Kahvila Dominokujalla: -

By Virve Sammalkorpi

Koskettava romaani äitiydestä, mielenterveydestä ja yksinäisyydestä.Idyllisellä pientaloalueella eletään lapsiperheen ihanne-elämää: äidit kokoontuvat päivisin vertailemaan lapsiaan ja vatvomaan naapureiden edesottamuksia. Kauniit kulissit ovat tärkeintä, mutta ne alkavat rakoilla uuden perheen muuttaessa lähiöön: puolivuotiaan Pyryn äiti Kati välttelee muita ihmisiä eikä paljasta itsestään mitään. Toiset äidit vieroksuvat häntä, mutta Leena on ainoa, joka huomaa, että jokin on vialla.Kati ei ole ollut ennallaan lapsen syntymän jälkeen. Väsymys painaa, eikä valoa tunnelin päässä näy. Kun Katin mies Henkka joutuu lähtemään Espanjaan sairaan isänsä luo, Kati uppoutuu täysin omaan mielikuvitusmaailmaansa. Pyrystä huolehtiminen jää taka-alalle, sillä Katin kuvitelmat ovat täynnä ihania seikkailuja esimerkiksi ylellistä elämää elävän Väinön ja Toivo-nimisen pianistin kanssa. Mutta miten käy, kun mielikuvitusmaailmakin alkaa murentua?"Riipaiseva kuvaus äitiyden varjopuolista." - Turun Sanomat-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788726468403

Book preview

Kahvila dominokujalla

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2006, 2023 Virve Sammalkorpi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726468403

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Näin muuttoauton heti, kun olin päässyt pellon yli kävelytien mutkaan, josta aukeni esteetön näkymä alueellemme. Joukko punatiilisiä ja puisia taloja oli noussut saviselle maaläntille puoliväliin pääkaupunkia ja ei mitään. Yksinäisinä arkipäivinä ajattelin, että olimme lähempänä ei mitään. Niin sinäkin päivänä. Olin tarponut tavanomaisen päivälenkkini lastenvaunuja lykkien ja hiljaisuuteen vaipuneena, viikonloppusuunnitelmat ainoana aseenani apatiaa vastaan, joten innostuin suunnattomasti, kun lähemmäksi päästyäni huomasin, että auto oli peruuttanut pitkään tyhjänä olleen asunnon eteen. Olimme naapureiden kanssa pohtineet päämme puhki, miksei asunto tuntunut menevän kaupaksi. Olimme selanneet myyntiesitettä ja pähkäilleet pohjapiirustusta emmekä ymmärtäneet, mikä asunnossa oli vikana. Talo, jossa se sijaitsi, oli ympyrän muotoon pystytetyn rakennusryhmämme etelälaidassa ja asunto sen toisessa, eli ylimmässä, kerroksessa. Siinä oli tilava parveke, josta olin itse ajatellut olevan mukavat näkymät aluettamme ympäröivään sekapuumetsään. Keittiö oli pienehkö, mutta hyvin varusteltu, ja se aukesi suoraan valoisaksi ruokailutilaksi, joka puolestaan jatkui edelleen avarana olohuoneena. Näiden lisäksi asunnossa oli kaksi sisäpihanpuoleista makuuhuonetta. Kyseessä oli siis varsin mukava pienen perheen koti, melko samanlainen kuin omamme.

Muuttoauton taakse oli pysäköity uudehko tila-auto. Samaan aikaan kun ohitin auton, siitä nousi suurin piirtein ikäiseni nainen. Hän oli sipaissut hiuksensa epäsiistille nutturalle ja pukeutunut kauhtuneisiin farkkuihin ja ryppyiseen puseroon. En ihmetellyt hänen vaatteitaan, sillä vuotta aiemmin, kun me ja naapurimme olimme muuttaneet silloin vielä maalille ja laastille tuoksuneelle alueelle, olin sonnustautunut jotakuinkin samanlaiseen asuun. Nainen näytti väsyneeltä. Hänen ihonsa oli huonossa kunnossa, silmien alla tummat painaumat ja posket lommoilla. Tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, vaikka kadehdinkin hänen kaitaista olemustaan. Itse olin aina ollut lihavampaa, tai mieheni sanoin muodokkaampaa sorttia, eikä Lumi-tytön syntymä ollut suinkaan parantanut tilannetta. Olin varma, että lihoin jopa jokaisesta tyttäreni saamasta suupalasta, mikä oli ristiriitaista siksikin, että imetin yhä. Jouduin silti hillitsemään haluni pitää pikkuista seitsenkuistani nälässä. Mieheni oli ehtinyt ilmaista huolensa mielenterveydestäni.

Hymyilin naiselle. Hän hymyili apeasti takaisin. Hän olisi voinut näyttää melko hauskalta, mutta kaipasi kyllä kipeästi väriä naamaansa. Mietin, missä hän oli ollut koko upean kesän. Aurinko oli alkanut porottaa toukokuun ensimmäisenä päivänä saaden vappua juhlivat ihmiset riisuutumaan ylioppilaslakkeja lukuun ottamatta lähestulkoon ilkosilleen ja paistanut läpi kesän aina elokuun loppuun saakka niin, että oli vaikea palauttaa mieleen niitä muutamaa sateista päivää, jotka olivat suoneet hetkellisen helpotuksen kuivuudesta kärsivälle maalle. Minä ja Lumi olimme viettäneet helteiset päivät metsän reunan varjoisissa mutta maidonlämpöisissä notkelmissa ja silti saaneet molemmat päivänpaahteisen värin pintaamme. Päivetys oli pysynyt pitkään, ja vasta pilvinen syksy oli saanut sen vähän haalistumaan. Uusi naapurimme sen sijaan näytti siltä kuin hän olisi viettänyt koko kesän sisätiloissa.

Tervehdin naista ystävällisesti ja hidastin vauhtia antaakseni hänelle mahdollisuuden vastata. Hän ynähti jotain, mutta ei käyttänyt tilaisuutta tuttavuuden hieromiseen. Olin kuitenkin päättänyt saada jotain iloa toistuviin päivärutiineihini, ja kun hän nosti takapenkiltä suurin piirtein Lumin ikäisen vauvan, pääsin kysymään:

– Minkäs ikäinen hän on?

– Seitsemän kuukautta, nainen vastasi katsomatta minuun tai kurkkimatta vastineeksi työntämiini kärryihin.

Minua ei kuitenkaan niin vain lannistettu. Jatkoin pelotta, sillä vaihtoehtona olisi ollut kävellä seuraavaksi metsäreitti, jonka olin kiertänyt aivan liian monta kertaa kuluneen vuoden ja eritoten kuluneiden seitsemän kuukauden aikana Lumia nukuttaessani. Totesin:

– Niin on meidänkin tyttö.

Nainen nyökkäsi vain.

– Mikä hänen nimensä on? kysyin ja yritin samalla katsoa, oliko lapsella ruskeat vai siniset silmät, sillä asian toteaminen tuntui luontevalta jatkolta iän ja nimen tiedustelulle.

– Se on Pyry, nainen sanoi.

Miten enteellistä! Hetken aikaa olin vakuuttunut, että Lumi-ja Pyry-nimiset lapset solmisivat toisiinsa elinikäisen siteen, joka liittäisivät myös meidät äidit yhteen. Mielikuvaani tuki sekin, että Pyry-vauva näytti olevan varsin soma pieni poika. Tai ainakin niin soma kuin kenenkään toisen lapselta saattoi odottaa.

En hävennyt lapsellista riemastumistani. Aamulla mieltäni oli lämmittänyt tieto siitä, että iltapäiviäni sulostuttaisi nuoruuteni lempisarja, jota alettaisiin näyttää uusintana joka arkipäivä juuri siihen aikaan, kun Lumi menisi toisille päiväunilleen. Elämäni oli joko täynnä pieniä iloja tai täysin ilotonta. Oman mielenterveyteni kannalta olin päättänyt kallistua edelliselle kannalle. Sillä hetkellä olin valmis ottamaan kaiken ilon irti lapsiamme yhdistävistä yksityiskohdista, iästä ja nimistä. Yllätyksekseni nainen ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun kerroin antaneeni tyttärelleni nimeksi Lumi.

– Silloin pyrytti, sanoin naiselle.

– Niin pyrytti.

– Lunta tuli paljon.

– Niin teki.

– Lumi ja Pyry, selvensin.

Nainen vain nyökkäsi. Sitten hän seurasi muuttomiehiä ja näitä ohjeistavaa miestä, omaansa ilmeisesti, sisälle ja minä jäin yksinään mutaiselle pihalle talon eteen.

Illalla soitin Maikille ja kerroin, että olimme saaneet uuden naapurin.

– No, miltä se vaikutti? Maikki kysyi.

Sanoin, etten ollut oikein varma, mitä naisesta piti ajatella, mutta että etäinen hän joka tapauksessa oli. Maikki totesi, että jos nainen osoittautuisi hyväksi tyypiksi, se olisi hyvä, mutta jos nainen olisi täysi bitch, vielä parempi, sillä voisimme yhdessä inhota häntä. Myönsin että näin oli. Lisäksi oli hienoa, että Maikki totesi ääneen sen mitä molemmat ajattelimme, sillä sanattoman roolijakomme mukaisesti mutta Maikin sanoja käyttääkseni minä olin good ja hän taas bad guy. Minä leivoin päiväkahviemme kakut, hän taas riemastutti tapaamisiamme yksityiskohtaisilla tarinoillaan exmiehensä peräpukamista ja niiden epäonnistuneista operointiyrityksistä; luonnollinen selitys miehen lukemattomille luonteenheikkouksille. En tiennyt, tunsiko Maikin nykyinen mies edeltäjänsä maineen, mutta jos tunsi, oli hänen etunsa pysyä Maikin kanssa naimisissa, kunnes kuolema heidät erottaisi. Maikilla oli ilkeä mieli ja terävä kieli. Kiitin onneani, että kuuluin hänen ystäviinsä.

– Kutsutaan madame kahville, Maikki sanoi puhelumme lopuksi, – niin saadaan selville, mikä hän on naisiaan.

Lupasin toimia kokoonkutsujana. Ja leipoa kakun, sehän oli minun tehtäväni. Anne puolestaan jakaisi uusimmat naistenlehdet ja Mia yrittäisi myydä anopiltaan saamaansa kosmetiikkaa. En tiennyt vielä tulokkaan erityisaluetta, mutta se varmaan selviäisi pian. Toivoin, että hän sulostuttaisi elämäämme jollain ihastuttavalla, ennalta arvaamattomalla tavalla.

2

Kun Kati palasi lentokentältä, hän löysi keittiön juuri siinä kunnossa, johon he olivat sen lähtiessään jättäneet. Murolaatikko ja purkillinen pikakahvia seisoivat työtasoilla, jotka olivat vielä täynnä paikkaansa etsiviä keittiötavaroita. He olivat yrittäneet saada muuttotavarat purettua ennen Henkan lähtöä, mutta se oli ollut sula mahdottomuus. Henkka oli kuitenkin koonnut kirjahyllyn, parivuoteen ja Pyryn vuoteen, järjestänyt omat levynsä ja katsonut sitten, että Kati selviytyisi muusta.

Kati laittoi Pyryn istumaan sitteriin ja lyyhistyi itse lattialle sen viereen. Sohvaa heillä ei vielä ollut, eikä ruokapöytää liioin. He olivat sopineet Henkan kanssa, että Katilla olisi vapaat kädet sisustaa kotia mielensä mukaan sillä aikaa, kun Henkka olisi poissa.

– Siinä sinulle tekemistä, Henkka sanoi. – Ei käy aika pitkäksi.

Niin kuin Katilla ei olisi ollut tekemistä. Hyvä, kun päivän tunnit riittivät siihen kaikkeen, mitä hänellä oli ohjelmassaan. Siksi Kati ei ollut halunnut Henkan lähtevän. Espanjasta ei palattu noin vain Katin avuksi. Mutta yksikään Pyryn vuoteen vierellä vietetyn unettoman yön väsymys ei ollut riittävän vakavaa sen rinnalla, että appiukko, Henkan isä, meni saamaan sydänkohtauksen kesken golf-kierroksen espanjalaisen lomaosakkeensa läheisellä kentällä. Ei se fyysinen rasitus, vaan se voitonhimo.

– Henkka, anoppi oli soittanut itkien, – isäsi naama oli violetti. Ei, vaan harmaa! Lääkärit sanoivat, että hänet pitää leikata pian, mutta hän on liian heikossa kunnossa siirrettäväksi Suomeen.

Kati oli sanonut, että hänkin oli naamaltaan harmaa, mutta se ei ollut estänyt Henkkaa tilaamasta lentolippua muutaman päivän päähän siitä, kun he olisivat muuttaneet. Hän lupasi palata heti, kun appiukon tila olisi vakaa.

– Kuinka pian? Kati kysyi, sillä hän epäili, että viinasta ja ruuasta pitävän ylipainoisen kuusikymppisen tila ei olisi koskaan enää vakaa. Paitsi sitten, kun olisi liian myöhäistä.

Henkka ei ottanut kuitenkaan kuuleviin korviinsa Katin vastusteluja eikä viittauksia Pyryyn tai kotitöiden määrään. Hän vetosi siihen, että kyseessä oli sentään hänen isänsä, joka teki kuolemaa. Siihen Kati vastasi toivovansa lämpimästi, ettei Henkka tekisi turhaa reissua. Se ei ollut omiaan parantamaan heidän muutenkin viileitä välejään, ja vasta lentokentällä Kati oli näkevinään Henkan itsekeskeisen varmuuden vähän murenevan. Vaikka mies keskittyi enemmän Pyryn kuin Katin hyvästelemiseen, Kati tiesi, että osa rakkaudentunnustuksista oli suunnattu hänelle. He suutelivat jäykin, lähes tunnottomin huulin ennen kuin lentokenttä imaisi Henkan sisäänsä. Kun hän oli mennyt, Kati ja Pyry yrittivät nähdä, näkyisikö isiä lasin toisella puolella, mutta tuntui kuin kaikilla miehillä olisi ollut samanlainen ruskea takki ja musta lentolaukku, eivätkä he tunnistaneet joukosta omaansa.

He lähtivät. Kati kantoi Pyryn autoon, kiinnitti hänet turvakaukaloon ja kömpi sitten ratin taakse. Matkalla kohti sänkisten peltojen ympäröivää asuinaluetta, jossa heidän uusi, puolityhjä kotinsa odotti heitä, hän tunsi tulevien tuntien, päivien, ehkä jopa viikkojen työmäärän ja yksinäisyyden lähestyvän kuin nousuvesi ja hän mietti, miten hän selviäisi.

Sauvasekoittimessa oli jotain vikaa. Se ei suostunut toimimaan, kun sitä painoi kulhon pohjaa vasten, ja kun sen nosti irti pohjasta, se lennätti ruokamurskaa pitkin seiniä. Kati katsoi seinäpintaa pitkin valuvia kananmunanpalasia ja ajatteli ammuttuja aivoja. Hän oli vihainen ja ahdistunut. Hän oli istunut edellisiltana olohuoneen lattialla avaamattomien pahvilaatikoiden keskellä yli keskiyön vain siksi, ettei ollut halunnut mennä Henkan viereen nukkumaan. Pyryn takia hän ei ollut voinut osoittaa mieltään kotoa lähtemällä niin kuin hän oli ennen tehnyt. Kun he olivat riidelleet, he olivat huutaneet toisilleen sinä aina tai et koskaan. Sitten hän oli kiskaissut takin niskaansa, avannut oven ja heittänyt sen perässään kiinni niin, että porraskäytävässä rapisivat pitkään katosta laskeutuvat roskat, ja painellut Annikan luokse. Annikan tai Tainan. Kumpikaan ei ollut pistänyt pahakseen hänen yhtäkkistä ilmestymistä ovelleen.

No, enää se ei kävisi päinsä Pyryn eikä ystävien perhe-elämän vuoksi. Annika varsinkin oli muuttunut. Hän oli lopettanut paheiden lisäksi elämästä nauttimisen. Annika oli ollut heistä ensimmäinen. Kun hänen esikoisensa oli syntynyt, Kati ja Taina olivat nauraneet hänen säikähtäneelle olemukselleen ja hysteerisille reaktioilleen. Enää Kati ei nauranut. Hän laski kymmeneen ja pyyhki kananmunan seinältä. Ei sopinut hermostua, ei niin pienestä.

Oli isompiakin asioita.

Ensinnäkin muutto. Kati kaipasi keskustan hälinää, elämää joka ei lakannut yölläkään, mutta kun Henkka oli löytänyt tilavan kolmion keskeltä peltoa, Kati oli nyökytellyt hänen perusteluilleen eikä ollut pistänyt hanttiin. He olivat ostaneet asunnon, jota ympäröivät äänekkäiden katujen sijasta mykkyyteensä hukkuneet pellot, kesän jäljiltä kuolleet ja unohdetut. Kun Kati oli ajanut lentokentältä kotiin, hän oli tähystellyt lähimaisemia löytääkseen sopivan kohteen päiväretkilleen. Pieni kotieläintila vaikka, sellainen jossa vanhemmat joivat vanhojen puiden siimeksessä kahvia sillä aikaa, kun lapset kirmasivat ihmettelemässä sikoja ja ankkoja. Kati piti myös leipomo-kahviloista, niistä, joissa käytiin syömässä lounaaksi tuoreita sämpylöitä, päivän keittoa ja melko mautonta kiinankaalisalaattia, joka kelpasi kaikille siksi, että keitto oli hyvää ja sämpylät yhä lämpimiä. Sillä aikaa, kun Pyry ottaisi nokoset vaunuissaan, Kati voisi nauttia lounaan ja lukea päivän lehdet. Mutta ei, leipomokahvilaa ei ollut näkynyt. Oli ollut vain tavallinen kauppa, jonka ikkunat oli somistettu keltaisin teipein, vuokraelokuvia mainostava kioskinpaha ja perinteinen koko kansan kaljabaari. Ei ollut edes junarataa, suorinta tietä kaupungin ytimeen. Kati muisteli näkemäänsä bussiaikataulua: lähtöjä aamulla, paluita illalla, muutama hajavuoro niiden välissä.

Toinen juttu oli heidän suhteensa. Yhteistyö oli vaihtunut näivertäväksi kamppailuksi unesta, levosta, omasta ajasta, hetkellisestä vapaudenilluusiosta. Jos joku olisi kysynyt, he eivät olisi myöntäneet. Tai Henkka olisi saattanut sanoa, että Katista oli tullut kostonhimoinen ja raivopäinen, että hän laski kotitöitä samoin kuin lapsena jaettiin makeispussi: sinulle, minulle, sinulle. Kati puolustautui sillä, ettei ollut nukkunut öitään kunnolla. Pyryn vika se ei ollut, sillä poika nukkui iltakahdeksasta aamukahdeksaan inahtamattakaan. Vika oli Katissa. Hänen unirytminsä oli mennyt rikki Pyryn ensimmäisinä kuukausina, eikä hän saanut ongelmaa korjattua, vaan heräsi joka yö samaan aikaan. Hän pyöri omalla puolellaan sänkyä, haki viileää kohtaa vuodevaatteista, kuunteli Henkan tasaista hengitystä ja kadehti miehen unta niin kipeästi, ettei senkään takia nukahtanut. Eikä aamu antanut armoa, kaivattuja lisätunteja lyhyiksi jääneisiin yöuniin. Kun Pyry heräsi, heräsi Katikin, levänneenä tai ei.

Yhdeksältä aamiainen, keskipäivällä lounas, iltapäivällä kello kolmen välipala, kuuden aikaan päivällinen, puoli kahdeksalta iltapuuro ja niiden välissä vaipanvaihtoa, päiväunia, tiskaamista ja pyykkäämistä. Nyt kello lähestyi kahtatoista. Kati oli lopulta saanut Pyryn lounaan valmiiksi, kananmunaa tosin oli suunniteltua vähemmän, ja poika saisi herätä milloin tahansa. Hän irrotti sauvasekoittimen sekoitinpään, laittoi sen pesukoneeseen ja kääri hihat päättäväisesti alas. Se, että homma oli jotenkin hallussa, tuntui hyvältä, rauhoittavalta, turvalliselta – ja normaalilta.

Hän astui olohuoneeseen ja huomasi vieraan jo tulleen.

– Päivää taloon, mies sanoi. – Olin omatoiminen, ethän pahastu.

3

Väinö oli kaatanut tapansa mukaan itselleen lasillisen ilman, että Katin tarvitsi vaivautua. Hän oli pukeutunut harmaaseen villakangaspukuun ja kammannut hiuksensa siistille keskipäänjakaukselle niin kuin aina lähtiessään tapaamaan ihmisiä. Hän oli pienikokoinen ja tumma ja olisi ollut komea, jos hänen etuhampaidensa välissä ei olisi ollut niin leveää rakoa, että hän pystyi työntämään kielen sen raosta, mihin hän lankesikin usein silloin, kun mietti ratkaisua ongelmiinsa. Ja mitä Kati häntä tunsi, hänellä riitti sekä ongelmia että niiden ratkaisuja. Väinö oli ehtiväinen ja neuvokas mies, vaikka oli Katin käsityksen mukaan hädin tuskin parissakymmenissä.

– Mitäs hauskaa tänään tehdään? mies kysyi nyt. – Näytät olevan piristyksen tarpeessa.

Kati tyytyi vain pyöräyttämään silmiään.

– Kylläpä Henri teille asumispaikan keksi, Väinö totesi.

– Eikö keksinytkin? Täällä ei ole edes kahvilaa!

– Onhan, Väinö sanoi. – Näin tullessa yhden pienen, mutta oikein viihtyisän. Luulen, että pitäisit siitä.

Hän loi Katiin silmäyksen, jonka merkitystä ei tarvinnut arvailla.

– Anteeksi, Kati sanoi. – Näytän kamalalta. En voi lähteä tämän näköisenä minnekään.

Väinö päästi salaperäisen hihityksen ja kohautti kulmakarvojaan.

– Toin sinulle pienen lahjan, hän sanoi kuin ohimennen. – Se on vuoteellasi.

Väinö ei ottanut koskaan kiitoksia vastaan. Nytkin hän kaiveli taskustaan Otso-rasiaa välttääkseen Katin katseen. Sitten hän muisti kyläpaikkansa säännöt, otti lasin ja lähti itsekseen mumisten