

Kunpa tietäisin,

missä olet.

Tule uneeni kertomaan jotakin.

Millaista sinulla on?

On niin ikävä,

pohjaton ikävä.

Katson avuttomana ympärilleni.

Kunpa auttajat tulisivat.

Sade puistattaa hartioitani,

itku vapisuttaa sisintäni.

Sinä istut siinä,

enkä minä voi auttaa,

vaikka näen tuskasi.

Tulkaa auttajat, osaajat.

Pelastakaa.

Sisimpäni sopertelee jotakin ylöspäin.

- Äkkiä vieras ihminen ottaa minut kainaloonsa

ja minua vapisuttaa lohduton itku.

Tarraudumme toisiimme,

nuorimpasi ja minä.

Meitä palelee,

ja itku, avuton itku

vapisuttaa kumpaakin.

Mitkään peitot eivät auta,

mikään lämpö ei meitä kosketa.

Olemme kuin pakkasessa,

alastomina tuulessa ja sateessa.

Mistä meille lohtu?

Kunpa olisi vaikka kuinka pieni toivo,

soperran ja silittelen sinua,

joka olet vielä lämmin.

Johdattelen käteni käteesi,

mutta sinä et siihen tartu.

Olet poissa.

Lähtenyt matkalle,

jolta ei ole paluuta.

Katson ambulanssiin,

johon sinut on asetettu.

Peitto päällä,

kasvot vapaina vielä.

Silitän tukkaasi

ja itken.

Sanaakaan en osaa sanoa.

Eikä poikasikaan.

He lähtevät kohta,

ambulanssimiehet.

Ja sinä olet jättänyt Hyväntoivonniemen.

Sataa tihuttaa. Palelee.

Olen epätoivoa täynnä.

Jokainen ambulanssi merkitsee minulle

kesäkuun yötä,

kaikki paarit

kuolemaa,

kaikki auttajat

avuttomuutta.

Ihmisen on vaikeaa,

mahdotonta auttaa.

Siinä hetkessä,

silmänräpäyksessä,

olet todella yksin.

Minun kyyneleeni ovat

tuskan, ikävän kyyneleitä.

Ei niistä ole kenellekään

vilvoituksen lähteeksi,

vaikka niistä lähde