Pelargonian pitkä varjo: Kari Kuuvan elämä

By Mikko Mattlar

Kari Kuuva (1946-2018) oli 1960-luvun nuorison suosikkilaulaja ja menestynyt lauluntekijä, jonka elämästä ei puuttunut dramatiikkaa. Vitsillä varttitunnissa kirjoitettu Tango pelargonia nosti 18-vuotiaan Elvis-fanin listojen kärkeen. Tanssilavoilla Kuuvalle selvisi, ettei tango ollut Suomessa leikin asia.

Värikkäästi eläneen lauluntekijän kynästä syntyi hittejä sekä itselle että muille. Daa-da daa-da, Pienen pojan haaveet ja monet muut Kuuvan kirjoittamat ikivihreät soivat edelleen. Lauluntekijää muistelevat kirjassa kymmenet ystävät ja musiikkialan yhteistyökumppanit. Kuuvan omat ajatukset urastaan ja elämästään kulkevat mukana vanhojen haastattelujen avulla.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 29, 2023
• ISBN: 9789528041467

Mikko Mattlar

Mikko Mattlar on helsinkiläinen dj, musiikkitoimittaja ja tietokirjailija.

Book preview

1. Lapsuus ja nuoruus (1946–1963)

Kari Olavi Kuuva syntyi helmikuun 20. päivänä 1946 klo 13.40 Tampereella Kuuvan perheen esikoisena. Sisaruksia ei myöhemmin siunaantunut, joten hän jäi perheen ainokaiseksi. Karin isä Olavi oli insinööri, äiti Marjatta kotirouva. Olavi ja Marjatta olivat menneet sota-aikana kihloihin ja 15. tammikuuta 1944 naimisiin. He olivat kolmekymppisiä esikoisensa saadessaan: Olavi oli syntynyt 26. marraskuuta 1916 ja Marjatta reilua vuotta aiemmin, 20. elokuuta 1915.

Karin isä tuli rautatieläisperheestä. Olavin isä David teki työuransa sähköttäjänä, linjakirjurina ja lopuksi asemapäällikkönä. Kaikki toimenkuvat liittyivät junaliikenteeseen. Asemien sähköttäjät viestittivät keskenään ennen puhelimen keksimistä, ja kirjurit olivat virkamiehiä, jotka kävivät tarkastamassa asemien kirjanpitoa. Karin isoisä eteni rautateiden parissa tehtävästä toiseen vaihtaen samalla paikkakuntaa. Hän työskenteli Kausalassa, Hiitolassa, Antreassa, Imatralla ja Maaselässä, kunnes päätyi Haukivuoren asemapäälliköksi vuonna 1948.

Äiti Marjatta oli omaa sukua Pietiläinen. Suku vaikutti Hankasalmella ja Rautalammin Kärkkäälän kylässä, jossa Pietiläisen suvun edustajat viljelivät vanhaa savolaista maaperää vuosisatojen ajan. Marjatan isä Abraham toimi lukkarina Viitasaarella, Jämsässä ja Tampereella sekä kauppiaana Jämsässä. Marjatta oli perheen neljästä tyttärestä nuorin. Abraham oli jo 53-vuotias nuorimmaisensa syntyessä, ja hän kuoli Karin äidin ollessa vasta viiden vanha. Kari ei ehtinyt koskaan tavata äidin puoleista isoisäänsä, joka harrasti Pietiläisen suvussa musiikkia vahvimmin. Lukkariaikoinaan hän oli säveltänyt harrastusmielessä kirkkomusiikkia.

Kuuvan perheen ainokainen kastettiin Tampereen Aleksanterin kirkon kappelissa 5. toukokuuta. Pian tämän jälkeen Karin isä aloitti Karin lapsuusmuistoja sisältävän kirjan tekemisen ja leikkasi siihen lehdistä Karin synnyinkevään uutistapahtumia. Niihin kuuluivat muun muassa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot, joissa presidentti Risto Ryti sai kymmenen vuotta kuritushuonetta. Isän kirjoittamista alkusanoista käy ilmi, miten sekavissa tunnelmissa sodan jälkeen aloitettiin jälleenrakennusta. Sekä Suomen valtiolla että juuri syntyneellä lapsella oli kuitenkin toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Aika, jona synnyt on suurten mullistusten ja muutosten aikaa. Kaikki vanhat ihanteet on rikkirevitty ja uudet kasvot ovat ryhtyneet rakentamaan parempaa maailmaa. Tänä hetkenä ei näiden uusien virtausten ja uudistusten onnistumisesta voi sanoa mitään varmaa. Suomi, isänmaamme, monta kovaa kokenut, kamppailee nyt epätoivoisesti kohti uutta, parempaa tulevaisuutta. Sen vaikeudet ovat suuret. Juuri päättynyt sota pirstoi sekä maan että kansan. Uudet tuulet ovat muuttaneet monta asiaa päinvastaiseksi. Se mikä ennen oli isänmaallista on nyt pilkkaa ja epädemokraattista. Ne miehet jotka ennen uhrasivat kaikkensa tämän maan hyväksi ovat nyt tuomittuja. Mutta ihmiset ja valtiot ovat erehtyväisiä. Tulevat ajat näyttävät mikä on parempaa, oikeampaa ja kansakunnallemme onnellisempaa. Nyt ei ole varaa kenenkään painaa päätä alas ja heittäytyä tuulten vietäväksi – ei, jokaisen on käytävä rohkeasti ja voimiaan säästäämttä kiinni siihen työhön, jonka tarkoituksena on rakentaa tämä maa uudeksi, eheäksi ja itsenäiseksi kansakunnaksi, jossa jokaisen yksilön toimeentulo on turvattu ja jossa jokainen tuntee itsensä vapaaksi ja onnelliseksi. Tällainen on ajankohta, jona aloitat elämäsi. Moni asia on varmasti jo silloin muuttunut kun sinä aktiivisesti otat osaa tähän jälleenrakennustyöhön.

(Karin isän kirjoitus Karin lapsuuskirjassa, Riihimäki 18.5.1946)

Karin isä oli muuttanut Riihimäelle Tampereelta töiden perässä pian lapsensa syntymän jälkeen. Lokakuussa 1946 muu perhe seurasi perässä. Sodanjälkeinen Riihimäki oli kasvava kauppala, jonka katukuvaa leimasivat varuskunta ja lasitehdas, mutta paikkakunnan väkimäärä oli pienempi kuin nykyinen noin 30 000 asukasta. Kuuvan perhe sai asunnokseen kaksion aivan kaupungin keskustasta elokuvateatteri Riihilinnan talosta Keskuskatu 8:sta. Myöhemmin elokuvateatteri tunnettiin kaupungissa Gilda-nimellä. Kari muisteli nukkuneensa satoja päiväunia Riihilinnan ylimmän kerroksen kulmaparvekkeella. Valveilla ollessaan Kari oli isänsä muistiinpanojen mukaan rauhallinen, kiltti, mietiskelevä ja luova. Piirtäminen kiinnosti häntä jo ennen puhumaan oppimista.

Karin vanhemmat Marjatta ja Olavi Tampereen Pyynikillä seurusteluaikoinaan kesällä 1939.

Karin vanhemmat menivät naimisiin sota-aikana.

Puistokuvaaja ikuisti kolmihenkiseksi kasvaneen perheen kesällä 1946 Riihimäellä.

RIIHIMÄEN KAUTTA HAAPAKOSKELLE

Karin isä työskenteli insinöörinä Sako Oy:ssa. Työpaikka vaihtui yhtiön toimipaikasta toiseen, joten vuonna 1950 Karin perhe muutti Riihimäeltä Pieksämäen lähelle Haapakosken ruukkikylään. Vuonna 1844 toimintansa aloittaneessa ruukissa oli valmistettu rautaa jo miltei sata vuotta. Kun Kuuvan perhe saapui kylään, toiminta keskittyi sotakorvaustuotteiden valmistukseen. Karin isästä tuli Haapakosken tehtaalle piirustuskonttorin päällikkö.

Äidin ja pienen Karin kesänviettoa.

Perhe sai nyt kodin, jossa Kari pääsi kesällä vapaasti ulos. Riihimäen kauppalan keskustassa sijainneessa ylimmän kerroksen asunnossa se ei samalla tavalla ollut mahdollista. Ruukkikylän läpi virrannut Haapajoki näkyi Kuuvan perheen makuuhuoneen ikkunasta, ja läheiseen Soukkasen järveen pääsi kesällä uimaan päivittäin. Asumismukavuutta heikensivät kuitenkin sähköhellan, juoksevan veden ja sisävessan puuttuminen. Näihin mukavuuksiin perhe ehti Riihimäellä jo tottua.

Kari teki Haapakoskella laulu-uransa ensimmäisen julkisen esiintymisen. Hän lauloi maantien poskessa käsi ojossa suosikki-iskelmä Kulkurin kaihoa ohikulkijoille, sillä isä oli valitellut kotona leivän ansaitsemisen olevan kovaa hommaa, ja Kari päätti kolmevuotiaan tarmolla auttaa häntä. Kun tehtaan työntekijät poistuivat töistä neljän-viiden maissa, Kari ryhtyi laulamaan heille raikuvalla äänellä. Jotkut ohikulkijat antoivat rahaa, joten hän rupesi laulamaan toinen käsi ojossa ja vei sen jälkeen ylpeänä kotiin ensimmäisen tienestinsä.

Haapakoskella lähtivät juorut liikkeelle. Hierarkkisessa tehdaskyläyhteisössä ihmeteltiin, kuinka insinöörin perheellä meni niin huonosti, että kolmevuotias poikakin pantiin kylänraitille laulamaan. Näihin puheisiin loppuivat Karin katulaulajakeikat. Isä ja äiti järkyttyivät suunnattomasti. Se oli heistä kauhean nöyryyttävää ja he miettivät, mitä heistä nyt ajatellaan, kun heidän poika tuolla kylänraitilla laulaa käsi ojossa. Ihmiset ajattelevat, että poika on pantu kerjuulle. Sain sitten varoituksen, että ei saa tehdä sellaista, Kari kertoi.

Olavi-isä opetti Karille ensimmäiset iskelmät.

Iskelmämelodioita hän oli alkanut rallatella jo ennen puhumaan oppimista. Kotona laulettiin paljon, joten musiikki oli Karin varhaislapsuudesta lähtien lähellä häntä. Isä tykkäsi laulella huvikseen uusimpia iskelmiä, ja hänellä oli tapana opettaa niitä myös Karille saunassa. Civilization eli Henry Theelin vuonna 1948 levyttämä Sivistys oli ensimmäisiä lauluja, joita Kari lapsena oppi. Lapsuudesta jäi mieleen myös Istanbul. Sen levytti Suomessa Olavi Virta Karin ollessa kahdeksanvuotias. Hän rakasti tuolloin iskelmiä ja teki näin myöhemminkin.

Lapsuudenkodistaan Kari puhui lämpimästi. Siellä noudatettiin perinteisiä arvoja eli kotia, uskontoa ja isänmaata. Isäänsä Kari muisteli ehdottomana auktoriteettina, johon hänellä kuitenkin oli lämpimät välit. Karin lapsuuskirjaan isä on kirjoittanut saunakeskusteluista, joissa Kari kyseli isänsä vartalossa näkyvistä luotien jäljistä. Ne olivat peruja sotavuosilta hiukan ennen Karin syntymää. Isä arvosti yleissivistystä, joten Karille alettiin jo lapsena ostaa tietokirjoja, ja innostus lukemiseen säilyi läpi elämän. Isä opetti Karille myös erätaidot.

Olavi-isän suurimmat taiteelliset lahjat kohdistuivat piirtämiseen ja puuveistosten tekemiseen. Niissä hän oli todella taitava. Karin lapsuusajoista kertova päiväkirja on täynnä isän kuvituksia Karin varhaislapsuuden tapahtumista. Kirjan puiset kannet isä veisti itse. Myös sota-aikaan rintamalla syntyi puuveistoksia, joista osa on vieläkin tallessa.

Karin lapsuuden kesämuistot keskittyivät pitkälti Etelä-Savoon. Hänellä oli sukua ympäri maakuntaa Mikkelissä, Puumalassa ja Haukivuorella. Kuuvan kolmihenkinen perhe hoiti sukulaisreissut Haapakoskelta muualle Savoon linja-autolla tai pyöräilemällä pitkiä matkoja. Isoisä oli asemapäällikkönä vajaan 60 kilometrin päässä Haukivuorella, joten matka isovanhempien luokse ei ollut valtavan pitkä. Isoisän luona näkemästään rautatieläisen elämästä Karille jäi paljon lapsuusmuistoja.

TAKAISIN TAMPEREELLE

Kuuvan perhe palasi Haapakoskelta Tampereelle, kun Kari meni kouluun ensimmäiselle luokalle. Tamperetta hän piti varsinaisena kotikaupunkinaan, sillä monet keskeisimmistä lapsuusmuistoista liittyivät kaupungin elämään 1950-luvulla. Lapsuuden joulut alkoivat aattoaamun aikaisella kuusenhakumatkalla Tammelantorille, jossa oli kymmeniä kuusikauppiaita ja satoja asiakkaita. Karin isä katseli insinöörin tarkkuudella kuusen muotoa, väriä ja hintaa, joten sopivaa joulupuuta etsittiin joskus parikin tuntia ennen kuin kaupat syntyivät. Joulurauhan julistuksen aikaan alkoivat kuusen koristelu ja joulunvietto.

Nuoruuttaan myöhemmin muistellessaan Kari oli onnellinen, että hän sai viettää sen juuri Tampereella. Nuoruusmuistojen tapahtumapaikkoina toimivat Hämeensilta, Keskustori, Tempon talo, Kauppahalli ja monet muut kotikaupungin kohteet. Koulutie alkoi Kalevan kansakoulussa, jossa ensimmäisen luokan oppilas pääsi syyslukukauden läpi tasan kahdeksan keskiarvolla. Yhdeksiköt tulivat huolellisuudesta, äidinkielestä ja laulusta, todistuksen ainoa kymppi

Kari joulunvietossa Tampereen Vainiokadulla vuonna 1952.

Ekaluokkalainen Kari kaverinsa kanssa.

käytöksestä. Ehkä jo ensimmäinen todistus antoi viitteitä siitä, mihin suuntaan Karin lahjakkuus viittasi. Keväällä myös piirustus nousi kiitettävien arvosanojen joukkoon, heikoimmin sujuivat käsityöt. Kari osoitti jo lapsena melko selvää taipumusta kirjalliseen lahjakkuuteen, muttei niinkään käytännölliseen.

Koulunumerot pysyivät tasaisina läpi lapsuusajan. Kari oli kahdeksikon keskiarvon oppilas, jolla oli selkeinä vahvuuksina äidinkieli, laulu ja piirustus. Kolmannella luokalla myös uskonnonnumero nousi kiitettäväksi, mutta käsitöiden vitoset ja kutoset laskivat todistuksen keskiarvoa. Jos käsityöt ja liikunnan jätti pois, Karin kansakouluajan todistusten keskiarvo lähenteli yhdeksikköä. Lukupäätä hänellä selvästi oli.

Kari kiitteli myöhemmin isäänsä innostamisesta lukemisen ja erityisesti tietokirjallisuuden pariin. Antiikin tarinoista tehtiin 1950-luvun lapsille suorasanaisia versioita, joita Kari luki ja oppi näin tuntemaan ne. Palkintojakin tuli: juuri 11 vuotta täyttänyt Kari sijoittui töillään toiseksi ja neljänneksi Kansakoulujen henkisten kilpailujen piirustussarjassa keväällä 1957. Ensimmäinen suuri esiintyjärooli oli Kalevan kansakoulun näytelmäkerhon Suojelusenkeli-näytelmässä kolmannella luokalla. Uskonto kiinnosti Karia muutenkin, ja hän mietti ryhtyvänsä teologiksi tai papiksi, jos saa käytyä koulut kunnialla loppuun.

Kolmihenkinen Kuuvan perhe Inkilän kartanon portailla Juvalla.

Vaikka perhe oli muuttanut Tampereelle, kesät vietettiin edelleen sukulaisissa Savossa. Karilla ei ollut sisaruksia, mutta loma-ajat eivät vaikuta hänen päiväkirjojensa perusteella mitenkään yksinäisiltä. Suuriin ikäluokkiin syntynyt poika löysi ikätovereita mihin tahansa menikin, ja kavereita Karilla vaikutti olevan aina. Heidän lisäkseen lähipiiriä olivat sekä isän että äidin puolen sukulaiset, joihin Kuuvan perhe piti kiinteää yhteyttä.

Linja-auto pysähtyi. Ovi aukeni ja raikas ulko-ilma tulvahti sisälle. Tämä oli Puumalaa. Tuolla näkyi Ikosen talo jonne meidän piti mennä lomaa viettämään. Tiellä tallusteli Alli-täti ja pikku Tapani. He olivat tulleet meitä vastaan. Ilma oli ihmeen tyyni ja kirkas. Auto lähti rämisten eteenpäin ja katosi näköpiirin taa. Kesäperhoset leijailivat ilmassa, kukat tuoksuivat ja linnut lauloivat. Tallustelimme polkua pitkin. Tapani katseli pyöreillä silmillään ujosti meitä. Pian olimme tuvassa. Tuolta tuli Eeva-täti maitohuoneesta. Aitan takaa tuli Matti-setä hevosineen. Minä ja Tapani lähdimme tutkimusmatkalle. Tulimme navettaan. Karsinassa oli sika-possu. Se mörähti jotain sian kielellä jota en ymmärtänyt.

(Puumalassa 9.7.1957, Karin päiväkirja)

Kesät sujuivat päiväkirjojen mukaan uinti- ja kalareissuja tehden. Puumalan lisäksi Karin perheen vakituinen lomakohde oli Juvalla sijainnut Inkilän kartano, jossa asui lisää sukulaisia. Kari muisteli myöhemmin mielellään lapsuutensa kesiä kartanossa. Sota-aikana rakennusta oli käytetty päämajan toimintaan, ja marsalkka Mannerheim asui siellä kahden viikon ajan. Myöhemmin rakennuksen osti oopperalaulaja Martti Talvela, joka menehtyi kartanon salin lattialle tanssiessaan tyttärensä häitä kesällä 1989. Kesällä 1957 kartanossa viihtyi tuleva suosikkilaulaja, joka ei tosin tulevaisuudestaan tuolloin vielä tiennyt.

Tänään heitti Jaakko kylmän kiven kaivoon. Mutta ei se sille tuntunut veden lämmön suhteen kun kävimme uimassa. Päivä oli pilvinen ja kolea kun sitä vastoin kaikki lomamme edelliset päivät olivat kauniita ja aurinkoisia pieniä ukonilmoja lukuun ottamatta. Päivä kului piirtämisellä ja lukemisella. Minun yksityis-huoneen (minulla oli oma huone) peilipöydällä oli vanha kumman näköinen kello. Siinä ei ollut viisareitakaan. Sen takana oli luukku. Uteliaisuudessa avasin luukun nähdäkseni koneiston. Se tärähti hiukan käsissäni. Silloin se alkoi soida. Siitä lähti ihanaa musiikkia. Huomasin kellon toisen puolen olevan soittorasian. Se oli joskus vedetty mutta rattaan väliin oli kai mennyt kivi joka tärähtäessä lähti pois. Soitin rasiaa kauan. Sitten söimme. Hilma-täti oli poiminut jälkiruoaksi mustikoita ja mansikoita. (Karin päiväkirja, 24.7.1957)

Musiikki oli elämässä mukana myös Inkilässä. Karin sukulainen Eine-täti saapui päiväkirjan mukaan seuraavan päivän iltana soittamaan kartanon flyygeliä. Soittaessaan hän lauloi ja sai pian laulukaverikseen 11-vuotiaan Karin. Kesälomareissu päättyi heinäkuun lopussa junamatkaan Mikkelistä Tampereelle. Riihimäellä vaihdettiin junaa ja käytiin katsomassa perheen vanhaa asuntoa. Perillä Tampereella odottivat säpäleinä olleet keittiön ikkunat, sillä kaupungissa oli satanut tulitikkulaatikon kokoisia rakeita. Kesäloma jatkui kotikaupungissa uintireissuilla Pyynikille ja Peltolammille. Kari viihtyi myös kirjastossa sekä Sorsapuistossa lintuja syöttämässä. Elokuvissa hän näki muun muassa Mister Coryn, Kuutamoserenadin ja musiikkielokuvan Paljon melua tyhjästä. Kaveripiiriin kuuluneen Kulon perheen huvilalla Teiskossa Näsijärven rannalla käytiin leikkimässä intiaania ja tehtiin sotamaalaukset hiilellä. Kari kävi myös ihmettelemässä Pyynikin ajojen moottoripyöräkisoja.

Koulunkäynti jatkui syksyllä 1957 oppikoulussa Tampereen klassillisessa lyseossa. Kari viihtyi koulussa ja löysi vapaa-aikana seuraa kaupungille. Elämä vaikutti olevan mallillaan. Häntä kiinnostivat elokuvat ja luonto, joten hän liittyi lyseon luonnontiedekerhoon. Musiikkikin on päiväkirjoissa mukana, mutta Sibeliuksen kuolinuutisen 11-vuotias Kari ohitti yhdellä virkkeellä. Samana päivänä järjestetty lyseon ja Salon yhteiskoulun poikien välinen jalkapallo-ottelu sai enemmän palstatilaa.

Koulussa yhdellä välitunnilla olimme kaikki ulkona. Ope vain oli yhden pojan kanssa luokassa. Silloin katto romahti luokasta. Onneks ei koko katto neliömetrin suuruinen ala kuitenkin. Ope säikähti melkein kuoliaaksi. Kattoa oli pudonnut suurin osa yhden pojan tuolille. Tunnilla Rehtori tuli luokkaan ja sanoi: Älkää välittäkö, eilen kun olin koulun kirjastossa putosi kirjaston katosta minun niskaani samanlainen pala.

(Karin päiväkirja 12.9.1957)

Syksyllä 1957 Kari seurasi Sputnik-tekokuun laukaisua. Murheita tuotti koulun päässälaskukokeista saatu nelonen, mutta runonlausunnassa Kari oli luokkansa paras. Vapaa-aika kului myös taidenäyttelyissä, perheen kanssa Masurkka-operettia katsomassa sekä pariin otteeseen Tampereen ortodoksisessa kirkossa. Kavereiden kanssa pyörittiin kaupungilla ja leikittiin Ei juu vaarinhousuja, vinkkiä, pistettä, purkkia sekä huhu kulkee -leikkiä. Karin elämää koskevat huhut kulkivat marraskuussa, kun hänen Pipa-tätinsä kuoli ja Karin äiti pukeutui tämän vuoksi surupukuun. Kalevan koulussa alkoi kiertää huhu, jonka mukaan Kari olisi kuollut. Tieto osoittautui kuitenkin vahvasti liioitelluksi.

ERILAINEN JO LAPSENA

Karin lapsuudenystävä Timo Timpa Lehtonen tutustui häneen kansakoulussa. Hän kuvaa Karia erilaiseksi tyypiksi kuin muut. Kari ei ollut kauhean liikunnallinen tai urheilullinen. Sitä enemmän hänessä olivat kuitenkin esillä visuaalinen ja audiopuoli. Muistan esimerkiksi välituntitapahtumia, että kun kello soi ja menimme välitunnille, Kari keräsi jengin ympärilleen. Koulussa oli iso piha, jota koko jengi käveli ympäri ja Kari kertoi jännittäviä kertomuksia. Kaikki välitunnit menivät mukavasti, kun Kari kertoi tarinoita. Hän oli kertojatyyppi. Koulusta Kari ei ollut innoissaan, mutta en tiedä omasta ikäluokastani kauheasti ketään, joka olisi ollut. Itsekään en kauheasti tykännyt kouluhommasta.

Lehtonen kävi kylässä myös Karin kotona, joka sijaitsi Tampereen ortodoksista kirkkoa vastapäätä. Kodin seiniltä hän muistaa mahtavan näköiset taulut, jotka olivat kaikki Karin isän maalaamia. Seinät eivät tarvinneet tapetteja, koska ne olivat täynnä niitä hienoja tauluja. Vaikka Karin isä oli insinööri ammatiltaan, todennäköisesti hän tykkäsi enemmän maalaamisesta. Ehkä jos perhe olisi elänyt jollakin toisella vuosikymmenellä, hän olisi ollut täysipäiväinen taiteilija. Silloin oli kuitenkin hyvin tavallista, että keikkamuusikoilla ja muilla taiteilijoilla oli kaksi duunia. Kun soittamisella ei tienannut tarpeeksi, täytyi tehdä jotakin muuta. Karin isän leipä lähti insinööritöistä ja hän teki taide teoksia vapaa-ajallaan. Karin isä oli hyvin vähäpuheinen ja ehkä vähän etäinen, mutta kommunikaatio tapahtui Karin isällä myös tämän taiteen kautta. Äiti oli varmaan sitten se, joka piti perheen kasassa. Hän oli todella lämmin ihminen ja sellainen hanhiemo, joka piti huolta perheestään. Minulla on hänestä tosi lämpimät muistot.

Kari sai näihin aikoihin ensimmäiset orastavat kokemuksensa rock’n’rollista. Ne tarjosi amerikkalaislaulaja Louis Prima, jonka Buona Sera sai kansakoulua käyneen Karin menemään pitkin seiniä. Onko tuollaista olemassa, hän ajatteli kuullessaan laulun, sillä se oli ollut niin mahtava. Lapsuuden suosikkilauluja olivat myös Banana Boat Song sekä Guy Mitchellin Singing The Blues, joka teki Kariin todellisen vaikutuksen jo kymmenvuotiaana. Näiden laulujen jälkeen Kari tykästyi hetkeksi suomalaisnuorison suosikkilaulajaan Paul Ankaan.

Tärkeitä ensimmäisiä esiintymiskokemuksia toi partioharrastus. Sen Kari aloitti lokakuussa 1957 seurakunnan lippukunnassa Hiipan pojissa. Kolkkapoikavaiheen jälkeen Kari liittyi Hirvet-vartioon, jonka johtajana toimi myöhemmin arkkipiispana tunnettu Jukka Paarma. Partioon liittyi pian myös Timpa Lehtonen. Joulukuussa 1957 Karista tuli täysi partiolainen, kun hän antoi partiolupauksensa Hiipan poikien itsenäisyyspäivän juhlassa Näsin seurakuntasalissa yhtenä kolmestakymmenestä uudesta partiolaisesta.

Kari lähdössä ensimmäiseen oppikoulupäiväänsä vuonna 1957. Takana näkyy Tampereen linja-autoasema.

Lehtonen muistaa partioajoilta paraatin, joita lippukunnat pitivät keväisin. Partiolaiset marssivat pitkin Hämeenkatua ja menivät Tampereen tuomiokirkon eteen. Olimme torvisoittokunnassa, jossa oli muutama trumpetti, minä soitin klarinettia ja Kari löi isoa bassorumpua kulkueen nokassa kaikkien edessä. Hän oli bändin ykkösmies, jolla oli vyötetty bassorumpu olkapäitten yli ja iso nuija, jolla hän löi sitä. Marssimme ja menimme Tuomiokirkonkadulle, ja lähellä kirkkoa bändimme eteen tuli hirveän iso ankkaparvi. Siitä ei meinannut tulla mitään, kun Kari rupesi häätämään ankkoja pois tieltä ja hänen piti samalla pitää rytmi, koska iso joukkue marssi perässä siihen samaan tempoon. Se on partiohommista hauska muisto.

Karin vahvat kouluaineet pysyivät samoina myös oppikouluun siirtymisen jälkeen. Kymppejä kirjoitettiin todistukseen käytöksen, uskonnon, kuvaamataidon ja laulun kohdalle. Heikoimmin sujui matematiikka, joka oli vitonen. Isälle tämä saattoi olla järkytys, mutta Karilla oli muitakin kiinnostuksen kohteita. Hän pyöri kaupungilla ja tutustui elämän eri puoliin.

Prrrrr ovikello soi avasin oven. Kas, siellä oli Hantta. Puin päälleni ja lähdimme ulos. Timpan ja Maken piti odottaa aseman luona. Saavuimme asemalle. Oho mikä väen paljous tuolla on?, sanoin. Mennään katsomaan tokaisi Hanski. (Tapasimme samalla Maken ja Timpan.) Taxiasemalla erään taxin vieressä olivat poliisi ja mies, he tappelivat aivan tosissaan. Ihmisiä oli kerääntynyt tappelevien ympärille. Mies oli kovin nuori ehkä 20v. Hän oli siistin näköinen ja kaikesta päätellen selvä! Hän kuristi poliisia kurkusta, mutta poliisi sai niskan takaa otteen. Mies tusjautti poliisia mahaan mutta se ei auttanut. Mies joutui pian alakynteen kun paikalle tuli piiska. Suurella vaivalla mies saatiin piiskaan. Poliisiasema oli lähellä juoksimme sinne. Sitten palasimme asemalle silloin näimme: 2 miestä tappelivat henkensä edestä. Toisen peukaloon oli toinen purrut kaamean haavan ja toisen olkapää oli veren tahrima. He löivät armotta toisiaan. Sankka ihmismuuri ympäröi heitä. Toinen oli väkijuomien vaikutuksen alainen (ainakin vähä). Perkeleen Ville mitä saakelia auh kuule nyt kuma tusjautan! Älä ihmeessä! Juoksin hakemaan poliisin. Vanhahko konstaapeli astui tappelevien väliin. Mikä on hätänä? kysyi poliisi. No kun toi puri mua. Sitten poliisi naurahti: Kerran tuolla Keskustorilla oli tappelu jossa toiselta lensi pala nenää pois. Mutta se oli 40 v sitten. Miehet vietiin kamarille. Seurasimme. Kun palasimme näimme vielä kuinka erästä juoppoa tuotiin kamarille. Oli jännä ilta vai mitä? Kyllä on poliisilla työtä. Loppu"

(Karin päiväkirja 6.2.1958)

Radiossa sanottiin että 3:mas maailmansota on lähellä. Kuningas Feisal on surmattu. (Karin päiväkirja 16.7.1958)

Kari tutustui maailmaan kaikesta päätellen varsin turvallisesta lapsuudenkodista käsin. Pojat liikkuivat omin päin Tampereella ja sen ympäristössäkin retkeilemässä. Kari ja kaverit kävivät katsomassa Hippoksen jäärata-ajoja, Kaupin metsässä näkötornin katolla sijainneessa tähtitornissa he puolestaan tähystivät kaukoputkella avaruuteen. Omin silmin nähdyt kuun kraaterit, Jupiter ja monet tähtikuviot tekivät Kariin vaikutuksen.

JOULULAHJAKITARA

Kari kuvitti päiväkirjoihinsa elämänsä merkkitapahtumia. Hänen ja Timpa Lehtosen yhteisen soittoillan piirustukseen oli kirjoitettu kitaran alapuolelle Joululahjakitarani. Jouluna 1957 Karin musiikkiharrastus laajeni laulukokeiden kympeistä sekä partiossa ja sukulaisten kanssa laulamisesta kitaransoittoon. Kympin musiikkinumerot todistuksessa eivät jääneet vanhemmilta huomaamatta, joten he kannustivat Karia hankkimalla hänelle Landola-kitaran. Äiti toivoi Karista Tapio Rautavaaran tyylistä trubaduuria, mihin hänellä olisikin voinut olla edellytykset, jos tällainen toiminta musiikin parissa olisi kiinnostanut. Isä kannusti suuntautumaan enemmän piirtämiseen, johon Karilla oli yhtä lailla lahjoja – tulihan kymppejä jatkuvasti myös kuvaamataidosta.

Kari ei ensimmäisen kitaran saatuaan edes tiennyt, miten soitinta pidetään kädessä. Onneksi kaveripiirissä oli Timpa Lehtonen, joka opetti hänelle soittimen alkeet. Lehtosen kanssa Kari alkoi laulaa kaksiäänisesti. Kari vastasi laulujen päämelodioista ja Lehtonen lauloi stemmaa hänelle. Yhteiset lauluharjoitukset päätyivät myös 12-vuotiaan Karin päiväkirjaan.

Tänään Mimmi [opettaja] suuttu (syyttä) ja hajoitti karttakepin alkutekijöihinsä! Illalla hain Timpaa ja menimme meille. Timpa on oikein hyvä soittaan kitaraa ja me lauloimme ja Timpa säesti, iskelmiä.

(Karin päiväkirja, 24.4.1958)

Olin myöskin isäni ja äitini puolelta perinyt jonkinlaista musikaalisuutta, saanut syntymäpäivälahjaksi kitaran ja opetellut vähän soittamaankin sitä, Lehtonen kertoo. "Siinä sivussa rupesimme sitten laulamaan ja soittamaan kaikenlaisia biisejä, mitä siihen aikaan oli. Soitimme ja lauloimme sen ajan iskelmiä kitaran säestyksellä ja muistan, että teimme jotain tallenteitakin. Karin isä oli hommannut itselleen lankanauhoittimen, joka oli vähän kuin nauhuri, mutta nauha oli teräslankaa eikä muovista tehty. Se oli siihen aikaan aivan käsittämätöntä. Sellainen biisi kuin Kolme kelloa oli siihen aikaan kova hitti. Nauhoitimme sen ja kuuntelimme sen jälkeen. Vietimme paljon aikaa ulkona, mutta se ei liittynyt mitenkään urheiluun tai liikkumiseen, koska liikunnallinen puoli ei ollut Karin ominta aluetta. Muistan, ettei hän esimerkiksi meinannut oppia ajamaan polkupyörällä. Karin kanssa se oli aina sitä musiikin kanssa pelaamista, mutta minulla ei ollut koskaan mitään sitä vastaan, koska olin orientoitunut siihen asiaan samalla tavalla."

Pallopelien pelaamisen sijaan Timpa Lehtonen ja Kari istuivat yhdessä Hämeensillan alla. Sielläkin he lauloivat kaksiäänisesti. Pojat opettelivat laulamaan kaikkea operettimusiikista lähtien, ja Kari oppi nopeasti ja paljon. Silta antoi kaksiääniselle laululle komean kaiun, joten ihmisiä kerääntyi poikien ympärille ja heidät palkittiin taputuksin.

Kari ja kitara syykuussa 1958. Hän oli saanut soittimen edellisenä jouluna.

Kaikenlaista seikkailua siinä tapahtui, Lehtonen muistaa. Kerran kävimme ortodoksisessa kirkossakin. Olimme räkänokkia polvihousuja ja puhuimme, että mennään käymään tuolla kirkossa, kun en ollut koskaan käynyt siellä. Siellä oli messu menossa juuri silloin, kun me kaksi jätkää menimme sinne. Joku pappi tuli sieltä ja sanoi, että lähtekää pois täältä. Aika paljon tehtiin kaikenlaisia hommia koulun jälkeen ja siinä sivussa harrastettiin musapuolta.

Nuorten poikien lauluduo pääsi pian laulamaan villin lännen lauluja Tampereen vastaperustetun paikallistelevision Tesvision lähetyksiin, jotka tehtiin Frenckellin talosta. Tampereen televisiokerhon pyörittämä kanava aloitti helmikuussa 1958 vajaat pari vuotta Helsingin Tesvision jälkeen. Kaupungin oma kanava alkoi melkoisella innostuksella, joten siellä esiintyminen oli nuorille laulajille merkittävä hetki. Tampereen Tesvision henkilökunnasta moni päätyi myöhemmin TV 2:een töihin. Timpa Lehtonen muistaa Ransu-koiran näyttelijänä myöhemmin toimineen Pertti Nättilän olleen kameramiehenä hänen ja Karin esiintymisessä.

En muista yhtään mitä biisejä soitimme, mutta Kari soitti kitaraa ja lauloi, minä soitin nokkahuilua. Se oli varmaan ihan ensimmäisiä lähetyksiä eikä siitä jäänyt tallennetta, kun ei silloin ollut mitään kuvanauhureita. Ohjelmat kuvattiin yhdellä tai korkeintaan kahdella kameralla. Vastaanottimiakaan ei ollut paljoa. Ihmiset vain ihmettelivät mustavalkoisia telkkareita liikkeiden ikkunoissa, että se on tuollainen. Kaikki eivät tienneet mikä televisio on ja se oli harvinaista herkkua, jos jollain sattui olemaan telkkari.

Pian Kari kirjoitti myös lauluja. Hän kertoi tehneensä ensimmäisen laulunsa 12-vuotiaana vuonna 1958 eli pian kitaran saamisen jälkeen. Inspiraationa kappaleelle toimi hänen ihastuksensa kohde, mutta laulu katosi myöhemmin Karin mielestä eikä se päätynyt paperille, saati levylle.

Varhaiset esiintymiskokemukset karttuivat vähitellen. Marraskuussa 1958 Kari esiintyi vartionsa poikaillassa, jonka ohjelmaan kuuluivat lippukunnan johtajan puhe, elokuvat sekä Karin ja Timpan musiikkiesitys.

Minä ja Timpa lauloimme Dawy Crocetin, Timpa säesti kitarallaan. Ohjelman muodostivat ellut [elokuvat], tietokilpailu jonka pidin, ja Timpan ja minun musiikki. Tienasimme vartiolle paljon rahaa.

(Karin päiväkirja 12.11.1958)

Kari suoritti keväällä 1959 myös partiolaisen laulajanmerkin. Kanttori-urkuri Osmo Hietala kirjoitti todistuksessaan, että Karilla on erittäin tarkka sävelkorva. Hietala tunnusti Karin olevan äänellisesti ja rytmillisesti erinomainen laulaja. Kari hallitsi täysijännitteisen ja falsettiäänen. Hän kuului koulunsa Tampereen klassillisen lyseon poikakuoroon ja hallitsi täydellisesti kuoron konserttiohjelmiston, joka käsitti kaksitoista laulua. Myöhemmin Kari kertoi laulaneensa lapsena kirkkokuorossa ja esittäneensä Beethovenin Jumalan kunnia luonnossa -sävellyksen soolo-osan.

Syksyllä 1959 Kari hankki musiikillista lisäoppia kuplettilaulaja Heikki Saaren kitarakoulusta. Saari jätti jälkensä tamperelaisen musiikin historiaan opettamalla kitaran alkeita monille muillekin muusikoille. Hänen menneisyydestään löytyy myös laulutekstejä, joista tunnetuimmat ovat Tapio Rautavaaran levyttämät Vain merimies voi tietää sekä Menen enkä meinaa. Myös Saari tunnusti arviossaan Karin lahjakkuuden.

Hän on osoittanut omaavansa hyvän käytöksen, vakavan innostuksen musiikkiin, lahjakkaan musikaalisuuden sekä lahjakkaan rytmitajun. Kokeissa hän on osoittanut kiitettävästi omaksuneensa peruskurssin teoreettiset tiedot sekä kurssia vastaavan täyttävän soittotaidon. Mielihyvin kehoitan jatkamaan opintoja. (Heikki Saaren kitarakoulun todistus 20.12.1959)

Koulussa entiset vahvat aineet eli käytös, kuvaamataito ja laulu sujuivat murrosikäiseltä Karilta edelleen kympin arvoisesti, mutta todistuksessa alkoi näkyä myös kutosia ja vitosia erityisesti vieraiden kielten kohdalla. Yllättäen myös äidinkielen numerot olivat heikohkoja. Kirjallinen esitys tosin sujui Karilta paljon paremmin kuin kielioppi, kirjallisuus ja suullinen esitys. Luokaltaan Kari aina pääsi, kunnes koitti kevät 1961.

Oppikoulun neljännellä luokalla Karin numerot putosivat siinä määrin, että hän joutui käymään sen uudelleen. Nelosia tuli suomen kielen kieliopista, kirjallisuudesta ja suullisesta esityksestä, laskuopista ja algebrasta, ruotsin kielestä, latinan kielestä sekä saksan kielestä eli kaikkiaan viisi kappaletta. Heikon koulunkäyntimenestyksen takana ei ollut lintsaaminen tai sairastelu, sillä Kari ei ollut syyslukukaudella poissa koulusta tuntiakaan, ja keväälläkin jäi väliin vain yksi koulupäivä. Henkisen läsnäolon asteesta todistuksen poissaolot eivät kuitenkaan kerro. Kenties kiinnostus oli alkanut siirtyä koulunkäynnistä musiikin suuntaan yhä vahvemmin.

TAMPEREEN ENSIMMÄINEN ROKKARI

1950–60-lukujen vaihteessa tapahtui monta Karin myöhempään musiikkiuraan vaikuttanutta asiaa. Hän esiintyi vanhempiensa luvalla 13-vuotiaana ensimmäisiä kertoja suositun Reima Viron yhtyeen solistina ja lauloi viikonloppuisin kouluhipoissa suosikkilaulaja Lasse Liemolan kappaleita. Kari muisteli myöhemmin nuoruutensa Tampereen koulujuhlien olleen pikkuväen rientoja, joissa tanssittiin käsi kädessä piirileikkiä ja oltiin olevinaan isoja. Hän kertoi esiintyneensä niissä myös yhdessä parin kaverinsa kanssa. He soittivat Karin tapaan kitaraa ja lauloivat. Partioaikojen ystävä ja lippukunnan juhlien esiintymiskumppani Timpa Lehtonen oli Karin mukana koulukeikoillakin. Lehtonen muistaa hänen ja Karin käyneen Reima Viron yhtyeen vierailevina solisteina esittämässä yhden tai kaksi biisiä, kunnes yhtye taas jatkoi tanssimusiikin soittamista. Murrosikäiset pojat eivät vielä olleet vastuussa viihteestä koko illan mitalla.

Tampereen aikojen soittokavereihin kuului Lehtosen lisäksi Antti Huunan-Seppälä, joka kävi samaa koulua ja päätyi myöhemmin Kansaneläkelaitoksen ylilääkäriksi. Kari muisteli, että hän, Lehtonen ja Huunan-Seppälä olivat luokan häiriköitä. He tekivät jäynäksi opettajalleen muun muassa purukumiverkon luokan oveen. Auringon sokaisema opettaja ei huomannut seittiä ja käveli suoraan siihen. Karin todistusten käytösnumerot eivät kuitenkaan kerro suuremmasta häiriköinnistä. Jos jotain tapahtui, se oli varsin viatonta, ja onneksi musiikkiakin ehdittiin harrastaa. Kouluhippoihin kutsuttiin Tampereen tyttönorssin oppilaat, ja nuorten soittajien yhtye esiintyi nimellä Kake & Tonitrua Sua. Kake oli Kari, bändin nimi puolestaan tarkoitti ukkosen jyrinää latinaksi. Solistilla oli suurikokoinen orkesterikitara ja Huunan-Seppälällä tamburiini, johon yhtyeen nimi oli kirjoitettu, koska käytössä ei ollut rumpusettiä. Esikuvana oli Johnny & The Hurricanes -yhtye, josta nuoret olivat juuri kuulleet ensimmäistä kertaa.

Tampereen Kino-Palatsin yönäytöksessä näytetty King Creole -elokuva tutustutti puolestaan Karin Elvis Presleyn musiikkiin ja persoonaan. Lapsesta asti ahkerasti elokuvissa käynyt Kari näki teattereissa monenlaisia filmejä ja myös ulkomaisia musiikkielokuvia Glenn Millerin tarinasta lähtien. Elviksen King Creolen näkeminen kolahti kuitenkin merkittävämmin kuin esimerkiksi sota-aikaisen jazzorkesterin johtajan Millerin tarina. Elokuvasta alkoi Karin elinikäinen Elvis-fanius, ja sen jälkeen hänellä oli laulajana selkeä esikuva. Jälkeenpäin Kari kiitteli, kuinka hän ehti ikänsä puolesta näkemään ne ajat, jolloin Elvis oli elämänsä kunnossa. Ei hän toki laulajaa elävänä voinut Tampereelta käsin nähdä, mutta nuorena, juuri identiteetin muodostumisen vuosina nähdyt elokuvat riittivät.

Kari oli jo ennen King Creolen näkemistä kuullut Elviksen musiikkia, vaikka sitä hänen mukaansa soitettiin Suomen radiossa tuolloin aika vähän. Ensimmäinen muistikuva Elviksen lauluista oli Love Me Tender, mutta siitä Kari ei innostunut. Tosiasiahan on, että se on falski. Ei se mikään hyvä esitys ole. Siinä oli sellainen mäkättävä ääni, ja se ei innostanut minua yhtään – päinvastoin, se aiheutti mulle sellaisen anti-Elvis-reaktion. Koska Karille oli muodostunut näin negatiivinen kuva laulajasta, hänen luokallaan olleen Elvis-fanaatikon piti taivutella häntä pitkään mukaansa katsomaan elokuvaa. Onneksi Kari suostui, mutta ei ennen kuin luokkatoveri oli suostunut maksamaan myös hänen lippunsa.

Karin serkku Aapo Pietiläinen kuvasi Tampereen ensimmäisen rokkarin.

Ennen Elvis-herätystään Kari tykkäsi jo rock’n’rollista – Jerry Lee Lewisistä, Eddie Cochranista, Buddy Hollysta ja muista alan laulajista, joiden musiikkia hän sai kuultavakseen. Kotona oltiin kuitenkin radion tarjonnan armoilla eikä kotimainen radio soittanut Karin lapsuudessa juurikaan rock’n’rollia. King Creolen näkemistä hän kuvasi myöhemmin sakraaliksi kokemukseksi. Elokuvan alkukohtauksessa tummaihoinen nainen vie aamuvarhaisella New Orleansissa rapuja torille vankkureilla. Elvis on juuri herännyt, nojaa kaiteeseen ja aloittaa Crawfish-laulun. Kun Kari näki ja kuuli tämän ensimmäistä kertaa Kino-Palatsin penkissä, hän oli transsissa puolessa minuutissa. Reaktio oli verrattavissa uskonnolliseen herätykseen. Myöhemmin hän nosti Elviksen rockelokuvista parhaaksi Loving Youn ja biiseistä kovimmaksi A Big Hunk O’ Loven, mutta faniuden käynnisti Crawfish.

Timpa Lehtonen ei ollut se Karin kaveri, joka vei hänet katsomaan King Creolea. Lehtonen ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta elokuvan vaikutusta Kariin. En muista, kuka hänen kanssaan meni sen katsomaan, mutta Karihan muuttui täysin. Hän opetteli kaikki Elviksen biisit ja hommasi levyt. Elviksen koko uusi suhtautuminen rytmimusiikkiin upposi Kariin aivan täysillä. Ei minullakaan ollut mitään Elvistä vastaan, mutta se ei ollut täsmäase minua kohtaan. Karille se meni, osui ja upposi aivan täydellisesti. Elviksen biisit olivat hänen repertuaarissaan siitä lähtien.

Suomessakin oli omat varhaiset rock’n’roll-solistinsa jo 1950-luvun lopussa. Maan ensimmäinen nuorisoidolilaulaja Lasse Liemola kiersi maata ahkerasti, mutta Kari ei koskaan kertonut haastatteluissa nähneensä Liemolaa esiintymässä nuoruudessaan Tampereella. Sen sijaan hän muisteli kahta muuta 1950–60-lukujen vaihteessa näkemäänsä keikkaa, jotka jäivät mieleen tärkeinä kokemuksina. Ensimmäinen elämys tapahtui Tampereen Pallokentän rusettiluisteluillassa. Niihin hankittiin kerran viikossa esiintymään tunnettu suomalaislaulaja. Olin silloin 12-vuotias kaveri ja juuri oppinut kitaralla ne kolme tärkeää sointua, Kari muisteli. "Vesa Enne oli silloin Oho, sanoi Eemeli- ja muiden elokuvien takia Suomen ensimmäinen oikea rokkitähti. Pieni kaveri ja valtavan iso kitara, ja hän lauloi kuorma-auton lavalla Topi Kärjen näkemyksiä rock’n’rollista, ’on Elvis johtotähtein ja Anka ihantein’. Olin haavi auki ja kateudesta vihreä. Ajattelin, että minäkin haluan tuollaiseksi."

Vappuaattona 1960 aivan uransa alussa olleet Eero ja Jussi Raittinen tulivat hekin keikalle Tampereelle. Manageri Leo Heinonen myi veljeksille yhteen päivään kymmenen esiintymistä, joista yksi oli Kino-Palatsissa eli samassa elokuvateatterissa, jossa Kari oli King Creolenkin nähnyt. Hänen muistikuvansa mukaan Raittisten esiintyminen tapahtui iskelmälaulukilpailuiden yhteydessä. Kilpailuissa nousivat lavalle samana keväänä 14 vuotta täyttänyt Kari sekä Timpa Lehtonen, joka säesti häntä Living Doll -laulussa, koska Kari ei vielä osannut sen sointuja.

Kari sijoittui kisassa toiseksi, mutta tärkeämpää oli Raittisten esiintymisen näkeminen. Nuoret tamperelaispojat olivat kananlihalla, kun heitä vain pari vuotta vanhemmat Eero ja Jussi lauloivat kaksiäänisesti rock’n’rollia Everly Brothersin soundilla. Kun Jussi Raittinen ja Kari myöhemmin tutustuivat Helsingissä, Kari kertoi Raittiselle, että tuolla keikalla hän oli päättänyt ryhtyä rokkilaulajaksi. Jos Kari jäi katsomaan samassa tapahtumassa myös Esa Pakarisen esiintymisen, hän näki murheen murtaman koomikon, sillä aikaisemmin samana päivänä Pakarisen aisapari Masa Niemi oli ottanut yliannostuksen unilääkettä Tampereen uimahallin retkeilyhotellissa. Hän kuoli kolme päivää myöhemmin.

Ripille päässyt nuorimies vuonna 1962.

Vaikka Kari ei tiettävästi nähnyt Lasse Liemolaa keikalla, hän lauloi tämän hittejä kouluhipoissa. Niiden lisäksi nuori Kari esitti Elvistä, Paul Ankaa ja Ricky Nelsonia. Nelson oli ollut hänen ensimmäinen rockidolinsa, sillä hänellä oli Karin mielestä kova bändi. Vielä tuolloin Kari ei ymmärtänyt esittämiensä englanninkielisten laulujen sanoista mitään, koska hän luki koulussa saksaa. Tämä oli hänelle nuorena jossakin määrin kipeä paikka. Pitkän saksan lukeminen koulussa oli isän määräys ja perustui Karin mukaan hänen taustaansa isänmaallisena sotasankarina. Kun englanninkielinen rock’n’roll ja popmusiikki tekivät läpimurtoaan nuorison keskuudessa, samaan tahtiin kasvoi aikakauden muotikielen osaajien pilkka saksanlukijoita eli myös Karia kohtaan.

Kari kommentoi jälkikäteen Tampereella esiintymistään sanoilla en mä siellä mitään suurempaa tehnyt. Vierailut Reima Viron orkesterissa saattoivat näyttäytyä hänelle pienimuotoisena toimintana, mutta suomalaisen rock’n’rollin historioitsijan Hannu Nybergin mukaan tuon ajan Tampereella muut eivät esittäneet Elvistä tai ylipäätään rock’n’rollia sitäkään vähää. Kari oli Nybergin mielestä suunnilleen ainoa Tampereen mainitsemisen arvoinen rokkaaja. Toista oli Helsingissä ja Turussa, joissa rock’n’rollia soitettiin ja laulettiin samaan aikaan jo suuremmalla nuorisojoukolla.

Vaikka keikkailu oli alkanut, myös vanhat harrastukset pysyivät Karin elämässä. Hän oli edelleen aktiivinen partiolainen ja suoritti vartionjohtajakurssin keväällä 1960. Vapaa-ajan harrastuksiin alkoi kuulua myös tuttavuuden tekeminen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kari kävi Tampereen Pallokentän eli Paltsun rusettiluisteluissa, joissa jaettiin numerolappuja. Saman numeron haltijan kanssa oli mahdollisuus luistella yhdessä. Jos juttu luisti, tapaaminen saattoi johtaa treffeihin, joita tamperelaiset kutsuivat sensseiksi.

Lepotauko äidin kanssa kesälomamatkalla Savonlinnassa.

Rusettiluistelulla oli Karille toinenkin tärkeä tarkoitus, sillä Pallokentällä soitettiin luistelijoille levyjä luistinradan peltiämyreistä. Siellä kuuli Ricky Nelsonia, Elvistä ja Bill Haleyta, jotka Kari jo tunsi ja joista hän piti, mutta siellä hän sai ensikosketuksensa Little Richardiin. Myös tärkeäksi muodostunutta countrya Kari kuuli ensimmäistä kertaa Tampereella, kun hänen vanhempansa kävivät autolla lomamatkalla Keski-Euroopassa ja toivat tuliaisiksi Eddy Arnoldin levyn. Äiti sanoi, että hän osti sen kitaran takia, varmaan mukavaa musiikkia. Me kuunneltiin, se oli mukavaa – se oli countrya. Vähän sitä vingutusta ihmeteltiin, kissako siellä naukuu, mutta mä tykkäsin – ihastuin ihan helkutisti, Kari kertoi.

Timpa Lehtonen muistaa treenanneensa Karin kanssa myös joitakin tämän itse kirjoittamia lauluja. Hän ei kuitenkaan muista, että niitä olisi esitetty yleisölle. Poikakaksikon keikkarepertuaarin muodostivat Davy Crockett, Tom Dooley, Living Doll ja Elvis-biisit. "Karilla oli olemassa se kerronnallisuus ja mielikuvitus, jotka johtivat siihen, että hän rupesi tekemään tekstejä. Hänellä oli valmius olemassa ja se oli muhimassa hänen korviensa välissä. Enemmän mieleeni ovat kuitenkin jääneet coverien treenaamiset ja esittämiset. Jos joku 12-vuotias teki biisin, ei se oikein mennyt läpi keikalla. Sen piti olla Jailhouse Rockia tai jotain vastaavaa."

Karin varhaisiin teinivuosiin osui suuri elämänmuutos, sillä talvesta 1961– 62 tuli hänelle viimeinen Tampereella. Kesällä 1962 Olavi-isä tarttui houkuttelevaan työtarjoukseen, joten Kuuvan perhe muutti Helsinkiin. Kari kertoi myöhemmin muuton olleen hänelle suorastaan helvetillistä. Hänen parhaat kaverinsa, suunnitelmansa sekä tyttöystävänsä jäivät Tampereelle – kaikki, mikä senikäisen elämässä oli tärkeintä.

Isän työn perässä oli kuitenkin lähdettävä jälleen, joten Kuuvan perheen uudeksi osoitteeksi tuli Töölönkatu 52 A 29. Vahvasti tamperelaisesta Karista tuli 16-vuotiaana takatöölöläinen ja helsinkiläinen.

Kari ja suosittu kitarayhtye The Islanders yhteisessä ihailijakuvassa Suosikissa vuonna 1964. Takarivissä vasemmalta Kaj Wallin, Pepe Willberg, Stig Selin ja Kurre Mattsson. Kuva: Olavi Kaskisuo Collection / Lehtikuva.

2. Musiikkiuran alku ja Tango pelargonia (1963–1964)

Pääkaupungissa Kari jatkoi koulunkäyntiä Helsingin Normaalilyseossa eli Norssissa. Hän meni syyskuun alussa 1962 oppikoulun viidennelle luokalle. Koulussa kohoteltiin hiukan kulmia Karin käytöksen kahdeksikolle, sillä Norssi oli maineikas oppilaitos. Koulun tiukka rehtori Aulis Ojajärvi pelkäsi saaneensa oppilaakseen häirikön. Ovet kuitenkin aukenivat, kun Kari selvitti käytöksen alennuksen johtuvan kahdesti tapahtuneesta tupakanpoltosta kiinnijäämisestä.

Kari oli koulussa keskitason oppilas ja vanhemmilla oli suuret odotukset hänen tulevaisuudestaan. Koska hänellä ei ollut sisaruksia, hän oli vanhempiensa ainoa toivo. Tampereella alkaneet koulunkäynnin vaikeudet jatkuivat kuitenkin myös Helsingissä. Ensimmäinen lukuvuosi Norssissa päättyi ruotsin ehtoihin, joita Kari ei selvittänyt, joten hän jäi luokalleen. Ei auttanut, vaikka Kari voitti ensimmäisenä Norssi-keväänään koulun