Helena ja valhe

By Unto Koskela

Mitä tehdä, kun rakkaus, unelmat ja velvollisuudet repivät eri suuntiin?
Helena ja Erkki ovat naimisissa, mutta liittoa painavat monet vaikeudet. Erkin sairastama epilepsia on pakottanut miehen steriloitavaksi, sillä muuten avioliitto olisi jäänyt solmimatta. Unelma omasta lapsesta ei koskaan toteudu, ja mies ja vaimo purkavat onnettomuuttaan eri tavoin. Erkki turvautuu pulloon, Helena palaa Helsinkiin opiskelemaan.
Mutta sitten kaikki muuttuu. Helena tapaa toisen miehen, joka on terve ja joka vetää häntä puoleensa. Ja pian Helena huomaa olemansa raskaana ja naimisissa, sitoutuneensa kahteen mieheen. Hänellä on rakkautta molempia kohtaan, mutta ei se yksinään riitä tilannetta ratkaisemaan. Kun muita vaihtoehtoja ei ole, vaikuttaa avioero ainoalta oikealta teolta. Mutta millaista on rikkoa antamansa lupaukset, pettää läheistensä luottamus ja tehdä se, mikä itsestä tuntuu oikealta?
Unto Koskelan romaani vuodelta 1933 kuvaa koskettavasti avioliittoa, terveyttä, sairautta, lapsettomuutta ja oikein tekemisen vaikeutta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788728565995

Book preview

Helena ja valhe

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728565995

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Emme puhelleet toisillemme paluumatkalla, Erkki ja minä. Hän istui peräsimessä kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, karttaen kohtaamasta katsettani. Halusin olla rauhassa ajatuksineni ja asetuin kajuuttaan.

Tiesin, aavistin mitä Erkki ajatteli — että nyt oli välillämme kaikki ehdottomasti, peruuttamattomasti lopussa. Tämä kotimatka oli hänelle vain Golgatan tie — kotona minä naulitsisin hänet sille ristille, joka jo vuosikaudet oli häämöttänyt hänen taivaanrannallaan. Hänen kasvojensa naamion taakse kätkeytyi loputon määrä tuskaa — kaiken luhistumisen tietämys.

Ja kuitenkaan en vielä itse tiennyt, mitä halusin tehdä, mitä minun piti tehdä, mitä minun olisi viisasta tehdä. Päätäni särki — tuntui kuin kauhea painajainen yhä ratsastaisi rinnallani.

Sulkiessani silmäni olin yhä näkevinäni Erkin sellaisena kuin hänet olin nähnyt edellisenä yönä.. hirveänä, tiedottomana olentona, jota tauti riuhtoi väkevin kourin. Erkin, jota olin rakastanut — niin, jota yhä rakastin. Rakastin — sekavien ajatusten kaaoksessa oli tämä asia ainoa, josta olin varma. Kajuutanovesta vilkaisin häneen, taivasta vasten jyrkkänä erottuvaan kauniiseen päähän, kasvoihin, joihin eilisestä oli uurtunut muutamia syviä juovia lisää. Ei, rakkauteni ei ollut muuttunut.

Oli helppo ajatella vain sitä, unohtaa kaikki muu. Minunhan täytyisi halveksia itseäni, jos nyt osoittautuisin pelkuriksi — kun olin pysynyt itselleni ja rakkaudelleni uskollisena näin monet vuodet. Saisiko rohkeuteni pettää nyt, kun olin nähnyt sen, minkä alusta asti olin tiennyt kerran saavani nähdä? Itse asiassahan ei mitään ollut muuttunut siitä hetkestä, jolloin olin hänen vaimokseen lupautunut.

Saavuimme kotilaituriin. Yhä vaieten laski Erkki purjeet, kantoi tavarat sisään ja sulkeutui sitten huoneeseensa. Ja yhä edelleen hän karttoi katsomasta minuun, ikäänkuin häveten ja peläten jotakin. Minun olisi pakko puhua hänen kanssaan asiasta, mutta ei vielä, ei vielä. Ensin oli minun päästävä lopullisesti selville siitä, mitä hänelle sanoisin. Tai paremminkin, miten sanoisin sanottavani niin, että saisin hänet vakuutetuksi siitä, että todella tarkoitin mitä sanoinkin. Hän ei saanut jäädä siihen uskoon, että puhuin ainoastaan säälistä, etten halunnut heti antaa hänelle lopullista, musertavaa iskua.

Säälistä — niin, sittenkin tunsin sääliväni häntä syvästi. Kenties oli rakkauteeni aina liittynyt hyvin paljon sitä. Muistan monet kerrat hänen levätessään vierelläni katselleeni häntä melkein samanlaisin tuntein kuin äiti katsoo vieressään nukkuvaa sairasta lasta. Hänhän oli sairas, herkkyydessään, liioittelussaan, rakkaudessaankin. Tiedän, mitä hän on kärsinyt kuluneina vuosina, kärsinyt ylpeänä ja yksinäisenä, haluamatta näyttää sitä puolta itsestään minulle. Tiesin, että pienimmästäkin vihjauksestani hän olisi valmis antamaan minulle vapauden — jota en halunnut, mutta jota hän yhä kuvitteli minun haluavan, nyt varmaankin vielä enemmän kuin koskaan ennen.

Illalla menin hänen huoneeseensa. Hän säpsähti kuullessaan askeleni ja katsoi minuun hetken kuin vainottu eläin.

— Erkki, tiedän mitä ajattelet, mutta —

— Halusit tulla sanomaan, että olen aivan oikeassa?

Hänen äänensä oli aivan väritön. Viivyin hetken ennenkuin vastasin — salamana välähti mieleeni toinen tilaisuus, jolloin hän samalla tavalla oli odottanut vastaustani yhtä varmana siitä, että se olisi musertava. Silloin, kun hän oli ensi kerran kertonut minulle sairaudestaan …

— Ei, Erkki. Olet väärässä.

Oli ikäänkuin hän ei olisi kuullut sanojani. Hän oli edelleen kuin turtunut — hän oli liian syvälle painanut mieleensä sen kuvitelman, josta halusin hänet vapauttaa.

— Sanoin, että olet väärässä. En käsitä, miksi sinä luulet minun muuttaneen mieltäni nyt, kun olen joutunut näkemään — sen asian. Minähän tiesin alusta pitäen, että kerran tulisi sekin hetki, ja vaikka se onkin viipynyt näin kauan, on asia sama.

Olin istuutunut hänen viereensä. Hitaasti, niinkuin unesta heräten hän vilkastui ja katsoi minuun ihmetellen. Saatoin katsoa häntä silmiin lujasti — olinhan puhunut totta.

Vihdoin — oli kenties kulunut minuutteja — hän sanoi, pudottaen joka sanan huuliltaan kuin pitkän miettimisen jälkeen:

— Helena, rakas — olen alunperin tiennyt, miten suurenmoinen ihminen sinä rakkaudessasi olet, mutta tämä on liikaa. Olen miettinyt asiaa koko päivän — ja tuntisin olevani roisto, jos yhäti käyttäisin hyväkseni sinun uhrautuvaa rakkauttasi. Tiedän, mitä sinun on täytynyt maksaa tästäkin päätöksestäsi — vaikken epäilekään sen vilpittömyyttä. Mutta katsohan, kaikella on rajansa. Olen saanut sinulta näinä vuosina jo niin suunnattoman paljon, etten voi sitä kuvailla. Ethän sinä ole sokea — näethän, minne tämä tie sinut lopulta johtaa? Sinä taistelet itseäsi vastaan kaikin voimin — mutta loputtomiin sitäkään ei voi jatkua. Ja minulle olisi kenties sittenkin helpompaa, jos loppu tulisi pian. Olenhan sanonut sen sinulle jo ennenkin — muistathan — mutta sinä et ole halunnut uskoa minua. Etkö vieläkään?

Minun teki mieleni nauraa. Hullu mies — taisteli yhä kynsin hampain sellaista vastaan, joka oli hänen suurin toivomuksensa. Mutta samalla ymmärsin häntä. Kenties hän saattoi olla oikeassa mitä tuli tulevaisuuteen, mutta sehän ei vielä kuulunut tähän.

— Tuo ei minuun vaikuta, sanoin. — Olet sanonut sen jo ennen, kuten huomautit — ja minä vastaan samalla tavalla. En minä halua päästä sinusta — en nytkään. Olkoon, että olisi vielä parempi, jos olisit terve — eikä minun tarvitsisi nähdä sellaista kuin … Mutta minä tyydyn tähänkin.

Hän hymähti katkerasti.

— Älä viitsi! Tiedät hyvin, ettei tämä ole ainoa seikka, joka voisi olla paremmin. Se toinen asia on vielä tärkeämpi, sinulle vielä merkitsevämpi kuin minulle. Miksi kiertäisimme asiaa, jota koko kesän olemme kumpikin eriksemme hautoneet mielessämme. Sinä kaipaat mielettömästi lasta, jota et voi minun kanssani saada.

Se oli kuin isku. Tällä hetkellä se ei ollut juolahtanut mieleeni — mutta kyllä lukemattomat kerrat ennen. Miksi Erkin piti juuri nyt ottaa se puheeksi?

— Niin, puhukaamme vain suoraan, koska niin tahdot. Olet oikeassa — se seikka on todella minulle tärkeä. Varsinkin tänä kesänä olen sitä ajatellut enemmän kuin muulloin. Mutta — sekin on asia, jolle me emme mahda mitään. Etkö sinä nyt todellakaan jaksa uskoa sitä tosiseikkaa, että minä olen alistunut asioihin, joille me emme mahda mitään.

Kurkkuani kuristi itku.

— Emme mahda? Mutta sinähän voisit sen asian muuttaa itsellesi sellaiseksi kuin haluat. Sinä vain kuvittelet tekeväsi minulle suurta vääryyttä, jos kurkottaisit kätesi omaa onneasi kohden. Eihän sinun velvollisuutesi ole uhrata kaikkea minun hyväkseni — varsinkaan silloin, kun minä en itse halua sinua pidättää. Usko minua, Helena, parin vuoden kuluttua, ollessasi naimisissa jonkun toisen kanssa ja imettäessäsi omaa lastasi sinä olisit minulle kiitollinen. Tietysti ero koskisi minuun — mutta kerran on minunkin vuoroni uhrata jotakin sinulle.

Kiusaus. Painaessani kuumia kasvojani viileään tyynyyn näin hengessäni Erkin maalaaman kuvan … Jos antaisin hänelle myöten, olisi se saavutettavissani — voisin olla äiti. Mutta sitten näin toisen kuvan — Erkin yksinäisenä, ehkä katkerasti katumassa tekemäänsä uhrausta, joksi hän sitä nimitti. Tiesin, että ottaessani sen vastaankin, saatuani kauan kaipaamani lapsen en koskaan voisi tuntea itseäni täysin onnelliseksi tietäessäni, mitä se olisi hänelle maksanut, mihin hintaan olisin sen onnen saavuttanut.

— Ei, Erkki. Ei se käy. Erehdyt luullessasi, että sinun ehdottamasi ratkaisu olisi minulle onnellisin. Sen, mitä silloin toisessa suhteessa voittaisin, menettäisin toisessa. Vai luuletko, että lapsenkaipuuni on niin puhtaasti eläimellistä, ettei siihen liittyisi minkäänlaista mielikuvaa isästä — luuletko, että siis voisin rakastaa sinua ja saada lapsen toisen kanssa? Loukkaat minua sillä.

— Tulisit rakastamaan sitä toista miestä siksi, että hän on lapsesi isä.

— En koskaan. Minähän rakastan sinua.

Tiesin puolustavani huonosti asiaani. Vaikkei johtunut mieleenikään antaa hänen todistelujensa vaikuttaa itseeni, en sittenkään voinut olla ajattelematta sitä kiellettyä hedelmää, jota hän tarjosi minulle. Herra Jumala — saihan sitä edes ajatella.

— Tämä on täysin hedelmätöntä keskustelua. Vakuutan sinulle, etten ota kuullaksenikaan ehdotuksiasi. Tiedän, ettet halua pakottaa minua eroon vasten tahtoani — ja se olisi ainoa keino, jolla saisit tahtosi ajetuksi lävitse.

Melkein pakenin hänen luotaan. Miksi, miksi hänen täytyikään kiusata minua ja itseään näin? Miksei hän voinut uskoa sanojani ja olla onnellinen, niinkuin tahdoin ja toivoin hänen olevan.

Yöllä mietin hänen sanojaan — toisesta miehestä. Niinkö vähän hän tunsi minua, että hän saattoi uskoa minun voivan rakastaa jotakin vain siksi, että hän olisi lapseni isä? Että minä saattaisin antautua miehelle, jota kiinnittäisi minuun vain hetkellinen intohimo — ja sitten ruveta rakastamaan häntä sen vuoksi? Naurettavaa. Niinkuin yleensäkin koko Erkin äskeinen puhe. Uhrauksista ja muusta. Eikö nainen rakastaessaan uhraa mielellään vaikka kaiken omistamansa — senkin, mitä hän mahdollisesti voisi omistaa?

Päivät kuluivat eikä asiasta enää keskusteltu. Erkki oli vähäpuheinen ja loi toisinaan minuun tutkivan katseen ikäänkuin haluten tietää, mietinkö minä hänen ehdotustaan edelleen. Toisinaan, kun äkkiä puhuttelin häntä haluten sanoa hänelle jotakin, hän säpsähti ikäänkuin odottaen minun nyt ilmoittavan suostuvani siihen, mitä hän oli ehdottanut. Ja joka kerta olin havaitsevinani helpotuksen ilmeen hänen kasvoillaan, kun puhuinkin jostakin muusta asiasta.

Tuli onneksi muutto kaupunkiin — ja sen mukana niin paljon puuhaa, ettei meille jäänyt aikaa palata asiaan. Mutta tiesin, että ennemmin tai myöhemmin hän ottaisi sen uudelleen puheeksi — ja tulisi varmasti saamaan minulta saman vastauksen. En aikonut antaa hänelle myöten.

Yhden seikan hän oli saanut aikaan — tuo hänen mainitsemansa ’toinen mies’ jäi kummittelemaan mieleeni. Sillä tavalla, että rupesin puolittain itsetiedottomasti ajattelemaan tuttaviani siltä kannalta — punnitsin heitä ja heidän mahdollisuuksiaan, mietin, voisinko kenellekään heistä luovuttaa Erkin asemaa elämässäni. Tiesin tekeväni väärin Erkkiä kohtaan tällä, mutta leikki huvitti minua. Tunsin voimani ja tiesin, että se oli vain leikkiä. Mutta huomaamattani olin näkevinäni tuossa kuvitellussa lapsessani jonkun tuntemani miehen piirteet, hänen äänensä, luonteensa. Ja joskus yksinäisinä öinä kuvittelin itseäni jonkun muun kuin Erkin käsivarsilla — seuraavassa hetkessä häveten ajatuksiani. Mahdotonta — minähän rakastin vain Erkkiä enkä koskaan voisi muuta tehdä.

II

Oli sateinen sunnuntaiaamu. Lojuin yhä vuoteessa maistellen aamukahvia, jo hiukan jäähtynyttä. Ei ollut minnekään kiirettä — Erkki oli jo aikoja sitten lähtenyt metsälle, jossa hän nykyisin kävi enemmän kuin ennen. Kenties häntä ei haluttanut jäädä pitkiksi sunnuntaipäiviksi kanssani, kun vielä oli ratkaisematta asia, jonka hän oli jättänyt