Sattumauhrit: Murtovaaran partisaanihyökkäyksen vaiettu historia

By Veikko Kärnä

Neuvostopartisaanit hyökkäsivät 1942 suomalaisten sotilaskotisisarten autosaattueeseen Kuusamossa. Iskussa kuoli kolme sotilaskotisisarta ja kaksi heitä suojannutta suomalaiskorpraalia.
Saattueen suojauksesta vastannut Hjalmar Siilasvuon johtama III Armeijakunta epäonnistui iskun torjumisessa eikä kyennyt saamaan kiinni Koilliskairaan paenneita tihutyöntekijöitä.
Sattumauhrit kertoo Murtovaaran partisaani-iskun vaietun historian. Kirja paljastaa, kuka oli iskun takana ja miten isku tehtiin. Se kertoo murhattujen sotilaskotisisarten viimeisistä hetkistä ja heidän suojaajiensa, III Armeijakunnan epäonnistuneesta partisaanitorjunnasta.
Onnistunut partisaani-isku vaaransi III Armeijakunnan johdon maineen. Se vähätteli omaa vastuutaan ja teki vartiosotilaista syntipukin aloittamalla heitä koskevan poliisitutkinnan määräysten rikkomisesta. Korkeiden upseereiden perusteettomien syytösten kohteeksi joutuivat myös paikallinen väestö ja muut 3.D:n esikunnan alemmat upseerit.
Selustateiden suojaamisesta vastannut III Armeijakunnan huolto-osasto yritti suojautua laiminlyönneistään syyllistämällä uhreja itseään näiden kuolemasta. Sotilaskotisisaret leimattiin ylimielisiksi ja röyhkeiksi suomalaisen eliitin jäseniksi, jotka eivät suostuneet toimimaan sotatoimialueella voimassa olevien määräysten mukaan, minkä johdosta he menettivät henkensä.
Murtovaaran partisaanihyökkäys ovat yhä tänään avoimena oleva rikos. Se jää ikuisesti ajoiksi avoimeksi kolmosmurhaksi, koska Venäjä ei ole halunnut toimittaa murhan tehneitä partisaaneja Suomeen tuomittavaksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 2, 2023
• ISBN: 9789528042051

Veikko Kärnä

KTT Veikko Kärnä, s. 1955, on suomalainen sota- ja sukuhistorian vapaa tutkija. Kärnä on julkaissut historiallisia artikkeleja suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa. Hänen tutkimustensa maantieteellisenä kohteena ovat erityisesti Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakunnat ja niiden tapahtumat. Kärnällä on takanaan pitkä ura yritysjohtamisen ja pedagogisen johtamisen alueilta. Hän on julkaissut useita johtamisen teemaan kuuluvia tutkimuksia toimiessaan Lapin Ammattikorkeakoulun Korkeakouluyksikön tulosvastuullisena johtajana ja Venäjän kaupan markkinatutkijana. Kärnä on myös toiminut aikaisemmin kansainvälisen kaivosteollisuuden laitetoimittajien palveluksessa vastaten muun muassa tulosvastuullisena johtajana kaivoskoneiden Venäjän viennistä.

Book preview

Omistettu äidilleni,

pikku-lotta ja sotilaskotisisar

Helvi Kaarina Kärnälle

1924–2015

Sisällys

Alkusanat

OSA I: Uhrit

Sotilaskotisisaret

Saattovartion sotilaat

OSA II: Partisaanit

Sotahuuto

Isku Kuusamoon 1942

Syitä partisaanihyökkäyksiin

Suomalaisten selustassa

Ensimmäiset iskut

Murtovaaran ylläköt

OSA III: Pohjoinen rintama

III Armeijakunnan hyökkäys

Vastasissitoiminta

OSA IV: Kohtalokas matka Uhtualle

Sotilaskotien tarkastus

Lähtö Lohilahteen

Saattovartion suojissa

Uusi reitti

Uudessa Suomessa

Vanhassa Suomessa

Murtovaaran Isolehdon isku

Saattovartion pako

OSA V: Iskun jälkeen

Sotasensuurista sotapropagandaksi

Uhrien hautajaiset

Takaa-ajo

Sotahuuto vetäytyy Uhtualle

OSA VI: Syyllisten etsintä

Tieto iskusta leviää

Sotapoliisin tutkimukset

Sotapoliisin kuulustelustrategia

Raja-alueiden asukkaiden syyllisyys

Oliko iskulla tietoisesti valittu kohde?

OSA VII: Sekavia muistikuvia

Kenraalit ottavat kantaa

Totuuden kertomisen sietämätön tuska

OSA VIII: Murtovaaran iskun seuraukset

Vastasissitoiminnan tehostaminen

Siviiliväestön turvallisuus

OSA IX: Oliko joku syyllinen?

Keskusrikospoliisin murhatutkimukset

Sotilaskotisisaret sattumauhreina

III AK:n tilannekuva

Lopuksi

Alkusanat

Aloin perehtyä Murtovaaran partisaanihyökkäyksen tapahtumiin 1980-luvun alkupuolella. Olin vaimoni kanssa autolomamatkalla Koillismaalla, kun huomasin tien pientareella muistomerkin. Se kertoi 5.7.1942 tapahtuneesta yllätyshyökkäyksestä Puolustusvoimain kahdesta autosta koostuneen saattueen kimppuun. Muistomerkin mukaan partisaanien hyökkäyksessä kuoli kolme sotilaskotisisarta ja kaksi sotilasta.

Mainitsin löytämästäni muistomerkistä myöhemmin vanhemmilleni. He kertoivat erään sukulaismieheni olleen tämän partisaani-iskun aikaan Uhtualla ja nähneen omin silmin, kuinka iskussa surmatut sotilaskotisisaret lähtivät kohti Kiestinkiä. Haastattelin 1980-luvulla kyseistä, siihen saakka vaiennutta henkilöä. Hän osasi kertoa minulle, miten asiat olivat edenneen Uhtulla ja kuinka Puolustusvoimat asiaa jälkikäteen selvitti. Hänen mukaansa III Armeijakunnan johtavat upseerit pyrkivät nimeämään tapahtuneen tragedian syylliseksi teon tehneiden partisaanien lisäksi myös paikallisen väestön väittäen heidän auttaneen partisaaneja hyökkäyksen järjestämisessä. Lisäksi partisaani-iskua tutkineet sotapoliisit uhkailivat kuulusteluissa autosaattuetta suojanneita kaukopartiomiehiä sotaoikeudella, koska epäilivät näiden rikkoneen III armeijakunnan asettamia saattueajon määräyksiä. Syyllisiksi iskun onnistumiseen ehdittiin nimetä myös itse iskussa kuolleet sotilaskotisisaret näiden omavaltaisen ja ylimielisen käyttäytymisen takia.

Sotakirjallisuudessa Murtovaaran tapahtumista on kirjoitettu vähän. Tähänastiset kirjoitukset ovat olleet muutamaan poikkeusta huolimatta paikallis-, sanoma- ja viikkolehtien toimittajien tekemiä artikkeleita joko itse tapahtumasta tai sen muistotilaisuuksista. Tutkimuksellista, yksityiskohtaista ja kokonaiskuvan antavaa historiikkia ei tapahtumasta ole kirjoitettu. Tämä kirja pyrkii täyttämään olemassa olevan puutteen Murtovaaran tapahtumista kertovassa kirjallisuudessa.

Sotilaiden elämäkerroissa ja muistelmissa Murtovaaran partisaanihyökkäys on saanut osakseen vain rajoitettua, marginaalinomaista huomiota. Murtovaaran iskun maininneet sotilaskomentajat, erityisesti kenraali Tuompo, kenraali Siilasvuo ja eversti Halsti ovat lähinnä tyytyneet luetteloimaan jo sotapoliisien 1942 nimeämät syylliset tapahtumaan( partisaanit, paikallinen väestö, saattovartio tai sotilaskotisisaret), mutta kukaan kyseisistä muistelijoista ei ole huomioinut puutteellista vastasissitoimintaa mukaan lukien saattuesuojaa partisaanihyökkäyksen onnistumisen juurisyynä eikä erityisesti omaa toimintaansa tai toimimattomuuttaan Murtovaaran hyökkäystä edeltävissä tapahtumissa. Osa korkeista upseereista vähentääkseen omaa vastuuttaan on jopa ryhtynyt sepittämään taruja Murtovaaran tapahtumista. Osa on vain vaiennut.

Eversti (evp.) Vesa Rinkinen on aiemmin esittänyt tarkan kuvauksen Murtovaaran iskusta. Rinkisen selostus kattaa lähinnä Murtovaaran partisaanihyökkäyksen faktiset tapahtumat, mutta ei partisaanien toimia, ei sotilaspoliisien tutkimuksia eikä III Armeijakunnan vastasissitoimintaa. Ainoana asiasta kirjoittaneena korkeana upseerina Rinkinen kuitenkin nostaa esille kysymyksen, oliko III Armeijakunta varautunut lisääntyneeseen vihollisen partiotoimintaan ja mahdollisiin partisaanihyökkäyksiin asianmukaisella tavalla ennen korkea-arvoisten sotilaskotisisarien vierailua Pohjoiselle rintamalle?

Pyrin vastaamaan Rinkisen esittämään kysymykseen tässä teoksessa. Avaan vaietun Murtovaaran historian suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkoyksiköiden kirjoittamien sotapäiväkirjojen muistiinpanojen, ja saattovartion hengissä säilyneiden sotilaiden antamien haastatteluiden sekä asiaan kantaa ottaneiden korkeiden upseereiden muistelmien kautta. Lisäksi kerron, mitä tähän saakka vaienneet uudet todistajat kertovat Murtovaaran tapahtumista.

1.10.2023

Veikko Kärnä

OSA I: Uhrit

Sotilaskotisisaret

Varhain sunnuntaiaamuna 5.7.1942 neuvostoliittolainen partisaaniosasto hyökkäsi Puolustusvoimain autosaattueen kimppuun Kuusamon Murtovaarassa. Isolehdon talon luona tehdyssä iskussa kuoli kolme Sotilaskotiliiton sotilaskotisisarta. Seuruetta johti maisteri Toini Jännes, o.s. Liljeström, Suomen sotilaskotiliiton puheenjohtaja. Jännes aloitti sotilaskotityöskentelynsä 1926, jolloin hän tuli valituksi Helsingin sotilaskotiyhdistyksen aliupseerijaoston puheenjohtajaksi. 1930 Jännes valittiin Sotilaskotiliiton keskushallituksen jäseneksi, ja 1931 Helsingin sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Suomen sotilaskotiliiton hallituksen puheenjohtajaksi Jännes valittiin 1937. Hän seurasi tehtävässään Katri Bergbomia, joka oli Sotilaskotiliiton perustajajäseniä, ja toiminut sen puheenjohtajana liiton 1922 perustamisesta lähtien.

Jännes oli syntynyt 1884 Hausjärvellä. Hän suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä 1902. Jännes opiskeli kieliä Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1910 ja filosofian maisteriksi 1918. Jo ennen valmistumistaan Jännes toimi 1911–1917 kielten opettajana Töölön yhteiskoulussa ja osittain samanaikaisesti 1915–1917 opettajana maanviljelylyseossa. Jännes liittyi jo varhain sotilaskotiliittoon ja toimii Helsingin sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtajana 1930–1937, minkä jälkeen hän toimi Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajana aina sankarikuolemaansa saakka. Toini Jännes oli ennen kuolemaansa saanut muun muassa 2. luokan vapaudenristin. Jänneksen mies oli MTK:n puheenjohtaja, tohtori Juho Jännes. Avioliitosta syntyi neljä lasta. Toini Jännes oli kuollessaan 57-vuotias.

Puheenjohtajan tehtävässä toimiessaan Toini Jännes uudisti Sotilaskotiliiton organisaatiota. Tämän seurauksena Sotilaskotiliiton työn painopiste siirtyi kentälle, jolloin kenttätyö jaettiin alueittain tapahtuvaksi. Sitä varten perustettiin viisi Sotilaskotikeskuselintä (SKE). Niistä viides keskuselin vastasi Hjalmar Siilasvuon Pohjoisen rintaman sotilaiden virkistystoiminnasta Uhtualla ja Kiestingissä.¹

Sotilaskotisisar Greta Palojärvi, o.s. Renholm, oli toinen kuolleista sotilaskotisisarista. Hän oli syntynyt Heinolassa 1898 ja käynyt Porvoon ruotsalaista yhteiskoulua. Hän meni naimisiin 1919 silloisen jääkärikapteeni Väinö Palojärven kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta. Väinö Palojärvi oli Jatkosodan aikaan Kiestingin suunnalla toimineen Divisioona J:n komentaja. Sotilasarvoltaan Palojärvi oli Murtovaaran iskun aikaan heinäkuussa 1942 kenraalimajuri. Greta Palojärvi osallistui usean vapaaehtoisjärjestön toimintaan. Hän oli aktiivinen Jääkärirouvien yhdistyksen, Lotta Svärdin ja Sotilaskotiliiton toiminnassa. Syksystä 1941 lähtien Greta Palojärvi toimi sotilaskotityössä Kiestingin suunnalla. Hän oli kuollessaan 44-vuotias.²

Sotilaskotisisar Faini Jefimovna Aflecht (o.s. Tähtinen, vuoteen 1906 Gordejeff) oli syntynyt Sortavalassa 1903. Hän kävi Sortavalassa kauppakoulun, minkä jälkeen toimi muutaman vuoden ajan Karjalan Tukkukauppa oy:n kassanhoitajana. Aflecht meni 1927 naimisiin toimitusjohtaja Armas Aflechtin kanssa, joka toimi Kiviniemen konepaja oy:n toimitusjohtajana. Aflechtit muuttivat häiden jälkeen Kiviniemeen, missä Faina Aflecht omistautui lottatyöhön, ja oli Kiviniemen paikallisosaston puheenjohtaja sekä miehensä yrityksen kirjanpitäjänä.

Jäätyään leskeksi 1939 Aflecht siirtyi Sallan sotilaskodin hoitajaksi. Aflecht menetti koko omaisuutensa Sallan sotilaskodin tuhouduttua Neuvostoliiton hyökkäyksessä joulukuussa 1939. Hän oli yksi viimeisimpiä suomalaisista, joka poistui Sallasta Talvisodan alussa neuvostojoukkojen lähestyessä pitäjää.

Aflecht siirtyi venäläisten alta Pellon kunnan Ylirantaan kansanhuoltolautakunnan kassanhoitajaksi, mistä hän siirtyi talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940 uudelleen perustetun Sallan sotilaskodin johtajaksi. Heinäkuusta 1940 alkaen Aflecht toimi 5. Sotilaskotikeskuselimen talouspäällikkönä Rovaniemellä ja myöhemmin Kemijärvellä 1942 saakka, minkä jälkeen hän muutti Ouluun jatkaen 5.SKE:n talouspäällikkönä sen johtajan, everstinrouva Rauha Puroman alaisuudessa.

Aflecht sai ansioistaan järjestötyössä 4. luokan vapaudenristin miekkain kera, mitä voidaan pitää eisotilaalle poikkeuksellisena kunnianosoituksena. Faina Aflecht oli helposti lähestyttävä ja ystävällinen sotilaskodin hoitaja, jota hänen palvelemansa sotilaat arvostivat. Sotilaskodin asiakkaat, rivisotilaat alkoivat kutsua Faina Aflechtia Pohjolan Äidiksi tämän miellyttävän, hellän ja palvelualttiin luonteen vuoksi. Aflechteilla oli kasvattilapsi Iines, jonka Faina ja Armas Aflecht olivat adoptoineet Viipurin lastenkodista. Kerrotaan, että Aflecht ei olisi halunnut lähteä komennusmatkalle Uhtualle. Hänellä oli pahat aavistukset tulevasta. Aflecth oli 37-vuotias kuollessaan.³

Kun uhreina oli joukko suomalaisia sotilaskotisisaria, nousi Murtovaaran ylläkkö koko kansan tietoisuuteen. Sotasensuuri jousti hieman, ja tieto partisaanien iskusta nousi koko kansan tietoisuuteen johtuen mahdollisesti siitä, että iskussa kuolleet olivat pääosin naisia ja heistä haluttiin tehdä sotapropagandan välineitä. Sama kohtelu ei kuitenkaan kohdistunut moneen muuhun rintamalla kuolleeseen naiseen kuten esimerkiksi lotta Toini Nuutilaan ja lotta, trikiinitarkastaja Aino Mäkelään, jotka kuolivat samalla tavalla maantiellä henkilöautoon tehdyssä iskussa kuten sotilaskotisisaret Isolehdossa syyskesällä 1941 Uhtuan teillä. Erona näissä tapauksissa oli se, että Lotta-Svärd-järjestöä pidettiin osana Suomen Puolustusvoimia Suojeluskunnan tavoin. Sotilaskotiliitto oli sen sijaan vapaaehtoisjärjestö, jonka riveissä palvelleet ihmiset olivat siviilejä, vaikkakin jokunen sotilaskotisisar tuli haudatuksi sankarihautaan muiden sotilaiden tavoin. Hyökkäys lottia kohtaan katsottiin pääsääntöisesti sotatoimeksi, hyökkäys sotilaskotisisaria kohtaan oli sen sijaan siviileihin kohdistunut sotarikos.

Saattovartion sotilaat

Sotilaskotisisarten lisäksi Isolehdon iskussa kuoli kaksi III Armeijakuntaan kuuluneen 3. Divisioonan sotilasta, jotka toimivat Sotilaskotiliiton edustajien turvamiehinä ja matkustivat näiden kanssa samassa autossa. Sotilaat toimiva myös sotilaskotisisarten auton kuljettajina.

Iskussa kuollut korpraali Toimi Rossinen oli kotoisin Rautavaarasta. Hän oli syntynyt 1904. Uhtualla hän palveli 3.D:n esikunnassa autonkuljettajana. Siviiliammatiltaan Rossinen oli autoilija. Hänen piti kotiutua Murtovaaraan suuntautuneen matkan jälkeen 6.7.1942. Hän oli ottanut vielä tämän viimeisen komennuksen sanoen, että hän sen voisi vielä hoitaa. Rossisella oli kolme lasta. Hän toimi Jänneksen seurueen Ford-henkilöauton autonkuljettajana matkalla Uhtualta Murtovaaraan. Rossinen oli 41-vuotias kuollessaan.

Toinen iskussa kuollut sotilas oli korpraali Veikko Moilanen. Hän palveli Uhtualla Jalkaväkirykmentti 32:n kaukopartioyksikössä, ja toimi Murtovaaran iskun aikaan Sotilaskotiliiton käytössä olleen auton saattovartiomiehenä. Hän oli naimaton ja kotoisin Ristijärveltä. Siviiliammatiltaan hän oli metsätyömies. Moilanen oli kuollessaan 26-vuotias.

Viiden kuolleen suomalaisen lisäksi Murtovaaran partisaani-iskussa oli mukana neljä muuta saattuevartion sotilasta, 3.D:n kaukopartiomiehiä, jotka hyökkäyksen alettu pakenivat paikalta. Kun iskussa kuoli yhteensä viisi ihmistä, voidaan kysyä, oliko Murtovaaran yllätyshyökkäys viiden ihmisen murha? Johtuen surmattujen eri asemasta on hyökkäystä kuitenkin syytä pitää enemmänkin hybridi-hyökkäyksenä, joka kohdistui yhtäältä Suomen Puolustusvoimiin, ja toisaalta siviileihin. Saattovartion sotilaat kuolivat hyökkäyksessä Suomen armeijan kimppuun, he kuolivat sankareina taistelussa. Sotilaskotisisaret kuolivat hyökkäyksessä siviilejä vastaan; heidän surmaansa voi pitää kolmoismurhana.

OSA II: Partisaanit

Sotahuuto

Sotilaskotisisarten autosaattueeseen kohdistuneen hyökkäyksen tekijäksi paljastui pari viikkoa hyökkäyksen jälkeen neuvostoliittolainen partisaaniosasto Sotahuuto (Боевой клич, Bojevoj klitsh). Se oli yksi ensimmäisistä partisaaniosastoista, joita Neuvostoliitto perusti Jatkosodan alussa Vienan Karjalaan.

Sotahuuto muodostettiin 18.7.1941 Kiestingissä ja Louhessa.⁴ Sotahuudon perustajaorganisaatio oli Neuvostoliiton sisäasiankansankomissariaatti (Народный комиссариат внутренних дел, NKVD) eli Neuvostoliiton sisäministeriö,⁵ jonka organisaatioon kuului myös maan salainen poliisi Valtion turvallisuuspäähallinto (Главное управление государственной безопасности, GUGB).

Sotahuutoon onnistuttiin värväämään Kiestingistä ja Louhesta kotoisin olevia halukkaita taistelijoita. Sen alkuperäinen vahvuus oli 52 henkilöä. Sotahuutoa vahvistettiin 25.10.1941 yhdistämällä siihen Prääsässä ja Vieljärvellä 15.7.1941 muodostettu Isänmaan puolesta (За отечество, Za Otetshestvo) - niminen 40 miehen vahvuinen partisaaniosasto.⁶ Samana päivänä Sotahuutoon liitettiin aiemmin Petroskoissa perustettu V.D. Natshvinin johtama tuolloin vielä ilman nimeä toiminut partisaaniosasto. 1941 marraskuussa Sotahuutoon liitettiin osa 8.7.1941⁷ Äänisenrannassa perustetusta Koballe nimetystä⁸ (Имени Кобы, Imeni Koby) partisaaniosastosta.

Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan partisaanikeskusesikunta perustettiin 25.11.1941. Perustamista oli valmistellut jo heinäkuusta 1941 kolmen miehen troikka, johon kuuluivat Karjalan kommunistisen puolueen sihteeri A.S. Varlamov, Karjalan neuvostotasavallan hallituksen varapuheenjohtaja M.J. Isakov ja Karjalan turvallisuushallinnon (NKVD) puheenjohtaja M.I. Baskakov. Perustajien edustamien organisaatioiden perusteella Karjalan partisaaniorganisaation luojia olivat Karjalan kommunistinen