Hän ei voinut sitä enää salata

By Anu Niskanen

Hän ei voinut sitä enää salata kertoo väsyneestä yksinhuoltajasta Katista ja hänen pojastaan Danielista. Katissa on monia puolia: opiskelukavereiden keskellä hän on perheellinen, kristillisissä piireissä avioton, sukulaistensa keskellä uskovainen ja äiti-vauva -ryhmissä opiskelija.

Katin vierellä kulkee Mikko, joka yrittää ymmärtää ja kestää Katin surut, itkut ja ahdistukset. Pieni Daniel kulkee äitinsä mukana niin koulussa kuin seurakunnassakin, mutta päätyy lopulta sijaisperheeseen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 21, 2017
• ISBN: 9789523395558

Anu Niskanen

Kirjoittaja on kolmekymppinen tamperelainen äiti ja vaimo, joka myy työkseen käytettyjä vaatteita ja esineitä. Rentoutumiseen kuluu yhdysvaltalaisia komediasarjoja ja sukkalankaa.

Book preview

Niskanen

---

Luku 1 - Tammikuu 2008

Poikani esitteli minulle uusia hienoja lelujaan. Legojen, robottien ja muumiläppärin lisäksi hän oli saanut joululahjaksi uudet hienot värikynät. Parin viikon päästä juhlittaisiin hänen nelivuotissyntymäpäiviään, jolloin hän saisi jälleen ison kasan uusia leluja. Tämän jännittävän odottamisajan hän ehtisi pelailla ja leikkiä paljon uusilla joululahjoillaan. Mutta tänään oli piirtämisen vuoro.

– Piirrä äiti. Minkänäköinen on äiti?

Istuimme vierekkäin. Poikani alkoi piirtää pyynnöstäni. Sijaisäiti istui hänen toisella puolellaan.

Lapsi piirsi ympyrän, jonka sisälle hän tarkasti taiteili silmät, nenän ja suun. Hahmo ei saanut vartaloa, mutta muutaman hiuskiehkuran jälkeen piirros oli valmis. Ajattelin luonnollisesti lapsen piirtäneen sijaisäitinsä, koska lapsi kutsui häntä äidiksi.

Lapsi oli hetken hiljaa mietteliään näköisenä. Hän katsoi teostaan ja jatkoi piirtämistään. Katselimme sijaisäidin kanssa pientä tarkkaa taiteilua. Odotin piirroksen valmistumista, ja ehdin jo miettiä, kysyisinkö kuvan toisen hahmon olevan piirtäjä itse vai jompikumpi hänen sijaisperheen sisaruksistaan.

En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun toinenkin piirros oli jo valmis. Poikani katsoi kahta vierekkäistä paperilla hymyilevää kasvoa onnellisena ja totesi:

– Siinä on molemmat.

Molemmat äidit.

Kyyneleeni nousivat välittömästi esiin. Sain kuitenkin pidettyä suurimman itkun sisälläni.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse kuulin lapseni millään tavoin sanovan myös minua hänen äidikseen. Vasta tästä hetkestä alkaen aloin ymmärtää, kuinka tärkeä olen hänelle, vaikka emme samassa osoitteessa asuneetkaan.

En ollut itse enää pitkään aikaan ollut varma omasta roolistani hänen muuttonsa jälkeen. Ajattelin olevani vain jonkinlainen kaveri, joka vain välillä käy leikkimässä hänen luonaan. Nyt sainkin kuulla lapseni ajattelevan myös minun olevan hänen äitinsä.

Luku 2 - Syksy 2003

Minusta tulisi äiti. Minusta tulisi perhe. Minusta tulisi uskova yksinhuoltaja.

Lukuisat ajatukset risteilivät mielessäni. Tuomitsisivatko uskovaiset minut? Ymmärtäisivätkö he, että tarvitsisin nyt tuomitsemisen sijaan erityisen paljon tukea ja apua? Vai pitäisikö minun raskausonneni sijasta kokea syyllisyyttä synneistäni? Olivatko tämä raskaus sekä yksinodotus rangaistuksia siitä, etten ollut seurannut Herraa kokonaisvaltaisesti?

Pitkäaikaisin ystäväni Sonja oli muuttanut heti lukion jälkeen pohjoisempaan Suomeen. Emme tavanneet enää nykyään kovin usein, mutta koimme edelleen ajattelevamme samoin hengellisistä asioista. Olimme viettäneet edelleen aikaa baareissa, joihin menimme seurakunnan nuortenillan jälkeen. Jumala oli meille mukava hengellinen hahmo ja seurakuntatoiminta mielekästä harrastustyyppistä toimintaa. En ollut ennen raskauttani kokenut tällaisessa elämäntyylissä minkäänlaisia ristiriitaisuuksia.

Kun ammattikorkeakoulun ensimmäinen vuosi oli päättymässä, lähdimme Sonjan kanssa Tampereelle juhlistamaan vappua. Vapunpäivän Jeesusmarssin jälkeen lähdimme terassille, minne päättyvät omat tarkat muistikuvani. En ollut milloinkaan aiemmin menettänyt alkoholin suhteen kontrollia niin pahasti. Aamulla heräsimme Sonjan kanssa samasta huoneistosta kummallekin täysin oudosta osoitteesta. Tiesin nukkuneeni Matu-nimisen henkilön vieressä, ja hiivittyämme ulos ovesta aloimme muistella Sonjan vieressä nukkuneen miehen nimeä.

– Se alkoi ehkä s-kirjaimella, pohti Sonja.

– Stumppi?

– Ei, siinä oli jossain kohdassa myös f.

– Stuf-jotain, yritin haparoida krapulassa linja-autopysäkillä. 

– Stifla! Sehän se oli, muisti Sonja yhtäkkiä ja jatkoi iloitsemistaan: 

– Mutta oli kyllä hurjin vappu ikinä! Jeesusmarssia, kaljaa ja ihan outoja tuttavuuksia. Tuntuu kuin olisin taas 16-vuotias, koska ei nykypäivänä tule yleensä enää tällä tavalla karattua miesten luota.

Itse mietin vain mitä edellisenä yönä oli tapahtunut. 

– Muistatko sinä mitä terassin jälkeen oikein tapahtui? Minä muistan siihen asti, että he tulivat juttelemaan meille, Matu ehdotti että lähtisin hänen luokseen, ja Stifla pyysi että sinä tulisit hänen kanssaan myös sinne.

– Jotenkin noin se meni, ja sitten joimme siellä viinaa. Minä muistan vähän enemmän, mutta pätkii minullakin, totesi Sonja ja nousi edelläni linja-autoon.

Tarkkailin hetken linja-automatkustajien määrää, ja totesin olevan turvallisinta kysyä mieltäni askarruttavaa asiaa Sonjalta kuiskaten:

– Tapahtuiko mitään sellaista?

– Ai tarkoitatko että oliko siellä joku sillee? Ei, ja ne äijät olivat niin kännissä, eivät ne olisi edes pystyneet mihinkään. Muistaisin kyllä jos jotain erikoisempaa olisi tapahtunut. Me vain joimme, ja sitten te menitte sammumaan sinne toiseen huoneeseen.

Aloin aavistella pahinta vasta juhannuksen lähestyessä, kun kuukautiseni eivät olleet vieläkään alkaneet. En olisi uskonut, että minulle voisi käydä näin. Tuijotin järkyttyneenä raskaustestini tulosta. Olin aina luottanut omaan kontrolliini alkoholin suhteen, enkä sen vuoksi ollut enää aikoihin kokenut tarvetta käyttää ehkäisypillereitä. En muutoinkaan ollut uskonut tarinoihin yllätysraskauksista. Olin luottanut Sonjan muistikuviin, enkä ollut hankkinut jälkiehkäisyä. Nyt olin yllättäen aivan yksin. Minulla ei ollut vakaata suhdetta Jumalaan eikä kumppania.

Olin opiskellut ensimmäisen vuoden niin tiiviisti, että minulla ei ollut juurikaan ollut aikaa vanhalle kaveripiirilleni. Ystävyyssuhteeni olivat vähitellen vaihtuneet teiniaikaisista tuttavuuksista uusiin opiskelutovereihini. Kokoonnuimme vanhalla porukalla kuitenkin vielä tuona juhannuksena grillaamaan, mutta tiesin jo silloin tämän olevan viimeinen kerta, kun minä viettäisin heidän kanssaan aikaa tällä tavoin. He olivat villiä elämää eläviä sinkkuja ja ateisteja, ja minä olin hengellisistä asioista kiinnostunut tuleva yksinhuoltajaäiti.

Rakensin sosiaalisen elinpiirini yhä vahvemmin opiskeluympäristöön. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana luokallamme oli vallinnut erittäin hyvä ryhmähenki, vaikka ryhmämme eri henkilöiden keskinäiset vapaa-ajanviettotavat, perhetilanteet sekä hengelliset mielipiteet erosivatkin huomattavasti toisistaan. Jo tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuotenamme uskova luokkatoverini Luukas pyysi minua usein mukaansa eri seurakuntien sekä eri oppilaitosten järjestämiin hengellisiin tilaisuuksiin, ja kävimmekin niin arki-iltojen opiskelijailloissa, viikonloppujen nuortenilloissa kuin myös satunnaisesti sunnuntaiaamujen jumalanpalveluksissa.

Luukas oli tiennyt myös alkoholinkäytöstäni, mutta hän ei kuitenkaan ollut tuominnut minua. Tiesin, että hän ei tuomitsisi minua raskaudestanikaan, ja hän olikin tuntemistani uskovista ihmisistä ensimmäinen, kenelle uskalsin kertoa asiasta. Tuolloinkaan hän ei tuominnut, vaan rukoili sekä minun että tulevan lapseni puolesta. Hän oli tukenani myös niinä lukuisina iltoina, jotka vietimme koululla iltakurssien parissa. En tiennyt opiskeluiden lisäksi mitään muuta tapaa purkaa pelkojani tulevaisuudesta kuin hengellisiin tilaisuuksiin osallistuminen. Keskityin raskausaikani syksyn vain opintoihini, jotta sain täytettyä päiväni kiinnostavilla asioilla, jotka veivät edes hetkeksi ajatukseni pois menneestä vapusta.

Sisimmässäni tunsin kuitenkin olevani aivan yksin.

– Mikä sinusta Kati tuntuisi pahimmalta, mitä sinulle voisi nyt tapahtua?

Olin neuvolapsykologin vastaanotolla, minne minut oli ohjattu neuvolasta. Psykologi oli herttainen vanhempi nainen, joka kuunteli ammattimaisesti mietteitäni.

– Se että lapsi kuolisi. Abortti ei ole missään vaiheessa käynyt edes mielessäni, tämä lapsi on kuitenkin ihminen. Se tuntuu pahimmalta, että sitä ei nyt olisikaan, kun olen sen tuloon valmistautunut. Ja siihen, että minusta tulee äiti, eikä minusta tulisikaan. 

– Miltä se tuntuu että sinusta tulee yksinhuoltaja? 

– No ei se... se vain nyt meni näin, vastasin hieman epäröiden mutta lopulta hymyillen. 

Esitin pärjääväni. En kertonut kenellekään kuinka ahdistava ja yksinäinen olo minulla todellisuudessa oli. Pelkäsin että lapsi vietäisiin minulta tämän syntymän jälkeen pois jos paljastaisin todellisen pahan oloni.

Aidoin tunteeni oli kuitenkin se, että en halunnut elää. Itkin ahdistuneena ajatusta siitä, että tietäisin lapseni isästä vain tämän lempinimen. Itkin sitä, että olin antanut itselleni mahdollisuuden tulla raskaaksi täysin yllättäen. Itkin muuttuneita kaverisuhteitani sekä sitä, etten tiennyt osaisinko hoitaa tulevaa vauvaani. En ollut koskaan aiemmin pitänyt sylissäni pieniä lapsia, ja nyt olisin kokonaisvastuussa omasta lapsestani. Opiskeluni olivat kesken, eikä minulla ollut juurikaan rahaa saati työpaikkaa. En myöskään ollut juurtunut Jumalaan. Koin olevani aivan yksin ja mitätön.

Valtava Helvetinpelkoni piti minut kuitenkin hengissä. Ajattelin, että mikäli tapan itseni ja samalla lapseni, pääsee lapsi Taivaaseen mutta minä joudun Helvettiin. Lapsi ei olisi tuolloin rikkonut käskyä älä tapa, mutta minä olisin. Joutuisimme eri paikkoihin, enkä koskaan voisi tavata lastani.

Itkin, rukoilin ja huusin Jeesuksen