Metsäläisistä maailmanparantajiksi: Suomalaisen itsetunnon kehityshistoriaa

By Harri Sallinen

Suomalaisia on luonnehdittu vuosikymmenestä toiseen samanlaisilla piirteillä ja argumenteilla. Suomalaiset ovat koko satavuotisen itsenäisyytensä ajan alentaneet itseään jopa rotuteorioihin vedoten. Omissa rotuteorioissa suomalaiset ovat käyttäneet keskeisenä todistusaineistona alkoholia.
Suomalainen itsekuva ja itsetunto alkoivat muotoutua silloin kun syntyi ajatus kansakunnasta. Kirjallisuuden luoma juro tyyppikansalainen ei ole muuttunut paljoa nykypäivään tultaessa. On tarpeen pohtia, miten tämä on mahdollista.
Tämä tutkielma koettaa osoittaa kuinka absurdeja ja perusteettomia ovat erilaisuuteen (tai samanlaisuuteen) pohjaavat ennakkoluulot. Teemaa ei ole aiemmin tutkittu historiantutkimuksen menetelmin.

Suomalainen mielenmaisema muuttuu juuri nyt ennätysmäisen nopeasti. Entisen itsekriittisyyden tilalle on tullut aivan muuta. Nykyistä itsensä alentamista edustaa kuitenkin vieraan pelko. Pelätään että ne jyrää meitin.

Kirja on kirjoitettu kaikille, joita kiinnostaa myytti suomalaisuudesta ja oman kansan erikoislaatuisuudesta. Teema sisältää elementin joka on perinteisesti kiinnostanut suomalaisia: mitä meistä ajatellaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 8, 2019
• ISBN: 9789528090175

Harri Sallinen

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka on valottanut suomalaista identiteettiä julkaisemalla tutkimuksia epätavallisista teemoista historiantutkimuksen otteella.

Book preview

11

1 – keitä ja millaisia suomalaiset ovat

Vaihtelevat kuvaukset

Suomesta ja suomalaisista on paljon kuvauksia eri ajoilta. Vanhimmat kirjalliset kuvaukset ovat vierasmaalaisten laatimia. Suomalaisten itsensä laatimat ovat myöhempiä, mutta niitä on runsaammin. Molemmissa kategorioissa on sekä osuvia että epäasiallisia luonnehdintoja. Suomalaiset itse ovat aina vaikuttaneet siihen, missä valossa ulkomaalaiset heitä kuvaavat. Ei ole olemassa objektiivista ulkopuolista kuvausta. Eniten kuvauksissa kiinnittää huomiota kuitenkin niiden kirjavuus.

Etnografia on empiirinen laji, mutta sen on vaikea saavuttaa tieteessä vaadittavaa objektiivisuuden tasoa. Mittaaminen on hankalaa. Yksilön elintoimintoja voidaan mitata ja tehdä niistä johtopäätöksiä. Ihmisjoukon kohdalla tilanne on jo paljon haasteellisempi. Kansakunnan tasolla ollaan jo mahdottoman tehtävän edessä. Vastauksia kansan alkuperää koskeviin kysymyksiin voidaan etsiä eri tieteenalojen tutkimustuloksista. Siten on mahdollista luoda edes jonkinlainen mosaiikkimainen kuva.

Saksalaiset 1800-luvun antropologit katsoivat, että suomalaiset, kuten kaikki nomadi- ja metsästäjäkansat panevat suuremman arvon henkilökohtaiselle vapaudelle. Tästä juontui vastenmielisyys yhteisöelämää kohtaan, mikä oli tyypillistä suomalaisten kansojen luonteelle. Tässä oli puolestaan selitys sille, että slaavilaiset ja germaaniset kansat, jotka jo kauan olivat asuneet järjestäytyneissä valtioissa, pystyivät niin helposti alistamaan Itämeren alueen suomalaiset.²⁸ Sama käsitys oli vallalla Venäjän saksalaisissa tiedemiespiireissä.²⁹ On merkille pantavaa, että sama saksalaisperäinen käsitys suomalaisten yksilöllisyydestä ja vähäisestä sosiaalisuudesta on jäänyt elämään Suomessa kauan sen jälkeen kun ne muualla oli jo unohdettu. Ulkopuolisten kuvauksista kotimaisiin: Meidän sankarirunomme eivät yllytä kansallisiin suurtekoihin, valloituksiin tai laajennuksiin, niin kuin monien muiden kansain. Se kansallistunto, mitä tapaamme muinaisrunoissa, on ensi sijassa kotiseudun rakkautta ja kammoa, joskus suloista, vieraita oloja kohtaan.³⁰ Hyvin runollista.

Suomessa 1890-luvulla Espanjan konsulina asunut Angel Ganivet tekee puolestaan huomion, että suomalainen runoperinne on noussut jälleen näkyviin ja Suomen kirjallinen renessanssi alkoi heti sen jälkeen kun Ruotsin herruus lakkasi.³¹ Tässä lienee jälleen havaittavissa paikallisoppaiden vaikutus kirjoittajan näkemykseen. Ganivet kuvaa suomalaisten hiihtoharrastusta sinänsä virheettömästi. Suomalainen lukija tunnistaa lajin vaikeuksitta. Eri asia on, mitä espanjalainen lukija on saattanut päätellä kuvauksesta: ….luistelijat kiiruhtavat vaihtamaan vanhanaikaiset rautaluistimensa uudenaikaisiin puisiin. Nämä ovat kaksi, kolme, jopa neljä metriä pitkiä ja ne pysyvät jalassa keskelle sijoitetun kiinnityslaitteen avulla. Kuvitelkaamme seisovaa miestä, jonka alaraajat on kiinnitetty kahteen pitkään liikkuvaan kiskoon ja joka lähtee liikkeelle kuin ihmisveturi: ei tarvitse muuta kuin sysätä, jotta kiskot liikkuisivat lumella. Sysäyksen antoa varten on ihmisveturilla kaksi pitkää ohutta keppiä, joiden kärkihela on varustettu kiekolla, jotta kepit eivät iskeytyisi liian syvälle maahan. Mies nojautuu eteenpäin ja aivan kuin soutaen hän työntää kummallakin sauvalla samalla kertaa tai vuorotellen ja juoksee niin tavattoman nopeasti, että katsoja jää miettimään, joko ihmiskunta on saanut sähkövirran käpäliinsä.³²

Tässä esimerkkejä siitä, miten suomalaisia on kuvattu. Kuvaukset eivät kuitenkaan kerro, keitä niiden kohteet todellisuudessa ovat. Keitä me sitten olemme?

Varhaishämärän asukkaat

Jääkausi loppui 11 000 vuotta sitten. Kun jäätikkö suli, alkoi kansainvaellus nykyisen Ranskan ja Espanjan rajaseudulta pohjoiseen. Noin 10 000 vuotta sitten Norjan kautta tuli Pohjois-Suomeen ihmisiä. Se sekoittui kaakosta, Ukrainasta ja Etelä-Venäjältä samoihin aikoihin tulleeseen väestöön. Heistä tuli saamelaisia. Tämä Suomen ensimmäinen muuttoaalto selittää sen, että saamelaisilla ja Espanjan baskeilla on paljon samoja geenejä. Baskit ovat niiden jälkeläisiä, jotka jäivät Ranska–Espanja-rajan refugioon, saamelaiset taas niiden, jotka lähtivät pohjoiseen. Toinen merkittävä jääkauden refugio oli nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella Mustanmeren pohjoispuolella. Siellä on juuret suurimmalla osalla suomalaisista. Seuraava murros tapahtui 5 000 vuotta sitten. Suomeen saapui Etelä-Venäjän ja Ukrainan alueelta lähtenyttä arokansaa, joka oli kesyttänyt hevosen. Keski- ja Pohjois-Euroopassa se osittain geneettisesti syrjäytti paikallisia maanviljelijöitä ja metsästäjä-keräilijöitä. Se näkyy geeneissämme.

Tämänhetkinen muuttovirta on historiallisessa tarkastelussa pientä. Todellinen kohtalonhetki oli silloin, kun nuorakeraamisen kauden ratsukansat jyräsivät Keski-Euroopan maanviljelijöiden ja osin myös Suomen metsästäjä-keräilijöiden ylitse. Se tarkoitti etnistä puhdistusta ainakin Keski-Euroopassa. Suomen väestöön se vaikutti maltillisemmin, koska Suomi oli syrjässä. Tälle ilmiölle on akateeminen termikin: etäisyyden aikaansaama isolaatio. Virolaiset ovat geneettisesti lähempänä venäläisiä ja ruotsalaisia kuin suomalaisia. Suomenlahti on tässä suhteessa muodostanut jonkinlaisen esteen. Eurooppalaisessa geenivertailussa suomalaiset erottuvat omaksi ryhmäkseen.³³ Geeneissämme on siis muita eurooppalaisia enemmän jääkauden metsästäjä-keräilijöitä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että heidän jälkeensä aika harva on viitsinyt tulla tänne asti.

Jotkut ovat sentään tulleet. Uralilaista kantakieltä on puhuttu 40003000 vuotta sitten, ennen kuin se alkoi hajaantua. Yksi hajaannuksen lopputulos oli kantasuomi, josta erkanivat omikseen itämerensuomalaiset kielet kuten viro, vepsä, liivi ja suomi. Suomen ja viron kielet ovat ilmeisesti alun perin samaa kantakieltä, jota on puhuttu nykyisen Viron koillisosassa ja Inkerinmaalla. Me nimitämme kieltä kantasuomeksi, mutta yhtä hyvin sen nimi voisi olla kantaviro. Tätä kantakieltä puhuttiin noin tuhannen vuoden ajan 500-luvulta e.a.a aina 500/600-luvulle j.a.a. Kun alkukieli siirtyi Suomenlahden pohjoispuolelle, samalla muutti myös sen puhujia. Kantasuomenkieliset muuttajat saapuivat nykyisen Suomen alueelle Suomenlahden yli sekä itäistä maareittiä. Heidän tullessaan täällä oli ollut jo kauan kivikautista asutusta. Ei ole tietoa, millaista kieltä valtaosa alkuperäisväestöstä puhui, mutta saamensukuisia kieliä täällä puhuttiin ainakin. Kantasuomalaisten muutto jatkui vuosisatoja verkkaisella tahdilla ajanlaskumme alun molemmin puolin.³⁴ Suomen ruotsinkielisen väestön esi-isät saapuivat pääosin 1100–1200-luvuilla Ruotsista, kun Suomen läntiset osat liitettiin Ruotsin valtakuntaan. Jääkauden jälkeen on ollut siis useampi kansainvaellus ja melkein kymmenen tuhatta vuotta ennen kuin suomalaisuus keksittiin.

Alkusuomalaisten määrä oli pieni. Parisataa vuotta sitten Suomen väestö kasvoi nopeasti, mutta koska perustajaväestö oli ollut pieni, lisääntyivät ainoastaan ne geenivariantit, jotka tuossa väestössä sattumalta olivat. Useimmat suomalaiset ovat siis enemmän tai vähemmän sukua toisilleen.³⁵ Suomi on kulttuurisesti ja geneettisesti homogeeninen maa. Alueen maantieteellinen asema on asettanut historialliset lähtökohdat väestöjen vaelluksille muualta Euroopasta ja Aasian puolelta. Hidas asuttaminen on tuottanut melko yhtenäisen ja vakaan geenistön. Yhteiskunnallinen ja etninen rakenne on säilynyt vuosisatojen ajan melko muuttumattomana.

Historian alku

Varhaisimmat kuvaukset suomalaisista ja Suomesta ovat epämääräisiä. Antiikin ajalta on peräisin joitain kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien kuvauksia, jotka liittyvät yleensä germaanien ja Välimeren kansoja pohjoisempien kansojen asuinsijojen ja asukkaiden kuvauksiin. Antiikista keskiajalle kuvauksissa esiintyy kansoja, joita nimitetään fenneiksi, skrithifinneiksi, bjarmeiksi tai terfinneiksi. Antiikin kuvauksien ajankohta on jo sellainen, ettei ole tiedossamme, ketkä ja millaista kieltä puhuvat ihmiset nykyistä Suomen aluetta tuolloin asuttivat. Myöhemmissä kuvauksissa on piirteitä, jotka antavat olettaa kuvausten koskevan saamelaisia, tai muita pohjoisen paimentolais- tai metsästäjä-keräilykulttuurissa eläneitä ihmisiä.

Vuonna 1177 kirjoitetussa Historica Danicassa sanoo tekijä Saxo Grammaticus suomalaisten olevan manaamiseen perehtynyttä noitakansaa. Pohjoismaisissa kielissä finnekonst on liitetty noituuteen ja finne-sanan alkuperäinen merkitys lienee merkinnyt jonkinlaista tietäjää. Venäjän vanhat kansantarut viittaavat samanlaisiin maagisiin kykyihin. Käsitys näistä suomalaisten harrastuksista on säilynyt nykyaikaan saakka. Tätä vahvistaa pitkällä aikavälillä kerätty kansatieteellinen aineisto, joka käsittää suuren määrän loitsukokoelmia.³⁶

Suomessa tunnetaan nykyään varsin hyvin esikristillisen ajan perinteet. Suomalainen muinaisusko on varsin perusteellisesti kartoitettu ja dokumentoitu. Koska luku- ja kirjoitustaito sekä yleinen oppineisuus on tehnyt tällaisen dokumentoinnin mahdolliseksi vasta viimeisen 200 vuoden kuluessa, on kyseessä osoitus siitä, että vanhoja tapoja on tuona aikana tunnettu ja jossain määrin ehkä noudatettu. Tällä lienee oma yhteytensä siihen, miksi suomalaisia on niin monissa ulkomaisissa kuvauksissa yhdistetty noituuteen ja taikauskoon. Tämä on samalla luonut pohjan mahdolliselle vierastamiselle, varsinkin kristillisille uskonnollisille huomioitsijoille.

Suomesta ja lähialueilta on löydetty vain vähän ihmisten jäännöksiä, joista voisi tehdä tutkimuksellisia johtopäätöksiä täällä asuneiden ihmisten ominaisuuksista tai alkuperästä. Varhaisimmista kivikautisista kulttuureista, Suomusjärven, Komsan tai kampakeraamisesta kulttuurista voidaan tehdä johtopäätöksiä lähinnä säilyneen esineistön perusteella. Itärajan takaa Venäjän puolelta tehdyt kallolöydökset ovat antaneet aihetta olettaa, että kivikautinen väestö koostui geneettisesti toisistaan poikkeavista populaatioista, josta toisen alkuperä voisi olla jäljitettävissä syvälle Aasiaan, toinen puolestaan voisi viitata eurooppalaiseen alkuperään. Jossain vaiheessa on ollut näennäisen tärkeää korostaa todisteita, ettei aasialainen alkuperä viittaa mongolialaiseen, vaan pikemminkin uralilaiseen alkuperään. Tällöin alkuperäinen kysymys olemmeko mongoleja vai germaaneja muuttui muotoon olemmeko uralilaisia vai germaaneja?³⁷

Saamelaisten alkuperä on askarruttanut tutkijoita vuosisatojen ajan. Teoria Pyreneiden niemimaalla sijainneesta lähtöalueesta on monin tavoin tuettu, mutta pitkään on myös etsitty tukea näkemykselle, että saamelaiset olisivat eronneet kantasuomalaisesta väestöstä Suomen ja Karjalan alueella kampakeraamisen kulttuurin kaudella, jolloin balttilais- ja keskieurooppalaisperäinen venekirveskulttuuri alkoi levittäytyä pohjoiseen päin.³⁸ Kivikaudella väestölliset yhteydet nykyisen Suomen alueelle ovat muodostuneet idän ja etelän kautta. Pronssikaudelle tultaessa vahvistui läntinen skandinaavinen suunta. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että Suomi on ollut jatkuvan, joskin hyvin hitaan maahanmuuton aluetta tuhansien vuosien ajan, ja väestöä on saapunut eri puolilta.

1800-luvun loppupuolella sai kannatusta näkemys, että suomalaisugrilaiset kansat oli sijoitettava omaan ryhmäänsä erilleen mongoleista tai indoeurooppalaisista. Nämä ajatukset saivat kannatusta ranskalaisessa ja anglosaksisessa tutkimuksessa. 1880-luvulla jossain teoriassa esitettiin arjalais-suomalaisten kansojen alkukodiksi Volgan keski- ja alajuoksua.³⁹ Mahdollinen päätelmä on, että väestö biologisine ominaisuuksineen on ikivanhaa, Euroopan varhaisinta jääkauden jälkeistä materiaalia, ja se on Suomen ja Karjalan alueella omaksunut suomalais-ugrilaisen kielen, joka on myöhemmin elinkeinokuilun kautta eriytynyt omaksi kielekseen, saameksi eri murteineen.

Monogeneetikkoja⁴⁰ edustava brittiläinen James Prichard kuvaili 1800-luvun puolessa välissä suomalaisia siten, että alun perin Euroopan reuna-alueille voimakkaampien kansojen tieltä väistymään joutuneet suomalaiset alkoivat vähitellen voimaantua, vaurastua ja saavuttaa indoeurooppalaisten kansojen kulttuurillista etumatkaa. Prichardin mielestä tietyt englantilaiset kansalaishyveet olivat suomalaisissa jo idulla.⁴¹ Jotkut polygeneetikot luokittelivat suomalaiset slavonilaiseen rotuun, joka eli slaavien ja germaanien välissä toimien eräänlaisena rotu- ja kulttuuripuskurina.⁴²

Yksi sitkeimmistä suomalaisuuskliseistä on käsitys kulttuurimme nuoruudesta. Tämän katsotaan erottavan meidät epäeduksemme muista Euroopan maista ja kansoista. Tähän voidaan kuitenkin todeta, että Suomessa on ollut eurooppalaisperäistä asutusta lähes 10.000 vuotta. Suomensukuisia kieliä on puhuttu useiden tuhansien vuosien ajan. Kiinteä, paikallaan pysyvä maanviljelys alkoi Suomessa 10002000 vuotta sitten, samaan aikaan kuin useissa muissa maailman kolkissa. Eurooppalainen korkeakulttuuri on saapunut Suomeen noin tuhat vuotta sitten. Suomessa on sen historian aikana käytetty ainakin neljää eri kirjakieltä; latinaa, ruotsia, venäjää ja suomea. Eurooppalaisen kansan- ja korkeakulttuurin historia on Suomen alueella niin pitkä, ettei lyhyellä valtiollisella itsenäisyydellä ole sen rinnalla paljoakaan merkitystä.⁴³

Kertomuksilla on keskeinen osa yksilöiden ja ryhmien identiteetissä. Myös kaikkien kansojen historia on kertomus. Se on osittain idealismia, osittain realismia. Realismi on ollut suomalaisuuden perusta, jonka avulla on useimmiten tultu toimeen. Ilman idealismia kaikki olisi kuitenkin näivettynyt ahtaiden kansallisten etujen ajamiseksi.⁴⁴ Kertomuksissa korostetaan usein, että Suomi on yksi Euroopan etnisesti homogeenisimpia maita. Asiaa on pidetty selviönä, ja se on jossain määrin ylikorostunut Suomen itsenäisyyden aikana. Suomessa on toki ollut selvästi erottuvia vähemmistöjä, mutta niiden määrällinen vähäisyys on häivyttänyt niiden merkitystä. Näkyvin vähemmistöryhmä on ollut saamelaiset, joiden kulttuuripiirteitä on omaksuttu jossain määrin osaksi suomalaista kansallista identiteettiä, ainakin matkailumainoksissa. Romanit, venäläisen, juutalaiset ja tataarit ovat lokeroituneet jossain määrin enemmän, vaikka ovat eläneet valtaväestön keskuudessa tiiviimmin kuin saamelaiset omilla pohjoisilla elinalueillaan. Vaikka nykyisen Suomen alue ei olisikaan ollut erityisasemassa Ruotsin valtakunnassa, oli erona kieli. Ei-indoeurooppalaista suomea puhuvat ihmiset olivat niin erilaisia, että aikaa myöten tämä asia sai oman merkityksensä.⁴⁵ Suomen ja unkarin kielien sukulaisuus on tieteellinen fakta, jonka kiistäminen on politiikkaa, ei tiedettä. Se, mikä tekee kielisukulaisuudesta herkän aiheen, on usein toistuvat virhe sekoittaa kielisukulaisuus kansojen (geneettiseen) sukulaisuuteen.

Vielä 200 vuotta sitten useimmat suomalaiset eivät lainkaan tiedostaneet olevansa suomalaisia. He eivät käyttäneet kotimaastaan nimeä Suomi tai itsestään sanaa suomalainen. Suomen kansallinen identiteetti synnytettiin hyvin nopeasti vasta 1800-luvulla. Vasta sen jälkeen karjalaisilla ja varsinaissuomalaisilla oli jotakin yhteistä, mikä sitoi heidät kansakuntaan. Tähän samaan pakettiin kuului suomen yleiskielen luominen, mikä oli muutamien ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten ansiota. Aivan vastaavanlainen identiteetin rakennus tapahtui samaan aikaan Italiassa.⁴⁶

Jyrkkiä murroskausia, joina aikaisempi perinne nopeasti joutuu väistymään, syrjäytyy tai kokonaan katkeaa, on kansankulttuurissa yleensä vähän. Suomessa näitä murroskausia on ollut kaksi: toinen keskiajan alussa, toinen 1800-luvun toisella puoliskolla alkaneella teollistumisen kaudella. Ensimmäisen murroksen tuloksena oli valtiollisesti Ruotsiin liitetty maa ja sen kristitty kansa. 1800-luvun murros oli luonteeltaan enemmän taloudellinen, johtaen syvällisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin.⁴⁷ Suomi, suomalaisuus ja nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme ovat tulosta vuosisatoja kestäneistä kehityskuluista ja muutoksista. Monet itsestään selvästi suomalaisilta vaikuttavat kulttuuripiirteet ovat seurausta kansainvälisestä vuorovaikutuksesta. Impivaaralaisuus ei siten edusta kovin hyvin maatamme. Se voi kuitenkin toimia vertauskuvana tarpeettomasta varovaisuudesta tilanteissa, joissa sille ei ole tarvetta.⁴⁸

Piirteitä ja taustoja

Sukulaisuus ei ole sitonut ihmisiä Suomessa jommankumman vanhemman kautta rakentuvaan suurempaan ja tiiviiseen ryhmään, kuten esimerkiksi isänpuoleisen sukulaisuuden mukaan organisoituvissa aasialaisissa yhteisöissä. Jokaisen piti periaatteessa selviytyä itsensä varassa, oman työnsä turvin. Yhteisön tuki oli rajallista myös siksi, että muutkin joutuivat sinnittelemään elinkeinominimin tuntumassa.⁴⁹ Suku oli kuitenkin tärkein yhteisö ennen maanviljelyselinkeinon valtakautta. Ennen iso- ja uusjakoa (maan jakamista yksityisomistukseen) suomalaisetkin kylät olivat kollektiivisia yhteisöjä, jotka loivat uuden talonpojan elämänmuodon. Peltoviljelijä oli sidottu paikoilleen, ja olemassaolon keskipiste oli talo, sen varallisuus ja pysyvyys. Naapuruus ja kylänsisäiset yhteisölliset verkostot tulivat vähitellen tärkeämmiksi kuin sukulaisuus.⁵⁰

Keskiaikainen sarkajako piti peltoviljelysyhteisöjä jossain määrin kiinteinä. Iso- ja uusjako erottivat 1700-1800-luvuilla talousyksikköjä toisistaan. Tiheän asutuksen alueilla ryhmä- ja rivikylistä irtaantui peltojensa läheisyyteen sijoittuvia taloja. Naapurit etääntyivät toisistaan ja se saattoi vaikuttaa suomalaisten sosiaalisiin valmiuksiin. Kyky esiintyä vierailla ja laajemmilla sosiaalisilla näyttämöillä tahtoi jäädä kehittymättä. Tässä saattaa olla metsäläisyysmyytin tärkein taustatekijä koko Suomea ajatellen.⁵¹ Tämän lisäksi on tietenkin huomioitava, että osa Suomesta oli kaskiviljelyaluetta, jossa asuttiin oikeasti metsässä.

Pitkäjänteinen suunnitelmallisuus näyttää kuuluvan suomalaisiin kulttuuripiirteisiin. Tarkka ja järkevä mallisto on ollut välttämätön ankarissa luonnonolosuhteissa, joissa pienetkin virheet vuotuisessa maataloussyklissä ovat voineet aiheuttaa katastrofin. Suunnitelmallisuutta ja riskien hallintaa on harjoitettu koetellun tiedon pohjalta. Esiisillämme ja -äideillämme on esimerkiksi ollut selkeät käsitykset siitä, millaiset viinaoikeudet kullakin yhteisön jäsenellä oli, milloin sopi juoda, missä kokoonpanossa ja miten paljon. Humalahakuinen juominen on ollut vain yksi tapa muiden joukossa. Vieraskielisen yläluokan laatimat kuvaukset kansanomaisen alkoholin käytön kohtuuttomuudesta ovat olleet tarkoitushakuisen liioittelevia. Maalaisuuden halveksunta on ollut yläluokan keskuudessa niin perusteellista, että akateemisessa tutkimuksessakin on pyritty näkemään kaikki kansalaisten oma-aloitteinen rationaalinen toiminta papiston antina ymmärtämättömälle rahvaalle.⁵²

Kaikesta perimätiedosta huolimatta suomalaiset eivät ihmisinä poikkea muista eurooppalaisista mihinkään suuntaan.⁵³ Toki Suomessa on aina esiintynyt tilastollisia erikoisuuksia. Teemu Keskisarja on tutkimuksessaan osoittanut eläimeensekaantumisrikoksista annettujen tuomioiden olleen 1700-luvulla yleisempiä Suomessa ja Ruotsissa kuin muualla maailmalla. Tätä ei ole kuitenkaan varsinaisesti pidettävä todisteena näiden kahden kansan perversioista, vaan valtakunnassa vallinneista oikeuskäytännöistä.⁵⁴ Näistä rikostutkinnoista ja tuomioista ei kuitenkaan näytä jääneen sen kummempia kollektiivisia traumoja, vaan pari kolme sukupolvea riitti asian unohtamiseen.⁵⁵

Kun nykyinen Suomen alue siirtyi Ruotsin kuninkaan alaisuudesta Venäjän keisarin alaisuuteen, sillä ei ollut suurtakaan vaikutusta väestön enemmistöön, joka oli suomen kieltä puhuvaa maalaisväkeä. Hallitsijan kieli oli joka tapauksessa tavoittamaton. Ruotsinkielinen yläluokka, upseeristo mukaan luettuna, vaihtoi varsin sujuvasti lojaalisuussuhteensa Venäjän tsaarin palvelukseen. Valtiollisen hallinnon kieli oli Venäjällä joka tapauksessa ranska, jota myös Suomessa syntynyt ruotsinkielinen yläluokka oli jossain määrin aiemmissa tehtävissään käyttänyt. Nykypäivän mittapuilla tällainen lojaalisuussiirtymä vaikuttaisi petokselliselta, mutta 1800-luvun alun kansallisuuden ajatus oli aivan toisenlainen kuin vaikkapa jo sata vuotta myöhemmin Suomen saavuttaessa itsenäisyytensä.⁵⁶ Käsitykset valtiosta ja siellä elävästä kansasta ovat jatkuvan evoluution alaisia.

Ketkä muodostavat kansakunnan?

Kansakunta, kansa ja rotu eivät ole sama asia, sillä useimmissa maissa kansakunnat ovat etnisesti monilähtöisiä. Kansakunta ja kieli eivät läheskään aina ole identtisiä. Yhtenäinen uskokin on vaikea asia. Kansakuntaa ei voida määritellä maantieteellisestä tai muusta konkreettisesta lähtökohdasta käsin. Rajat muuttuvat ja liikkuvat. Sen sijaan kansakunta muodostuu, kun intressit ovat yhtenäiset. Kansakunnasta on puhuttu henkisenä tilana, yhteisöllisenä kokemuksena, joka pysyy niin kauan, kuin ihminen tuntee olevansa osa sitä. Kansakuntaa pitävät yhdessä yhteinen historia ja muisti. Yhdessä koetut vastoinkäymiset hiovat kansakuntaa yhteen ja syntyy kokemus kansakunnan kunniasta.⁵⁷

Suomalaisia on kansakuntana leimannut oudon kielen mukanaan tuomat arvelut muista eurooppalaisista poikkeavasta alkuperästä. Koko 1700- ja 1800-lukujen ajan eurooppalaiset tietosanakirjat liittivät suomalaiset automaattisesti alkuperältään Aasiaan. 1900-luvun tietosanakirjoissa tilanne vähitellen muuttui, ja suomalasia kuvattiin läntisinä ja eurooppalaisina. Alettiin puhua itäbalttilaisen ja pohjoismaisen rodun yhteisesiintymisestä Suomessa. Kokonaan viitteet mongoliseen rotuun katosivat eurooppalaisista tietosanakirjoista vasta toisen maailmansodan jälkeen.⁵⁸

1800-luvun kuluessa muodostui käsitys etnisestä kansasta. Alun perin kreikan kielen sana ethnos lienee merkinnyt antiikin kaupunkivaltion, poliksen, ulkopuolisia yhteisöjä erotuksena poliksen sisäpuolelle kuuluvista poliittisesti oikeutetuista kansalaisista, joista käytettiin nimityksiä demos ja politai. (Suomen kielessä käytetään vieläkin samoin perustein esim. termejä etninen ravintola, etninen musiikki, kuvaamaan muualta tulleiden, ulkopuolisten tai vieraiden alkuperää). Kansan käsitettä oli Euroopassa ennen 1800-lukua käytetty joko valtio-oikeudellisessa valtiokansan tai teologisessa jumalan kansan merkityksessä. Kehitys kohti kulttuurisesti ja kielellisesti määriteltyä, historiallisesti perusteltua ja subjektina käsitettyä kansaa tapahtui saksalaisessa käsitehistoriassa pitkin 1800-lukua. Lyhyesti sanottuna kansalla oli oma kieli ja luonne. Käsitteestä tuli keskeinen poliittinen tekijä Saksassa.⁵⁹ Sieltä se omaksuttiin Suomeen.

Saksalaisen, J. G. von Herderin ajattelun pohjalta lähteneen, filosofisen käsittelyn nojalla kansa ja kansakunta sulautuivat käsitteinä yhteen. Saksa oli tuolloin pienistä poliittisista yksiköistä koostuva kokonaisuus, mikä selittää sikäläistä tulkintaa. Kansa oli yhteisö, jota yhdistivät kieli, tavat ja todelliseksi ajateltu syntyperän yhteys. Kansalla oli historiansa. Sen kieli ja kansanrunous eivät olleet vain ulkopuolisia tunnusmerkkejä, vaan keskeinen kansan rakennetekijä. Kansakunnalle kuului myös henkilömäisiä piirteitä, kuten asenne, henki ja mieli.⁶⁰ Juuri tämä ajattelun piirre on vaikuttanut keskeisimmin moniin suomalaisten käsityksiin omasta kansasta. Aivan erityisellä tavalla se näkyy käsityksissä suomalaisesta viinapäästä tai suomalaisten sulkeutuneisuudesta.

Luku- ja kirjoitustaidon merkitys on kiinnostanut tutkijoita liian vähän. Sitä on kuitenkin tutkittu yhtenä menneen maailman ja nykyajan merkittävimpänä murroksena ihmisen elämässä. Tälle ei ole ehkä annettu tarpeeksi merkitystä. Varsin nopea lukutaidon leviäminen oli tietoinen toimenpide suomalaisuuden luomisessa. 1800-luvun lopulla venäläisissä kansatieteellisissä tutkimuksissa kiinnitettiin positiivista huomiota nimenomaan suomalaisten laajalle levinneeseen lukutaitoon.⁶¹

Suomessa kansalainen kuuluu samaan käsiteryppääseen kuin kansa ja kansakunta. Tähän sisältyy ihanteena ajatus, että ei pelkästään eliitti, vaan kaikki osallistuvat kansakunnan poliittiseen elämään.⁶² Tähän ajatteluun vaikutti keskeisesti saksalaisesta valtio- ja kansallisuusfilosofiasta vaikutteita saanut J. W. Snellman. Hänen ajatteluaan on usein tiivistetty yksi kansa, yksi kieli, yksi mieli – periaatteella. Snellman piti Suomea valtiona, vaikkei tarkoittanutkaan sillä nykyisessä mielessä suvereenia valtiota. Yhteisön jakamat kieli, uskomukset, normit ja tavat edustivat Snellmanille tämän yhteisön poliittista autonomiaa. Snellmannilla oli laaja käsitys valtiosta. Vaikka hän piti Suomea valtiona, ei hän koskaan ajanut Suomelle suvereenin valtion asemaa.⁶³

Eri maissa ja eri kulttuureissa on runsaasti eroja sen suhteen, millaiseksi kansalaiset kokevat valtion roolin. Suomessa on korostunut hegeliläinen näkemys valtiosta, jolloin valtiota ei koeta pelkästään käytännölliseksi hallintojärjestelmäksi tai byrokratiaksi. Se ei edusta vain praktista järjestelyä vaan on arvo sinänsä ja muoto, josta ei ole mahdollista tinkiä. Suomessa valtio esittäytyy aivan eri asiana kuin esimerkiksi Venäjällä. Suomen esittäminen kansan ja verrattain vahvan valtion liittona tekee siitä eräällä tavalla normaalitapauksen.⁶⁴ Ennen itsenäistymistä Suomi oli huomattavan herderiläinen tapaus. Siinä vaiheessa kun kansallinen identiteetti muotoutui, oli suhde Ruotsin valtakuntaan katkennut. Venäjä ei puolestaan ollut se valtio, johon suomalaiset kansakuntana olisivat halunneet samaistua. Kansakunta ja valtio olivat tuolloin eri asioita. Suomi oli tuolloin hyvin eivaltiollinen projekti.⁶⁵

1900-luvun alussa ranskalais-venäläinen tutkija J. Deniker laati suomalaisista yllättävän rotukartan, jossa eri puolilla Suomea asuvat ihmiset yhdistettiin eri ympäröiviin kansoihin, skandinaaveihin, baltteihin ja venäläisiin.⁶⁶ Ennen 'suomalaisuuden' keksimistä maassamme asui heimoja, joita yhdisti kielellinen sukulaisuus. On melko tulkinnanvaraista, kuinka erilaisia tai samanlaisia nuo heimot olivat. Muinaisessa Suomen heimojen tyypittelyssä on saattanut vielä Topeliuksen aikana olla jotain perääkin, myöhempi liikkuvuus lienee erot lähes poistanut. Suomessa matkaava tarkkanäköinen havainnoitsija saattaa olla sitä mieltä, ettei jaottelu ole täysin kadonnut.⁶⁷ Pohjoismaiset tietosanakirjat ovat olleet keskieurooppalaisia huomattavasti niukkasanaisempia. Niissä kuitenkin pidettiin ainakin 1800-luvulla suomalaisia erirotuisina kuin skandinaaveja. Joissain todettiin kuitenkin hämäläisten ja karjalaisten edustavan keskenään erilaisia roturyhmiä.⁶⁸

Ylikorostunut identiteetti

Suomi on edelleen melko monokulttuurinen maa. Värikkyyttä esiintyy lähinnä suurimmissa kaupungeissa, ja esimerkiksi Helsinki alkaa olla aika monikielinen kaupunki. Eikä se monikielisyys ole uutta. Suomen menneisyys ei ole läheskään niin yksikielinen ja –mielinen talonpoikaiskulttuuri, jollaiseksi se on jälkeenpäin poliittisista syistä mielellään kuvattu. Suomi oli 1800-luvun lopulla varsin kirjava kansakunta, etenkin kaupungeissa. Vuonna 1870 vain noin neljännes Helsingissä asuvista puhui äidinkielenään suomea. Ruotsi oli valtakieli, mutta muunkielisiäkin oli lähes 20 prosenttia. Osuus on paljon suurempi kuin nykyään. Venäjää puhuttiin paljon, mutta vakituisesti puhuttuja muita kieliä oli melkoinen lista; tataari, romanikieli, karjalan ja saamen murteet, saksa, ranska, italia, hollanti ja jiddish.⁶⁹ Suomen asemassa on ollut kaksi selvää murrosta. Ensimmäinen oli vuoden 1809 tilanne, jolloin voidaan katsoa Suomen valtiollisen aseman perustan syntyneen. Toinen on tarkastelutavasta riippuen joko 1945 tai 1995. Suomen valtiollisiin murroksiin on liittynyt uhrin antaminen. Ensimmäisen valtiollisen vaiheen aikana sen antoivat suomalaiset Suomen sodan sotilaat sekä sodan jalkoihin jääneet siviilit. Vuoden 1945 tilanteessa oli vallitsevana se, että kaatuneitten ja vammautuneiden määrä oli sietämätön.⁷⁰ Vuonna 1995 Suomi vapautui entisistä historian kahleista. EU-jäsenyys on muuttanut Suomea luultavasti enemmän kuin muita jäsenmaita keskimäärin.

Monien mielestä Suomessa esiintyy oman kulttuurillisen identiteetin ylikorostusta. Ilmiötä on myös luonnehdittu jälkikoloniaaliseksi reaktioksi. Tähän ovat vaikuttaneet luonnollisesti sekä Ruotsin valta että Venäjän valta. Vallanpitäjät olivat vieraskielisiä laajojen kansankerrosten kannalta. Merkittävää suomalaisessa suhtautumisessa on ollut kuitenkin se, että koloniaalisen historian esittämistä on vältetty. Päinvastoin, on pyritty korostamaan nykyisen Suomen alueen tasavertaisuutta muiden Ruotsin valtakunnan alueiden kanssa. Historiankirjoituksessa tämä on näkynyt mm. Ruotsi-Suomi –nimityksen käytössä. Toinen suuntaus on puolestaan korostanut, että Suomen ykseyttä ei ollut alun perin olemassakaan, koska nykyisen Suomen alueen heimot olivat Ruotsin vallan alkaessa ja myös myöhemmin sen aikana toisistaan erillisiä.⁷¹

Venäjän vallan kauden tarkasteluissa on Suomen valtio-asetelma korostunut. Venäläisissä kansatieteellisissä kuvauksissa valtion poliittista järjestelmää pidetään loogisena jatkeena kansan tapojen hyville ja huonoille puolille, eli kansanluonteelle. Viitataan siis tunnettuun toteamukseen siitä, että kullakin kansalla on juuri niin hyvä hallinto kuin he itse ansaitsevat. Venäjällä on arvioitu myös melko suorasukaisesti, että Suomen kuuluminen aikanaan Ruotsiin oli arvokas asia ja oleellisesti nopeutti kansan sosiaalista ja oikeudellista kehitystä, joka myöhemmin vahvistettiin erityisasemalla Venäjän valtion yhteydessä.⁷² On myös kiistatonta, että venäläisissä kansatieteellisissä kuvauksissa esitetty kuva suomalaisista ja alan tutkimuksissa rekonstruoidut etniset stereotypiat ovat olleet tärkeässä asemassa venäläisten oman kansallisen identiteetin ja valtiollisen ideologian muodostumisprosessissa.⁷³

Suomalaisuuteen liitetyn sosiaalisen piirin pienuutta kuvaa Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessään. Sijoittuminen laajempaan sosiaaliseen kuvioon Toukolan kylässä ei omissa oloissaan kasvaneilta veljeksiltä tahdo onnistua. Joissain olosuhteissa tämä on ollut myös kulttuuria suojaava tekijä. Esimerkiksi inkeriläiset säilyttivät suomalaisen identiteettinsä varsin pitkälle neuvostovallan aikaan saakka. 1920-luvulla oli tilastoitu, että 98 % heistä puhui suomea äidinkielenään. Vuoden 1926 tieto kertoo, että 70 % inkeriläisistä oli luku- ja kirjoitustaitoisia, mikä oli silloisessa Neuvostoliitossa varsin korkea luku.⁷⁴

Vertailuna on todettava, että maailman n. 200 itsenäisestä maasta enemmistö on monikansallisia valtioita ja enemmistö maailman lukemattomista etnisistä ryhmistä on monivaltiollisia kansoja. Suomen kaltaisia kansallisvaltioita on itse asiassa aika vähän.⁷⁵ Vuosikymmeniä olemme saaneet kuulla sanottavan, että Suomi on harvinaisen homogeeninen maa, sekä geneettisesti että kulttuurillisesti. Jälkimmäisestä on myös esitetty määritelmä sisäänlämpiävä. Venäjällä vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassa kerrotaan Suomesta mm. seuraavaa: Suomalaisten geeniperimä on heikentynyt, koska kaikki ovat tavalla tai toisella sukua toisilleen ja siksi tietyt sairaudet ovat yleisiä.⁷⁶ Yhteiskunnan homogeenisuudesta on kuitenkin myös hyötyä. Samanlaiset arvot, kulttuuritausta ja toimintatavat helpottavat kommunikaatiota ja edistävät siten työn tehokkuutta. Suomen yhteiskunta ja työelämä ovat selvästi hyötyneet tästä.⁷⁷ Tästä huolimatta on viitteitä siitä, että tällainen hyöty on lyhytkestoista ja väliaikaista. Monikulttuurisuuden tuomat innovatiiviset edut ilmenevät vasta pidemmällä aikavälillä. Ne saattavat kuitenkin olla pitkäkestoisempia ja johtaa vakaampaan taloudelliseen kehitykseen.

Suomalaisuuden siemenet

Suomalaisten kuvaa venäläisissä 1800-luvun lopun populaareissa kansatieteellisissä kuvauksissa määrittivät seuraavat erityispiirteet: Töissä käytettiin silloista kansatieteen teoreettista tasoa. Kansanluonteen katsottiin olevan objektiivisesti luonnehdittavissa tarkkailuun perustuen. Oltiin vakuuttuneita siitä, että talonpoikaisto edustaa kansan piirteitä. Suhde työhön muodostui eräänlaiseksi etnoksen ansioiden mitaksi. Kuvausten pohjana on käytetty vertailevaa metodia, jossa kohteina olivat varsinaisten venäläisten lisäksi valtion reuna-alueiden kansoja. (karjalaiset, puolalaiset, tsuhonetsit ym) Kuva suomalaisista on varsin positiivinen. Tähän saattoi vaikuttaa venäläisten suhteellisen mutkaton yhteiselo Suomen kanssa verrattuna vaikkapa puolalaisiin. Jossain määrin kuvaukset saattoivat olla jopa siloteltuja. Kuva heijasti todennäköisesti myös valistusta harjoittaneiden valtioelinten käsitystä asioista. Luonnehdinnat suomalaisista koskivat pääosin ulkoisia (ulkomuoto ja asuinseutu) ja sisäisiä (älylliset ja moraaliset) piirteitä. Materiaalista elämää ja tapoja kuvattiin vain vähän. Käsittelytapa antaa viitteitä siitä, että kuvaukset perustuivat aiemmin tuotettuihin toisen käden tietoihin eivätkä havainnointiin.⁷⁸ Suomalaista tapakulttuuria on myös kuvattu negatiivisessa sävyssä. Tällöin kuvausten laatijoina ovat olleet pääasiassa Suomen ruotsin kieltä puhuva yläluokka sekä heidän vierainaan maahan saapuneet muut eurooppalaiset. Ei liene epäilystä siitä, että kuvauksissa on totta; esi-isämme kyllä niistivät sormiinsa ja haisivat pahalta. Näiden perusteella ei kuitenkaan voida tehdä suoria negatiivisia päätelmiä heidän mentaalisesta suorituskyvystään.⁷⁹

Melko tärkeä venäläisten 1800-luvulla tekemä havainto suomalaiseen itseymmärrykseen on se, että maassa vallitsi vanha perinne kansalaisten osallistumisesta hallintoon.⁸⁰ Tämä osallisuus oli totuttanut suomalaiset kunnioittamaan lakia. Lainkuuliaisuus on Suomessa saavuttanut uskontoon verrattavan merkityksen ja kansa kannattaa sitä kaiken perustana. Myös kansalaisyhteiskunnan perusteiden muotoutuminen Suomessa liittyi siihen. Jokainen suomalainen on tottunut pitämään yhteisiä asioita yhtä tärkeinä kuin henkilökohtaisiakin.⁸¹ Lakien kunnioitus Suomessa oli olemassaolokysymys, kun ensimmäinen keisarimme Aleksanteri I lupasi, että Suomea hallinnoidaan sen oman (siis Ruotsin) lain mukaisesti, eikä Venäjän. Suomessa tulkittiin lupauksen sitovat myös Aleksanterin seuraajia. Osa venäläisistä poliitikoista ja virkamiehistä taas katsoi, että itsevaltaista tsaaria eivät sido edeltäjän lupaukset. Tämän kiistan vuoksi Suomen kansan päähän iskostettiin käsitys lain pyhyydestä.⁸²

Kieli on symboloinut kansakunnan ajattelua. Se on ollut erottava tunnus ulkomaailmaan nähden, mutta oikein puhuttuna ja kirjoitettuna malli myös kansakunnan sisällä. Kansallisen yhteisön tärkeintä symbolia, kieltä, on kontrolloitu sisällön, muodon ja käytön suhteen Suomea on puhuttu monin tavoin ja oikea puhetapa on erotettu vääristä. Suomessa erityinen piirre on ollut se, että kirjakieli on vaikuttanut suuresti puhuttuun kieleen. Murteita ei ole pidetty täysipainoisina kommunikaatiovälineinä.⁸³ Suppean kielialueen kulttuuriprobleemat ovat kaikkialla samanlaisia. Omakielisen kirjallisuuden saattaminen suuren maailman tietoisuuteen on vaikeaa. Julkinen valta voi yrittää tehdä voitavansa käännöstöiden edistämiseksi ja levittämiseksi, mutta viime kädessä valta on kuluttajalla. Kustantajat ovat vapaita ottamaan tai jättämään, eikä pakolla syötetyllä kirjallisuudella ole koskaan ollut menestystä markkinoilla.⁸⁴

Suomi syntyi puoli vuosisataa ennen valtiollista itsenäisyyttä. Se syntyi nationalismin omaksuneen sivistyneistön ja agraarisen kansan välisestä liitosta. Osapuolet sitoutuivat isänmaan asiaan, ja joutuivat maksamaan siitä hinnan. Suomenmielinen sivistyneistö läheni kansaa vaihtamalla äidinkielensä ruotsista suomeksi. Kansanihmiset taas sitoutuivat nopeaan ja jatkuvaan muutokseen, mikä tarkoitti kouluttautumista ja kehittymistä kohti länsieurooppalaista kansalaisuutta.⁸⁵ Tämä liitto on johtanut huikeaan menestystarinaan. Suomessa on alueellisia mentaliteettieroja. Pääjako on länsi-itä, jolloin Pohjois-Suomi kuuluu itään. Läntiselle mentaliteetille on ominaista systemaattisuus ja järjestelmällisyys pienissäkin asioissa. Kovaa, askeettista arkielämää arvostetaan. Sosiaaliset verkostot ovat suppeampia ja harvassa käytössä. Tietoisuus hierarkioista on varsin kehittynyt. Kosketuspinta uusiin ihmisiin on usein kapea ja varauksellinen. Idässä ollaan suurpiirteisempiä. Tärkeintä on sovittaa oma toiminta luonnon sykleihin ja selvitä kunnialla vuodesta toiseen. Sosiaaliset verkostot ovat idässä laajempia. Uusiin ihmisiin suhtaudutaan uteliaasti ja vieraanvaraisesti.⁸⁶ Suurimmat erot vallitsivat kuitenkin ruotsikielisen yläluokan ja suomenkielisen rahvaan välillä. 1800-luvulla ei ollut tavatonta, että yläluokkaiset opiskelijat katsoivat olevansa jopa lain yläpuolella. Oli tapauksia, joissa opiskelijat tunkeutuivat taloihin, pahoinpitelivät prostituoituja, vastustivat poliisia väkivalloin, eivätkä niin tehdessään katsoneet toimineensa millään tavoin väärin.⁸⁷

Eurooppa on läpikäynyt useita urbanisoitumisvaiheita, alkaen antiikin suurista keskuksista Ateenasta ja Roomasta. Kaupungistuminen on edennyt etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Suomi kuuluu pohjoiseen, myöhemmin kaupungistuneeseen vyöhykkeeseen. Kaupunkikulttuuri ei ollut vahvaa ennen 1900-lukua. Todellinen suomalainen elämä kehittyi maaseudulla, kartanonisäntien, talonpoikien, torppareiden ja maattomien muodostamassa maailmassa. Omaleimainen maakuntaihanteellisuus, talonpoikaisuus ja kansanvalistus nousivat kansalliseen omakuvaan. Kulttuurisesti se merkitsi vaatimattoman ja maanläheisen elämäntavan mallin omaksumista.⁸⁸ 1800-luvun lopulla noin 90 prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä sai elantonsa maaja metsätaloudesta.