Ristiaallokkoa

By Kirsti Ellilä

Kun papin elämässä kaikki menee vinkuralleen...Aulis on pappi, jonka elämässä on moni asia mennyt viime vuosien aikana uusiksi. Vaimo Matleena halusi erota. Aulis olisi halunnut pysyä yhdessä – siitäkin huolimatta, että hän vastustaa naispappeutta. Matleena sattuu olemaan nainen ja pappi, mutta mitäpä pienistä. Kaiken huipuksi Auliksella on ongelmia katoavan äänensä kanssa. Kuinka hän voi saarnata, jos ääni katoaa kesken kaiken? Kriisi tuo Auliksen elämään kuitenkin myös muutoksen tuulia, ja hän joutuu kyseenalaistamaan monia elämänsä peruspilareita. Mitä usko oikein on? Voivatko myös Auliksen vanhoilliset näkemykset muuttua?Ristiaallokkoa päättää Kirsti Ellilän kirkkotrilogian. Tällä kertaa maailmaa tarkastellaan Aulis-papin näkökulmasta. Edellisissä romaaneissa ääneen pääsi hänen ex-vaimonsa Matleena. Kirkkotrilogia on kiinnostava romaanisarja eräästä avioliitosta, uskonnosta ja tasa-arvosta. Siinä seurataan teologiaa opiskelleen pariskunnan eroa ja uskon kriisiä tavalla, joka on samaan aikaan kepeä ja syvällinen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728530276

Book preview

Ristiaallokkoa

Copyright ©2011, 2023 Kirsti Ellilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728530276

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Myöhemmin Auliksen mielessä oli kaaosteorian perhosefekti, kun hän muisteli lauantaita, jolloin hän vihki Ilonan ja Eliaksen avioliittoon. Oli kuulas ja väreilevä huhtikuun iltapäivä, pari viikkoa ennen vappua. Varjoisten kulmausten viimeiset mustuneet lumikasat olivat sulaneet ja ensimmäinen leskenlehti ilmestynyt radanvarteen.

Sulhanen oli Auliksen hyvän ystävän Markus Heiskasen poika, vakava ja kunnianhimoinen teologian opiskelija. Morsian opiskeli nuorisotyötä. Aulikselle oli ollut suuri ilo, että he olivat halunneet juuri hänet vihkipapikseen.

Aulis oli hyvillä mielin. Pahin oli ohitettu, talvi oli jäänyt taakse, monessakin mielessä. Pilvetön taivas tuntui iloitsevan heidän kanssaan. Sisällä kirkossa valo oli pehmeää, levollista.

Penkkien päihin oli kiinnitetty valkoisia liljoja, samoja kukkia oli morsiuskimpussa. Häämarssina oli Bachin urkupreludi. Vihkipuhe oli syntynyt vaivattomasti viikko sitten. Aulis oli saanut ladattua siihen mielestään syvää hartautta ja riemua. Hänen ainoa huolensa liittyi kurkkuvaivoihin. Ääni saattoi yllättäen hiipua, muuttua katkonaiseksi ja puristeiseksi, vaiva joka oli piinannut häntä viime vuosina. Mutta Aulis luotti siihen, ettei niin kävisi nyt. Hän oli juhlapäivänä harmoniassa maailmankaikkeuden kanssa.

Kirkko tuli melkein täyteen, sillä koko sulhasen ja morsiamen laaja ystäväpiiri halusi olla todistamassa tätä hienoa hetkeä. Ilma oli sakeana partaveden ja parfyymin tuoksua. Tunnelma oli iloinen ja harras. Aulis ajatteli, että taivaan valtakunta tuntui aina olevan erityisellä tavalla läsnä, kun nuoret toiveikkaat ihmiset lupautuivat rakastamaan toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaisi. Varsinkin jos nuoret ymmärsivät mitä lupauksen tekeminen merkitsee, niin kuin tässä tapauksessa oli asian laita.

Aulis koki vahvan siunauksen lepäävän vihkitilaisuuden yllä, kun urkujen ensitahdit tulvivat saliin ja hunnutettu morsian asteli käytävää pitkin vakavan ja ylpeän isänsä saattamana. Jännittynyt sulhanen odotti aarrettaan alttarin luona silmät palaen.

Urkuri soitti innoittuneesti, ja Auliksesta tuntui kuin häntä olisi nostettu irti maasta, sen verran vain, että kengänpohjien ja kirkon lattian kivilaattojen väliin jäi millin ilmarako. Hän katseli lähestyvää morsianta melkein yhtä huumaantuneena tämän kauneudesta kuin sulhanen.

Morsiamen kermanvärisen hääpuvun helmat liikahtelivat arvokkaasti, kun hän asteli keskikäytävää pitkin. Aulis hengitti syvään ja valmistautui kahden nuoren ihmisen loppuelämän kannalta ratkaisevaan toimitukseen, kun seiniä vavahduttava räjähdys kajahti kirkkosalissa.

Terrori-isku. Se oli Auliksen ensimmäinen ajatus. Maailmalta oli kantautunut uutisia kirkkoihin kohdistetuista hyökkäyksistä, ja oli ollut vain ajan kysymys milloin se tapahtuisi täällä.

Hän seisoi alttarilla ja näki miten häävieraat sukelsivat penkkien väliin.

Sulhanenkin kyykistyi, painoi pään kumaraan ja nosti käsivarret takaraivon päälle suojaksi.

Morsian seisoi keskellä käytävää, yksin.

Aulis seisoi noin kymmenen metrin päässä morsiamesta. Räjähdyksen jälkeisen huumaavan, epätodellisen hiljaisuuden aikana he katsoivat toisiaan. Hetken Auliksesta tuntui kuin hän olisi kuullut järkyttyneen nuoren naisen ajatukset. Aivan kuin räjähdys olisi pyyhkäissyt pois esteet tajuntojen väliltä. Muut ihmiset olivat kadonneet ja menettäneet merkityksensä. Hän lähti liikkeelle, puikahti saarnatuolin sivusta pois alttarilta kirkkosalin puolelle ja riensi morsiamen luo.

– Oletko kunnossa? hän kysyi ja kosketti tytön käsivartta.

Morsian nyökkäsi, silmät olivat täynnä kyyneliä.

Häävieraat alkoivat varovasti kohottautua ylös. Penkkien suojaan maastoutunut sulhanenkin toipui ja tuli heidän luokseen.

– Mikä se oli? Aulis kuuli ihmisten kyselevän toisiltaan. He katselivat ympärilleen etsien selitystä tapahtuneeseen.

Räjähdys oli kuulostanut voimakkaalta, mutta kukaan juhlavieraista ei näyttänyt vahingoittuneen. Ikkunat olivat säilyneet ehjinä. Kukaan ei voihkinut haavoittuneena, kukaan ei maannut hengettömänä lattialla.

Urkuparvelta kuului kopinaa, ja hetkeä myöhemmin urkuri ilmestyi alakertaan. Räjähdyksestä ei ollut voinut kulua vielä minuuttiakaan, mutta Aulis oli ennenkin huomannut, että elämässä oli hetkiä jolloin aika tuntui ikään kuin venyvän. Muutamassa sekunnissa ehti ajatella läpi koko elämänsä.

Häävieraiden kysyvät katseet kohdistuivat urkuriin.

– Akku räjähti, mies ilmoitti ääni väristen.

– Akku? Mitä tarkoitat? Aulis kysyi.

Urkuri ei näyttänyt kuuntelevan.

– Pitää mennä terveyskeskukseen, hän sanoi ja suunnisti ulos korviaan pidellen. Hän käveli olkapäät korkealla, pää vasemmalle kallellaan, syntyi vaikutelma kuin hän olisi odottanut että korvasta putoaisi jotain, ehkä jokin pieni osa, joka oli vaurioitunut räjähdyksessä.

Aulis kiirehti miehen perään.

– Hei odota hetki, hän sanoi, mutta mies vain kiristi vauhtia. Aulis tarttui urkuria hihasta, kun tämä oli kiskomassa takkia ylleen.

– Ethän sinä voi kesken häätoimituksen lähteä, Aulis sanoi.

Mies osoitteli korviaan.

– Korvani soivat enkä kuule kunnolla, urkuri sanoi hiukan sumeasti. – Urut eivät nyt toimi. Minun pitää mennä. Tämä on työtapaturma.

– Mitä sinä tarkoitat? Eikö niillä muka voi soittaa?

– Minun täytyy nyt mennä, urkuri toisti. Hän puhui kovalla, vähän sävyttömällä äänellä. – Täytyy saada lääkäriltä todistus siltä varalta, että jotakin tulee.

Hääväestä oli selvästikin uskomatonta, että urkuri karkasi terveyskeskukseen kesken vihkimisen. Kirkkosalin vaimea puheensorina paisui tilanteen saamaa käännettä vastustavaksi pauhuksi. Elias ja Ilona olivat valmistelleet häitään vuoden. Jokainen yksityiskohta oli suunniteltu ja varasuunnitelmat laadittu, joten eihän tällaista voinut tapahtua, että häämarssi jäisi soittamatta.

Mutta urkujen räjähtämistä ei kukaan ollut ottanut huomioon.

– Akku, mikä ihmeen akku, ikinä kuullutkaan että uruissa on akku, eikö kirkkoon muka tule sähköä, Aulis kuuli joidenkin miesten jupisevan selkänsä takana.

Vahtimestari ilmestyi viimein paikalle, Aulis mietti missä mies oli piileskellyt. Miekkonen näytti kankealta kuin talviunilta herännyt karhu. Hän osoitti mustalla kankaalla peitettyä urkuharmonin kokoista möykkyä alttarin oikealla puolella ja selitti että häämarssin voisi soittaa sillä, mutta uuden urkurin etsiminen ei kuulunut hänen toimenkuvaansa.

Aulis kuuli äänensävystä, että taustalla oli luultavasti jokin seurakunnallinen, työnjakoon liittyvä kiista, johon ei ollut löytynyt vahtimestarin mielen mukaista ratkaisua.

Sulhasen äiti supatti Auliksen korvaan, että Matleenahan oli pappina tässä seurakunnassa, hän varmasti osaisi auttaa.

Aulis tunsi vastahakoisuuden tumman pohjavirran sisimmässään ajatellessaan, että hänen pitäisi pyytää entiseltä vaimolta apua. Avioeron jälkeen Matleena oli melkein päivittäin käynyt järjestelemässä Auliksen kotitöitä alkaen siitä, että valkopyykki ja kirjavat täytyi pestä erikseen. Ei hän Auliksen vaatteista välittänyt, mutta oli harmillista jos Aapon uudet farkut värjäsivät Adan valkoiset rintaliivit vaaleansinisiksi. Jotain sen suuntaista oli ehkä joskus tapahtunut, eikä Matleena tietenkään ollut voinut unohtaa sitä. Aulikselle oli syntynyt tarve pärjätä omillaan, ilman että hyvää tarkoittavan ja vastuuntuntoisen ex-vaimon täytyi puuttua kaikkeen.

– Haluatko, että minä soitan? Anneli kysyi.

– Ei kyllä minä, Aulis mumisi ja meni ulos.

Sää oli muuttunut entistäkin hehkeämmäksi. Aulis valitsi numeron, ja Matleenan vastatessa hän esitti asiansa hieman töksähtäen, kuulumisia kyselemättä. Matleena ei vaikuttanut yllättyneeltä sen vuoksi, että häntä tarvittiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja lupasi hoitaa asian.

– Soitan kohta takaisin, Matleena lupasi.

– Kiitos, arvostaisin sitä suuresti, Aulis mumisi.

Hän jäi seisomaan rappusille ja katseli vastapäistä puistoa, jonka puut eivät vielä vihertäneet. Hän huomasi ihmettelevänsä miksi urkujen oli pitänyt räjähtää juuri tällaisella hetkellä. Mikä sen oli aiheuttanut, sattumako? Vai sisälsikö tapahtuma jonkin salatun viestin. Pitikö hänen nyt oivaltaa jotain? Hän oli ollut pitkään sairauslomalla kurkkuvaivojen vuoksi, ja tämä oli tauon jälkeen ensimmäinen julkinen esiintyminen pappina. Mistä siis johtui, että nyt, kun hänen äänensä kulki, menivätkin urut rikki? Tapahtuiko elämässä asioita sattumalta, vai oliko kaikella tarkoituksensa?

Hän huomasi pohtivansa olisiko jokin aiempi, sinänsä aivan mitätön tapahtuma voinut aiheuttaa tämän, jokin sellainen mikä ei oikeastaan edes liittynyt häneen, niin kuin kaaosteoreetikot uskovat hirmumyrskyn syntyvän perhosen räpäyttäessä siipiään toisaalla.

Matleena piti lupauksensa, eikä Aulis ollut muuta kuvitellutkaan. Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen, eli ihailtavan nopeasti, urkurin sijainen saatiin paikalle.

Seremonia aloitettiin alusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aulis asettui alttarille, morsiamen isä ojensi käsivartensa ja morsian tarttui siihen. Hääväki nousi ylös ja kääntyi katsomaan. Urkuri soitti ensimmäiset tahdit.

Varaurkujen sointi toi erehdyttävästi mieleen vanhanaikaisen urkuharmonin, jota Aulis muisteli pikkupoikana soitelleensa kansakoulunopettajatädin ullakolla, mutta morsian asteli keskikäytävää yhtä hallitun arvokkaasti kuin edelliselläkin kerralla.

Auliksella ei ollut vaikeuksia äänen tuottamisen kanssa, hänen puheensa kulki vaivattomasti, aivan kuin entisinä hyvinä aikoina, ja pari saatiin vihittyä säädetyin menoin.

Hääjuhlaa vietettiin seurakuntatalolla. Morsian istui vastavihityn aviomiehensä vieressä ja oli paljon kauniimpi kuin Aulis oli muistanut. Ilonan pyöreän lapsekkuuden tilalle oli tullut tummempia sävyjä, ja näytti, kuin hän olisi yhden iltapäivän aikana siirtynyt lapsuudesta aikuisuuteen.

Häihin oli saapunut vanhauskoisia seurakuntaveljiä ja -sisaria ympäri Suomea, ja vaikka tällaisena juhlapäivänä kukaan ei halunnut puhua kirkkopolitiikkaa, siihen oli hyvä kuitenkin muutamalla sanalla viitata nyt, kun oltiin yhtä aikaa samassa paikassa. Aulis vaihtoi veljien kanssa näkemyksiä kirkon kehityksen suunnasta, joka oli kaikkien mielestä huolestuttava. Piispoista oli tullut harhaoppisia, papit eivät enää uskoneet neitseelliseen sikiämiseen, joten oliko mikään ihme, että ihmiset hylkäsivät kirkon. Ne jotka jäivät, kuvittelivat pelkän kirkkoon kuulumisen vievän autuuteen. Voi näitä kauhistuttavia aikoja.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä kirkon vaikeudet toivat lisää väkeä Timoteus-säätiön messuihin. Kirkkokansalla oli nostalginen kaipaus entisiin aikoihin, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset naisia ja ihmisten väliset hierarkkiset suhteet Jumalan säätämässä oikeaoppisessa järjestyksessä. Meneillään oleva vanhauskoisten vaino satoi sekin yllättäen heidän laariinsa. Marttyyrien veressä on kirkon siemen, oli vanha totuus, ja heidänkin yhteisöihinsä liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä.

Antoisien keskustelujen lomassa Auliksen katse etsiytyi morsiameen. Hän kiinnitti huomiota siihen miten tämä istui liikkumatta ja sulhasesta poispäin kääntyneenä. Sulhasenkin olemuksessa oli jäykkyyttä. Aulis yritti selittää itselleen, että se oli uuden elämäntilanteen mukanaan tuomaa juhlavaa vakavuutta. Oli ihan oikein olla hiukan totinen näin tärkeänä päivänä.

Aulis lähti ulos haukkaamaan happea, hän kätteli mennessään muutaman häävieraan ja vastaili hiukan vältellen, kun häneltä kysyttiin kuulumisista. Ihmiset tuntuivat olettavan, ettei hän päässyt töihin konservatiivisen virkakantansa vuoksi. Se oli tavallaan totta, mutta juuri nyt hän oli ollut sairauslomalla terveysvaivojensa vuoksi.

Aulis selitti vastahakoisesti ääniongelmistaan, jotka olivat vuosien myötä entisestään pahentuneet, ja yritti olla ärtymättä, kun häntä taottiin selkään ja todettiin, että tuohan on psyykkistä hyvä veli, kyllä sinun kurkkusi paranee, kunhan saat elämäsi järjestykseen.

Hän joutui selittämään, että perheongelmat oli jo ratkaistu ja avioero astunut voimaan ajat sitten, mikä selvästi tuli yllätyksenä joillekin. Myös sitä varten piti keksiä selitys, että lapset eivät olleet tulleet häihin. Oli kiusallista myöntää, että pätevää selitystä ei ollut, lapset vain eivät olleet enää lapsia vaan nuoria, eivätkä he tällä hetkellä tuntuneet olevan oikein kenenkään hallinnassa.

Hän astui ulos sisäpihalle, hengitti syvään, tuntuipa mukavalta päästä hetkeksi raittiiseen ilmaan. Hän ei ollut huomannutkaan, että ilma seurakuntakodilla oli käynyt niin tukalaksi. Hän katseli narsisseja, jotka olivat nyt puhjenneet loistoonsa. Pian ne korjattaisiin pois, ja niiden tilalle istutettaisiin jotain kesäisempää.

Aulikselle tuli tunne, että hän olisi halunnut pysäyttää kevään etenemisen juuri siihen hetkeen. Nyt kaikki kaunis oli vielä edessä. Tuleva kesä oli unelmissa täydellinen, eikä mikään harmi tahrannut sitä. Sitten kun kesä aivan oikeasti tulisi, tulisivat samalla myös kärpäset ja itikat. Olisi liian kuumaa tai kuivaa tai sataisi päivittäin. Kesässä oli aina omat harminsa, mutta tällä hetkellä, kun se oli vielä edessä, niitä harmeja ei muistanut.

Ovi kolahti. Aulis kääntyi katsomaan ja näki morsiamen saapuvan. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain kannustavaa, mutta morsian ehti ensin.

– Siinä minä seisoin yksin, Ilona sanoi, hänen äänensä oli kohonnut kiihtymyksestä. – Maalitauluna keskellä kirkkoa.

Aulis ei ollut ennen tajunnut, että tytön silmät olivat tuollaiset, syvän meren vihreät. Nyt niiden lempeässä säteilyssä oli myös annos kiukkua.

– Eliaskin ryntäsi ensimmäisenä penkkien suojaan piiloon. Hän ei muistanut minua, koska hänellä oli niin kiire pelastaa oma nahkansa, Ilona jatkoi.

– Se oli niin yllättävä tilanne, Aulis sanoi. – Silloin ihminen toimii vaistomaisesti eikä ajattele nenäänsä pidemmälle. Onneksi kysymys ei ollut mistään vakavasta jutusta.

– Mutta entä jos olisi ollut?

Aulis jäi tuijottamaan Ilonaa.

– Eikö miehen tehtävä ole suojella naista? Ilona kysyi. – Me olimme viime syksynä kristillisellä parisuhdekurssilla, joka oli tarkoitettu avioliittoon aikoville, ja siellä nimenomaan painotettiin miten miehellä ja naisella on eri tehtävät ja nainen saa luottaa siihen, että häntä suojellaan.

Aulis ei ehtinyt vastata Ilonalle, kun ovi kolahti